sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Tutkimustietoa keskustelun taustaksi

Jostain syystä kuluneella viikolla Yle on taas tehnyt juttuja uskonnonopetuksesta. Itsenäisyyspäivän mellakoita selittämään pyydetty dosentti kosketteli pikaisesti myös uskonnonopetusta. Perustuslakivaliokunnan puheenjohtajakin lausui katsomusopetuksen kehittämisestä elämänkatsomustiedon suuntaan (sen yleisen harhakäsityksen pohjalta, että et on katsomusten basaari), mihin kommenttia pyydettiin yhdestä moskeijasta ja tutkija Inkeri Rissaselta. Vähän itseä jo tuskastuttaa. Opetussuunnitelmatyö niin lukiossa kuin peruskoulussa tarvitsisi työrauhan, ne opetussuunnitelmat tehdään nykymallille, ja kaikkien etu on, jos ne tehdään mahdollisimman sopiviksi ja päteviksi juuri tähän tilanteeseen. Ymmärrän toki senkin, että tiedotusvälineiden tehtävä on pitää yhteiskunnallinen keskustelu käynnissä sen sijaan, että ne tukisivat joitain rakenteita. Uutisviikko tarjoaa kuitenkin oivan mahdollisuuden tarjoilla kaksi saman viikon aikana ajankohtaista julkaisua, joissa on tutkimuksen pohjalta pohdittu oman uskonnon opetusta.

Toissa päivänä väitteli Harriet Zilliacus tohtoriksi väitöskirjallaan Supporting Sutdents' Identity and Inclusion in Minority Religious and Secular Ethics Education. Siinä osoitetaan, että vähemmistöuskontojen opetuksessa on ongelmia, mutta niitä käsitellään suurin piirtein oikeissa mittasuhteissaan. Tutkimus tuo esiin sekä opettajia, jotka pitävät vahvaa uskonnollista identiteettiä joko itsestäänselvyytenä tai toivottavana asiana, että opettajia (voivat tietenkin olla samoja henkilöitä), jotka toimivat tärkeinä siltoina tai tulkkeina maahanmuuttajaoppilaiden kotikulttuurin ja koulukulttuurin välillä. Samoin kuullaan sekä oppilaita, jotka viihtyvät oman uskonnon opetuksessa, että oppilaita, jotka kokevat liian pienet ryhmät painostaviksi tai itsensä muuten ulkopuolisiksi vahvasti identiteettiä painottavassa opetuksessa.

Jos ajatellaan oman uskonnon opetuksen koko kuvaa ja oppilaan ääntä siinä, rinnalle voisi hyvin tuoda Inkeri Rissasen keväällä julkaistun väitöskirjan Negotiating Identity and Tradition in Single-faith Religious Education.  Siinä on haastateltu yläaste- ja lukioikäisiä muslimioppilaita, joille oman uskonnon opetus on merkittävä signaali siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa tai koulussa saa olla muslimi. Tämä on erityisesti radikalisoitumiskeskustelussa aika tärkeä näkökulma.

Samaa sanoivat ne 8.- ja 9.-luokkalaiset muslimioppilaat, joita itse haastattelin talvella 2010. Tutkimuksen tuloksia voi lukea kahdesta eri artikkelista. Vuonna 2013 konferenssijulkaisussa ilmestyneessä artikkelissa pohdin sitä, millaisia kriittisen ajattelun taitoja islamin opetus vahvistaa. Totean siinä, että katsomusten väliselle dialogille on heikosti mahdollisuuksia nykyisellä mallilla. (Se on vähän kaventanut vaihtoehtoja myös parhaillaan käynnissä olevassa dialogiprojektissa. Toisaalta ei kaikissa kouluissa ole niin paljon vähemmistöuskontojen edustajia, että dialogia syntyisi noin vain.) Nykymalli kuitenkin suosii ja edistää katsomusten sisäistä dialogia, mikä puolestaan ei voi olla vaikuttamatta ehkäisevästi esimerkiksi radikalismiin, sillä keskustelutaito nimenomaan oman uskonnon argumenteilla paranee.

Kuluneella viikolla ilmestyi myös tuorein artikkelini British Journal of Religious Educationin nettisivuilla. Siinä pohdin oman uskonnon opetuksen vaikutusta nuorten uskonnollisuuteen ja totean, että vaikutusta luultavasti jonkin verran on, mutta kokonaisuus eli nuoren tarpeiden, kotitaustan ja tarjolla olevien vastausten yhteensopivuus todennäköisesti ratkaisee. Tutkijankutkaa poteva opettaja tuntee syvää tyytyväisyyttä saatuaan tällaisen vaativan julkaisuprojektin maaliin.

Mitä tulee siis tutkimustietoon uskonnonopetuksen mallin tarkastelijana, lisäisin tähän myös Helsingin yliopiston Opettajankoulutuslaitoksen tutkimuksen, joka tarkastelee monesta eri näkökulmasta eri katsomuksia integroivaa opetusta Kulosaaren yhteiskoulussa ja Eurooppalaisessa koulussa. Tutkijoina tässä ovat Saila Poulter, Vesa Åhs ja Jussi Ikkala. Tuloksia on tiedossa, ja ne tuovat toisen näkökulman keskittymällä tähän uudistamismalliin. Jos siis haluaa käyttää tutkimustietoa apuna mielipiteen muodostamiseen siitä, millainen malli olisi paras, tulokset on siis yhdistettävä tutkimuksiin, jotka tarkastelevat yksiuskontoista opetusta.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Kohtaamisia koulussa

Koko vuoden käynnistelty ja valmisteltu katsomusdialogiprojekti huipentui meidän koulussamme reilu viikko sitten, kun saimme yhdistetylle luterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunnillemme vierailijoita. Kuusi nuorta naista edustivat pääasiassa tietenkin itseään, mutta toissijaisesti ortodoksista ja katolista kristinuskoa sekä islamia. Olimme elämänkatsomustiedon opettajan Raija Silfverbergin kanssa suunnitelleet kaksoistunnin, jossa ensin vähän tutustuttiin ja lämmiteltiin "hedelmäsalaatti"-leikistä muokatulla versiolla, jossa käytettiin väittämiä arkielämästä sekä joitain stereotypioita uskovaisista. Sen jälkeen oppilaat saivat kysellä vierailijoilta, ja lopuksi kaikki saivat jälleen ilmaista omia näkemyksiään janaharjoituksen muodossa. Ensin kysyimme näkemyksiä siitä, kuinka arvostettu ja sallittu oma katsomus on yhteiskunnassa ja koulumaailmassa, sitten palautetta tunneista.

Hieman lannistunut olin tajutessani, ettei tällaisessa kaksoistunninkaan sessiossa ehdi kuin vähän raapaista pintaa. Kun vierailupohjalta toimitaan, pidempiä jaksoja lienee kuitenkin mahdotonta järjestää. Miten ikinä saisi samoille vapaaehtoisille sopimaan saman ajan kahteen kertaan peräkkäin keskellä koulupäivää? Enimmäkseen olin kuitenkin innostunut. Oppilaat olivat vähän ujoja, mutta enimmäkseen he seurasivat todella intoutuneesti. Jonkin verran silti syntyi myös todellista vuoropuhelua. Vierailijat halusivat kysyä joitain asioita myös toisiltaan, ja yksi vierailijoista kysyi kysymyksen myös yhdeltä oppilaalta, joka - erittäin fiksuun sävyyn - esittäytyi ateistiksi.

Palaute oppilailta oli erinomaista. Olin myös tyytyväinen kuullessani, että oppilaat vahvistivat oikeaksi uumoiluni, että nuoremmilta on helpompi kysyä kuin omien vanhempien ikäisiltä ihmisiltä. Olin kuitenkin yllättynyt perusteluista. Yksi oppilas sanoi, että hänestä meidän vierailijamme - siis vieraiden uskontojen ja eri kulttuurien edustajat - olivat lähempänä hänen ajatusmaailmaansa kuin hänen omat vanhempansa. Toinen taas perusteli, että hän pelkäisi aikuisten pitävän häntä tyhmänä ja oppimattomana, jos hän kysyisi jotain.

Kirjoitin tuon kaksoistunnin aikana ylös kaikki kysymykset, joita oppilaat kysyivät vierailijoilta. Muutakin olisi voinut kirjata tuossa tilanteessa, jossa en itse ollut vetämässä tilannetta ja ohjaamassa keskustelua. Mutta kun kaikista pohjustavista tunneista olen joutunut kirjoittamaan havaintoni vasta jälkikäteen, en ollut oikeastaan valmistautunut mihinkään laajempaan. Tämä osoittaa aika hyvin ongelman, joka tutkivassa opettajuudessa on. Havainnointi on poikkeustilanteita lukuunottamatta muistinvaraista - toki sekin parempi kuin ei mitään. Poikkeustilanteissa jos voi kirjata tarkemmin, saa kuitenkin ihan toisenlaista materiaalia. Tallentaminen toki onnistuisi vaikka omalla puhelimella, mutta nauhoitteiden läpikäymiseen ei opettajan työn ohella minusta kerta kaikkiaan ole aikaa.

Kuluneella viikolla oppilaat sitten viimeistelivät oppimispäiväkirjansa, ja ne olivat erittäin palkitsevaa luettavaa. Oppilaat kokivat dialogiharjoitukset tärkeiksi, mutta monet nauttivat myös tunnista, jona heidän piti pohtia omaa elämänkatsomustaan aivan itsekseen. Usein olen ollut pettynyt tavoitteiden saavuttamiseen ja usein olen saanut jakautunutta palautetta, mutta nyt on todella saanut kokea tehneensä jotain oikein. Tätä täytyy siis jatkaa.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Quia absurdum

Nyt on sitten ollut käynnissä se täysin uudistettu ysiluokan Raamattu-kokonaisuus. Itse olen ollut innoissani, mutta vielä on aikaista sanoa, opitaanko kurssilla tehokkaammin ja mitä siellä opitaan. Oppilaat ovat tehneet pareittain pieniä alustuksia aivoriihimenetelmällä tuotetuista perimmäisistä kysymyksistä. Jonkin verran on keskusteltu tunnillakin, mielestäni aika vilkkaastikin, mutta osa keskustelusta on tietoisesti tarkoitus käydä internetissä. Siten kaikki joutuvat sanomaan jotain, ja toisaalta kirjoittaminen on aika hyvä tapa selventää omia ajatuksia. Lopuksi oppilaat kirjoittavat jonkinlaisen itsearviointi-yhteenvedon Raamatusta kokonaisuutena sekä liittävät suoritukseensa kaksi parasta kommenttiaan.

Siitä vähän yllätyin, että jotkut oppilaista sanoivat, etteivät haluaisi ottaa kantaa julkisesti. He protestoivat sitä vastaan, että aktiivisuus keskusteluissa olisi arviointiperuste. Kävi ilmi, että taustalla oli aikaisempia vastakkainasetteluja samojen aihepiirien käsittelyssä. Oli tietenkin helppo luvata, että kommenttinsa voi kirjoittaa myös omaan tiedostoon ja näyttää vain minulle. Asia alkoi kuitenkin kutkuttaa mieltä. Tässähän on juuri kysymys siitä, mitä koetamme katsomusdialogiprojektissamme parantaa, näkemyserojen käsittelytaitoa. Kun yleensä saa kuulla vain hymistelyä keskinäisestä kunnioituksesta ja suvaitsemisesta, nyt olin päässyt melko lähelle aitoa konfliktia. Kun olin valinnut dialogihankkeen kokeiluryhmäksi 7. luokan, koska olin ajatellut, että maailmanuskontojen käsittelyyn dialogi kuuluisi luontevasti, olin jättänyt huomiotta sen, että suurin kuilu on uskonnollisten ja uskonnottomien nuorten välillä. Katsomusten erilaisuudet tulevat parhaiten näkyviksi, kun keskustellaan katsomuksellisista asioista, kuten nyt olemme tehneet.

Katsoin kuitenkin viisaammaksi olla nostamatta ties kuinka pitkäaikaisia ja selvästi arkoja ristiriitoja käsittelyyn muutamilla tunneilla. Esittelin projektissa käytettäviä vuoropuhelun ohjeita heillekin ja korostin kysymisen tärkeyttä ja ymmärtämiseen pyrkimistä. Yksi oppilaista sanoi silloin, että mitäs kun vastapuolen perustelut ovat ihan absurdeja ja kuin niissä vedotaan asioihin, jotka eivät mitenkään liity toisiinsa. Tästä tuli mieleeni Tertullianuksen suuhun laitettu sitaatti "Credo quia absurdum", "Uskon, koska se on järjenvastaista." Siinä taitaa olla polttopiste koko tässä keskustelussa uskovien ja uskonnottomien välillä. Se, mikä on perustelu uskonnolliselle ihmiselle, ei ole perustelu sellaiselle, jolta puuttuu kokemus uskonnosta. Tosin en kyllä ihan niin paljon ole filosofi, että uskaltaisin tämän pidemmälle mennä tässä perusteiden analyysissa.

Se on tällä perimmäisiin kysymyksiin nojaavalla Raamattu-kurssilla ollut kiinnostavaa ja antoisaa, että olemme todellakin keskustelleet totuusväittämistä, kuten Andrew Wrightin mielestä uskonnon tunneilla nimenomaan pitäisi. Wrightin kriittisessä uskonnonpetuksessa tavoitteena on voimaannuttaa oppilaat arvioimaan kriittisesti mutta kunnioittavasti sitä, mikä Wrightin mukaan uskonnoissa on kaikkein keskeisintä eli totuusväittämiä. Wrightin mukaan uskontojen idean vastaista on suhtautua niihin pluralistisesti tai subjektiivisesti, sillä niissä on kyse totuudesta. Oppilaille on samalla voimaannuttavaa kehittyä oman uskonnon totuusväittämien perustelemisessa.

Olen paljon miettinyt Wrightin ajatusta totuusväittämien tarkastelusta uskonnon tunneilla. Olen ihmetellyt, miten niitä voidaan käsitellä niin, ettei kukaan tunne tulevansa mitätöidyksi, mutta samalla ei silti kuitenkaan pidetä yllä ideaa, että kaikki totuuskäsitykset ovat yhtä oikeita. Olisin melkein valmis sanomaan, että ainoa kestävä pohja uskonnonopetukselle on se, että törkeimmin syrjiviä ja elämää halveksivia periaatteita lukuun ottamatta kaikki näkemykset totuudesta ja elämästä ovat yhtä hyväksyttäviä. Toisaalta huomaan, että mitä enemmän otan näkökulmaksi sen, että uskonnonopetuksessa arvioidaan kriittisesti perusteluja, sitä enemmän opetukseni tulee oman näkemykseni värittämäksi. Suhtaudun itse Raamattuun liberaalisti ja painotan tieteellisiä lähtökohtia. Vaikka teen ihan tosissani töitä tuodakseni esiin myös konservatiivisia ja perinteisiä näkemyksiä sekä herättämään ymmärrystä niitä kohtaan, jonkin verran menee enemmän jo aikaakin siihen, että raamatuntutkimuksen yksityiskohtia selvitetään. Ja perusteluissa opettajan on vaikea päästä pidemmälle kuin mihin on omassa päättelyssään päätynyt, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Minusta voisi toisaalta aika hyvin perustella, että tieteellis-kriittinen raamattunäkemys sopii aika hyvin kouluun, jonka arvot ovat liberaalit ja kriittisyyttä painottavat. Missään uskonnon opetussuunnitelmissa tällaista valintaa ei ole kuitenkaan tehty, enkä ehkä katso itsekään tällaista painotusta soveliaaksi uskonnonopetukseen. En tiedä, miten oppilaat sen kokevat. Äänessä olleista enemmistö tuntuu olevan uskonnottomia, mutta joukossa on myös uskonnollisia nuoria. Monille nuorille ihan katsomuksesta riippumatta kriittinen näkemys Raamattuun tuntuu olevan enemmän tai vähemmän vaikea sulattaa. Enemmän kuitenkin minua vaivaa se, jos joku tuntee oman katsomuksensa (tai vaikkapa kotona saamansa opetuksen) tulleen osoitetuksi tyhmäksi tai vainhanaikaiseksi. Tätä kirjoittaessani päätin kysyä sitä heiltä, nimettöminä. Huomenna. Toivokaa minulle onnea!

perjantai 7. marraskuuta 2014

Vuosi täynnä!

Eilen oli tämän blogin 1-vuotissyntymäpäivä. Tekstejä on kertynyt 33 ja lukukertoja yli 2000. Tehtävänsä blogi on täyttänyt hyvin eli tarjonnut mahdollisuuden ottaa kantaa ja perustella, jäsennellä ja purkaa mielessä liikkuvia asioita, sanalla sanoen kirjoittaa. Sitä oli ollut ikävä.

Blogin aloittaessani minua askarrutti erityisesti se, onko tutkiva opettajuus mahdollista. Vuoden aikana olen seilaillut kielteisen ja myönteisen vastauksen välillä toisinaan innostuen toisinaan lannistuen. Edelleenkin olen epäileväinen, pystynkö toteuttamaan sitä omassa työssäni saati suosittelemaan muille.

Kulunut vuosi on joka tapauksessa ollut murroksen ja kehittämisen aika omassa opetusta koskevassa ajattelussani. Toisaalta olen päässyt kokeilemaan toimintatutkimusta tutkivana opettajana. Se on avartanut näkemystäni ja kokemustani tutkijana. Toisaalta olen laajentanut valikoimaani digitaalisissa välineiä. Siinä ei ole kyse vain tekniikasta, vaan uusista tavoista liittää opetus ajankohtaisiin ja havainnollistaviin materiaaleihin, uudistaa arvointia ja vähentää opettajan puhetta ja ulkoa opettelua. Tämä murros on sen verran suuri, että tunnen oikeastaan jatkuvaa syyllisyyden tunnetta siitä, että kaikki opetukseni ei vielä ole uudistunut.

Olen päässyt syksyllä käymään kurssia Digiajan opettaja, jolla on otettu haltuun erilaisia välineitä ja kehitetty oman koulun digitaalisten taitojen kehityssuunnitelmaa. Vaikka työtovereilta kuulee paljon tuskittelua ja kyvyttömyyden tunnetta, oppimisen ja kokeilemisen halu tuntuu nyt olevan ihan toisella tasolla kuin ennen. Virikkeitä tulee varmasti monilta eri tahoilta. Olen päässyt opastamaan ja rohkaisemaan monia työtovereita, vaikka toisessa katsannossa olen itsekin täysi noviisi. Kokeilen monia asioita ensimmäistä kertaa - enkä aina malta testata ja varmistella. Pakko on myöntää sekin, että alkaessani soveltaa uusia ideoita en ole jaksanut kehittää mitään havainnointisysteemejä tutkiakseni opetustani. 

Sosiaalisen median hyödyntäminen oli yksi asia, joka pisti minut vuosi sitten liikkeelle ja myös antoi idean tämän blogin aloittamiseen. Sosiaalisesta mediasta on tullut aivan keskeinen ammattitaitoni kehittämisen välineeksi. Facebookissa uskonnon ja historian opettajat jakavat löytämiään materiaaleja ja ideoita. On alkanut tuntua, että kaikkihan jo käyttävät sähköisiä välineitä ja edistyksellisiä arviointmenetelmiä. Seuraan myös muutamia blogeja. Olen vähän kaivannut sitä, että sosiaalisessa mediassa kerrottaisiin myös niistä projekteja, jotka eivät niin hyvin onnistuneet. Jokainen on vuorollaan aloittelija ja kohtaa vastoinkäymisiä. Voi olla lannistavaa lukea kuvauksia aina täydellisistä opetuskokonaisuusista. Virkistävä poikkeus oli Suuren uskalluksen kirjoitus, jota suosittelen kaikille, jotka ovat tämän polun alkupäässä.

Toinen teksti, joka pani nyökyttelemään, oli Yksilöllisen opon Jonkin täytyy muuttua. Siinä pohditaan omakohtaisesti, miksi opettajan on niin vaikea muuttaa opetustaan. Kirjoittaja Antti Värtö kertoo lukeneensa artikkeleita opettajien muutosvastarinnasta. Itse olen törmännyt käsitteeseen performance gap, joka viittaa kuiluun sen välillä, miten opettaja haluaa opettaa ja luulee opettavansa, ja sen, miten hän opettaa. Tutkivan opettajuuden pitäisi auttaa tämän kuilun kiinni kuromiseen. Sitähän tässä voisi nyt yrittää tutkailla, pikku hiljaa, projekti kerrallaan.


torstai 30. lokakuuta 2014

Kaduntallaajasta jihadistiksi ja takaisin

Viikko sitten Ylen verkkosivujen uutisessa sisäministeriö vetoaa muun muassa opettajiin, että merkit radikalisoitumisesta huomattaisiin ja tapauksiin puututtaisiin. Tämä herätti ajatuksia. Toisaalta on päivänselvää, että asia koskettaa espoolaista koulumaailmaa, tulihan nuorten jihadistien maailma koko kansan aamiaispöytiin Kuukausiliitteen jutun Espoosta pyhään sotaan myötä. Toisaalta ei voi olla liian itsevarma siinä, kenet sitten leimaisi radikalisoituneeksi ja mitä sitä sellaiselle nuorelle sitten sanoisi. "Jos et kävisi niin paljon siellä moskeijassa. Mikset heittäisi läppää kaverien kanssa somessa niin kuin ennen?" Ei sentään.

Lukiessani toista mainiota Helsingin Sanomien kirjoitusta Nettihitti nimeltä Isis mieleeni tuli samankaltainen juttu joskus aikaisemmin, ehkä Kuukausiliitteessä, ehkä vuosina 2006 - 2007. Mustini mukaan siinä Lontoon pommi-iskujen jälkimainingeissa esiteltiin, mitä eurooppalaisten hyvin koulutettujen muslimien radikalisoitumisen syistä on ymmärretty. Valmistauduin silloin väittelemään herätysliikkeestä pohjoiskarjalaisessa kylässä 1800-luvula, ja käsittelin siinäkin syitä herätykselle. Muistan juttua lukiessani tunteneeni, että tutkin samankaltaista asiaa.

Erityisen tärkeänä pidän, ettei tällaista ilmiötä yksinkertaisteta tai yleistetä. Kaikki tietystä ilmiöstä kärsineet eivät ole koskaan kääntyneet tiettyyn uskoon. Mikään kääntymys ei koskaan johdu vain yhdestä syystä, vaan kyse on todennäköisesti jotain välityskanavaa tulleen sanoman sopivuudesta kääntyvän mielessä oleviin kysymyksiin. Lisäksi ihmissuhteet vaikuttavat. Sosiaalisten tekijöiden painottaminen saattaa myös johtaa siihen, että uskonnolliset syyt vaipuvat taka-alalle ja pahimmillaan kääntymys näyttää pinnalliselta, välineeltä johonkin. Tiedotusvälineissä ei ole mielestäni tähän ajauduttukaan. Joka tapauksessa jos uskonnosta tulee jollekin henkilölle tärkeämpi kuin ennen, hän käsittää sen uskonnollisin käsittein, eikä muilla kannata hänen kanssaa siitä puhua.

Liittyhän tämä uskonnonopetukseenkin. Ensinnäkin sain lukea, että yksi terrorismirikoksista syytetty henkilö oli islamin opettajana ainakin Helsingissä. Minulla ei ole mitään lähempiä tietoja siitä, kuinka kauan ja kuinka laajasti, mutta ajatukset ovat toki ristiriitaiset. Tieto varmasti lisää epäilyksiä sitä kohtaan, mitä islamin tunneilla oikein tapahtuu ja kuka islamia opettaa. Yksittäistapaus pilaa kaikkien maineen. Toisaalta on muistettava, että henkilöä ei ole vielä tuomittu mistään. Kolmanneksi mietin, miten jihadisti olisi tunnistettavissa työhönottotilanteessa. Voisiko edes teoreettisesti laatia listaa opillisista piirteistä tai opiskelupaikoista, joiden perusteella hakijoita olisi oikein systemaattisesti raakata? Eikö silloin olisi vaarana hylätä "viaton" ja päästää sisään joku, jolta nämä määreet puuttuvat, mutta on joitain muita opettajalle sopimattomia ominaisuuksia? Oikeudenmukaisuus ja erilaisuuden suvaitseminen on säilytettävä, mutta tarkkuutta ja syvällisyyttä voi tietenkin aina parantaa.

Toinen yhteys uskonnonopetukseen on se, millaista uskonnonopetuksen olisi oltava, jotta varustettaisiin musliminuoria radikalismia vastaan. Yksi tekijä on varmasti sosiaalinen. Miten koko koulukokemus voisi olla sellainen, että musliminuori kokisi kuuluvansa joukkoon? Rasisimin vastaiset toimet ovat varmasti tärkeitä, ja omasta puolestani tekisi mieli mainita myös islamilaisten juhlien muistaminen sekä oman uskonnonopetus merkkeinä siitä, että islamille halutaan antaa tilaa ja näkyvyyttä. Tästä kirjoittivat Inkeri Rissanen ja Tuula Sakaranaho vieraskynä-palstalla. Tärkeää tietenkin on se, ettei tällaisten keinojen tehoa voi oikeastaan mitata. Mitä uskonnonopetuksen muotoon tulee, ainakin ihan kaikkein naiiveimman ajatuksen ampuisin alas, että radikalismia torjutaan opettamalla kaikille yhteisesti, että kaikkia pitää suvaita. Eiköhän tällainen oppi mene vähänkin fundamentalismiin kallellaan oleville nuorille paremmin perille, jos sen perustelee muslimiopettaja asiaan sopivilla koraaninkohdilla.



perjantai 24. lokakuuta 2014

Aineiston äärellä

Siunattu TET-jakso auttoi purkamaan työsumaa, joten tutkijankutkaa poteva opettaja pystyi vihdoin siunatulla syyslomalla omistautumaan tutkimukselle. Osa ajasta meni työn alla olleen artikkelin viimeistelemiseen, mutta pääsin käsiksi myös dialogihankkeeseen liittyneen kyselyn tuottamaan aineistoon. Pitkästä aikaa pääsin siis käsittelemään uutta aineistoa!

Miten kysely sitten onnistui? Alustavasti näyttää siltä, että katsomusten välisen sensitiivisyyden mittarissa jotkin väittämät eivät toimineet aivan toivotulla tavalla. Saan kuitenkin siitä tarkempaa tietoa, kun kvantitatiivinen analyysi on tehty. Sitä en itse ole tekemässä. Sen sijaan omaa kenttääni ovat avoimet vastaukset, joiden luokittelua aloin miettiä.

Ensi lukemalta avoimissa vastauksissa silmiin pistivät aggressiiviset vastaukset, joissa tehtiin pilkkaa uskovaisista, haukuttiin kyselyä tai ihmeteltiin, miten ketään voivat kiinnostaa uskontoasiat ylipäänsä. Suhteessa niitä ei kuitenkaan ole kuin muutamia prosentteja kaikista vastauksista. Lyhyet kyselyvastaukset on hyvin luontevaa käsitellä laadullisen sisällönanalyysin jälkeen määrällisesti. Tämä esimerkki kuitenkin osoittaa, miten helposti tunteisiin osuvat maininnat luultavasti saavat merkittävän osuuden laadullisessa analyysissa muutenkin.

Eihän sen pitäisi olla mikään yllätys, että uskonto joidenkin nuorten mielestä kuuluisi historian sivumaininnaksi (näinkin voi salonkikelpoistaa niitä alatyylisiä ilmaisuja, joiden edessä olen melkein haukkonut henkeäni vastauksia lukiessani). Kuuleehan sellaista omilta oppilailtaankin, samoin internetin uutiskeskusteluista, joista tietenkin on tullut katseltua uskonnonopetukseen liittyviä aiheita. Jotenkin ne vain silti herättivät tunteita.

Eikö tutkijan pitäisi kuitenkin sulkea tunteet pois analyysista? Tietyssä mielessä tietenkin pitäisi, ja siksi juuri on tärkeää olla tarkastella frekvenssejä ja haastaa tulkintojaan. Toisaalta teen tutkimusta paitsi uteliaisuudesta myös opetuksen hyväksi. Siinä mielessä olen maailmanparantaja, joten tunteet omalta osaltaan antavat energiaa tutkimustyöhön. Näin on varmaan aika monen tutkijan kohdalla.

Onko tällä kyselyllä sitten mitään merkitystä opetuksen kannalta? Siihen on varmaan liian aikaista sanoa mitään. Tällä hetkellä tunnen kuitenkin pääseväni kurkistamaan nuorten ajattelumaailmaan ja ajatusten muotoiluun lukiessani vastauksia. Se on sinänsä jo aika kiehtovaa. Ainakin teemoista, joita vastauksista löytyy, voisi muotoilla oppilaiden kanssa käsiteltäviä väittämiä katsomusdialogimateriaaliin, jonka kirjoitamme kevättalvesta.


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Maistiaisia katsomusdialogin portaista

Perjantai toi tutkijankutkaiselle opettajalle postia, jossa tosin ilmoitettiin artikkelin lopullisesta hyväksynnästä, mutta samalla arvioijien edelleen vaatimista muutoksista tekstiin. Turhautuminen nimettömien arvioijien rajoittamattomaan valtaan tieteellisen julkaisemisen saralla saa nyt aikaan sen, että julkaisen tässä nyt ennakkotietona Katsomusdialogini portaat -projektista teoreettisen oivalluksen, jonka tasapainottavasti myös sain perjantaina.

Kuten projektin nimestä käy ilmi, oletuksena on, että valmius katsomusten väliseen kohtaamiseen etenee tiettyjen tasojen mukaan. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana. Kukaan ihminen ei varmasti etene niitä johdonmukaisesti niin, että edettyään jonkin katsomuksellisen erilaisuuden suhteen yhdelle tasolle pystyisi kohtaamaan kaikki katsomusten maailman ilmiöt sen mukaisesti. On varmasti niin, että mitä suurempaa erilaisuutta kohdataan tai mitä lähemmäksi se tulee itseä, sitä haastavampaa kohtaaminen on. Jokainen joutuu varmasti ottamaan silloin vauhtia aiemmilta tasoilta.

Työryhmän kanssa emme ole puhuneet oikeastaan niinkään paljon näistä tasoista vaan konkreettisemmin taidoista, joita katsomusten väliseen kohtaamiseen tarvitaan. Olen pitänyt mahdottomana yhdistää näitä kahta asiaa ja ollut vähän huolissani, että jompi kumpi puoli saattaa jäädä vähemmälle huomiolle, mikäli ne joudutaan esittämään erillään. Perjantaina kuitenkin valmistelin erääseen koulutukseen esitystä asiasta ja huomasin pystyväni sijoittamaan taidot tasojen välille välittäviksi oppimistavoitteiksi.

"Portaita" on kuusi, ja vaikka tätä ideaa ei ole vielä vertaisarvioitu, niitä ei ole ravistettu hihasta. Pohjalla on Abu-Nimerin uskontojenvälisen sensitiivisyyden luokittelu, joka taas pohjautuu Bennettin kulttuurien välisen sensitiivisyyden analyysiin (M. Abu-Nimer 2001: "Conflict Resolution, Culture and Religion: Toward a Training Model of Interreligious Peacebuilding" Journal of Peace Research 38 (6)). Abu-Nimerin viiteen tasoon on Streibin koulukontekstissa tekemän tutkimuksen pohjalta lisätty vielä kuudes (H. Streib 2001: "Inter-Religious Negotiations: Case Studies on Students’ Perception of and Dealing with Religious Diversity" – H.-G. Heimbrock, Ch. Th. Scheilke, P. Schreiner (eds.): Towards Religious Competence: Diversity as a Challenge for Education in Europe. Münster: Lit). Seuraavaksi esittelen tasot ja taidot, jota kullakin tasolla olevan kannattaisi harjoitella.

Kieltäminen. Tällä tasolla oleva uskoo, että muiden ihmisten katsomukset eivät liity mitenkään hänen elämäänsä. Siksi hän ei halua tietää niistä lisää. Hänellä ei kuitenkaan ole mielipiteitä toisista katsomuksista, vaan hän ei oikeastaan ole vain tiedostanut niiden olemassaoloa. Koulun katsomusdialogiopetuksessa tällä tasolla olevien oppilaiden kohdalla olisi tärkeintä herättää heidän kiinnostuksensa sekä lisätä tietoisuutta eri katsomuksista. He saattavat tarvita myös sen oivaltamista, että heillä itselläänkin on jonkinlainen elämänkatsomus.

Torjunta. Tällä tasolla ihminen kokee muut katsomukset uhaksi. Niissä on jotain väärää ja niistä pitäisi päästä eroon. Ajattelen, että aggressiivisuuden lisäksi torjuva asenne voi saada muitakin ilmauksia kuten tuskastumisen. Tällä tasolla tarvitaan kuuntelemisen, eläytymisen ja kysymisen taitoja. Usein sanotaan, että kaikkein tärkeintä katsomusten välisessä dialogissa on huomata yhdistävät tekijät ja korostaa niitä. Heti seuraavalla tasolla käy ilmi, että se ei ole korkein tavoite tässä jaottelussa. Muotoilisin pikemminkin niin, että eteen päin auttaa se oivallus, että toisellakin tavalla uskovat ovat ihmisiä ja heillä on samankaltaisia tarpeita hyväksyntään ym. kuten minullakin.

Vähättely. Tällä tasolla oleva ratkaiseekin uskontojen välisen rinnakkaiselon ajattelemalla, että olemme kaikki samanlaisia. Tämä on sinänsä oikein suvaitsevainen ajattelutapa, mutta sen kanssa ajaudutaan ongelmiin, kun kohdataan niitä asioita, joissa oikeasti ollaankin erilaisia. Tällä tasolla tarvitaan ohjausta huomaamaan katsomusten sisäisiä ja välisiä eroja. On ehkä kiinnitettävä huomiota siihen, että kuvailemalla toista uskontoa omasta katsomuksestamme tutuilla käsitteillä saatamme tulla tehneeksi väkivaltaa toisen uskonnon ajattelutavalle. Kysymisen ja kuuntelemisen taitoa tarvitaan tässäkin. Siten aletaan paremmin ymmärtää erilaisten perinteiden erilaisia tarpeita ja saadaan pohjaa valmiuksille suhtautua kriittisesti katsomuksiin liittyviin ilmiöihin.

Hyväksyntä. Miksi toisten katsomusten kunnioittava hyväksyminen ei ole korkein katsomusten välisen kohtaamisen taso? Hyväksyntää ilman ei voi hyvää kohtaamista tapahtua, mutta sitä voi olla aika monen tasoista. Se, että hyväksytään toisten katsomusten olemassaolo ja harjoittaminen jossain yksityisyydessä on aivan eri asia kuin suvaita eri katsomusten näkyminen omassa lähiympäristössä varsinkin jos se vaatii vaivannäköä itseltä. Tällä tasolla onkin kehitettävä juuri hyväksyntää yhä lähemmäksi omaa elämää käyvälle katsomusten moninaisuudelle. Pelkästä sietämisestä voidaan pyrkiä kohti yhdessä tekemisestä ja pohtimisesta nauttimista. Yksi lähestymistapa voi olla sen arviointi, pääsevätkö kaikki katsomukset tasa-arvoisesti näkyville ja miten tasa-arvoa voisi parantaa.

Mukautuminen. Kulttuurien välisessä sensitiivisyydessä voidaan päästä siihen asti, että omaksutaan joitain asioita toisesta kulttuurista omaan elämään. Abu-Nimer arvioi oman tutkimuksensa perusteella, että uskontojen ja siten myös yleisemmin katsomusten välisessä työskentelyssä tämä lienee ongelmallinen taso, uskonnot kun ovat selvästi toisensa poissulkevampia kuin kulttuurit. Ajattelisin tämän tason kuitenkin edellisen tason jatkumona, jossa voidaan hiljentyä yhdessä tai juhlia yhdessä omien perinteiden mukaan. Tuntuu siltä, että jotkut ihmiset ovat hyvin herkkiä ulkopuolisuuden tunteelle, jos toiset harjoittavat hartautta, eikä pysty itse osallistumaan. Toiset taas suhtautuvat tällaiseen suurella kiinnostuksella, kolmannet taas ovat harjaantuneita menemään itsekin mukaan. Toinen monille vaikea asia on se, jos vastapuoli puhuu kovin käännyttävästi. Jyri Komulainen on puhunut siitä, kuinka katsomusten kohtaamisessa on hyväksyttävä myös se, että läsnä voi olla toive vastapuolen kääntymisestä. Lopulta on myös todettava, että todennäköisesti katsomusten välisen rinnakkaiselon ja moniuskontoisten perheiden lisääntyminen johtaa siihen, että yhä enemmän on ihmisiä, jotka omassa elämässään todella yhdistelevät elementtejä eri uskonnollisista perinteistä. 
Mikä olisi tällä tasolla sitten kehityshaasteena? Vastaus on askel kohti viimeistä tasoa eli vaikeiden asioiden kohtaaminen. Dialogi on suhteellisen helppoa, jos ainoastaan pyritään mukavaan yhdessäoloon ja puhutaan vain kaikkia miellyttävistä asioista. Rauhaa ja ymmärrystä ei kuitenkaan rakenneta puuttumatta niihin asioihin, jotka oikeasti hiertävät ja herättävät suuttumusta.

Rakentava kriittisyys. Kaikkiin uskontoihin liittyy jotain vaikeaa niin historiassa kuin nykypäivässäkin. Kyse on usein suhteesta politiikkaan, ihmisoikeuksiin ja valtaan, mutta kyse on myös yleisyydestä ja yleistämisestä. Mikään uskonto ei kehota pedofiliaan, mutta sillä perusteella ei oikeastaan voi jättää nuorten kanssa käsittelemättä pedofiliaskandaaleita. Silti ei pitäisi joutua selittelemään toisten hirmutekoja vain sillä perusteella, että edustaa samaa katsomusta. Tarvitaankin pitkälle kehittyneitä keskustelutaitoja mutta samalla myös keskinäistä luottamusta, joka voi kehittyä jos on ensin kohdattu aikaisemmilla tasoilla. Tarvitaan aika pitkälle suotuisat olosuhteet, jotta oppilaat koulussa voisivat kehittyä niin pitkälle, että pystyisivät itsenäisesti keskustellen todella käymään sen tasoista keskustelua. Ehkä heille voi kuitenkin antaa eväitä ja ohjausta sitä varten.

Nämä ajatukset ovat jossain määrin testaamattomia käytännössä. Lähiviikkoina alamme hankkeessamme harjoitella näitä taitoja oppilaiden kanssa, ja uutta voi ilmetä. Alkukyselyssä saimme aineistoa oppilaiden tämänhetkisestä tasosta, ja joitain mielenkiintoisia asioita tuli esiin. Aineisto on kuitenkin analysoimatta, enkä pysty vielä sanomaan, vahvistavatko tulokset oletusta, että katsomuksia on sitä vaikeampi kohdata, mitä erilaisempia ne ovat omaan verrattuna tai mitä lähemmäs ne tulevat omaa elämää. 

Olen huomannut, että viime aikoina tätä blogia on käyty ainakin vilkaisemassa enemmän kuin ennen. Nyt toivoisinkin sivulla vierailijoilta vähän kommentteja näihin portaisiin. Millaisia kokemuksia teillä on? Löydättekö itsenne? Mitä ei ole otettu huomioon?

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Raamattua ysiluokkalaisille - tarinoiden pänttäystä vai eksegetiikkaa?

Viime syksynä ihmettelin täällä, mikä meni pieleen laatimassani Raamattu-aiheisessa projektityöskentelyssä. Nyt sitten ihmettelen samaa, kun seuraava saapumiserä on saanut eteensä saman projektin huomattavasti päivitettynä.

Ajattelin olevani viisaampi. Aloitin aivoriihillä, joissa mietittiin, mitä Raamatusta haluttaisiin oppia. Tulokseksi tulikin paljon ihan järkeviä kysymyksiä, ja saatoin sanoa, että niistä suurin osa jo oli sisällytettynä tulevaan projektiin. Olin tehnyt pohjan selkeämmäksi ja laittanut lähes joka kohtaan vaihtoehdon, joka ei vaatinut tulkitsemaan. Lisäksi olin kirjoittanut näkyviin, missä kohdissa pitäisi hyödyntää luokkakeskusteluja. Tehtävät oli selkeämmin merkitty, ja uskonnottomat näkökulmat Raamattuun olin siirtänyt samaan "muistilappuun" uskonnollisten raamatuntulkintatapojen kanssa.

Parannusta entiseen on se, että nyt kun kaikilla on sopivantasoista tehtävää, en joudu koko ajan vastaamaan kysymykseen "Mitä minä nyt kirjoitan tähän?" Joudun silti huomaamaan, että oppilaille jää jatkuvasti liian vähän aikaa tunnista tehdä tehtäviä ja että heidän on vaikea hahmottaa, mikä käymistämme keskusteluissa on olennaista.

Eilen illalla mietin (tarkkaan ottaen keinuessani ilta-auringossa veneessä Kytönselällä Espoon edustalla), olisiko sittenkin niin, että tässä peruskoulussa ei pitäisi tavoitella analyyttistä suhdetta Raamattuun. Pidän ehdottomasti kiinni siitä, että sivistynyt ihminen tarvitsee sitä, ja että muunmuassa siihen tarvitaan uskonnonopetusta lukiossa, kuten olen aikaisemmin täällä kirjoittanut. On kuitenkin tunnustettava, että peruskouluikäisenä kaikilla ei ole vielä ajattelu siirtynyt abstraktille tasolle. Oloni on kuitenkin edelleen epämukava niiden lähestymistapojen kanssa, joissa yläkoululaisille opetetaan Raamatusta tarinoita, henkilöitä tai jotain ulkoaopeteltua teoriaa kirjojen sisällöstä.

Eikö se ole omiaan lisäämään tunnetta, että koulun uskonnonopetus tähtää sitouttamaan uskonnollisen yhteisön jäseneksi, jos opetuksen tavoitteena on tuntea Raamatun henkilöitä nimeltä ja heidän elämiään juoneltaan? Kuinka monta Raamatun kirjaa ihan oikeasti jokaisen pitää osata nimetä ja sijoittaa oikein Uuteen tai Vanhaan testamenttiin? Onko Raamatun lentävien lauseiden tunteminen taito, jota nuori tulee varmasti tarvitsemaan tulevaisuudessa? Ja jos näistä tiedoista onkin potentiaalisesti hänelle hyötyä, miten voi vaatia hänen mieltävän sen hyödyn tässä ja nyt?

Mikä sitten on se jokin, joka olisi näiden kahden välissä? Tunneille ei riitä mielestäni sisällöksi ja syyksi, että tehdään jonkinlainen teiniversio Lasten Raamatusta. Toisaalta myönnän, että ihan koko Raamattu-osuus ei voi olla pelkkää eksegetiikkaakaan. Eilen illalla, Suomenlahden aalloilla (tuskin kuitenkaan niiden ansiosta) oivallus kuitenkin tavoitti aivoni: vastaus ovat elämänkysymykset. Miksen sitä tajunnut ennen? Ja juuri olen kesällä lukenut aika monta artikkelia siitä, kuinka opetus koetaan motivoivimmaksi silloin, kun puhutaan elämänkysymyksistä ja kun oppilaat saavat kuulla, mitä toiset niistä miettivät.

Tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin. Toki elämänkysymykset ovat uskonnonopetuksen tärkeä kenttä. Ei tutkijankutkaa poteva opettajakaan ole alun perinkään ollut ihan niin tieteilijä, ettei olisi ottanut elämänkysymyksiä, kuten kuolemaa ja kärsimystä mukaan juuri tähän puheena olevaan Raamattu-portfolioon. Se, mitä oivalsin, oli kuitenkin se, että haluaisin opettaa niitä ilman huolta, että oppilailta jäävät oppimatta Raamatun historian vaiheet ja erilaiset kirjaryhmät.

Totta kai Raamattu-kokonaisuuden voi rakentaa niin, että jokaisesta käsiteltävästä Raamatun kertomuksesta tai kirjasta kaivetaan esiin, mitä se opettaa. Esimerkiksi minulla oli Israelin kansan historiaan käsittelevän osuuden kohdalla ajatus havainnollistaa pelastushistoriallista raamatuntulkintaa ja samalla sitä, mikä on kristitty lukutapa näille kieltämättä meistä aika kaukaisille tapahtumille. Teimme still-kuvia, joiden henkilöiltä kysyin: "Uskotko, että Jumalalla on suunnitelma?" Tämä olisi ollut helposti käännettävissä oppilaiden omaa elämää koskevaksi: uskotko, että jokin voima ohjaa sitä, mitä sinulle tapahtuu? Mutta mikä tunnelman latistuminen (ja todennäköisesti opetuksen "tunnustukselliseksi" kokeminen) seuraisi, jos tämän toivottavasti intoutuneen keskustelun jälkeen opettaja sanoisi, että seuraavaksi tarkastellaan, millä tavalla Israelin kansa näki Jumalan ohjaavan heidän kohtaloitaan. Eläytymistä oma pohdinta varmasti auttaa, mutta kyllä se aika pyhäkoulumaista silti olisi.

Syytän vähän opetussuunnitelmaa, sekä nykyistä (ja menneitä) sekä tulevaa. Tietopainotus on siellä aika voimakas. Tämä johtuu osittain siitä, että opetuksen objektiivisuutta kuvailltaessa on käytetty vastaparia tieto - usko / sitoutuminen. Nyt kyllä harmittaa, että tämä asia löi tajuntaani vasta nyt, eikä opsin perusteiden kommentoinnin ollessa vielä avoinna.

Sentään tänä vuonna minulla on vielä yksi ysiluokan uskonnon kurssi jäljellä. He pääsevät nyt kokemaan räjäytetyn Raamattu-kokonaisuuden, jossa ei päntätä Jaakobin poikia. Ehkäpä siitä sitten raportoin tuonnempana - toivottavasti onnistumisten merkeissä.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Tutkijankutkaa lievittämässä

Tutkijankutkaa poteva opettaja palasi koulujen alkaessa hoitamaan virkaansa. Jalka on kapsanut parakkikoulun pihalla ja yhdestä leirikoulustakin on jo palattu, mutta yksi ajatusten kohde on ollut ylitse muiden: tutkimus- ja kehityshankkeemme alkukysely. Se nimittäin sattui projektina vähän paisumaan.

Viimeksi kirjoitin konferenssista, johon osallistuin juuri ennen lukukauden alkua. Sen tuloksena kävi ilmi, että Opettajankoulutuslaitoksen tutkija Elina Kuusisto ja yliopistonlehtori Arniika Kuusisto olivat hyvin kiinnostuneita siitä, että olin sisällyttämässä alkukyselyyn Kristiina Holmin uskontojen välisen sensitiivisyyden mittarista enemmän katsomusten välisyyteen kehitettyjä osia. Lopulta päädyimme yhteistyössä kehittämään oman katsomusten välisen sensitiivisyyden mittarimme, joka sisällytettiin kokonaisuudessaan alkukyselyyn. Samalla laajennettiin otosta huomattavasti kehityshankkeen tarpeita laajemmaksi ja sisällytettiin taustakysymyksiin osia, joita Elina ja Arniika olivat aikaisemmissa tutkimuksissaan käyttäneet, jotta vertailu mahdollistuisi. Kaikki uudet osat piti kääntää englanniksi, koska kysely toteutettiin kaksikielisenä. Lopuksi syötin kyselyn Espoon kaupungin käytössä olevaan sähköiseen kyselyjärjestelmään. Samalla viestittelin suuntaan ja toiseen saadakseni mahdollisimman paljon ja erilaisia oppilasryhmiä mukaan sekä täydensin tutkimuslupahakemuksen. Kaikkien oppilaiden huoltajia myös lähestyttiin pyynnöllä antaa suostumus oppilaan osallistumiseen. Kaikkia oman kouluni oppilaita pyydettiin osallistumaan kyselyyn, ja tavoittaakseni heidät kaikki kerralla pidin päivänavauksen ihmisten käyttäytymisen ja ajattelun tutkimuksesta ja sen etiikasta. Tämä kaikki tapahtui kahden viikon sisällä, joten ylikierroksilta on ajoittain ollut vaikea välttyä.

Nyt kysely on ollut viikon verran auki, enkä malttanut olla eilen illalla (vaikka vältän työasioiden ajattelua iltaisin) katsomatta tähän mennessä saatuja vastauksia. Olin laittanut viimeiseksi palautemahdollisuuden. Se harmittaa, että kirjoitusvirheistä oli paljon huomautuksia. Kyselytyökalussa oli ilmeisesti sellainen ominaisuus, että kun kopioin kysymyskenttiin tekstiä, osa välilyönneistä katosi. Korjasin niitä lähes joka kysymyksestä, joistain useampia. Jäikö niitä jäljelle vai nykäisikö järjestelmä sanat taas yhteen itsestään? Höpöhöpövastaukset tietenkin vähän latistivat mielialaa myös, mutta on siellä mukana myös hyvin kiinnostavaa materiaalia. Ja lisää on siis tulossa!

Tutkijankutkaa poteva opettaja on innoissaan, kun on saamassa pitkästä aikaa uuden aineiston. Tämä on nyt osittain yhteinen aineisto, sillä Elina ja Arniika Kuusisto tulevat tekemään kvantitatiivisen aineiston analyysin. Kvantitatiivinen tutkimusote on itselleni hieman vieras. Olen vähän kriittinen sen suhteen, mitä pelkät numerot voivat kertoa monimutkaisista ilmiöistä. Oma tutkimukseni pyrkii olemaan toimintatutkimusta, ei eksperimentti, jonka tuloksia sitten mitataan, vaikka sen kaltaisia menetelmiä on mukana. Pidän kuitenkin erittäin arvokkaana sitä, että saan tehdä yhteistyötä toisten kanssa.

Tutkimuksen paisuessa tutkiva opettaja on myös riippuvainen kollegojensa tuesta ja avusta. En voisi itse millään hankkia kaikilta koulun huoltajilta suostumuksia tai viedä kaikkia koulun oppilaita tekemään kyselyä atk-luokkaan. Minun on siis pyydettävä, että lukuisat opettajat tekisivät sen puolestani. Se tuntui oikeastaan vähän epämukavalta. Kouluja, myös meidän kouluamme, nykyaikana pommitetaan erilaisilla tutkimuspyynnöillä. Meidän koulumme kohdalle osui viime talvena kolme melko laajaa ja osittain varsin raskasta tutkimusta. Koska mitään sopivaa opettajien kokousta ei sattunut sopivaan aikaan, jouduin vielä lähettämään sähköpostia, joka on kanava, jota myöten tulevat ohjeet koetaan usein käskyttämiseksi. Koetin parhaani mukaan korostaa sitä, kuinka paljon arvostan toisten vaivannäköä - ja tietenkin lupasin pullaa. Pullat vielä järjestänkin, mutta luulenpa, että tärkeämpää kuin sokeri on arvostava asenne. Mieltäni todellakin lämmittää se, että kaikki kollegat ovat suhtautuneet positiivisesti täysin ilman kärsimättömyyttä ylimääräiseen työhön, vaikka näin lukukauden alussa on varmasti muutakin tekemistä. Toivoakseni heillä on luottamus, että voivat vastavuoroisesti pyytää minultakin jotain palvelusta. Koulun ulkopuolelta tulevilla tutkijoilla ei ole samanlaista jokapäiväistä sosiaalisen pääoman tarvetta suhteessa kyselyn toteuttamisessa avustaviin opettajiin.

Nyt kuitenkin vastausten kertymistä odotellessa ja erityisesti niiden analysointiin paneutuessa tutkivan opettajan on varauduttava laittamaan runsaasti jäitä hattuun. Monenlaiset tunteet heräsivät, kun katselin vastauksia tässä vaiheessa. Tarvitaan varmaankin muutama katselukerta, ennen kuin aineistoon pystyy suhtautumaan vaadittavalla viileydellä. Reilun viikon päästä mietimme työryhmän kanssa, mitä ne merkitsevät dialogituntisuunnitelmillemme.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Tutkijoita koolla

EARLI:n special interest group 19 eli uskonnonopetuksen ja uskontokasvatuksen ryhmä järjesti 6. - 8.8. Helsingissä   konferenssin alan tutkijoille. Säät suosivat, ja pääkaupunkimme näytti kauneimpia kasvojaan illanvietoissa, mutta päivällä käyttäytymistieteellisen tiedekunnan Minerva-talon pohjakerroksessa oli enimmäkseen miellyttävän viileää.

















Esityksiä pidettiin paljon, itse esimerkiksi pohdiskelin tunnustuksellisuuden käsitettä, mikä kiinnosti odotetusti monia. Tosin jäin edelleen hieman epätietoiseksi, miten 20 minuuttiin tiivistetty analyysimallini ymmärrettiin. Muista puheenvuoroista voisin nostaa esiin joitain käynnissä olevaan katsomusdialogiprojektiini liittyviä.

Anders Sjöborg Uppsalan yliopistosta totesi, että on selvästi vaikeampaa luoda dialogia uskonnollisten ja uskonnottomien nuorten välille kuin eri uskontoihin kuuluvien nuorten välille. Sinänsä itsestäänselvä asia, mutta ei ehkä sanottu ääneen tutkimuksessa. Se tarkoittaa samalla sitä, että materiaalille ja toimintaideoille, joiden avulla käydä tätä dialogia, on tarvetta. Keskusteluissa puhuttiin siitä, että yksi avain tähän voisi olla se, että uskonnot itselleen etäisiksi kokevat nuoret ymmärtäisivät, että heilläkin on elämänkatsomus. Ehkä sitä kautta aloin enemmän ymmärtää sitä, että jotkut työryhmämme jäsenet halusivat aloittaa siitä, että oppilaiden kanssa syvennytään ensin omiin käsityksiin. Mutta miten se tehdään millään syvällisellä tasolla, sitä lähdemme nyt siis tutkimaan.

Elisabeth Arweck Warwickin yliopistosta esitteli tutkimushanketta, jossa on haastateltu vanhempia ja nuoria perheistä, joissa vanhemmat kuuluvat kahteen eri uskontoon. Jo 1960-luvulta lähtien monikulttuurisessa Britanniassa tällaiset perheet ovat yleistymässä, mikä sekin on oikeastaan aika itsestään selvää. Suuressa osassa perheitä pidettiin tietoisesti esillä molempien uskontojen perinteitä ja lapset olivat jopa haluttomia sitoutumaan niin paljon jompaankumpaan, että sulkisivat toisen pois. Aloin miettiä, mitä nämä kahden uskonnon lapset merkitsevät dialogikasvatuksen kannalta. Meillähän on ortodoksien ja luterilaisten keskinäisten avioliittojen johdosta aika paljon kaksiuskontoisia perheitä.

Viimeiseksi on tietenkin mainittava Leidenin yliopistosta tulleen Jeanette den Oudenin esitys väitöskirjaprojektistaan, jossa tutkitaan opettajien ja tutkijoiden välisiä käsityseroja uskonnonopetuksesta. Tutkimusmaailman ja opetuksen välinen kuiluhan on yksi tutkivan opettajuuden olemassaolon perusteluita. Aika pieniä eroja hän oli kyllä saanut toistaiseksi aikaan - tämänviikkoinen esitys kun ei kattanut seuraavaa vaihetta eli opettajien käyttöteorian ja käytännön välistä eroa. Eniten eroa oli kai siinä, että opettajat painottivat sisältöjen sijaan ihmissuhteita ja tavoitteista oppilaiden hyvinvointia. Jeanette den Ouden myös suunnitteli tuovansa tutkijoita ja opettajia saman pöydän ääreen käymään vuoropuhelua. Tietyllä tavalla tämä aihe taisi puhutella muitakin kuin minua, sillä kun ensi vuonna on tulossa koko EARLIn konferenssi Kyproksella, SIG 19:n session teemaksi kaavailtiin käytännön ja teorian suhdetta. Sinnehän minun aiheeni sopisi kuin nenä päähän...

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Lukemista lomalla vai lomaa lukemisesta?

Tutkijankutkaa poteva opettaja on ollut lomalla. Itse asiassa niin hyvällä lomalla, että muutamaksi viikoksi hellitti jopa tutkijankutka. Ensin piti vähän hillitä syyllisyyttä siitä, ettei käyttänyt hyväkseen jokaista yli 15 minuutin automatkaa tai niitä iltapuuroja, joiden valvomisesta mieheni vastasi, tieteellisten tekstien lukemiseen ja perustella, että tauko työelämää hyvin vahvasti liippaavasta tutkimuselämästä tekee hyvää. Sitten tutkimus alkoi tuntua vähemmän tärkeältä ja jopa unohtui. Parin viikon jälkeen alkoi kyllä nousta jälleen halu luovaan työhön, mutta en sentään alkanut kirjoitella runoja tähän blogiin.

Ennen tuota vaihetta eli mieheni kesälomaa, jolloin lähdimme lomamatkalle, ehdin kyllä lukea jotain. Silloin se tuntui täysin riittämättömältä, pieneltä pintaraapaisulta. Nyt kun listaan, että luin vähän katsomusdialogista, vähän tunnustuksellisuudesta sekä kaksi ja puoli kirjaa tutkivasta opettajuudesta tai toimintatutkimuksesta, saavutus tuntuu ihan kelvolliselta.

Luin vihdoin loppuun sen Stringerin toimintatutkimuskirjan, josta kerroin jo tämän blogin aivan alkuaikoina. Lisäksi luin Hopkinsin kirjan A Teacher's Guide to Classroom Research, joka on kai jonkinlainen tutkivan opettajuuden perusteos, sekä MacIntyren kirjan The Art of Action Research in the Classroom. MacIntyren kirja oli siitä tärkeä, koska minua oli alkanut huolestuttaa se, että Stringerin ja Hopkinsin kirjoissa toimintatutkimuksen kaava oli jonkin verran erilainen kuin mitä olemme tässä uskontodialogiprojektissa aikeissa toteuttaa. Olemme siis kirjallisuuden (ja kokemuksemme) pohjalta suunnitelleet menetelmiä ja kehitysmalleja, joiden toimivuutta aiomme kokeilla. Monet toimintatutkimukset alkavat jonkin ongelman tarkemmasta tutkimisesta, jotta siihen pystyy paremmin tarttumaan. Aloin pelätä, että minun pitäisikin tutustua kokonaan toiseen lähestymistapaan, arviointitutkimukseen. MacIntyren kirjasta löytyi kuitenkin meidänkin hankkeeseemme täydellisesti sopiva malli. Se tosin sisältää useampia kehiä, mutta todellisuus todennäköisesti onkin, että kehittäminen ei lopu siihen, että projektin rahoitus loppuu. Toivottavasti mahdollisimman moni saa innoitusta ajatuksistamme.

Noissa kirjoissa mietitytti kuitenkin myös aika paljon se, miten paljon ne panivat painoa kirjallisuuteen tutustumiselle. Vähiten kirjallisuudesta puhui Hopkins, muut korostivat monipuolista tiedonhakua ja lajaa kirjallisuuteen tutustumista. Kaikilla oli kuitenkin ajatus, että tutkiva ote on paras ellei ainoa todella toimiva tapa kehittää opetustyötä ja koko kouluyhteisöä. Mutta miten voidaan odottaa, että opettajat käyttävät kaiken vapaa-aikansa lukemiseen? Sitä on kysyttävä nyt, kun on todennut, miten tärkeää on välillä saada tauko kaikesta. On vielä huomattava, että monissa maissa opettajilla on vähemmän vapaa-aikaa kuin Suomessa. Vastauksen on mielestäni oltava työnjako. Opettajat tarvitsevat opintopiirejä, jotka voivat hyödyntää samoja teorioita sekä kouluttajia, jotka ovat valmiita tarjoamaan teoreettisen osaamisensa ja ohjaamaan selkeisiin kehitystehtäviin. Lisäksi tarvitaan joustavampia sopimuksia ns. veso-velvollisuudesta.

Mutta seuraavat päivät vietän tieteellisessä ympäristössä, EARLI SIG 19:n konferenssissa otsikolla Identities, Cultures, and World Views: Religious and Spiritual Education in Pluralistic Settings. Ehkä sieltä jotain seuraavaksi.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Tuomisia Lontoosta

Tutkijankutkaa poteva opettaja on tyytyväinen, kun tieteelle on ollut taas vähän enemmän aikaa, kun numerot on annettu, eikä viikkoon ole tarvinnut vääntäytyä koululle. Loppukevään muovitaskut ovat kuitenkin mapittamatta, paperinkeräystavara lajittelematta sekä kirjat hyllyttämättä, sillä muita tehtäviä on riittänyt - lisäksi ajasta kilpailee kolmas kutsumus, nimittäin äitiys. Lapsi nyt kesäkuussa kaksi nelipäiväistä viikkoa päiväkotiin, mistä tunteet ovat kieltämättä hieman ristiriitaiset varsinkin nyt, kun virkatyöt on lähestulkoon hoidettu ja jäljellä olisi vain tutkimukseen liittyviä töitä.

Virkatöihin lukeutuu maanantainen ja tiistainen opintomatka Lontooseen, joka tapahtui Agora-hankkeen nimissä. Meitä oli kahdeksan henkilöä, joista minä ainoana edustin Katsomusdialogin portaat -osahanketta. Maanantaina vierailimme Three Faiths Forum -kansalaisjärjestössä, joka tekee monenlaista katsomusten välistä dialogia ja yhteiseloa kohentavaa työtä muun muassa oppilaitoksissa. Meille järjestetyn työpajan taso oli todella korkea ja samalla saimme hyvin sydämellisen vastaanoton. Ajatukset, joita heillä oli dialogista, olivat hyvin samansuuntaiset kuin ne, joita itse olen pitänyt oman hankkeemme lähtökohtina. Erityisesti saimme ajatuksia siihen, miten käsitellä konflikteja, ennakkoluuloja ja muuten vaikeita kysymyksiä.


Sen jälkeen tapasin kahden kesken Julia Ipgraven Warwickin yliopistosta ja sain monia vinkkejä kirjallisuuteen, jota voisi lukea syventääkseen tietoja toimintatutkimuksesta ja erityisesti samalla ammattia harjoittavan opettajaryhmän käytöstä siinä. Keskustelimme myös identiteetistä. Toistuva väite tuntuu olevan, että dialogi on aloitettava siitä, että tuntee hyvin itsensä ja oman perinteensä. Tämä kuitenkin rajoittaisi lasten ja nuorten osallistumista dialogiin. Erityisesti meillä Suomessa, jossa uskonnonopetus on uskontokuntajakoista ja identiteetin tukeminen erityisesti uskonnollisille yhteisöille keskeinen argumentti sen ylläpitämiseksi, eräiden toisten piirien dialogihypetystä toppuutellaan. Ei olekaan oikein, että oppilas joutuu edustamaan yksin koko omaa traditiotaan. Ipgrave esitti omana näkemyksenään, että eri kulttuureilla on eri näkemyksiä identiteetistä. Karkeasti voi tehdä sellaisen jaon, että toisille identiteetti on yksilöllinen ja muuttuva, toisille taas yhteisöllinen ja enemmän sellaisenaan omaksuttava paketti. Täten monikulttuurisessa koulussa oppilailla on kahdenlaisia identiteettejä, ja molemmat tarvitsevat hieman erilaisia tehtäviä dialogitilanteissa.

Minua hieman mietityttää tämä näkemys. Olen lukenut liudan artikkeleita ja pari kirjaakin, joissa on käsitelty länsimaihin muuttaneiden musliminuorten ideniteettejä, ja on selvää, että maahanmuuttajataustaiset nuoret tekevät paljon tietoisempaa identiteettityötä kuin valtaväestöön kuuluvat nuoret (kenties tämän voi yleistää kaikenlaisiin vähemmistöihin) ja päätyvät erilaisiin ratkaisuihin kuin vanhempansa, erityisesti, jos nämä kuuluvat maahanmuuttajasukupolveen. Samalla täytyy sanoa, että miettiessäni tehtäviä ja työtapoja ja erityisesti nyt viimeiseksi kysymyksiä alkukyselyymme, törmään usein siihen, että kysymys, joka toimisi hyvin sellaisen nuoren kohdalla, jolla on selkeä uskonnollinen identiteetti, tulisi hyvin eri tavalla tulkituksi, kun vastaajana on uskonnoton nuori tai sellainen nuori, joka ei ole miettinyt katsomustaan vielä juurikaan. Arvelen myös, että vastaajista valtaosa on noita viimeksimainittuja.

Tiistaina vierailimme monikulttuurisessa Newbury Park Primary Schoolissa tutustumassa heidän kielitietoisuutta lisäävää mentelmäänsä nimeltä Language of the Month. Käykääpä muuten tosiaan tutustumassa nettisivuihin. Kaikki satojen tuntien työn vaatinut materiaali on vapaasti ladattavissa! Itse menetelmä tuntui sekä hauskalta että toimivalta sekä oppilaiden, opettajien että huoltajien näkökulmasta. Vaikka kielitietoisuus ei olekaan minun aluettani itse hankkeessa täytyy sanoa, että syvin kokemus koko matkalla oli tuo kouluvierailu. En ole koskaan aikaisemmin vieraillut ei-suomalaisessa koulussa. Monet asiat olivat toki samoin kuin meillä, mutta toiset, kuten kouluruokailu (yli puolet söi jumppasaliin kannettujen pöytien ääressä omia eväitä, loput maksullista ateriaa, joka sivunmennen sanoen oli ihan hyvä) hyvin erilainen. Eniten kuitenkin vaikutti se kurinalaisuus, jolla lapset työskentelivät. En tiedä, vaikuttiko vieraan läsnäolo, mutta tällä alueella, joka oli ison sairaalan lakkauttamisen ja sosiaalisiksi vuokra-asunnoiksi muuttamisen jälkeen muuttunut vähemmän keskiluokkaiseksi, missä olivat ne lapset, jotka kieltäytyvät tekemästä mitään, kerjäävät jatkuvaa huomiota tai ovat kykenemättömiä ryhmätyöhön? Joka ikinen oli aktiivinen, kun oli sen aika, ja kaikkien suut sulkeutuivat sillä sekunnilla, kun keskustelu lopetettiin. Toisaalta suomalaisena opettajana tulkitsin lasten käytöksessä myös jonkinlaista pelokkuutta. Iso kysymys tietenkin on, millainen järjestelmä on parempi lasten hyvinvoinnin ja oppimisen kannalta.

Koulu oli mukana myös Redbridgen "kaupunginosan" Ambassadors of Faith and Belief -toiminnassa, mutta siitä emme ehtineet kysellä yhtään mitään, sillä koulu oli valittu kohteeksi nimenomaan kielitietoisuus-hankkeen vuoksi. Newbury Park School kouluttaa lukiolaisista katsomusten edustajia alakouluihin vierailijoiksi. Toiminta on kyllä tutustumisen arvoista, joten jospa jossain tulevassa vaiheessa pääsisin tutustumaan paikan päälle myös siihen.

torstai 29. toukokuuta 2014

Hallitus esittää

Viikko sitten työpöydälle tuli lausuntoa varten luonnos hallituksen esitykseksi muiden uskontojen kuin luterilaisen ja ortodoksisen uskonnon opetuksen opetusperusteiden tiukennuksesta. Tarkoitus on siis nostaa opetusperustetta kolmesta opetuksen järjestäjän alueella opetusta saavasta oppilaasta kymmeneen. Pohdiskelin tätä asiaa myös aikaisemmin, kun asia oli rakenneuudistuspaketissa, mutta budjettineuvotteluissa toteutusaikataulua nähtävästi nopeutettiin ja pilotointivaihe jätettiin pois.

Hallituksen esityksestä käy ilmi, miten muutoksella saavutettavat säästöt (joita on viime syksystä laskettu kolmesta miljoonasta 1,2 miljoonaan euroon) on arvioitu. Korkea hintalappu, joka sekin on koko julkisen sektorin kuluista todella mitätön siivu, selittyy kummallisella ajatusvirheellä. Vaikka tekstissä muuten tunnutaan ymmärtävän, että kyse on siitä ryhmäkoosta, jolla aloitetaan uuden uskontoaineen opetus, säästöt on laskettu sen perusteella, että kaikkien lakiesitykseen kuuluvien uskontojen ryhmien määrästä ajatellaan tippuvan 40 %.

Voi hyvin olla, että erityisesti pienissä ja keskisuurissa kunnissa kerätään pienryhmäisten uskontojen vähäiset oppilaat kaikki yhteen, ja näistä ryhmistä siis osa jäisi järjestämättä jos laki astuisi voimaan. Kun oppilaita on enemmän, myös ryhmiä on väistämättä enemmän. Samalla opetuksen järjestäjien velvollisuus on järjestää opetus niin, että kuntalaisten yhdenvertaisuutta ei loukata, alakoululaisille ei synny hyppytunteja, eikä oppilailla ei ole muiden aineiden opetusta samaan aikaan. Koska näihin velvoitteisiin lakiesitys ei vaikuta, se ei vaikuta myöskään näiden kuntien opetusryhmien lukumäärään kuin korkeintaan niiden pienimpien uskontoaineiden osalta.

Lakiesitys ei ota myöskään kantaa siihen, miten kohdellaan jo alkaneiden uskontoaineiden oppilaita eli onko heillä aikaisempaan tapaan oikeus jatkaa peruskoulun loppuun asti opetuksessa. Mikäli on, näiden uskontojen opetus jatkuu myös alle 10 oppilaan ryhmissä. Mikäli ei ole, opetuksenjärjestäjillä tulee olemaan aika stressaava työ, kun yhtenä vuonna raja ylittyy ja toisena ei. Myöskään opettajia ei saada sitoutumaan ja kouluttautumaan sellaisella politiikalla. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että keskeiseksi perusteluksi epätasa-arvoistavalle lakiesitykselle tekstissä nostetaan opettajien heikko kelpoisuustilanne. Todennäköisesti lakiesitys koskisi vain uusia, opetuksenjärjestäjän alueella aloitettavia uskontoaineita, jolloin kustannusvaikutukset ovat paljon, paljon pienemmät. Etnofoorumissa, josta raportoin pari viikkoa sitten, opetusneuvos Pekka Iivonen arvioi, että lakiesityksestä kärsisi eniten katolisen uskonnon opetus, sillä sen oppilaat ovat eniten hajallaan ympäri maata.

Osuudessa, jossa käsitellään suhdetta perustuslakiin ja yhdenvertaisuuteen, perustellaan uskontokuntien asettamista eriarvoiseen asemaan luterilaisen ja ortodoksisen kirkon kansankirkkoasemalla. Tämä on eräänlainen kehäpäätelmä. Jos valmiiksi eriarvoista asemaa voidaan perustella joillain historiallisilla ja institutionaalisilla syillä, tällä asemalla ei pitäisi voida perustella eriarvoisuuden lisäämistä. Samaisessa etnofoorumissa OKM:n edustaja otti puheenvuoron, jossa hän puolusti työnantajaansa sanomalla, ettei hallitus ole kieltämässä uskonnon opettamista myös pienemmissä ryhmissä. Tämä on suoraan sanottuna tekopyhyyttä. Vähemmistöjä suojellaan velvoitteilla. Mikäli velvoitteet säädetään sellaisiksi, että vähemmistö on heikommassa asemassa, lainsäätäjä yksiselitteisesti tukee eriarvoisuutta.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Taisteluvirsiä ja virsitaisteluita

No nyt on Helsingin Sanomat ristiretkellä vastaan virsiä koulussa, ja Ylen uutiset ei kehdannut jäädä pekkaa pahemmaksi. Ei sillä, etteikö saisi uutisoida virsivisan ohjeista tässä tilanteessa, kun uskonnonharjoituksesta koulussa on käynnissä yhteiskunnallinen keskustelu, mutta toinen uutinen samasta aiheesta menee jo ajojahdin puolelle.

Aiemmin tässä blogissa pohdin enemmänkin uskonnon harjoittamisen määrittelyn vaikeutta ja käytin esimerkkinä virttä. Virsivisa-gate antaa kuitenkin aihetta enempäänkin pohdintaan. Ensinnäkin Opetushallitus sai Hesarin juttuihin läpi mielestäni vain osan olennaisesta tässä asiassa. Toisaalta on varmasti syytä korostaa, että mikäli virsiä käytetään opetuksessa, se on syytä toteuttaa tyylikkäästi eli lasten kanssa keskustellaan opetuksen tavoitteesta ja otetaan huomioon mahdolliset erilaiset taustat. Jos ei olla luterilaisen uskonnon tunneilla vaihtoehtoja virsille olisi hyvä olla. Toisaalta asiaan liittyy se, että virressä on muitakin ulottuvuuksia kuin se uskonnollinen. Vaikka virsi uskonnollisessa mielessä on laulettu rukous, se on myös runoutta ja säveltaidetta. Se toisinaan kertoo omasta ajastaan ja toisinaan havainnollistaa uskonnollisia uskomuksia. Kirkon koulutyötä tukevalle sivustolle on koottu virren ulottuvuuksia kokoavaa materiaalia.

Juttelin asiasta Virsivisan parissa Seurakuntien lapsityön keskuksessa työskentelevän tuttavani kanssa. Hän kertoi, että kouluille lähetetyissä ohjeissa oli tarkoitus kertoa erilaisista työskentelytavoista, joita virsien käsittelyyn voisi soveltaa. Ne ovat siis ehdotuksia integroida uskontoon  eri oppiaineita, ei toisin päin, kuten julkisuudessa on kohuttu. Virikemateriaaliin voi tutustua jokainen.

Yksi virren ulottuvuus on tietenkin myös yhteisöllinen. Laulamalla vanhoja virsiä asetutaan sukupolvien ketjuun. Jotenkin tuntuu, että kulttuuriperinnön siirtäminen seuraavalle sukupolvelle on todella alhaisessa kurssissa nykyään. Eihän sen tarvitse tarkoittaa pakkosyöttämistä tai sitä, ettei saisi olla kriittinen perinteitä kohtaan tai uudistaa niitä. On vain niin, että tietyt symbolit, viittaukset ja sitaatit menettävät kerta kaikkiaan merkityksensä, jos niitä ei toistella. Kahdeksatta luokkaa käyvä ihan hyväpäinen, musiikkia harrastava oppilas kysyi tällä viikolla, kun kävimme uskonnon koetta läpi, mitä tarkoittaa passio(musiikki), johon viittasin. Kun itse kävin koulua, ei selvinnyt ala-asteesta ilman tutustumista Bachin passioihin. Ymmärrän toki, että kaikkea opetettua ei välttämättä oppilas muista, mutta olen silti huolissani. Kaikesta halutaan tehdä helposti lähestyttävää, joten jumalanpalveluksista, klassikkokirjoista, teatterista ja ihan kaikesta tehdään lasten ja nuorten versiot erikseen. Opetuksen pitää lähteä nuorten maailmasta. Onko aikuisten kulttuurille enää kuluttajia tulevaisuudessa, jos lapsia ja nuoria ei tutustuteta sen ilmiöihin? Ei kaiken tarvitse säilyä samanlaisena kuin vuosisatoja sitten, mutta pitäisikö kehittää asioita, jotka kokoavat sukupolvia yhteen erottelun sijaan?

torstai 15. toukokuuta 2014

Etnisten suhteiden foorumi: Kotoutumisesta ja uskonnollisista yhteisöistä

Tämän päivän vietin Paasitornissa Etnisten suhteiden foorumissa, jonka tämänvuotinen aihe liippasi läheltä työtäni. Olin oikeastaan yllättynyt nähdessäni ohjelman, jossa todellakin uskonto ja uskonnolliset yhteisöt olivat läsnä lähes jokaisessa puheenvuorossa. Usein kotouttamiskeskustelusta (jota en tosin kovin tarkasti seuraa) puuttuu uskonnon näkökulma ja keskitytään kulttuurieroihin. Oman uskonnon opetusta on jopa syytetty kotouttamisen vastaiseksi eristäväksi koulutuspolitiikaksi. Toisaalta on myös niin, kuten Tuomas Martikainen omassa esityksessään tänään toi esiin, että Suomeen muuttavista maahanmuuttajista noin puolet on kristittyjä, ja lukumääräisesti suurin ryhmä heistä liittyy luterilaiseen kirkkoon. Islam-keskeinen maahanmuutto-ongelmien vatvominen ei siis tee oikeutta maahanmuuton koko kuvalle.


Olen aiemmin tässä blogissa pohtinut, olenko kukkahattutäti vai kuplassa eli suhtaudunko "ylisuvaitsevaisesti" kulttuurieroihin vai olenko vain liian erkaantunut todellisuudesta huomatakseni ongelmia. No, etnisten suhteiden neuvottelukunnan järjestämä seminaari oli varmaan kukkahattutätien kokoontumisajot, tosin paikalla oli myös myös sitä etnistä kirjoa. Yhteistyölle uskonnollisten yhteisöjen kanssa nyökyteltiin, oman uskonnon opetusta kannatettiin ja vähemmistöuskontojen vähimmäisryhmäkoon suurentamiselle muristiin. Saatiin kuulla, että Opetushallitus valmistelee syksyksi uudistetut ohjeet koulujen uskonnollisia tilaisuuksia varten, ja näissä ohjeissa tullaan korostamaan velvollisuutta muistaa myös vähemmistöuskontojen juhlia (ehkä myös uskonnottomia katsomuksia?). Tätäkin tervehdittiin myönteisesti. Esiteltiin positiivisia esimerkkejä siitä, kuinka alun perin uskonnollisten yhteisöjen rakennushankkeita kohtaan negatiivisesti suhtautuneita paikallisyhteisöjä oli saatu muuttamaan mielensä. Toisaalta välillä kuultiin myös kriittisiä puheenvuoroja ja vastaan väittämistä. Media ei anna tarpeeksi tilaa maahanmuuttajille, ja kouluissa ollaan rasisteja ja aliarvioidaan maahanmuuttajanuoria.



Foorumin yhteydessä julkistettiin ensimmäistä kertaa julkistettava Vuoden asenteellisin mediateko -palkinto, jonka sai Ylen radio-ohjelma Ali ja Husu. Juontajat pitivät foorumillekin pienen show'n, jossa he muistuttivat, etteivät he tee ohjelmaa tätä yleisöä varten, vaan niitä, jotka eivät vielä ole saaneet maahanmuutosta muuta kuin stereotyyppisen käsityksen. Vaikken itse ole mikään säännöllinen kuuntelija, en voi muuta kuin yhtyä palkinnon perusteluihin siitä, kuinka tärkeää on, että maahanmuutosta puhutaan huumorilla, esitellen kontrasteja maahanmuuttajien sisällä (usein käsittääkseni esimerkkeinä Ali ja Husu itse) ja keskittymättä pelkkiin eroihin ja ongelmiin. Joten, jos et ollut tänään paikalla Etnisten suhteiden foorumissa otsikolla Uskomatonta! Mutta totta!, kuuntele vaikka Alin ja Husun ohjelma Ylen Areenasta.


torstai 8. toukokuuta 2014

Toimintaa ja tutkimusta

Opettajantyön ja tutkimuksen yhteensovittaminen on  toistaiseksi, ennen kevään arvostelurytinää vielä sujunut. Sain tehtyä arvioijan vaatimat muutokset islamin opetusta ja tunnustuksellisuutta käsittelevään artikkeliini, jonka pitäisi ilmestyä British Journal of Religious Educationissa. Se edellytti hieman kirjallisuuteen perehtymistä, tai oikeastaan luin vain yhden kirjan, joka avasikin aika paljon eurooppalaisten musliminuorten parissa tehtyä tutkimusta. Mieli on hyvä siitä, että artikkelista tuli mielestäni paljon parempi kuin aikaisemmin (nyt se piti tosin vielä kerran lähettää kielentarkastukseen). Toisaalta projektien päällekkäisyys on ongelma, sillä nykyiselle projektille olisi ollut hyväksi, jos olisin voinut käyttää aikaani metodologian ja taustan vahvistamiseen toimintatutkimuksessa ja katsomusten välisessä dialogissa.

Hankkeemme Katsomusdialogin portaat on edistynyt aikataulussa, vaikka suunnittelu on kyllä hitaampaa kuin luulisi. Arkityössä jos pitää suunnitella kaksoistunniksi vaikka Fronter-kokonaisuus jostain tietystä aiheesta, kaksi tuntiakin on ruhtinaallisesti. Kun kyseessä on aivan uusi aihepiiri, jota ei ole sellaisenaan koskaan opettanut, kun pitää samalla tehdä yhteistyötä ja kun sekä mahdollisuuksia että vaatimuksia on monia, suunnittelu eteenee toisella tavalla. Ei voikaan laittaa käsiä saveen ja alkaa muotoilla, vaan enemmänkin sivellään uusia kerroksia, joiden kautta pikku hiljaa lopputulos alkaa hahmottua. Edelleen on osittain arvoitus, mitä kaikkea projektissamme loppujen lopuksi tapahtuu ensi syksynä. Luottamukseni on kuitenkin luja, että se, mitä tapahtuu, ei ole hallitsematonta hapuilua.

Itselläni on työn alla kysely, joka toteutetaan ainakin osittain kaksi kertaa: ennen dialogitunteja ja niiden jälkeen. Ideoimme sitä toki työryhmässä, mutta lopullinen toteutus on minun harrastuneisuuteni varassa. Kyselyn tarkoitus on saada dialogitunteja varten tietoa oppilaiden tasosta ja samalla syventää meidän opettajien ymmärrystä oppilaiden uskontojen kohtaamista koskevista käsityksistä. Haaveilen, että lopullisessa opetusmateriaalissa säilyisi tämä tutkivan opettajuuden ihanne, että dialogikokonaisuutta toteuttava opettajaa ohjattaisiin selvittämään oppilaidensa käsityksiä ja kiinnostuksen kohteita kokonaisuuden eri vaiheissa. Jos kyselystä saadaan hyvää materiaalia, siitä voisi dialogia koskevan teorian avulla kirjoittaa tieteellisen artikkelin.

Siis jos. Nyt onkin aikamoiset paineet tehdä hyvä kysely. Olisi aikamoinen etu, jos tähän hankkeeseen olisi voinut valmistautua pari vuotta työn ohella lueskellen muita vastaavia tutkimuksia ja etsiskellen sopivaa metodologiaa. Viime kesänä löysin erinomaisen metodin ihan toiselle tutkimushankkeelle, jolle en kuitenkaan saanut rahoitusta. Sitten tuli vastaan tämä toinen hanke, johon olisi ollut tyhmää olla tarttumatta, koska se tarjosi tilaisuuden tutkia omaa työtään ja suunnitella liikkeitä edes joitakin päiviä vapaana koulutyöstä. Nyt kuitenkin tehdään se, mitä voidaan. Tarkoitus on aktivoida oppilaiden ajattelua kuvilla ja eläytymistehtävillä. Ehkä siinä tulemme tehneeksi jotain innovaativistakin.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Pätevyysvaatimuksien pätevyydestä

Jo yli kolme viikkoa sitten osallistuin katsomusaineiden tutkimuksen miniseminaariin, jossa käsiteltiin erityisesti tätä kohuttua Kulosaaren mallia ja sitä koskevaa tutkimushanketta. Mietin jonkin aikaa, mitä kirjoittaisin tilaisuudesta, ja sitten tuli tuo suvivirsikohu, joka pani ajatukset liikkeelle ja tuotti pari tekstiä. Yhdestä asiasta haluaisin kuitenkin nyt vähän jakaa ajatuksia.

Tilaisuudessa ensimmäinen puhuja oli Kulosaaren koulun rehtori. Hän avasi korostamalla, etteiTole katsomusaineiden opetuksen asiantuntija, mutta siirtyi pian listaamaan asioita, jotka tekevät erillisestä oman uskonnon opetuksesta ongelmallista. Näkökulman oli tietenkin tarkoitus olla koulun johdon näkökulma, mutta eihän siitä pedagogiikkaa voi rajata ulkopuolelle. Yksi ongelmista oli pätevän opettajan puute.

Kun kokeilua toteuttaneet uskonnonopettajat olivat vielä esitelleet toimintatapojaan, keskustelu vilkastui. Yleisössä ollut islamin opettaja, itse muslimi, kyseenalaisti ei-muslimin antaman opetuksen pätevyysperusteella. Kulosaaressahan on siitä poikkeuksellinen tilanne, että uskonnonopettajia on kaksi ja heistä toisella on opintoja islamista Helsingin yliopistosta. Tämä ei kuitenkaan kommentoijan mielestä ollut riittävää, sillä islamin opettajalle voi tulla vastaan mitä erikoisimpia kysymyksiä, joihin vastatakseen on tunnettava islamilaista perintöä laajemmin kuin perustiedot. Perinteeseen kasvanut taas on elämänsä aikana oppinut keskeiset kertomukset ja on voinut opinnoissaan täydentää tietojaan. Kyseenalaistus hieman kärjisti tunnelmaa, ja koulun rehtori päätyi vielä kerran korostamaan pätevien islamin opettajien puutetta.

Puhe pätevistä ja epäpätevistä opettajista tuntuu aina loukkaavan niitä, jotka eivät täytä kelpoisuusehtoja. Jokainen tietää jonkun pätevyysvaatimukset täyttävän opettajan, joka soveltuu ammattiin niin ja näin tai hoitaa töitään vasemmalla kädellä. Jokainen tietää myös jonkun gradua tai joitain muita opintoja vailla olevan opettajan, joka tekee työtään omistautuen ja kehittyen. Niiden esimerkkien valossa voi tuntua mielettömältä lajitella opettajat vuohiin ja lampaisiin jonkun muun kuin sen perusteella, miten he onnistuvat työssään. Samalla on selvää, että tutkintoja, opintokokonaisuuksia ja pätevyysvaatimuksia tarvitaan. Aika moni uskoo, että pystyy pelkillä sosiaalisilla taidoillan ja elämänkokemuksellaan täyttämään opettajalle asetetut vaatimukset mennen tullen, mutta kyllä opettajankoulutus tekee useimmista vieläkin parempia opettajia.

Itse teen työtä juuri niiden epäpätevien islamin opettajien kanssa. (Pyydän anteeksi ilmaisua, jonka tiedän kaikesta huolimatta satuttavan!) Joukossa on monenlaisia: joiltain puuttuu islamin opinnot, joiltain opettajan pedagogiset opinnot, joiltain ylempikorkeakoulututkinto tai useampia näistä. Jokakeväinen tehtäväni onkin päättää, miten avoimiksi laitettaviin tehtäviin valitaan kelpoisuusehtoja täyttämättömien joukosta ne parhaat ja potentiaalisimmat opettajat. Vuosien varrella hakijoiden määrä, koulutustaso ja suomen kielen taito on parantunut.

Opettajan ammattitaidossa on kaksi pääelementtiä: aineenhallinta ja pedagogiset taidot. Aineenopettajan kelpoisuusvaatimuksissa ne merkitsevät opetettavan aineen (vähintään) aineopintoja ja opettajan aineopintotasoisia pedagogisia opintoja. Katsoisin, että miniseminaarissa, johon osallistuin, törmäsivät aineenhallinnan ja pedagogisten taitojen korostus. Olen seurannut, kuinka opettajamme suorittavat pedagogisia opintoja. Useimmat ovat itse sanoneet katsovansa niiden myötä toisella tavalla työtään ja suhdettaan oppilaisiin. Suomessa suoritetut pedagogiset opinnot myös auttavat ymmärtämään koulumaailmaa ja tuntemaan muuta koulun toimintaa, josta kiertävät opettajat jäävät helposti ulkopuolelle. Kouluhallinnon näkökulmasta pedagogiset opinnot suorittanut opettaja, vaikka muuten keskeneräisin opinnoin, noudattaa usein koulumaailman normeja parhaiten. Täytyy muistaa, että opettajan toimintaa säätelevät lukuisat normit, joista suuri osa on kirjoittamattomia ja täsmentämättömiä.

On varmasti oppilaidenkin etu, että opettaja on pedagogisten opintojen puolesta pätevä. Sananen kuitenkin on sanottava myös aineenhallinnan puolesta. Nimenomaan tässä uskonnonopetusta koskevassa keskustelussa on vaarana, että se antaa siemeniä tulkintaan, että luterilainen tai kirkkoon kuulumaton opettaja antaa parempaa ja objektiivisempaa opetusta kuin uskonnolliseen vähemmistöön kuuluva opettaja.

Pätevä enemmistön uskonnon opettaja voi hyvässä tapauksessa antaa vähemmistöjenkin oppilaille pedagogisesti mielekästä opetusta ja olla helppo ja tuttu työntekijä koulun johdon näkökulmasta, mutta ilman muuta jotain näiltä vähemmistöjen oppilailta jää saamatta. Opiskeltuaan perusasiat ihminen on helposti siinä uskossa, että voi opettaa niitä toisille ja että muuta ei tarvita. Usein nämä asiat on kuitenkin opittu katsomalla niitä omien käsitysten läpi, ja tämä voi tuottaa esimerkiksi sanamuotoja, jotka olisivat vieraita uskonnon harjoittajalle itselleen. Ajattelutapojen erilaisuutta voi olla todella vaikea sisäistää. Toinen asia ovat sitten juuri oppilaiden väärinkäsitykset ja kotien moninaiset kulttuuritaustat, joiden viidakossa voi helposti eksyä - tosin näin uskoisin voivan käydä myös uskonnon jäsenelle. Joka tapauksessa laaja tietämys auttaa tukemaan myös nuorten kriittisyyttä ja itsenäistä ajattelua. Ajattelutaitoja on lähes mahdoton erottaa syvällisistä tai laajoista tiedoista. Mahdollinen ajattelutapa tietenkin on - ja tämä tuotiin myös miniseminaarissa esiin - ettei tällainen sivistäminen ole koululaitoksen tehtävä ja että vähemmistöille on tärkeämpää opettaa kohtaamista ja laajempia tietoja toisista uskonnoista.

Vielä kerran totean sen, että Kulosaaressa tilanne oli erilainen siinä, että toisella uskonnonopettajista oli perustietoja laajemmat opinnot islamista. Hänenkin etunsa olisi, jos keskustelussa tunnustettaisiin, että korostetaan joko pedagogista ja milloin aineenhallinnallista pätevyyttä. Näin keskustelussa jouduttaisiin myös perustelemaan tarkemmin kannanottoja.




perjantai 28. maaliskuuta 2014

Miten harjoittaa tai olla harjoittamatta hartautta?

Nyt on palattava tähän hartaustilaisuusaiheeseen vielä uudestaan. Hartaudenharjoittamisen käsittely jäi viime viestissä kokonaan käsittelemättä, lisäksi sen kirjoittamisen jälkeen kaksi tapausta on herättänyt ajatuksiani.

Ensinnäkin on sanottava, että työni puolesta sanon jatkuvasti toisille tahoille, että ihan oikeasti sillä on väliä, mitä vähemmistöt joutuvat kokemaan, ja että ihan oikeasti heille on taattava oikeus olla osallistumatta esimerkiksi seurakunnan päivänavauksiin, vaikkei näyttäisi siltä, että useimmat opppilaat ovat sujuvasti kuuntelematta niitä. Toisille tahoille taas toistelen, että hartaustilaisuudet eivät sinänsä loukkaa kenenkään oikeuksia. Olen myös kieltäytynyt vastaanottamasta tarjottua evankelioivaa gospel-konserttia kouluumme, koska mielestäni sellaisen foorumi ei ole koulu. Mutta mihin se raja vedetään, siitähän tässä koko keskustelussa on kyse.

Kun laajennan näkökulmaa hartauden harjoittamisen määrittelyyn ja ongelmallisuuteen, kuvaan tunkee myös uskonnonopetus. Uskonnonopetushan ei saisi sisältää hartaudenharjoitusta. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Uskonnontunneilla opetellaan rukouksia ulkoa (mitä henkilökohtaisesti pidän huonosti sopivana suomalaisen uskonnonopetuksen heikosti tunnustukselliseen luonteeseen),  tutustutaan hartauden harjoittamiseen ja käytetään elämyksellisiä menetelmiä. Voisin kertoa pari esimerkkiä aihepiiristä.

Vuosia sitten olin kasiluokan kanssa Tapiolan ortodoksisessa kirkossa vierailulla. Oli paastonaika ja pappi ei ehtinyt meille opastamaan, mutta kirkossa oli silloin jonkinlainen perhekerho, ja yksi äideistä pienen lapsensa kanssa esitteli meille kirkkoa. Kun äiti demonstroi, miten ortodoksit suutelevat ikoneita, lapsi halusi suudella Jeesus-ikonia myös. Lopuksi äidit ja lapset pitivät pienen hartauden, johon paastonajan tapaan kuului kumarruksia maahan saakka. Palaute oppilailta oli kahtalainen. Toiset olivat ihastuksissaan, ja kuten minäkin, kokivat saaneensa ainutlaatuisen elämyksen. Toiset taas kuvailivat oloaan ahdistuneeksi. Tulkitsen oppilaiden ahdistuksen johtuneen siitä, että he toisaalta kohtasivat jotain heille hyvin vierasta ja toisaalta kokivat itsensä hyvin, hyvin ulkopuoliseksi, kun me siinä seisoimme toisten kumartaessa maahan saakka.

Tällä viikolla taas, keskiviikkoaamuna, aloitin kasiluokan uskonnon tunnin parilla helluntaivirrellä kerratakseni edellisellä tunnilla käsiteltyjä helluntain tapahtumia ja syventääkseni ymmärrystä kristinuskon opista Pyhästä Hengestä. Ajankohtaisen keskustelun innoittamana keskustelin vielä tavallista perusteellisemmin oppilaiden kanssa siitä, onko virren laulaminen tunnilla hartauden harjoittamista ja kerroin, että käsittelen virttä paitsi opetussuunnitelman velvoittamana, ensisijaisesti välineenä helpottaa ymmärtämistä runouden kautta ja esitellä musiikillista kulttuuriperintöä. Sanoin myös, etten paina mieleeni, ketkä laulavat ja ketkä eivät. (Useimmiten saan huolehtia laulupuolesta yksin, mutta tässä oli kyseessä musiikkiluokka.) Puheenvuoroja käyttäneet oppilaat olivat sitä mieltä, että virren käyttö tunnilla on ihan ok. Kun sitten lauloimme muutaman säkeistön, huomasin yhden oppilaista olevan hiljaa, ja kasvoista näkyi, ettei hän ollut tyytyväinen tilanteseen. Joku siinä tökki, mutta en tietenkään opettajana voinut kysyä, mikä, koska se olisi kuulostanut kyseenalaistamiselta.

Esimerkit kertovat siitä, että suhde hartaudenharjoitukseen on hyvin, hyvin herkkä. Jos hankalia tunteita aiheutuu jo siitä, että näkee hartaudenharjoitusta tai että ei vain lähtökohtaisesti halua olla tekemisessä sen kanssa, opettajan on hyvin hankala käsitellä hartaudenharjoittamista millään tehokkaalla tavalla aiheuttamatta epämukavuutta oppilaissa.

Ulkopuolisuudentunteen ja samanlaisuudenkaipuun aiheuttamasta epämukavuudesta kirjoittaa myös Hämeen Kaiun nuori ortodoksiblogisti Veera Oksanen. Hän kertoo kohtaamistaan dilemmoista, kun piti valita luterilaisten koulukirkkojen tai kavereista eroon joutumisen väliltä, sekä muista taakoista, joita luokan ainoa ortodoksi sai kannettavakseen. Tutkijatuttuni Harriet Zilliacuksen  haastattelemista vähemmistöuskontojen ja elämänkatsomustiedon oppilaista osa puhui myös samankaltaisista tunteista. Toisaalta on niitäkin uskonnollisten vähemmistöjen lapsia ja nuoria, joiden mielestä oman uskonnon tunti on hieno hyväksynnän osoitus yhteiskunnasta sekä tilaisuus oppia muilta ja vahvistua omassa identiteetissä. Kenen kokemuksen mukaan koulumaailmaa sitten oikein pitäisi säätää?

Tässä olen nyt käsitellyt lähinnä uskonnontunneilla käsiteltävää hartaudellista ainesta, joka voi olla monenlaista. Muussa koulun toiminnassa on vielä niitä varsinaisia uskonnollisia tilaisuuksia eli seurakunnan päivänavauksia ja koululaisjumalanpalveluksia ynnä muita hartauksia sekä ei-uskonnollisia tilaisuuksia, joissa voi olla uskonnollisia elementtejä. Edellisissä ongelmaksi koetaan se, että joudutaan poikkeamaan enemmistöstä ja että korvaava tilaisuus ei ole mielekäs. Jälkimmäisissä ongelmallista tuntuu olevan se, että koetaan kiusalliseksi, kun ei voida täysin rinnoin yhtyä siihen, mikä on muille tärkeää, nostalgista tai hiljentävää. Uskonnollisten tilaisuuksien korvaavaa ohjelmaa voidaan parantaa, ja poikkeavuuden kokemuksiin varmasti vaikuttavat paljon yksilölliset tekijät ja ihmissuhteet. Muiden juhlien sisältöä voidaan muokata niin, että virsiä tai kuvaelmia selitetään ja kerrotaan, mitä ne voivat ihmisille merkitä, jolloin ollaan avoimia myös sen suhteen, että kaikille ne eivät merkitse samaa. Näyttää kuitenkin siltä, että mitkään sanat eivät välttämättä riitä poistamaan epämukavuuden tunteita kaikilta osallistujilta, tilaisuuksiin kun tullaan omien taustojen, ihmissuhteiden ja ennakkokäsitysten kanssa.

Entä kuinka pitkälle koulun pitäisi välttää aiheuttamasta epämukavuuden tunnetta oppilaissa? Yleinen käsitys on, että oppimisympäristön pitäisi olla turvallinen. Toisaalta kuinka pitkälle tässä voidaan mennä? Jos mikä tahansa itselle vieras tai mikä tahansa ristiriita tuottaa epämukavuudentunteita, voiko lapsi tai nuori oppia mitään, jos niitä vältetään aiheuttamasta? Tietenkään tästä ei pidä tehdä johtopäätöstä, että laitetaan nyt lapsi kokemaan toiseutta keskelle toisten hartaudenharjoitusta, niin oppiipahan suvaitsevaiseksi. Eikö kuitenkin ole kohtuullista esittää, että tässäkin asiassa pyrittäisiin johonkin kompromissiin kuten monessa muussa asiassa, jotka oppilaista tuntuvat vaikeilta tai hankalilta, kuten epäonnistuminen, yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa tai arvioiduksi tuleminen? Jos todella nähdään vaivaa lapsen tai nuoren kolhimisen välttämiseksi, hänen voidaan varmasti edellyttää opettelevan hyväksymään kohtuullinen määrä ulkopuolisuuden tunnettakin. Kuka meistä voi elää elämänsä kokonaan ilman sitä?


tiistai 25. maaliskuuta 2014

Voihan suvivirsi!

En tiedä teistä, mutta minun facebook-ystäväni eivät juuri nyt tunnu puhuvan paljon muusta kuin uutisesta, jonka mukaan apulaisoikeuskansleri asettaa kyseenalaiseksi kaiken uskonnonharjoitukseen viittaavan koulussa. En itse tunne kutsumusta kohottaa sotahuutoa suvivirren puolesta, vaikka se henkilökohtaisesti on rakas ja tärkeä perinne. Asiaan liittyy kuitenkin monta seikkaa, joita haluan pohdiskella.

Tässä myös linkki varsinaiseen päätökseen.

Neutraali oikeus?

Työn puolesta tässä harmittaa eniten, että nyt kun meillä on apulaisoikeusasiamiehen ja apulaisoikeuskanslerin ristiriitaiset ratkaisut asiasta, hämmennystä kentällä riittää. Perustuslakivaliokunta, joka on ottanut kantaa suvivirren puolesta (yksinkertaistus, myönnetään), ehätti jo julistautumaan korkeammaksi laintulkitsijaksi. No, on varmaan paras odottaa, miten Opetushallitus nyt tässä viidakossa päätyy kouluja ohjeistamaan. Siihenkin voi toki sanoa, etteivät OPH:n ohjeet ole sitovia.

Mielestäni tästä ristiriitaisuudesta ei voi vetää kuin sen johtopäätöksen, että neutraalia kantaa asiassa ei ole. Tuomarien (esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen) ja etenkin laillisuusvalvojien pitäisi tehdä ratkaisut lakien ja oikeuskäytäntöjen nojalla, mutta kun varmaa pohjaa ei ole, omat tunteet pääsevät vaikuttamaan. Eikö tällainen pitäisi tiedostaa ja lausua hieman varovaisemmin? Tämä lienee aika arka paikka lainoppineille, joiden työ on saada aikaiseksi nimenomaan joku ratkaisu, eikä mitään toisaalta-toisaalta-puhetta. Oli miten oli, minun luottamukseni puolueettomuuteen on viimeistään nyt mennyt.

Pitäisikö etsiä lain ja oikeuden sijaan jotain toista pohjaa sille, millaisia tilaisuuksia koulussa järjestetään tai millaiset elementit niihin kuuluvat? Tiedotusvälineet ovat järjestäneet omia äänestyksiään siitä, pitäisikö suvivirsi säilyttää koulujen kevätjuhlissa. Niitä voi tietysti kritisoida, mutta eikö koulukulttuurin pohjana voisi oikeastikin olla se, mitä tapoja yhteiskunnassa pidetään merkityksellisinä ja jatkamisen arvoisina, elleivät ne ole varsinaisesti vahingollisia, vähemmistöjä kunnioittaen tietenkin?

Koulusta uskontovapaa vyöhyke?

Toinen asia, joka harmittaa, on tätä yksittäistä ratkaisua laajempi, yleistyvä näkemys, että koulusta pitäisi pyyhkiä pois uskonnot. Miksi ihmeessä? Heti kun pitäisi ponnistella katsomuksellisen moninaisuuden eteen tai heti kun vastaan tulee jotain, mikä on itselle hyvin vierasta, turvaudutaan torjuntaan. Pois, ei kuulu tänne! Osittain on tietenkin kyse julkinen-yksityinen-erottelusta. Koska uskonto on Pohjoismaissa vahvasti yksityisasia, kaikki katsomuksiin viittaava julkisessa tilassa koetaan kiusalliseksi. Julistamalla uskonnollinen kasvatus kotien tehtäväksi kuitenkin pohjimmiltaan pyritään siivoamaan omasta näköpiiristä se outo ja vieroksuttava toinen. 

Kannattaisi kuitenkin miettiä, mitä todella merkitsisi se, että koulussa minkään uskonnon tunnustaminen lopetettaisiin tyystin. Uskonnonopetus voisi säilyä, mutta tietenkään se ei saisi kehottaa oppilaita rakentamaan omaa maailmankatsomustaan, sillä jonkun näkemykset voisivat ahdistaa muita. (Ne muuten voivat, olen nimittäin kerran luonnostellut vastausta kuntalaisen kysymykseen, eikö uskonnonopettajan pitäisi vaientaa tunnilla fundamentalistisia näkemyksiä esittävä oppilas.) Minkään uskontojen juhlista ei puhuttaisi oikeana aikana, koulutyö vain oudosti katkeaisi joidenkin kristillisten juhlien ajaksi. Uskontoon liittyvistä syistä joustettaisiin oppisisällöissä vain hyvin pitkin hampain. Julkista hartaudenharjoitusta ei tapahtuisi, ja todennäköisesti neutraaliuden ihanne toisi mukanaan vielä nykyistäkin penseämmän suhtautumisen yksityiseen hartaudenharjoitukseen. Uskonnollisille oppilaille tämä viestittäisi, että he eivät ole toivottuja yhteiskunnan jäseniä. Kun oppilaat lähtisivät työelämään, heillä olisi jo valmiiksi torjuva asenne ihmisiin, joilla on toisenlainen vuosirytmi tai toisenlaiset pyhät ja kielletyt asiat. Kuka pyyhkisi pois tämän vieraan, yksityiselle alueelle kuuluvan aineksen täältä työelämästä?

Onhan meillä tietenkin hyvä käytäntö, että oppilaiden vanhemmat eivät tule mukana kouluun. Näin he eivät ole määräilemässä, ottamassa kantaa lastensa kasvatukseen tai sanomassa, mitä mieltä lasten pitäisi olla. Eiväthän? Vaikka se ei aina ole helppoa, pakkohan meidän opettajien on ottaa huomioon kotien näkemykset lasten kasvatuksesta, ja väkisinhän kodin arvot ja normit vaikuttavat oppilaiden ajatuksiin ja käytökseen eri tavoin - yksilöllisesti tietenkin. Aivan sama pätee lasten ja nuorten uskonnolliseen taustaan.

Yritän tässä sanoa, että ajatus uskonnon poistamisesta kouluista on pään panemista pensaaseen. Uskonnot eivät lakkaisi sillä päätöksellä olemasta. Niitä lukijoita, joita tällainen puhe provosoi, pyydän lukemaan kärsivällisesti loppuun asti.

Onko uskonnottomuus vakaumus? 

Ajatus siitä, että uskonnoton koulu olisi neutraali tila, sisältää ajatuksen, että uskonnottomuus voisi muodostaa yhteisen pohjan kaikille oppivelvollisille ja koulun henkilökunnalle. Herääkin kysymys, onko sitten uskonnottomuus vakaumus ollenkaan? Miten tuntuu siltä, että uskonnottomuus on vakaumus, silloin kun tarvitaan oikeuksia, mutta muuttuukin neutraaliksi asenteeksi, kun uskonnonharjoitukselle tai uskontokasvatukselle tarvittaisiin tilaa?

Mutta nyt tarkkana kaikki, sekä provosoituneet että mukanahykertelijät: en aio lähteä mukaan siihen pauhaamiseen, että näin kasvatetaan kaikista ateisteja. Katsomuskasvatuksen osalta on varmasti niin, että jos lapselle ei koskaan puhuta Jumalan olemassaolon mahdollisuudesta, hän ei saa neutraalia, vaan ateistisen kasvatuksen. Sen sijaan koulukulttuurin osalta tilanne on hieman toinen.

Nyt jo järjestetään koululaisjumalanpalveluksia korvaavia tilaisuuksia, joissa käsitellään yleiseettisiä, yhteiskunnallisia tai ajan kiertoon liittyviä asioita. Ei kukaan voi nähdä niissä mitään uskontoa loukkaavaa. On siis olemassa asioita ja kysymyksiä, jotka ovat yhteisiä kaikille katsomuksille. Tämä johtaa siihen, että uskonnottoman koulun olisi mahdollista kehittää juhlaperinne, joka ei suoranaisesti kasvattaisi ketään ateistiseen vakaumukseen. Kysymys piiloviesteistä tai piilo-opetussuunnitelmasta on sitten oma lukunsa.

Mieluummin kuitenkin näkisin, että uskonnottoman koulun sijaan meille kehittyisi moniuskontoinen tai moniarvoinen koulu. Moniuskontoisuus voisi näkyä koulun juhlissa esimerkiksi niin, että mukaan otettaisiin näkökulmia eri katsomuksista ja kulttuureista. Samoin vuodenkierron juhlat koulun näkyvimmistä vähemmistökulttuureista otettaisiin huomioon. Mikä sitten olisi uskonnottomien katsomusten rooli tässä? Tontut eivät ole uskonnoton elementti, eivät myöskään muut satuolennot. Voitaisiinko kuitenkin löytää joitain elementtejä, jotka viestittäisivät uskonnottomille, ettei heitä ole unohdettu? Moniarvoisuus joka tapauksessa edellyttää sitä, että mikään ryhmä ei voi sanella sääntöjä.

Koulukulttuurin tulevaisuus?

Yhteiskunnallinen keskustelu kuitenkin osoittaa, että uudistusta koulukulttuuri kyllä kaipaa, mutta millaista? Apulaisoikeuskansleri tuntuu ratkaisunsa loppukaneetissa viitoittavan tietä tulevaan seuraavasti: "Sellaisia tilaisuuksia, joissa on esimerkiksi yhteisiä hiljentymishetkiä, joissa mikään uskonto tai vakaumus
ei nouse opettajien johdolla erikseen esille, taikka muulloin kuin koulupäivän aikana järjestettäviä
ja koulutyöhön liittymättömiä tilaisuuksia en kuitenkaan pidä edellä mainitulla tavalla ongelmallisina." Tarkoitetaanko tällä pidättäytymistä kaikenlaisista viittauksista uskontoihin, mikä tuntuu todellisuudelle vieraalta hyssyttelyltä, vai mahdollistaako se useampia katsomuksia mainitsevan tilaisuuden? Entä voidaanko järjestää tilaisuuksia, joissa nostetaan katsomuksia esille, mutta vältetään hiljentymishetken luonnetta? 

Edellä olen puhunut lähinnä koulun yhteisistä juhlista, mutta varsinaisten uskonnollisten tilaisuuksien järjestäminen on tietenkin toinen asia ja vaatii toisenlaiset perustelut. Itse näkisin, että niin kauan kuin vähemmistöjen oikeuksista huolehditaan ja järjestetään myös kaikille yhteiseksi tarkoitettuja tilaisuuksia, niissäkään ei pitäisi olla periaatteellista ongelmaa, jos siis kouluyhteisö eli oppilaat, opettajat ja huoltajat pitää niitä tärkeinä. Julistustyön tai uskonnollisen kasvatuksen oikeutuksella niitä ei pitäisi järjestää. 

Moniarvoisen koulukulttuurin rakentaminen taitaa alkaa siitä, että mietitään, mikä olisi toiselle tärkeää ja mihin omiin itsestäänselvyyksini minä yritän toiset taivuttaa.

Lisäys 7.4.

Viikonlopun Hesarissa professori Markku Helin oli vähän samoilla linjoilla sen suhteen, että ratkaisua ei löydy lakeja tulkitsemalla vaan yhteisesti sopimalla.