Yhteisistä luennoista eniten intouduin Päivi Häkkisen esityksestä, joka käsitteli sähköisiä oppimisympäristöjä. Se alkoi nimeämällä utopioiksi monet odotukset, joita tieto- ja viestintätekniikalle on asetettu historiassa ja nyt. Tunnistin paljon omia pettymyksiäni. Taannoin ihmettelin, onko ymmärrettykään, miten paljon sähköiset oppimisympäristöt vaativat pedagogiikalta. Ilmeisesti on. Se, että tietoa on tarjolla paljon ja helposti, antaa ikään kuin lupauksen, että oppilaista voi kehittyä yhteistyökykyisiä syvällisiä analysoijia. Vaarana kuitenkin on, että heistä tulee "pinnallisia heinäsirkkamieliä", jotka klikkailevat sieltä täältä, mutteivät syvenny mihinkään. Loppukaneetti oli, että liian suppeat ja oppikirjamaiset tehtävät eivät onnistu.
On siis jatkettava kehittämistä. Olen tässä pohtinut kahta yhteiskuntaopin projektia, jotka mielestäni olivat melko samanlaiset, mutta toisessa oppilaat paneutuivat hyvin ja toisessa hutiloivat juuri tiedonhaun suhteen. Hyvin onnistui matematiikan ja yhteiskuntaopin projekti, jossa ysiluokkalaisten piti keksiä kuvitteellinen perhe ja selvittää sen kuukausittaiset asumis-, matkustus-, harrastus- ynnä muut menot. Matematiikan osiossa laskettiin veroja ja asumiskustannusten osuutta tuloista. Yhteiskuntaopissa otettiin kantaa verojärjestelmään ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Suurin osa oppilaista todella selvitti vuokria, vakuutuksia ja keskipalkkoja sekä teki teräviä havaintoja. Sen sijaan toisessa projektissa, jossa piti keksiä kuvitteellinen yritys, tietoa yrittämisestä ja sen kustannuksista valitulla alalla etsi todella harva. Useimmat innostuivat vain suunnittelemaan, miten hyvää heidän yrityksensä tarjoaisi muita halvemmalla, niin etteivät realiteetit kiinnostaneet. Mutta onneksi tosiaan innostuivat keksimään mitä kiinnostavampia liikeideoita, niitä on aina ilo kuunnella. Mutta miksi nämä projektit erosivat niin paljon toisistaan? Ehkä olisi tarvittu konkreettisia laskuesimerkkivaatimuksia tuohon yrittäjyysprojektiinkin.
Mutta se oma esitykseni siellä Jyväskylässä. Kiirehän siinä tuli, kun on pitänyt päättyvien projektien ohella perehtyä uuden aihepiirin, katsomusdialogin teoriaan. Itse asiassa sain vasta tänään luettua keskeisen aiheeseen liittyvän kirjan, McKennan, Ipgraven ja Jacksonin Inter Faith Dialogue by Email in Primary Schools (2008). Mielestäni kuitenkin onnistuin laatimaan ihan uskottavan esityksen. Sain hyviä kommentteja, jotka tosin sisälsivät erinäisiä lukuvinkkejä, mikä tässä elämäntilanteessa vähän panee huokailemaan. Katson nyt kuitenkin luottavaisesti kesään ja siihen, että silloin vielä ehtii viilailemaan teoreettisia lähtökohtia.
Esitykseni SlideSharessa
Erityisesti odotin tapaavani Jyväskylässä syntyneen Tutkiva opettaja -yhdistyksen edustusta. Professori emerita Eira Korpinen ja Jyväskylän norssin lehtori Pirjo Tikkanen olivat tulleet pyynnöstäni paikalle ja juttelimme pitkään yliopiston kahviossa. Aineistonkeruuseen sain sen vahvan neuvon, että tutkivalla opettajalla aineistonkeruun on sujuttava osana opetustyötä. Tutkimus on riippuvainen vuorovaikutuksesta oppilaiden kanssa. Tämä on varmasti viisasta, ja siten jätän sikseen mahdollisuden tutkia muiden projektiin osallistuvien kuin omien ryhmieni dialogitaitojen kehittymistä, lukuunottamatta kaikille tehtäviä alku- ja loppukyselyitä, jotka olemme yhteisesti päättäneet toteuttaa. Olen kiitollinen siitä, että minua, lähes tuntematonta opettajaa olitiin valmiita kuuntelemaan ja neuvomaan.
Siihen kysymykseen, miten voi olla opettaja ja tutkija samaan aikaan ja mihin se johtaa, ei heilläkään ollut mitään kaikenkattavaa vastausta. Niin ikään jäi ilmaan se, olisiko tutkivasta opettajuudesta täydennyskoulutusmalliksi. Jälkeen päin tulinkin sellaisiin ajatuksiin koko symposiumin annin lopputuloksena, että jos ja kun on niin, että tieteellisen tutkimuksen vaatimukset ovat niin ankarat, että työn ohessa niitä on raskas täyttää, ehkä opettajien täydennyskoulutukseen olisi omaksuttava tutkivasta opettajuudesta vain joitain ideoita ja kutsuttava sitä jollain toisella nimellä. Mahdollisuuksia siihen aion alkaa selvitellä.
