Kysymisestä ja vastaamisesta

Viime viikolla Hesarin kolumnissa Petja Pelli kertoi lukemastaan Daniel Kahnemanin tutkimuksesta siitä, miten ihmiset pystyvät vastaamaan erilaisissa tutkimuksissa kysymyksiin mitä monimutkaisimmista asioista. Ihmiset rastittavat vaihtoehtoja, ilmoittavat lukuja suoriutuakseen tehtävästä. Tutkija puolestaan raportoi tulokset ikään kuin vastaajat olisivat vastanneet hänen esittämiinsä kysymyksiin. Kahnemanin mukaan on kuitenkin otettava huomioon, että ihmiset todennäköisesti kääntävät kysymykset mielessään ymmärrettävämmiksi käyttämällä mielikuviaan asioista. Pitäisikin päästä kiinni siihen, mihin kysymyksiin ihmiset mielessään vastaavat.

Seuraavana päivänä tuon kolumnin ilmestymisestä osallistuin itse tutkimushaastatteluun, jossa minun piti vastata hyvin laajoihin kysymyksiin, joihin ei oikein ollut eksaktia vastausta. Lavertelin siinä sitten ummet ja lammet asioista, jotka omasta mielestäni liittyivät kyseisten asioiden opettamiseen koulussa. Turvauduin mielikuviini siitä, mitä opetussuunnitelmassa on ja mitä kollegat tekevät. Huh huh! Tämän kaiken tein auttaakseni tutkijakollegaa.

Tietysti omassa tutkimuksessani oli sama ongelma. Halusin tietää, millaisia asioita kahdeksasluokkalaiset pitävät uskonnonopetuksessa sitouttavina, mikäli pitävät mitään. Sitouttavuus ei kuitenkaan ollut monenkaan haastattelemani huolenaihe. Monet, erityisesti muslimit, näkivät uskonnonopetuksen tavoitteeksi sen, että oppii noudattamaan omaa uskontoaan. Useimmille tärkeintä oli, että tunnit olisivat kivoja ja mielekkäitä ja että opettaja ei huutaisi. Jotkut oppilaat miettivät suhdettaan opetettaviin asioihin, mutta suhde ei typistynyt siihen, että he olisivat kokeneet opettajan sitouttavan heitä heidän tahtonsa vastaisesti.

Tämä oli tietysti opettavainen kokemus. Jouduin vähän muokkaamaan suunnittelemieni artikkeleiden aihepiirejä, mutta ei se ole mikään ongelma. Jotenkin uskon jälleen, että diskurssianalyysi ratkaisee tämänkin ongelman. Vähän sopimattomatkin kysymykset tuottavat haastateltavan puhetta. Siitä voi sitten päätellä, millaiset puhetavat haastateltava hallitsee.

Kysymykset, niiden monimutkaisuus ja niihin vastaaminen on toki myös opettajalle tuttua. Kun kysyy kysymyksiä kokeessa, tunnilla tai muuten, vastaukset voivat joskus yllättää. Voi kyllä sanoa, että vastaukset usein paljastavat jotain oppilaiden mielikuvista. Jos olisi joskus aikaa, niitäkin voisi tutkia.

Häiritsevää kirjallisuutta: koulun kehittäminen ja kulttuurierot

Joskus kirjallisuus kolahtaa, ja tarkoitan nyt tieteellistä tekstiä. Luonnollisesti se kolahtaa erityisesti silloin, kun on etsinyt vastausta johonkin kysymykseen tai jotain kehikkoa, josta tarkastella jotain asiaa. Minulle kävi näin viime viikolla.

Luin kirjasta Handbook of Socialization luvun, jonka sisältämän tiedon pitäisi olla paljon laajemmassa tiedossa ja käytössä. Luvun nimi oli "Do Roots and Wings Complement or Oppose One Another? The Socialization of Relatedness and Autonomy in Cultural Context" ja sen olivat kirjoittaneet Fred Rothbaum ja Gisela Trommsdorff vuonna 2006, siis jo lähes yhdeksän vuotta sitten.

Kirjoitus perustuu varsin laajasti käyttökelpoisena pidettyyn tapaan jaotella kulttuureita individualistisiin ja kollektiivisiin. Individualistisissa yhteiskunnissa tämän jaottelun mukaan ihmisten väliset suhteet ovat väljiä, eikä kenenkään odoteta pitävän huolta muista kuin itsestään ja lähimmästä perheestään. Kollektiivisissa yhteiskunnissa on paljon tiiviitä ryhmiä, joille yksilöt ovat uskollisia ja joilta ne saavat suojelua kaikissa elämän vaiheissa. Rothmann ja Trommsdorff tarkastelevat niiden välistä eroa, joka liittyy omaehtoisuuteen (autonomy) ja yhteisöllisyyteen (relatedness). Individualistiset (pääasiassa länsimaiset) yhteiskunnat korostavat omaehtoisuutta eli yksilön itsenäisyyttä ja valinnanvapautta. Ei-länsimaiset yhteiskunnat ovatkin yleensä kollektiivisia, ja niissä korostetaan yhteisöllisyyttä. 

Kulttuurierot näkyvät jo lapsuudessa. Rothbaum ja Trommsdorff kokoavat tutkimustuloksia, joiden mukaan individualististen kulttuurien lapset arvostavat itsenäisyyttä ja vapaaehtoisuutta enemmän ja vanhempien auktoriteettia ja velvollisuuksia vähemmän kuin kollektivististen kulttuurien lapset. Tämä heijastuu myös siihen, opitaanko paremmin, jos saadaan itse tehdä valintoja vai jos vanhemmat tai ystävät tekevät valinnat. Mielestäni se on hyvin kiinnostava havainto nykytilanteessa, jossa oppilaan valinnat ja kiinnostus ollaan nostamassa entistä vahvemmin opetuksen keskiöön, ainakin ihanteissa!

Ero näyttäisi syntyvän kasvatuksessa, ja täytyy sanoa että tässä vaiheessa tekstin lukeminen herätti aika vahvoja tunteita minussa kasvattajana. Länsimaalaisissa kulttuureissa lapsia rohkaistaan jo pienestä pitäen itsensä ilmaisemiseen, itsenäisiin valintoihin ja itsehallintaan. Isompina heidän odotetaan huolehtivan omista tavaroistaan ja löytävän oman paikkansa maailmassa. Ei-länsimaalaisssa kulttuureissa sen sijaan pikkulapsia pidetään paljon lähellä, heitä lohdutellaan ja pidetään riippuvaisina vanhemmistaan. Isompina heille annetaan tehtäväksi huolehtia jostain koko perhettä hyödyttävästä tehtävästä, jopa pienempien sisarusten kasvattamisesta, ja heidän odotetaan asettavan ryhmän valinnat omien tavoitteidensa edelle. Vanhemmuuden ideaali länsimaissa on autoritatiivinen eli kuunteleva kun taas niiden ulkopuolella autoritäärinen eli ehdotonta tottelemista vaativa. 

Yhteisöllisyyttä ei kuitenkaan puutu individualistisista kulttuureistakaan. Rothbaum ja Trommsdorff ehdottavat, että kyse on siitä, että yhteisöllisyyttä on kahdenlaista. Kaksi yhteisöllisyyden mallia he lainaavat Toshio Yamagishiltä. Individualistisissa kulttuureissa se perustuu luottamukseen (trust), vapaaehtoiseen sitoutumiseen toisiin ihmisiin. Näin autonomia korostuu yhteisöllisyyden sisällä. Kollektiivisisssa kulttuureissa korostetaan velvollisuuteen perustuvia suhteita, kuten sukulaisuutta, ja tätä kutsutaan vakuuttuneisuudeksi (assurance). Rothbaum ja Trommsdorff myös pohtivat, olisiko kahdenlaista autonomiaa, mutta toteavat, että tähän mennessä kehitetyt vertailut ovat liian länsimaisittain vaikuttuneita.

Rothbaum ja Trommsdorff tekevät johtopäätöksen, jota todellakin haluan nostaa esiin. Eettisen uskonnonopetuksen (ja samalla muunkin opetuksen) kriteeriksi on nostettu turvallisen tilan järjestäminen. Rothbaum ja Trommsdorff kuitenkin huomauttavat, että arvot ja käyttäytymismallit, jotka ovat tärkeitä lapsen turvallisuudentunteelle riippuvat kulttuurista. Individualistisissa kulttuureissa pyritään tarjoamaan turvallinen pohja, jolta lapset voivat tehdä omia valintojaan. Kollektiivisissa kulttuureissa turvallisuudessa on kyse tiiviin yhteisön muodostamisesta ja harmonisen yhteistoiminnan mahdollistamisesta.

On aika ymmärtää, että koulutusihanteemme ovat länsimaisia ja liberaaleja, eivät suinkaan universaaleja ja vaihtoehdotomia. Tämä ymmärrys ei tarkoita sitä, että ihanteista pitää luopua, mutta niitä kohtaan pitäisi olla kriittinen. Pitäisi miettiä, miten otetaan huomioon muita kulttuuritaustoja lapsen parhaaksi. Pitäisi varmistaa, etteivät tavoitteet käänny itseään vastaan, jos ne ovat liian leimallisesti jotain, mikä on vierasta - siis turvattomuutta aiheuttavaa - osalle lapsista. Vähintäänkin pitäisi tutkia, voiko vieraissakin kasvatusihanteissa olla jotain hyvää ja oikeaa.

Erityisen innostunut olen tästä artikkelista, koska se tuntuu selittävän joitain asioita, joihin törmäsin suomalaisten musliminuorten haastatteluissa. Kenties haastatteluaineisto voi vastata myös siihen kysymykseen, omaksuvatko kollektiivisista kulttuureista kotoisin olevat nuoret individualistisen kulttuurin piirteitä suomalaisessa koulussa ja missä mielessä. Löysin (yllättäen aika helposti Googlen avulla) myös Rothbaumia ja Trommsdorffia kohtaan kohdistettua kritiikkiä, mutta se ei ollut sen luonteista, ettei jaottelua voisi käyttää. Kuten jokainen joskus tieteellistä tutkimusta tehnyt tietää, metodinen löytö on kullan arvoinen!

Kotona ja kentällä

Nautin opintovapaasta kyllä täysin siemauksin. Teen töitä kyllä varsin tunnollisesti, mutta vähän voi löysätä. Iltaisin ei tarvitse pakata laukkua eikä joka päiväksi miettiä työvaatteita. Kun pidän kotona lounastaukoa, kuuntelen Ylen korkeatasoisia puheohjelmia, Kare Eskolan välilevyjä, Roman Schatzin Maamme kirjaa, Suoria kysymyksiä islamista, Aristoteleen kantapäätä ja niin edelleen.

Opintovapaa on myös mahdollistanut osallistumisen kiinnostaviin päiväsaikaan järjestettäviin tilaisuuksiin yliopistolla. Samalla olen pystynyt sekä verkostoitumaan että ylläpitämään vanhoja tutkimustuttavuuksia.

Kaikkein innostavinta on kuitenkin päästä keräämään ja analysoimaan uutta aineistoa. Olen nyt seurannut kaksi kaksoistuntia kasiluokan islamin opetusta sekä haastatellut viisi musliminuorta. Sitä ennen koehaastattelin neljä luterilaisessa uskonnonopetuksessa käyvää nuorta. Olen myös litteroinut haastatteluja ja pohtinut niiden sisältöä. Nuoret erittelevät ja selventävät hienosti ajatuksiaan, mutta toisaalta ajatukset kulkevat niin eri reittejä kuin aikuisten. Haastattelut herättävät minussa myös syvää sympatiaa näitä nuoria kohtaan. He avaavat minulle unelmansa ja historioitaan, puhuvat selviytymisestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Toisaalta näen heitä myös haastattelujen ulkopuolella velmuilemassa, häiritsemässä, kiusoittelemassa. Olen hyvin eri roolissa kuin opettajan, kun saan vain nojata taakse päin ja ihmetellä ja eläytyä. Toisaalta opettajaminää on vaikea sulkea kokonaan pois. Huomaan ärtyväni, kun tunneilla on hälyisää. Tunnen, että synteesiin tästä kaikesta on vielä pitkä matka.

Minulla on sellainen olo, että tutkimuskohteeseen jonkin periaatteen mukaan pitäisi säilyttää emotionaalinen välimatka. En kuitenkaan aio hillitä itseäni tämän suhteen ihan kamalasti. Luulen, että tunteet ovat osa tulkintaprosessia, ja yritän tulla niistä tietoiseksi. Yritän myös olla tekemättä johtopäätöksiä liian varhain. Viisastun varmasti vähitellen.