perjantai 2. maaliskuuta 2018

Suomalaisuusnormit ja ryhmien väliset suhteet koulussa

Kotoutuminen helpottuu, kun oman kulttuuritaustan saa säilyttää, kirjoitti alkuviikosta Helsingin Sanomien kolumnissaan Matti Kalliokoski. Hän nosti siinä esiin Cultura-säätiön selvityksen venäjänkielisistä Suomessa ja käsitteli erityisesti sitä huomiota, että Suomessa asuvien venäläisten halukkuutta omaksua suomalainen kulttuuri lisäsi se, jos heitä ei vaadittu hylkäämään omaa kieltään ja kulttuuriaan. Näin heistä voisi Kalliokosken sanoin tulla suomenvenäläisiä sen sijaan että olisivat venäläisiä Suomessa.

Kulttuurien välisyyden tutkimuksen kannalta tuloksessa ei ole mitään uutta, mutta asiaa on hyvä nostaa esiin julkisuudessa eri näkökulmista. Voisin tässä syventää teemaa ja liikkua siinä koulun suuntaan, sillä olen juuri lukenut Anna-Mari Soudon väitöskirjan Arkipäivän rasismi koulussa vuodelta 2011. Kirjan aineisto on vielä huomattavasti sitäkin vanhempi, sillä se on koottu lukuvuonna 2000 - 2001 joensuulaisessa koulussa. Jos sama tutkimus tehtäisiin nyt Joensuussa tai jossain muussa kaupungissa alueella, jossa on pidempiaikainen kokemus kulttuurisesta ja etnisestä moninaisuudesta, esiin tulisi varmasti uudenlaisia asioita. Ainakin toivottavasti sellaisen koulun opettajat välttäisivät pahimmat kirjassa esitetyt kömpelyydet. Jotain näkökulmia kirjasta voi kuitenkin hyvin nostaa esiin vielä nytkin, vuonna 2018.

Toinen tutkimuksessa seuratuista luokista oli ysiluokka, joka koostui venäläis- ja suomalaistaustaisista nuorista. Kyseinen luokka oli täysin jakautunut, eikä ryhmien välillä ollut juuri mitään yhteyksiä. Souto tulkitsi tilannetta niin, että kyseessä oli kamppailu tilasta ja jäsenyyksistä koulussa. Suomalaisnuorten mielestä venäläisnuorten ja muidenkin maahanmuuttajien olisi pitänyt sulautua suomalaiseen kulttuuriin. Heitä häiritsi venäjän puhuminen ja jopa venäläisnuorten tapa kätellä toisiaan tervehtiessä. Jos venäläistytöt laittautuivat kouluun kauniiksi tottumallaan tavalla, heitä huoriteltiin. Suomalaisnuorilla oli myös vahvoja uhkakuvia Venäjästä. Venäläisnuoret puolestaan puolustautuivat eri strategioiden avulla. Osa pojista alkoi raivata turvata asemaansa esittäytymällä uhkaavina ja valmiina käyttämään voimaa sekä pukeutumalla venäläisyyteen viittaaviin paitoihin. Toiset vetäytyivät ja välttelivät muiden kuin toisten venäläisnuorten seuraa. Osa puolestaan pyrki sulautumaan ja häivyttämään venäläisyyttään.

On huomattava, että tietynlaisen käyttäytymisen näkeminen strategiana on luonnollisesti tutkijan tulkinta. Haastattelujen pohjalta Souto pystyy kuitenkin osoittamaan, että osa käyttäytymismalleista oli oppilaille tietoisia. Joka tapauksessa sosiaalisia suhteita tarkasteleva kouluetnografia tarjoaa vaihtoehtoisia tulkintamalleja, joilla kasvattajan on hyvä haastaa omia tulkintojaan. Esimerkiksi tutkimuskoulussa maahanmuuttajanuorten huonoon käytökseen puututtiin jatkuvasti komentamalla heitä käyttäytymään "maassa maan tavalla". Tämä viittaa siihen, että käytösongelmat nähtiin oman kulttuurin toteuttamisena, josta olisi pitänyt siirtyä siivoon, vaatimattomaan "tavalliseen suomalaisuuteen". Uskon, että monet nykyopettajat ovat kriittisiä maassa maan tavalla -ajattelua kohtaan, mutta uskon myös, että ongelmien selittäminen kulttuurilla on hyvin tavanomainen reaktio, jos muuta selitystä ei löydy. Siispä tässä esitän muutamia pohdittavia kysymyksiä Soudon väitöskirjan pohjalta:
  • Jos maahanmuuttajataustaiset nuoret rikkovat erilaisia koulun tai nuorisokulttuurin rajoja, pyrkivätkö he provosoimaan muita nuoria tilanteessa, jossa heidän sosiaalinen tilansa on rajattu hyvin ahtaaksi? Souto puhuu myös "yhteisyyteen provosoimisesta" eli siitä, että koulun muut oppilaat voivat yhdistyä paheksumaan näitä nuoria.
  • Jos maahanmuuttajataustainen oppilas syytää ylilyöviä rasismisyytöksiä, onko kyseessä hätähuuto tilanteessa, jossa oikeaan rasismiin ei puututa?
  • Jos oppilaat hyväksyvät erilaisuuden vain passiivisesti (pyrkimättä ottamaan kontaktia ryhmärajojen yli) tai vain tietyille henkilöille tai tietyissä tilanteissa, tuottaako se hyväksytyksi tulemisen tunnetta?
  • Puhutaanko koulussa suomalaisuudesta tavalla, joka on avoin mahdollisimman monenlaisille lapsille ja nuorille? 
Asia on sillä tavalla monimutkainen, että kulttuuri yhtenä tekijänä toki vaikuttaa käsityksiin ja tulkintoihin ja sen kautta myös käyttäytymiseen. Souto kuvaakin sitä, että ne suomalaisnuoret, jotka toisella seuratulla luokalla olivat päättäneet rakentaa siltoja maahanmuuttajanuoriin, joutuivatkin näkemään vaivaa sopeutuessaan siihen, etteivät aina ymmärtäneet kaikkea, etteivät tilanteet olleet ennakoitavissa ja että heidän piti ottaa huomioon koulutoveriensa tunteet sekä toisenlaiset taustat ja taidot. Tällaista vaivannäköä ja joustavuutta edellytetään luonnollisesti kaikilta, jotka toimivat monikulttuurisissa ympäristöissä. Jos välissä on valtasuhde - tai Soudon tulkinnan mukaan sukupolvien välinen katkos - kuten opettajan ja oppilaan välillä, se saattaa nostaa kynnystä joustaa ja nähdä vaivaa.

Mitä sitten tehdä, jos koulussa eri etnisten ryhmien väliset suhteet ovat jännittyneet? Väkivallan tai avoimen rasismin sijaan kyse voi olla Soudon termiä käyttääkseni arkipäivän rasismista eli haluttomuudesta joustaa ja nähdä vaivaa sen verran mitä tarvitaan kanssakäymiseen toisen kulttuurin edustajan kanssa. Tämä voi näkyä olemattomana kanssakäymisenä eri ryhmien välillä muuten kuin oppitunneilla tai ryhmittymisenä eri osaan luokkaa tai eri tiloihin koulussa välitunneilla. Souto ehdottaa ainakin kolmea asiaa: 1.) rasisminvastaiset pelisäännöt, joihin koko koulun henkilökunta sitoutuu 2.) eri kulttuurien käsittely muutenkin kuin kansainvälisyysteemapäivinä, esimerkiksi kielteisten eri maita koskevien mielikuvien purkaminen 3.) rasismista keskustelu oppilaiden kanssa aina kun se on aiheellista. Nykyään materiaalia on toki jaossa verkossa runsaasti, esimerkiksi Maailmankoulun syrjintäaiheinen kokoelma.