Miten olisi monitunnustuksellisuus?

Kirjoitin Katsomukset.fi-blogiin tunnustuksellisuuden määritelmästä. Jaoin sen Twitterissä ja omalla Facebook-seinälläni sillä seurauksella, että useampikin kollega alkoi pyytää, että kirjoittaisin blogikirjoituksen lopussa väläyttämästäni monitunnustuksellisuudesta enemmän.

Tunnustuksellisuudestahan olen tässä blogissa kirjoittanut varsin usein. Monitunnustuksellisuuttakin olen miettinyt jo pidempään, mutta olen kokenut, ettei minulla ole siitä kokemusta eikä teoriaa. Asiaa mietittyäni kuitenkin ymmärsin, että monia valmiita ajatuksia voi punoa yhteen tämän yksinkertaisen ajattelutavan muutoksen avulla. Joten, yleisön pyynnöstä: mitä olisi monitunnustuksellisuus?

Puhuessani monitunnustuksellisuudesta pyrin siis siihen, että tunnustuksellisuus - tunnustuksettomuus-jaottelu korvattaisiinkin yksitunnustuksellisuus - monitunnustuksellisuus-jaolla. Jos luovuttaisiinkin siitä ajatuksesta, että tunnustuksellisuuden ongelmana on sitouttaminen johonkin, ja korvattaisiin se ajatuksella, että ongelmana on sitouttaminen johonkin tiettyyn eli valinnanvapauden puute. Samalla luovuttaisiin siitä ajatuksesta, että tärkeää on pyrkimys neutraaliteen ja korvattaisiin se pyrkimyksellä inklusiivisuuteen ja riittävien vaihtoehtojen tarjoamiseen. Nämä eivät ole missään tapauksessa uusia ajatuksia. Uskonnonopetukselta on vaadittu avoimuutta ja vaihtoehtojen tarjoilua jo pitkään, ja varmasti suurin osa uskonnon opettajista on niitä ammattitaidolla ja intohimolla vaalinut opetuksessaan, niin kaikille yhteisessä kuin uskontokuntajakoisessa opetuksessa. Jos kuitenkin nämä asiat määriteltäisiin neutraaliutta tärkeämmiksi tavoitteiksi, voitaisiin kenties välttää tunnustuksettomaksi mielletyn opetuksen joitain ongelmia. Tällaisia ongelmiahan ovat varovaisuus suhteessa elämyksellisyyteen ja uskonnollisen näkökulman vaientaminen.

Monitunnustuksellinen opetus nojaisi pitkälti oppia uskonnosta -lähestymistapaan. Monitunnustuksellinen opetus ei olettaisi oppilaiden vakaumuksesta tai kuulumisesta mitään, mutta rohkaisisi sekä pohtimaan omaa näkemystä että liittymään olemassa oleviin uskonnollisiin ja uskonnottomiin traditioihin. Monitunnustuksellisuus ei siis pelkästään kehottaisi kuuntelemaan omaa sydäntään, vaan nimeäisi ja esittelisi vaihtoehtoisia kantoja, esimerkiksi erilaisia uskonnottomuuksia tai erilaisia luterilaisuuksia. Niistä puhuttaisiin arvostavasti, mutta myös kiistakysymyksiä käsiteltäisiin. Oppilaita rohkaistaisiin tutustumaan omiin juuriin ja oman perheen tai lähipiirin rakentaviin katsomuksellisiin narratiiveihin.

Monitunnustuksellisessa opetuksessa voitaisiin tutustua hengellisyyden ja henkisyyden erilaisiin muotoihin. Voitaisiin kuunnella musiikkia ja äänimaailmoja, kokea kuvia ja tiloja tai vaikkapa asentoja ja hengitystekniikoita. Tällaiset tilanteet kuitenkin pohjustettaisiin siten, että ne olisivat aidosti vapaaehtoisia ja purettaisiin huolellisesti viestittäen kaikenlaiten tunnereaktioiden hyväksyntää, myös tunnereaktion puutteen.

Monitunnustuksellinen opetus ilman muuta sisältäisi kohtaamisia ja dialogia sekä kriittistä ajattelua. Sellainen opetus todennäköisesti myös edellyttäisi jonkinasteisen luottamussuhteen luomista huoltajiin. Haasteita ja puutteitakin sillä varmasti olisi, niin kuin millä tahansa versiolla. Todellinen erilaisten identiteettien tukeminen edellyttäisi erilaisten perinteiden, niiden lähteiden, historian ja kulttuurin hyvää tuntemusta.

Ehkä selvyyden vuoksi on vielä sanottava, että monitunnustuksellisuus saattaa kuulostaa mallilta, jossa eri katsomuksia edustavia oppilaita on samalla tunnilla. En kuitenkaan puhu mallista vaan luonteesta tai tavoitteesta. Jos uskontokuntajakoiselta opetukselta odotetaan avoimuutta ja sitouttamattomuutta, kuten tilanne Suomessa on, sen voisi mieltää monitunnustukselliseksi. Käytännössä yhdenkin katsomusryhmän sisällä on moninaisuutta. Samalla monitunnustuksellisuus olisi yhteiselle katsomusopetukselle aidosti moniarvoinen pohja.

Suomalaisuusnormit ja ryhmien väliset suhteet koulussa

Kotoutuminen helpottuu, kun oman kulttuuritaustan saa säilyttää, kirjoitti alkuviikosta Helsingin Sanomien kolumnissaan Matti Kalliokoski. Hän nosti siinä esiin Cultura-säätiön selvityksen venäjänkielisistä Suomessa ja käsitteli erityisesti sitä huomiota, että Suomessa asuvien venäläisten halukkuutta omaksua suomalainen kulttuuri lisäsi se, jos heitä ei vaadittu hylkäämään omaa kieltään ja kulttuuriaan. Näin heistä voisi Kalliokosken sanoin tulla suomenvenäläisiä sen sijaan että olisivat venäläisiä Suomessa.

Kulttuurien välisyyden tutkimuksen kannalta tuloksessa ei ole mitään uutta, mutta asiaa on hyvä nostaa esiin julkisuudessa eri näkökulmista. Voisin tässä syventää teemaa ja liikkua siinä koulun suuntaan, sillä olen juuri lukenut Anna-Mari Soudon väitöskirjan Arkipäivän rasismi koulussa vuodelta 2011. Kirjan aineisto on vielä huomattavasti sitäkin vanhempi, sillä se on koottu lukuvuonna 2000 - 2001 joensuulaisessa koulussa. Jos sama tutkimus tehtäisiin nyt Joensuussa tai jossain muussa kaupungissa alueella, jossa on pidempiaikainen kokemus kulttuurisesta ja etnisestä moninaisuudesta, esiin tulisi varmasti uudenlaisia asioita. Ainakin toivottavasti sellaisen koulun opettajat välttäisivät pahimmat kirjassa esitetyt kömpelyydet. Jotain näkökulmia kirjasta voi kuitenkin hyvin nostaa esiin vielä nytkin, vuonna 2018.

Toinen tutkimuksessa seuratuista luokista oli ysiluokka, joka koostui venäläis- ja suomalaistaustaisista nuorista. Kyseinen luokka oli täysin jakautunut, eikä ryhmien välillä ollut juuri mitään yhteyksiä. Souto tulkitsi tilannetta niin, että kyseessä oli kamppailu tilasta ja jäsenyyksistä koulussa. Suomalaisnuorten mielestä venäläisnuorten ja muidenkin maahanmuuttajien olisi pitänyt sulautua suomalaiseen kulttuuriin. Heitä häiritsi venäjän puhuminen ja jopa venäläisnuorten tapa kätellä toisiaan tervehtiessä. Jos venäläistytöt laittautuivat kouluun kauniiksi tottumallaan tavalla, heitä huoriteltiin. Suomalaisnuorilla oli myös vahvoja uhkakuvia Venäjästä. Venäläisnuoret puolestaan puolustautuivat eri strategioiden avulla. Osa pojista alkoi raivata turvata asemaansa esittäytymällä uhkaavina ja valmiina käyttämään voimaa sekä pukeutumalla venäläisyyteen viittaaviin paitoihin. Toiset vetäytyivät ja välttelivät muiden kuin toisten venäläisnuorten seuraa. Osa puolestaan pyrki sulautumaan ja häivyttämään venäläisyyttään.

On huomattava, että tietynlaisen käyttäytymisen näkeminen strategiana on luonnollisesti tutkijan tulkinta. Haastattelujen pohjalta Souto pystyy kuitenkin osoittamaan, että osa käyttäytymismalleista oli oppilaille tietoisia. Joka tapauksessa sosiaalisia suhteita tarkasteleva kouluetnografia tarjoaa vaihtoehtoisia tulkintamalleja, joilla kasvattajan on hyvä haastaa omia tulkintojaan. Esimerkiksi tutkimuskoulussa maahanmuuttajanuorten huonoon käytökseen puututtiin jatkuvasti komentamalla heitä käyttäytymään "maassa maan tavalla". Tämä viittaa siihen, että käytösongelmat nähtiin oman kulttuurin toteuttamisena, josta olisi pitänyt siirtyä siivoon, vaatimattomaan "tavalliseen suomalaisuuteen". Uskon, että monet nykyopettajat ovat kriittisiä maassa maan tavalla -ajattelua kohtaan, mutta uskon myös, että ongelmien selittäminen kulttuurilla on hyvin tavanomainen reaktio, jos muuta selitystä ei löydy. Siispä tässä esitän muutamia pohdittavia kysymyksiä Soudon väitöskirjan pohjalta:

• Jos maahanmuuttajataustaiset nuoret rikkovat erilaisia koulun tai nuorisokulttuurin rajoja, pyrkivätkö he provosoimaan muita nuoria tilanteessa, jossa heidän sosiaalinen tilansa on rajattu hyvin ahtaaksi? Souto puhuu myös "yhteisyyteen provosoimisesta" eli siitä, että koulun muut oppilaat voivat yhdistyä paheksumaan näitä nuoria.
• Jos maahanmuuttajataustainen oppilas syytää ylilyöviä rasismisyytöksiä, onko kyseessä hätähuuto tilanteessa, jossa oikeaan rasismiin ei puututa?
• Jos oppilaat hyväksyvät erilaisuuden vain passiivisesti (pyrkimättä ottamaan kontaktia ryhmärajojen yli) tai vain tietyille henkilöille tai tietyissä tilanteissa, tuottaako se hyväksytyksi tulemisen tunnetta?
• Puhutaanko koulussa suomalaisuudesta tavalla, joka on avoin mahdollisimman monenlaisille lapsille ja nuorille? 

Asia on sillä tavalla monimutkainen, että kulttuuri yhtenä tekijänä toki vaikuttaa käsityksiin ja tulkintoihin ja sen kautta myös käyttäytymiseen. Souto kuvaakin sitä, että ne suomalaisnuoret, jotka toisella seuratulla luokalla olivat päättäneet rakentaa siltoja maahanmuuttajanuoriin, joutuivatkin näkemään vaivaa sopeutuessaan siihen, etteivät aina ymmärtäneet kaikkea, etteivät tilanteet olleet ennakoitavissa ja että heidän piti ottaa huomioon koulutoveriensa tunteet sekä toisenlaiset taustat ja taidot. Tällaista vaivannäköä ja joustavuutta edellytetään luonnollisesti kaikilta, jotka toimivat monikulttuurisissa ympäristöissä. Jos välissä on valtasuhde - tai Soudon tulkinnan mukaan sukupolvien välinen katkos - kuten opettajan ja oppilaan välillä, se saattaa nostaa kynnystä joustaa ja nähdä vaivaa.

Mitä sitten tehdä, jos koulussa eri etnisten ryhmien väliset suhteet ovat jännittyneet? Väkivallan tai avoimen rasismin sijaan kyse voi olla Soudon termiä käyttääkseni arkipäivän rasismista eli haluttomuudesta joustaa ja nähdä vaivaa sen verran mitä tarvitaan kanssakäymiseen toisen kulttuurin edustajan kanssa. Tämä voi näkyä olemattomana kanssakäymisenä eri ryhmien välillä muuten kuin oppitunneilla tai ryhmittymisenä eri osaan luokkaa tai eri tiloihin koulussa välitunneilla. Souto ehdottaa ainakin kolmea asiaa: 1.) rasisminvastaiset pelisäännöt, joihin koko koulun henkilökunta sitoutuu 2.) eri kulttuurien käsittely muutenkin kuin kansainvälisyysteemapäivinä, esimerkiksi kielteisten eri maita koskevien mielikuvien purkaminen 3.) rasismista keskustelu oppilaiden kanssa aina kun se on aiheellista. Nykyään materiaalia on toki jaossa verkossa runsaasti, esimerkiksi Maailmankoulun syrjintäaiheinen kokoelma.

Lukupäiväkirjasta: Kohtaamisia perus-Suomessa

Kirja ei ole aivan uusi. Halusin lukea sen, kun se ilmestyi, mutta en asettunut varausjonoon kirjastossa. Nyt se sattui silmään, nimittäin Leena Sharman kirja Ne: Kohtaamisia perus-Suomessa. En ole kovin pitkällä kirjassa, mutta tähän asti se on ollut jotain muuta kuin olin kuvitellut (Suomen Kuvalehti muistaakseni julkaisi siitä luvun). Lisäksi se jotain on ollut yhdellä tavalla turvallisuuden tunnetta horjuttavaa. Ei, kirja ei paljasta (ainakaan tähän mennessä) oikeistoradikalismin levinneisyyttä huolestuttavan laajalle. Sen sijaan se on puhkonut perussuomalaisten sanomisiin liittyviä mediakohuja tavalla, joka saa miettimään, miten epäluotettava oma, suhteellisen paljon koulutettukin harkintakyky on. Näin ensi viikolla vietettävän mediataitoviikon kunniaksi avaan tätä lisää.

Sitä luulee, että kun on saanut mm. tutkijakoulutuksen historiassa, olisi kriittinen ajattelija. Historiasta, etenkin muusta kuin lähihistoriasta, on jäljellä niin vähän lähteitä, että on pystyttävä arvioimaan todella ankarasti, mistä lähteinä käytettävät jäänteet todella kertovat. Historiantutkimuksen tärkeä metodi on mielikuvitus. On kuviteltava mahdollisia kertomuksia lähteistä paljastuneiden faktojen  ympärille ja eri lähteitä yhdistelemällä arvioitava niiden todennäköisyyttä. On nöyryyttävää, kun nykyisyyttä prosessoidessa mielikuvitus pettääkin. Sen voima ei aina riitä huomaamaan aukkoja, täyttämään niitä vaihtoehtoisilla tarinoilla ja kyseenalaistamaan ensivaikutelmaa.

Tämä on tuttua työyhteisöstä ja joskus perheestäkin: Joku kertoo jutun, jossa häntä on kohdeltu kaltoin. Jos ei keksi vaihtoehtoista kertomusta, on yleensä valmis tuomitsemaan, esimerkiksi lapsen opettajan. Kun kysyy vastapuolelta, saakin kuulla toisenlaisen kertomuksen. Kuva täydentyy ja tulkinta muuttuu toiseksi, ilman että alkuperäinen kertomus on ollut välttämättä valheellinen.

Samaa näköjään käy myös median kanssa. Yleensä en jaa lööppejä enkä klikkiotsikoita lukematta itse juttua. Voi kuitenkin käydä niin, että itse uutinenkaan, edes luotettavan tiedotusvälineen tuottama, ei sisällä riittäviä tietoja siitä, missä yhteydessä joku on jotain sanonut. Oma mielikuvitus ei vain aina riitä keksimään, missä yhteydessä joku kommentti voisikin olla hyväksyttävä. Esimerkiksi en jakanut aikanaan hihamerkkikohuun liittyviä otsikoita somessa, mutta pidin varmana, että joku perussuomalainen on tosiaan ehdottanut joko tosissaan tai sitten sopimattomasti vitsaillen hihamerkkejä ulkomaalaisille. Kirjassaan Leena Sharma palauttaa uutisen alkuperäiseen Helena Erosen blogiin. Sharman kuvauksen perusteella sanoisin, että kirjoitus olisi voinut olla yhtä hyvin suvakin sanailua: siinä kritisoitiin päätöstä antaa poliisille oikeus tarkastaa "ulkomaalaisen näköisiltä" henkilöllisyystodistukset milloin vain ja huipennuksena ehdotettiin yhtenä vaihtoehtona hihamerkkejä Suomen kansalaisille. Ironia on vaikea laji, mutta onkohan niin, että sitä tulkitaan myös henkilöön liittyvien tekijöiden valossa? Kun henkilöltä odotetaan rasismia, sitä myös nähdään herkemmin. Luonnollista toki, mutta ei silti hyväksyttävää.

Mitä siis sivistyneen median kuluttajan pitäisi itsessään kehittää? Ennakko-odotusten tunnistamista, kyseenalaistavaa mielikuvisusta, ja sitä, mistä paljon puhutaan: katsomista oman kuplan ulkopuolelle. Viimeksi mainittuun suosittelen tätä kirjaa, ainakin kaltaisilleni suvaitsevaiston jäsenille.

Opettajalähtöistä tutkimusta

Tutkijankutkaa poteva opettaja osallistui OPEOSAA-hankkeen risteilylle, jonka osana vierailtiin Tukholman yliopistossa. Tukholman yliopisto on Ruotsissa ylivoimaisesti suurin opettajien kouluttaja. Isäntämme (tai emäntämme, yhtään miestä ei tainnut olla esiintyjien joukossa) vähän naureskelivat, että tilaisuus oli heillekin kiinnostava, koska toisella puolella kampusta ei tiedetä, mitä toisella tutkitaan.

Kuulimme kiinnostavista hankkeista, muun muassa kielitietoisuudesta matematiikassa, mutta eniten sykähdytti kuulla yhteistyöverkostosta yliopiston ja Tukholman kaupungin välillä (Stockholm Teaching and Learning Studies), jonka yksi tärkeä tehtävä oli tarjota ympäristö, jossa tuetaan opettajia tutkimaan heitä itseään kiinnostavia kysymyksiä. Forskning i praktiken -blogissa kerrotaan aiheista, joita on tutkittu.

Stockholm Teaching and Learning Studies -verkoston toimintaa esitteli Maria André.

Kymmenen minuutin esityksestä ei selvinnyt, miten verkosto on resursoitu eli onko opettajille tarjolla muuta tukea kuin kommentointia, mutta onhan sekin jo jotain. Unelmoinkin nyt yliopistosta, jossa olisi riittävät resurssit kuunnella opettajia ja lähteä mukaan vaikka kandidaatintutkielmien tai gradujen muodossa tukemaan käytännön ongelmien ja innovaatioiden tutkimusta. Kaikki avaukset, joissa opettajan roolia liikautetaan tutkimuksen kohteesta ja parhaassa tapauksessa kuluttajasta tutkimuksen tilaajaksi ja kanssatoteuttajaksi, ovat tervetulleita välineitä tutkimuksen ja käytännön umpeenluomiseksi.