Jo yli kolme viikkoa sitten osallistuin katsomusaineiden tutkimuksen miniseminaariin, jossa käsiteltiin erityisesti tätä kohuttua Kulosaaren mallia ja sitä koskevaa tutkimushanketta. Mietin jonkin aikaa, mitä kirjoittaisin tilaisuudesta, ja sitten tuli tuo suvivirsikohu, joka pani ajatukset liikkeelle ja tuotti pari tekstiä. Yhdestä asiasta haluaisin kuitenkin nyt vähän jakaa ajatuksia.
Tilaisuudessa ensimmäinen puhuja oli Kulosaaren koulun rehtori. Hän avasi korostamalla, etteiTole katsomusaineiden opetuksen asiantuntija, mutta siirtyi pian listaamaan asioita, jotka tekevät erillisestä oman uskonnon opetuksesta ongelmallista. Näkökulman oli tietenkin tarkoitus olla koulun johdon näkökulma, mutta eihän siitä pedagogiikkaa voi rajata ulkopuolelle. Yksi ongelmista oli pätevän opettajan puute.
Kun kokeilua toteuttaneet uskonnonopettajat olivat vielä esitelleet toimintatapojaan, keskustelu vilkastui. Yleisössä ollut islamin opettaja, itse muslimi, kyseenalaisti ei-muslimin antaman opetuksen pätevyysperusteella. Kulosaaressahan on siitä poikkeuksellinen tilanne, että uskonnonopettajia on kaksi ja heistä toisella on opintoja islamista Helsingin yliopistosta. Tämä ei kuitenkaan kommentoijan mielestä ollut riittävää, sillä islamin opettajalle voi tulla vastaan mitä erikoisimpia kysymyksiä, joihin vastatakseen on tunnettava islamilaista perintöä laajemmin kuin perustiedot. Perinteeseen kasvanut taas on elämänsä aikana oppinut keskeiset kertomukset ja on voinut opinnoissaan täydentää tietojaan. Kyseenalaistus hieman kärjisti tunnelmaa, ja koulun rehtori päätyi vielä kerran korostamaan pätevien islamin opettajien puutetta.
Puhe pätevistä ja epäpätevistä opettajista tuntuu aina loukkaavan niitä, jotka eivät täytä kelpoisuusehtoja. Jokainen tietää jonkun pätevyysvaatimukset täyttävän opettajan, joka soveltuu ammattiin niin ja näin tai hoitaa töitään vasemmalla kädellä. Jokainen tietää myös jonkun gradua tai joitain muita opintoja vailla olevan opettajan, joka tekee työtään omistautuen ja kehittyen. Niiden esimerkkien valossa voi tuntua mielettömältä lajitella opettajat vuohiin ja lampaisiin jonkun muun kuin sen perusteella, miten he onnistuvat työssään. Samalla on selvää, että tutkintoja, opintokokonaisuuksia ja pätevyysvaatimuksia tarvitaan. Aika moni uskoo, että pystyy pelkillä sosiaalisilla taidoillan ja elämänkokemuksellaan täyttämään opettajalle asetetut vaatimukset mennen tullen, mutta kyllä opettajankoulutus tekee useimmista vieläkin parempia opettajia.
Itse teen työtä juuri niiden epäpätevien islamin opettajien kanssa. (Pyydän anteeksi ilmaisua, jonka tiedän kaikesta huolimatta satuttavan!) Joukossa on monenlaisia: joiltain puuttuu islamin opinnot, joiltain opettajan pedagogiset opinnot, joiltain ylempikorkeakoulututkinto tai useampia näistä. Jokakeväinen tehtäväni onkin päättää, miten avoimiksi laitettaviin tehtäviin valitaan kelpoisuusehtoja täyttämättömien joukosta ne parhaat ja potentiaalisimmat opettajat. Vuosien varrella hakijoiden määrä, koulutustaso ja suomen kielen taito on parantunut.
Opettajan ammattitaidossa on kaksi pääelementtiä: aineenhallinta ja pedagogiset taidot. Aineenopettajan kelpoisuusvaatimuksissa ne merkitsevät opetettavan aineen (vähintään) aineopintoja ja opettajan aineopintotasoisia pedagogisia opintoja. Katsoisin, että miniseminaarissa, johon osallistuin, törmäsivät aineenhallinnan ja pedagogisten taitojen korostus. Olen seurannut, kuinka opettajamme suorittavat pedagogisia opintoja. Useimmat ovat itse sanoneet katsovansa niiden myötä toisella tavalla työtään ja suhdettaan oppilaisiin. Suomessa suoritetut pedagogiset opinnot myös auttavat ymmärtämään koulumaailmaa ja tuntemaan muuta koulun toimintaa, josta kiertävät opettajat jäävät helposti ulkopuolelle. Kouluhallinnon näkökulmasta pedagogiset opinnot suorittanut opettaja, vaikka muuten keskeneräisin opinnoin, noudattaa usein koulumaailman normeja parhaiten. Täytyy muistaa, että opettajan toimintaa säätelevät lukuisat normit, joista suuri osa on kirjoittamattomia ja täsmentämättömiä.
On varmasti oppilaidenkin etu, että opettaja on pedagogisten opintojen puolesta pätevä. Sananen kuitenkin on sanottava myös aineenhallinnan puolesta. Nimenomaan tässä uskonnonopetusta koskevassa keskustelussa on vaarana, että se antaa siemeniä tulkintaan, että luterilainen tai kirkkoon kuulumaton opettaja antaa parempaa ja objektiivisempaa opetusta kuin uskonnolliseen vähemmistöön kuuluva opettaja.
Pätevä enemmistön uskonnon opettaja voi hyvässä tapauksessa antaa vähemmistöjenkin oppilaille pedagogisesti mielekästä opetusta ja olla helppo ja tuttu työntekijä koulun johdon näkökulmasta, mutta ilman muuta jotain näiltä vähemmistöjen oppilailta jää saamatta. Opiskeltuaan perusasiat ihminen on helposti siinä uskossa, että voi opettaa niitä toisille ja että muuta ei tarvita. Usein nämä asiat on kuitenkin opittu katsomalla niitä omien käsitysten läpi, ja tämä voi tuottaa esimerkiksi sanamuotoja, jotka olisivat vieraita uskonnon harjoittajalle itselleen. Ajattelutapojen erilaisuutta voi olla todella vaikea sisäistää. Toinen asia ovat sitten juuri oppilaiden väärinkäsitykset ja kotien moninaiset kulttuuritaustat, joiden viidakossa voi helposti eksyä - tosin näin uskoisin voivan käydä myös uskonnon jäsenelle. Joka tapauksessa laaja tietämys auttaa tukemaan myös nuorten kriittisyyttä ja itsenäistä ajattelua. Ajattelutaitoja on lähes mahdoton erottaa syvällisistä tai laajoista tiedoista. Mahdollinen ajattelutapa tietenkin on - ja tämä tuotiin myös miniseminaarissa esiin - ettei tällainen sivistäminen ole koululaitoksen tehtävä ja että vähemmistöille on tärkeämpää opettaa kohtaamista ja laajempia tietoja toisista uskonnoista.
Vielä kerran totean sen, että Kulosaaressa tilanne oli erilainen siinä, että toisella uskonnonopettajista oli perustietoja laajemmat opinnot islamista. Hänenkin etunsa olisi, jos keskustelussa tunnustettaisiin, että korostetaan joko pedagogista ja milloin aineenhallinnallista pätevyyttä. Näin keskustelussa jouduttaisiin myös perustelemaan tarkemmin kannanottoja.
