Tiede, usko ja teinit

Tutkijankutkaa poteva opettaja oli torstaina seuraamassa Suomessa vierailevan Alister McGrathin luentoa. Aiheena oli tieteen ja uskonnon vuoropuhelu, jaHelsingin yliopiston pieni juhlasali pullisteli väkeä. Ehkä vielä kiinnostavampaa oli seurata luennon jälkeistä paneelia, jossa alustivat professori Risto Saarinen, piispa Jari Jolkkonen sekä Kirkon tutkimuskeskuksen vs. johtaja Kimmo Ketola. All male panel, kyllä, mutta järjestäjät olivat kyllä kutsuneet Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan, joka on nainen, mutta tämä oli joutunut peruuttamaan tulonsa.

Kyse oli siis siitä, ovatko uskonto ja luonnontiede keskenään ristiriidassa vai eivät. Kaikki esiintyjät olivat - ei mikään yllätys - sitä mieltä, että eivät ole. Sen sijaan peräänkuulutettiin vuoropuhelua, mutta muitakin vaihtoehtoja sivuttiin. Keskustelussa kysyttiin, mitähän rippikoulussa nuorille aiheesta opetetaan ja ehkä vähän välillisesti, mitä siitä pitäisi opettaa. Minua olisi erikoisesti kiinnostanut tämä jälkimmäinen kysymys, sillä nuorten käsityksissä on ilmeisesti jotain ongelmallista. Piispa totesikin, että hänen käsityksensä mukaan papistolla on aika heikot eväät pohtia asiaa niin rippilasten kuin muidenkin erilaisten kirkollisten toimitusten yhteydessä tavattavien seurakuntalaisten kanssa. Aihepiiri on kuitenkin sellainen, että siitä usein kysytään. Mitä virkaa uskolla on, kun tiede on jo selittänyt kaiken?

Sen sijaan vastausta ei tullut siihen, mitä vähintään pitäisi selittää tieteestä ja uskonnosta. Jäin miettimään, mitä siitä pitäisi kirjoittaa peruskoulun viimeisten luokkien oppikirjaan. Asiahan on niin, että siitä ei voi kirjoittaa, että tieteen ja uskonnon suhde on tämä ja tämä. Kysymys on nimittäin maailmankatsomuksen alueeseen kuuluvista asioista. Mistä tieto tulee? Jos joku uskoo, että tiede vastaa kaikkiin kysymyksiin, koulun uskonnonopetuksen asia ei ole sanella poikkeavaa uskomusta. Tilanteesta ei luikerrella myöskään sillä, että luterilaisen kirkon oppi on tämä, mutta voit itse olla eri mieltä. Kirkolla ei nimittäin tunnu olevan yhtä kantaa tästä asiasta, niin näppärää kuin se olisikin.

Vaihtoehdoksi jääkin kannustaa pohtimaan erilaisia vaihtoehtoja. Täytynee perehtyä niihin vähän tarkemmin. Ja luulenpa, että sain aika mukavia väittämiä keskustelun pohjaksi talteen McGrathin luennosta ja panelistien alustuksista. Ehkäpä joku peruskouluikäinenkin syttyy niistä. Ei sitä koskaan tiedä, missä tulevaisuuden dogmatiikan ja filosofian dosentit peruskoulunsa käyvät!

Uskoa ja tunnustuksia

Tutkijankutkaa poteva opettaja kirjoitteli loppiaisviikolla Raamattu-kappaleita erääseen tekeillä olevaan uskonnon oppikirjaan. Oli oikeastaan hyvin mielekästä kirjoittaa lomalla jotain, joka ei kuitenkaan liittynyt tutkimukseen tai opiskeluun. Ehkä lomalla opetustyöstä olisi ollut päinvastoin.

Myöhemmin samana päivänä tuli olo, että olisin kokenut jotain hengellistä. Olinhan oikeastaan kirjoittanut uskontunnustustani.

No mutta tämähän on tabu! Eihän opettaja saa tuputtaa omaa uskontoaan! Eihän oppikirja saa tunnustaa väriä! Eihän uskonnonopetukseen kuulu hengellisyys!

Kyseessä on tosiaan niin arka asia, että epäröin tämän aihen käsittelemistä tässä julkisessa blogissa, jota kirjoitan omalla nimelläni. Asia ei kuitenkaan ole niin raflaava eikä ehkä kovin merkittäväkään, kiintoisa kuitenkin. Uskon, että tunteelle on aivan luonnollinen selitys, joka ei vaaranna oppimateriaalin puolueettomuutta millään tavalla.

Ensinnäkin oma uskonnollisuuteni edustaa luultavasti jonkinlaista valtavirtaa. Oppikirjan tehtävä on selittää, mistä kristittyjen uskomuksissa on kyse ja mihin ne nojaavat, osittain myös niiden historiallinen tausta. Vähintäänkin on ymmärrettävä tuo valtavirta, joskin monissa kohdissa on esiteltävä myös eriäviä näkemyksiä. Itselleni olen selvittänyt monet näistä asioista nuoruudessa, ja se on ollut myös hengellinen matka, kuten kenelle hyvänsä. Asioiden kirjoittaminen aktivoi varmaankin niitä muistoja alitajuisesti.

Mieleeni tulee myös kaksi muuta kirjoitusprosessia, jotka aktivoivat hetkittäin hengellisiä ajatuksia. Tein graduni englantilaisista puritaaneista ja väitöskirjani renqvistiläisestä herätyksestä. Muistelen, että molempien aikana jossain vaiheessa ajauduin pohtimaan omaa "sieluni tilaa". Kohtasin jotain hengellistä ja jouduin työstämään sitä. Joku voi pitää sitä epäammattimaisena, mutta minusta se on varsin luonnollista. Opinnäytteeseen asti nämä mietteet eivät päätyneet - vaikka toisilla metodeilla ja kysymyksenasetteluilla sekin olisi ehkä ollut perusteltua.

Toisaalta oppikirjan kirjoittaminen on eräänlaista vakuuttamista, tässä tapauksessa uskonnon jonkinlaisesta sisäisestä logiikasta tai eheydestä. Ei eheyttä ole tarvetta väkisin saada aikaan, ja mielestäni on hyvä, jos voi osoittaa joitain ristiriitojakin, mutta jonkinlainen kokonaiskuva on synnyttävä. Uskonnollisten ihmisten elämänkatsomuksen on levittävä esiin. Vakuuttaminen on aina jotenkin subjektiivista. Ei voi olla tyytyväinen lopputulokseen, jos se ei vakuuta itseä. Olen aikaisemminkin tässä blogissa kirjoittanut siitä, että mitä enemmän opettaja avaa perusteluja opettaakseen kriittistä ajattelua, sitä enemmän hän tulee esitelleeksi omia ajatuskulkujaan.

Kun näitä asioita miettii, ymmärtää, miksi murrosikäinen voi kokea neutraaleimmankin uskonnonopetuksen sitoutuneena, sitouttavana tai ainakin häiritseviä ajatuksia herättävänä.