Kotona ja kentällä

Nautin opintovapaasta kyllä täysin siemauksin. Teen töitä kyllä varsin tunnollisesti, mutta vähän voi löysätä. Iltaisin ei tarvitse pakata laukkua eikä joka päiväksi miettiä työvaatteita. Kun pidän kotona lounastaukoa, kuuntelen Ylen korkeatasoisia puheohjelmia, Kare Eskolan välilevyjä, Roman Schatzin Maamme kirjaa, Suoria kysymyksiä islamista, Aristoteleen kantapäätä ja niin edelleen.

Opintovapaa on myös mahdollistanut osallistumisen kiinnostaviin päiväsaikaan järjestettäviin tilaisuuksiin yliopistolla. Samalla olen pystynyt sekä verkostoitumaan että ylläpitämään vanhoja tutkimustuttavuuksia.

Kaikkein innostavinta on kuitenkin päästä keräämään ja analysoimaan uutta aineistoa. Olen nyt seurannut kaksi kaksoistuntia kasiluokan islamin opetusta sekä haastatellut viisi musliminuorta. Sitä ennen koehaastattelin neljä luterilaisessa uskonnonopetuksessa käyvää nuorta. Olen myös litteroinut haastatteluja ja pohtinut niiden sisältöä. Nuoret erittelevät ja selventävät hienosti ajatuksiaan, mutta toisaalta ajatukset kulkevat niin eri reittejä kuin aikuisten. Haastattelut herättävät minussa myös syvää sympatiaa näitä nuoria kohtaan. He avaavat minulle unelmansa ja historioitaan, puhuvat selviytymisestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Toisaalta näen heitä myös haastattelujen ulkopuolella velmuilemassa, häiritsemässä, kiusoittelemassa. Olen hyvin eri roolissa kuin opettajan, kun saan vain nojata taakse päin ja ihmetellä ja eläytyä. Toisaalta opettajaminää on vaikea sulkea kokonaan pois. Huomaan ärtyväni, kun tunneilla on hälyisää. Tunnen, että synteesiin tästä kaikesta on vielä pitkä matka.

Minulla on sellainen olo, että tutkimuskohteeseen jonkin periaatteen mukaan pitäisi säilyttää emotionaalinen välimatka. En kuitenkaan aio hillitä itseäni tämän suhteen ihan kamalasti. Luulen, että tunteet ovat osa tulkintaprosessia, ja yritän tulla niistä tietoiseksi. Yritän myös olla tekemättä johtopäätöksiä liian varhain. Viisastun varmasti vähitellen.