Suomalaisuusnormit ja ryhmien väliset suhteet koulussa

Kotoutuminen helpottuu, kun oman kulttuuritaustan saa säilyttää, kirjoitti alkuviikosta Helsingin Sanomien kolumnissaan Matti Kalliokoski. Hän nosti siinä esiin Cultura-säätiön selvityksen venäjänkielisistä Suomessa ja käsitteli erityisesti sitä huomiota, että Suomessa asuvien venäläisten halukkuutta omaksua suomalainen kulttuuri lisäsi se, jos heitä ei vaadittu hylkäämään omaa kieltään ja kulttuuriaan. Näin heistä voisi Kalliokosken sanoin tulla suomenvenäläisiä sen sijaan että olisivat venäläisiä Suomessa.

Kulttuurien välisyyden tutkimuksen kannalta tuloksessa ei ole mitään uutta, mutta asiaa on hyvä nostaa esiin julkisuudessa eri näkökulmista. Voisin tässä syventää teemaa ja liikkua siinä koulun suuntaan, sillä olen juuri lukenut Anna-Mari Soudon väitöskirjan Arkipäivän rasismi koulussa vuodelta 2011. Kirjan aineisto on vielä huomattavasti sitäkin vanhempi, sillä se on koottu lukuvuonna 2000 - 2001 joensuulaisessa koulussa. Jos sama tutkimus tehtäisiin nyt Joensuussa tai jossain muussa kaupungissa alueella, jossa on pidempiaikainen kokemus kulttuurisesta ja etnisestä moninaisuudesta, esiin tulisi varmasti uudenlaisia asioita. Ainakin toivottavasti sellaisen koulun opettajat välttäisivät pahimmat kirjassa esitetyt kömpelyydet. Jotain näkökulmia kirjasta voi kuitenkin hyvin nostaa esiin vielä nytkin, vuonna 2018.

Toinen tutkimuksessa seuratuista luokista oli ysiluokka, joka koostui venäläis- ja suomalaistaustaisista nuorista. Kyseinen luokka oli täysin jakautunut, eikä ryhmien välillä ollut juuri mitään yhteyksiä. Souto tulkitsi tilannetta niin, että kyseessä oli kamppailu tilasta ja jäsenyyksistä koulussa. Suomalaisnuorten mielestä venäläisnuorten ja muidenkin maahanmuuttajien olisi pitänyt sulautua suomalaiseen kulttuuriin. Heitä häiritsi venäjän puhuminen ja jopa venäläisnuorten tapa kätellä toisiaan tervehtiessä. Jos venäläistytöt laittautuivat kouluun kauniiksi tottumallaan tavalla, heitä huoriteltiin. Suomalaisnuorilla oli myös vahvoja uhkakuvia Venäjästä. Venäläisnuoret puolestaan puolustautuivat eri strategioiden avulla. Osa pojista alkoi raivata turvata asemaansa esittäytymällä uhkaavina ja valmiina käyttämään voimaa sekä pukeutumalla venäläisyyteen viittaaviin paitoihin. Toiset vetäytyivät ja välttelivät muiden kuin toisten venäläisnuorten seuraa. Osa puolestaan pyrki sulautumaan ja häivyttämään venäläisyyttään.

On huomattava, että tietynlaisen käyttäytymisen näkeminen strategiana on luonnollisesti tutkijan tulkinta. Haastattelujen pohjalta Souto pystyy kuitenkin osoittamaan, että osa käyttäytymismalleista oli oppilaille tietoisia. Joka tapauksessa sosiaalisia suhteita tarkasteleva kouluetnografia tarjoaa vaihtoehtoisia tulkintamalleja, joilla kasvattajan on hyvä haastaa omia tulkintojaan. Esimerkiksi tutkimuskoulussa maahanmuuttajanuorten huonoon käytökseen puututtiin jatkuvasti komentamalla heitä käyttäytymään "maassa maan tavalla". Tämä viittaa siihen, että käytösongelmat nähtiin oman kulttuurin toteuttamisena, josta olisi pitänyt siirtyä siivoon, vaatimattomaan "tavalliseen suomalaisuuteen". Uskon, että monet nykyopettajat ovat kriittisiä maassa maan tavalla -ajattelua kohtaan, mutta uskon myös, että ongelmien selittäminen kulttuurilla on hyvin tavanomainen reaktio, jos muuta selitystä ei löydy. Siispä tässä esitän muutamia pohdittavia kysymyksiä Soudon väitöskirjan pohjalta:

• Jos maahanmuuttajataustaiset nuoret rikkovat erilaisia koulun tai nuorisokulttuurin rajoja, pyrkivätkö he provosoimaan muita nuoria tilanteessa, jossa heidän sosiaalinen tilansa on rajattu hyvin ahtaaksi? Souto puhuu myös "yhteisyyteen provosoimisesta" eli siitä, että koulun muut oppilaat voivat yhdistyä paheksumaan näitä nuoria.
• Jos maahanmuuttajataustainen oppilas syytää ylilyöviä rasismisyytöksiä, onko kyseessä hätähuuto tilanteessa, jossa oikeaan rasismiin ei puututa?
• Jos oppilaat hyväksyvät erilaisuuden vain passiivisesti (pyrkimättä ottamaan kontaktia ryhmärajojen yli) tai vain tietyille henkilöille tai tietyissä tilanteissa, tuottaako se hyväksytyksi tulemisen tunnetta?
• Puhutaanko koulussa suomalaisuudesta tavalla, joka on avoin mahdollisimman monenlaisille lapsille ja nuorille? 

Asia on sillä tavalla monimutkainen, että kulttuuri yhtenä tekijänä toki vaikuttaa käsityksiin ja tulkintoihin ja sen kautta myös käyttäytymiseen. Souto kuvaakin sitä, että ne suomalaisnuoret, jotka toisella seuratulla luokalla olivat päättäneet rakentaa siltoja maahanmuuttajanuoriin, joutuivatkin näkemään vaivaa sopeutuessaan siihen, etteivät aina ymmärtäneet kaikkea, etteivät tilanteet olleet ennakoitavissa ja että heidän piti ottaa huomioon koulutoveriensa tunteet sekä toisenlaiset taustat ja taidot. Tällaista vaivannäköä ja joustavuutta edellytetään luonnollisesti kaikilta, jotka toimivat monikulttuurisissa ympäristöissä. Jos välissä on valtasuhde - tai Soudon tulkinnan mukaan sukupolvien välinen katkos - kuten opettajan ja oppilaan välillä, se saattaa nostaa kynnystä joustaa ja nähdä vaivaa.

Mitä sitten tehdä, jos koulussa eri etnisten ryhmien väliset suhteet ovat jännittyneet? Väkivallan tai avoimen rasismin sijaan kyse voi olla Soudon termiä käyttääkseni arkipäivän rasismista eli haluttomuudesta joustaa ja nähdä vaivaa sen verran mitä tarvitaan kanssakäymiseen toisen kulttuurin edustajan kanssa. Tämä voi näkyä olemattomana kanssakäymisenä eri ryhmien välillä muuten kuin oppitunneilla tai ryhmittymisenä eri osaan luokkaa tai eri tiloihin koulussa välitunneilla. Souto ehdottaa ainakin kolmea asiaa: 1.) rasisminvastaiset pelisäännöt, joihin koko koulun henkilökunta sitoutuu 2.) eri kulttuurien käsittely muutenkin kuin kansainvälisyysteemapäivinä, esimerkiksi kielteisten eri maita koskevien mielikuvien purkaminen 3.) rasismista keskustelu oppilaiden kanssa aina kun se on aiheellista. Nykyään materiaalia on toki jaossa verkossa runsaasti, esimerkiksi Maailmankoulun syrjintäaiheinen kokoelma.

Individualistisuus, kollektiivisuus ja yksilöllinen oppiminen

Kuluneella viikolla koulullamme kuhisi, kun saimme opettajakunnan kouluttajaksi Pekka Peuran. Aiheena oli tietysti yksilöllinen oppiminen ja siihen liittyvä itsearviointiin perustuva arviointi. Tunsin ajatuksia ennestään, olin niitä kokeillut ja tullut vähän kriittiseksikin. Tässä blogissakin olen asioita pohdiskellut. Koulutus oli kuitenkin oikein miellyttävä ja kehittävä. Ei ehkä liity asiaan - tai sitten liittyy paljonkin - että kun tätä tekstiä kirjoittaessani etsin Pekka Peuran kotisivua, jossa hän esittelisi itsensä, löytyi vain sivustoja, joissa hän kirjoittaa asiastaan eli opetuksen kehittämisestä. Henkilö, joka todellakin aika monella opetuksen kehitykseen liittyvällä some-palstalla on vähintään profeetan asemassa, ei korosta itseään livenä eikä omilla sivustoillaan.

Ymmärsin myös muutamia asioita. Pakko myöntää, että ne ovat aika perusasioita, mutta jokainen tietysti voi muuttaa käsityksiään vain vähitellen. Ymmärsin, että eivät Peurankaan opiskelijat heti osaa arvioida itseään "rehellisesti" eivätkä asettaa tavoitteita itselleen. Ne ovat harjoiteltavia asioita. Eli osa niistä asioista, joita olen pitänyt epäonnistumisina, voidaankin nähdä ensimmäisinä askelina oppimisessa.

Otin sitten uudestaan pohdittavaksi, siis ihan toteuttamismielessä, oppilaan oman tavoitteiden asettamisen ja opettaja-arvioinnin painoarvon vähentämisen. Sitten yhtäkkiä mieleeni välähti asia, josta viime vuonna opinto- ja tutkimusvapaalla ollessani taisin vaahdota monellekin, mutta josta nyt opettajana en taida olla puhunut kenellekään. Kirjoitin siitä tänne blogiinkin, nimittäin kulttuurien välisistä eroista suhteessa oppimiseen. Olin silloin lukenut artikkelin, jossa viitattiin tutkimustuloksiin, joiden mukaan itsenäisten valintojen tekeminen parantaa oppimista vain niillä lapsilla, joiden kasvatus on ollut individualistista. Individualistisia kulttuureita ovat lähinnä Pohjois-Euroopan ja Pohjois-Amerikan kulttuurit. Niissä lasta kannustetaan omatoimiseksi pienestä pitäen ja tavoitteena on turvallisen pohjan luominen omille valinnoille. Koko muun maailman kulttuureja voidaan luonnehtia kollektiivisiksi, ja niissä korostetaan velvollisuutta, riippuvaisuutta ja yhteisöjä.

Mitä sitten pitäisi ajatella siitä, että opetussuunnitelmassamme on asetettu tavoitteeksi, että oppilas ohjaa omaa oppimistaan tavoitteiden asettamisesta arviointiin asti? Voidaanko se ajatella kyvyksi, jonka kuka tahansa voi oppia ja jota kuka tahansa tarvitsee, ympäristöstä riippumatta? Asia on monimutkainen. Moni kollektiivisen kulttuurin leimaaman kasvatuksen saanut lapsi on koulussa kosketuksissa individualistisen kasvatuksen ja kulttuurin kanssa, mikä selvästi vaikuttaa ainakin osaan nuorista. Ei ihme, että osa vanhemmista pelkää ja kokee menettävänsä lapsensa. Toinen näkökohta on, että moni näistä nuorista tulee jatkossa toimimaan tässä yhteiskunnassa ja sen työelämässä, jossa vaaditaan yksilöllistä vastuunottoa. Silti mietityttää, millaista erityistä tukea erilaisista perheistä tulevat lapset tarvitsevat uuden opetussuunnitelman tavoitteet saavuttaakseen.

Paria asiaa olisi mielestäni tärkeää korostaa. Ensinnäkin jos oppilaiden kulttuuritaustaan ja kasvatukseen jossain määrin sidoksissa olevat erot tulevat esiin työskenneltäessä, opettajien pitäisi vastustaa kiusausta ajatella individualistinen kasvatus ylempiarvoisena. Ei siis pitäisi ajatella, että vanhemmat ovat tehneet karhunpalveluksen lapsilleen pitäessään näitä lähellään ja riippuvaisina itsestään. Kummassakin kulttuurissa on ongelmansa ja vahvuutensa. Toiseksi pitäisi olla valmis tarjoamaan oppilaille mahdollisuuksia kehittää itseään tavoitteiden asettajana ja oman itsensä arvioijana pienin askelin turvallisessa ympäristössä. Luulenpa, etten paljon erehdy, jos arvaan, että psykologinen turvallisuus ja emotionaalinen lämpö ovat seuraavia supertrendejä opetuksessa. Ne ovat jo tulossa, mutta niitä ei ole vielä nostettu otsikoiksi. Työkaluja niiden kehittämiseen tullaan kuitenkin tarvitsemaan, ja kulttuuri- ja katsomussensitiivisyys on avainasemassa.

Olipa kerran... moninainen Suomi

Viime viikolla Facebookissa törmäsin Ylioppilaslehden toimitussihteerin henkilökohtaiseen kirjoitukseen, jossa surtiin sitä, että hän kiinalaisen näköisenä suomalaisena tulee jatkuvasti kohdelluksi kiinalaisena, ei-suomalaisena - tosin lähinnä Suomessa. Lontoossa opiskelijavaihdossa hänet kohdattiin suomalaisena, eikä jatkuvasti tarvinnut tehdä selkoa geneettisestä alkuperästään.

Samaten viime viikolla olin kuuntelemassa mediastrategi Lilly Korpiolan luentoa, jossa puhuttiin muun muassa siitä, kuinka media rakentaa Suomen narratiivia. Nyt tarvittaisiinkin sitä, että Suomen narratiivi alettaisiin rakentaa siihen suuntaan, että se sulkisi sisäänsä myös ei-valkoiset, ei-luterilaiset ja muutenkin moninaiset ihmiset. Ei tietysti ole pikainen tehtävä päivittää Elovena- ja talvisotakuvastoa moninaisemmaksi. Pelkään kuitenkin, ettei tässä asiassa ole sanottu edes "olipa kerran".

Vuosi sitten haastattelemani musliminuoret tuntuivat myös asemoivan itsensä "suomalaisuuden" ulkopuolelle, ehkä jossain määrin myös alapuolelle. Puran tässä vähän aiheeseen liittyvää aineistoa, sillä yksinään niistä ei synny mitään julkaisua.

Pyysin kaikkia haastateltavia kertomaan, mistä he olivat omasta mielestään kotoisin. Samalla tavalla muotoiltuun kysymykseen aikaisemmassa (v. 2010) musliminuoria koskeneessa tutkimuksessani osa haastateltavista määritteli itsensä esimerkiksi suomalaiseksi ja somalialaiseksi. Tällä kertaa kukaan ei puhunut tällaisesta kaksoisidentiteetistä. Kahdella oli toinen vanhemmista suomalainen, mutta toinen heistäkin pyrki häivyttämään sitä osaa identiteetistään.

Kouluaan oppilaat kehuivat, mutta kaveripiirin ja koulun ulkopuolella he kokivat islamiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Haastattelussa ei käsitelty islamofobian kokemuksia erikseen, mutta lähes kaikissa haastatteluissa oppilaat ottivat niitä esiin. He olivat kokeneet halveksintaa sekä epäreiluja oletuksia, joiden kumoaminen tuntui mahdottomalta.

Ehkä kuvaava oli seuraava katkelma. Poikien nimet ovat peitenimiä.

Amiin: Sit siit on tullu vähän niinku silleen, vaik se oli joku, joku suomalaisist, sä oot sanonu vahingos sitä... muslimiks ja sit se on vähän niinku vetäny raget siitä.

Musa: Nii.

Amiin: Tai no vihastunu siit todella paljon ja sit alkanu, (epäselvää)

Musa: Siis ku jotku kunnioittaa niitten uskontoo todella niinku tosi paljon.

Miksi Musa ajatteli, että raivostuminen johtui oman uskonnon kunnioittamisesta? Ajattelivatko pojat, että heidän suomalaiset ikätoverinsa eivät halua tulla sekoitetuiksi muslimeihin fanaattisen luterilaisuutensa vuoksi? Vai selittikö Musa tilannetta ainoalla tuntemallaan ajatusmallilla, joka liittyi oman uskonnon kunnioittamiseen? Vaikka he varmasti tunsivat muslimeihin liitetyt negatiiviset mielikuvat, eivätkö he pystyneet ajattelemaan, että ei-muslimi koulutoveri pyrkisi raivokkaasti irrottautumaan niistä? Amiin ja Musa pyrkivät ymmärtämään reaktiota, he eivät itse raivoa sitä vastaan - ainakaan "suomalaisen" haastattelijan kuullen. He siis sopeutuvat tilanteeseen, jossa muslimius on vertaisille jotain, mistä pitää erottautua.

Toisessa yhteydessä Amiin ja Musa puhuivat "islamin rakastamisesta liikaa" tarkoittaen terroristeja. He olivat siis omaksuneet suomalaisessa yhteiskunnassa melko lailla dominoivan diskurssin "äärimuslimeista", joiden väkivaltaisuuteen islam on syynä. Tiedostavammat muslimithan pyrkivät kritisoimaan tällaista puhetapaa.

Joillekin oli tärkeää korostaa, että eri uskontoihin kuuluvien nuorten tuleminen toimeen keskenään ei ollut ainakaan heistä kiinni:

Amiin: Et jos on vaik kristitty, joka tulee meiän kaa pelaa jalkapalloo, ni ei se oikei meit haittaa. Ihan, kyl se voi tulla.

Samira (myös peitenimi): Kyl mä oon niitten (eriuskontoisten) kaa, et kukaa ei voi sanoo mulle et sä et voi olla niitten kaa.

Suhteet etniseen enemmistöön tai vähemmistöasema nousivat harvakseltaan keskusteluun islamin tunneilla, joita havainnoin. Yhdellä tunnilla Yusuf (sekin peitenimi) kertoi tilanteesta, jossa toinen asiakas oli kassajonossa haukkunut häntä ja hänen kaveriaan sekä käskenyt palaamaan kotimaahansa. Opettaja kehui poikia siitä, että he eivät olleet vastustaneet. Islamin alkuaikojen sotien käsittely vei keskustelun Pariisin terrori-iskuihin, jotka sattuivat havainnointijaksolla. Jotkut oppilaat olivat tuohtuneita siitä, että Pariisin tapahtumiin reagoitiin niin voimakkaasti, vaikka Irakissa ja muualla on kuollut paljon enemmän ihmisiä. Opettaja rauhoitteli tässäkin asiassa.

Otos oli melko pieni (12 haastateltavaa), eivätkä etniset suhteet tai ennakkoluulot olleet tutkimuksen fokuksessa. Tutkijana ja kasvattajana olen kuitenkin kiinnostunut näitten nuorten mahdollisuuksista ja kyvystä osallistua. Heitä kuitenkin painaa moni asia marginaaliin, muun muassa ympäristön ennakkoluulot. Oliko näillä nuorilla voimia, kykyä ja välineitä kaivautua ulos marginaalista? Haastatteluhetkellä nämä kahdeksasluokkalaiset ainakin vielä painoivat itsekin itseään marginaaliin omaksumalla ja hyväksymällä islamiin liittyviä kielteisiä puolia korostavia puhetapoja sekä määrittelemällä itsensä "ei-suomalaisiksi". Tähän varmasti vaikuttaa se, että kahdeksasluokkalaisen ajattelu on vielä melko konkreettista ja mustavalkoista. Ajattelun kehittyessä heidän on mahdollista omaksua muita ajattelu- ja puhetapoja. 

Toisaalta olen miettinyt sitä, onko itsensä määritteleminen ei-suomalaiseksi välttämättä merkki sorrosta tai ulossulkemisesta. Onko se aina reaktio sille, ettei kelpaa suomalaiseksi mediakuvastossa, koulukulttuurissa tai vertaisryhmässä? Vai voiko kyse olla omien juurien kunnioittamisesta? Voisi ajatella, että vähemmistöasemassa oman kulttuurin ja omaan alkuperään liittyvien narratiivien vaaliminen tuntuu erityisen tärkeltä, ja siksi suomalaisuuden mainitseminen yhtä tärkeänä identiteetin lähteenä voisi olla petturuutta. En oikeastaan tiedä, miten tätä voisi edes tutkia. Kun Suomen 100-vuotisjuhlavuoden teemana on "Yhdessä", tätä on ajankohtaista miettiä.