Joululomalla tutkijankutka sai hieman helpotusta. Oli aikaa kirjoittaa artikkelia tunnustuksellisuuden käsitteestä, mikä tyydytti luovan työn tarvetta. Kieltämättä nautin kirjoittamisesta, ja jos vain projektissani on kirjoittamisen aika, oikein tekee mieli kirjoittamisen pariin. Onhan siinäkin toki niitä tökkiviä vaiheita, kirjallisuusluettelon hiominen ja se turhauttava tiivistäminen, kun asiat pitää saada mahtumaan sallittuun merkki- tai sanamäärään. Toinen tutkimusprosessin puoli on lukeminen, tutkimusaineistoahan en ole aikoihin ollut keräämässä. Lukeminen harvoin samalla tavalla vetää puoleensa. Kestää aina hetken, että pääsee toisen kirjoittajan kieleen ja ajatteluun sisälle. Tieteellinen teksti ei välttämättä ole ihan sitä vetävintä - poikkeuksiakin tosin on. Tyydytystä voi silti tuntea lukemisenkin parissa, jos vain saa langan päästä kiinni ja jos huomaa jonkin tärkeän yhteyden omaan työhön. Koska tämä blogi on osittain tarkoitettu lukupäiväkirjaksi, esittelen nyt yhden lukuelämyksen, josta olin alkuvuodesta varsin intoutunut.
Teologisen Aikakauskirjan viime numero oli omistettu ateismille ja uskonnottomuudelle. Luin sitä mielenkiinnolla, sillä en koe tuntevani aihepiiriä kovin hyvin. Lisäksi olen viime aikoina miettinyt sitä, että uskonnottomia näkökulmia eri aiheisiin pitäisi pitää enemmän esillä uskonnonopetuksessa. Se voisi tehdä selvemmäksi sitä, ettei ole tarkoitus julistaa yhtä totuutta. Erilaiset ateistiset ajattelutavat voisivat myös antaa ajattelun aihetta niille oppilaille, joiden maailmankatsomus on puhtaan materialistinen - tai naturalistinen, kuten nyt siis opin.
Olli-Pekka Vainion ja Aku Visalan artikkeli "Mitä ateismi on? Katsaus nykyaikaisen ateismin muotoihin" tarjosi hengästyttävän kirjon erilaisia katsomuksia, joihin Jumala ei kuulu. Mikko Sillforsin ja Hanna Ronikonmäen artikkelissa "Pyhän muunnelmat: Ateistisen henkisyyden ulottuvuuksia uudella vuosituhannella" taas esiteltiin ateististen liikkeiden ja yhteisöjen tapoja tavoitella yhteisöllisyyttä ja mystistä kokemusta. Tiiviit versiot artikkeleista löytyy sivustolta teologia.fi. Molemmista aiheista tiesin jotain, mutta ehkä juuri siksi oli niin kiehtovaa saada laajempi ja tarkempi käsitys.
Innostusta seurasi myös ahdistus. Miten yksinkertaistaa ja jäsennellä nämä peruskoululaisille? Espoon opetussuunnitelmassa uskonnottomuus kuuluu vielä 7. luokalle vieraiden uskontojen jatkeeksi. On ihan eri asia esitellä uskontoja, joissa uskomukset usein saavat rituaaleissa jonkun näkyvän muoron, kuin varsin filosofisia ateismin muotoja. Eivätkä ateistisen henkisyyden muodotkaan taida olla kannatukseltaan ihan maailmanuskontojen luokkaa. Hyviä esimerkkejä tosin voisivat olla Prometeus-leirit ja nimenantojuhlat. Itse asiassa yritin aiemmin tässä blogissa esittelemässäni Raamattu-projektissa saada oppilaat pohtimaan myös uskonnottomia näkökulmia Raamattuun, erityisesti humanismia, naturalismia ja militanttia ateismia. Ne taisivat olla projektin vaikein pala. Keskustelimme kyllä niistä ja pyrin oppilaita, mutta kukaan ei oikeastaan osoittanut innostusta tätä lähestymistapaa kohtaan.
Jos siis jollain on hyviä ideoita, miten vahvistaa ateismin käsittelyä peruskoulussa, kuulisin mielelläni. Itse taidan jatkossa jakaa ainesta eri vuosiluokille, jospa se sitten useampaan kertaan jauhettuna tulisi jotenkin tutummaksi.
tiistai 21. tammikuuta 2014
tiistai 14. tammikuuta 2014
Lukion tuntijako ja uskonto
Vaikka en itse lukiossa opetakaan, en malta olla osallistumatta tämän lukion tuntijakosopan keittoon. Tuntuu myös tärkeltä kommentoida asiaa jossain muuallakin kuin Facebookin suljetuissa ryhmissä. Itsehän olen sekä historian ja yhteiskuntaopin että uskonnon opettaja, joten olen seurannut kommentteja molempien aineiden opettajien ryhmissä.
Tulee kyllä mieleen, että olisipa ainakin mukavampaa, jos laissa ei mainittaisi uskontoa. Silloin voisivat uskonnonopettajat olla yhdessä rintamassa toisten reaaliaineiden opettajien kanssa toivomassa, että tulevaisuuden ylioppilailta edellytettäisiin tutustumista myös niihin asioihin, jotka eivät jo valmiiksi kiinnosta. Nyt uskonto on se aine, joka muka estää kaikilta muilta aineilta paikan auringossa. Keskitytään vain siihen vaihtoehtoon A, jossa pakollinen kurssi on vain terveystiedolla ja uskonnolla, vaikka "tasa-arvoisempiakin" malleja on ehdotettu.
Jos ottaa ainereaalin yo-kokeen kirjoittajamäärät eri aineissa ottaa lähtökohdaksi arviolle siitä, mitä lukiolaiset sitten täysin vapaassa valinnassa valitsisivat, voisi päätellä, että historiaa ja yhteiskuntaoppia valittaisiin kumpaakin kolme kertaa enemmän kuin uskontoa. Yhden uskonnon kurssin pakollisuus ei tee tyhjäksi sitä, että nuorten kiinnostus ja käsitys hyödyllisyydestä jatko-opintoihin hakemisessa tulee ratkaisemaan, mitä aineita huomattavasti vapaavalintaisemmassa lukiossa luettaisiin.
Vastakkainasettelu on johtanut siihen, että uskonnon poistamista lukiosta on vaadittu tavallistakin taajempaan. Tunnustetaan, että jotain tietoa uskonnoista lukiolaiset tarvitsevat, mutta historian ja maantiedon opettajat voisivat siinä sivussa sitä tietoa jakaa. Tämä perustuu siihen näköharhaan, että opetus olisi pelkkää tiedon jakelua. Eiköhän jokainen omasta oppiaineesta tiedosta, että tavoitteet ovat monipuolisemmat, mutta muista oppiaineista ei välttämättä tiedosta muuta kuin tietosisällöt.
Jos uskontoa opetettaisiin historian osana, sen rooli olisi selittää historiaa tai ihmisten käyttäytymistä historiassa. Uskonnollisen lukutaidon kehittyminen edellyttää kuitenkin, että uskontoa tarkastellaan omista lähtökohdistaan käsin. Kuten muissakin oppiaineissa, tavoitteena on oppia hallitsemaan kyseisen tiedonalan kieltä ja perustelutapoja. Tarkempi perehtyminen mahdollistaa myös valmentamisen kriittiseen (vaikka kunnioittavaan) tarkasteluun. Uskontoon, kuten historiaan ja yhteiskuntaoppiin, sisältyy myös analyyttisen ajattelun opettelua (tiedon ja uskon asiat, välinearvot ja itseisarvot...), joka vaatii sellaista abstraktin ajattelun tasoa, jolla harva peruskoululainen vielä on. Siksi uskonnonopetus (kuten muidenkin reaaliaineiden opetus) pääsee viimeistelemään sivistyneen aikuisen vasta lukiossa.
Uskonto ei ole vain historiaa, vaan se on myös tätä päivää. Tässä päivässä se ei ole vain yksityisasia, vaan arvoja ja periaatteita, joiden nojalla uskonnolliset ihmiset haluavat rakentaa yhteiskuntaa ja sen normeja. Jotta voisi väitellä Päivi Räsäsen kanssa homoliitoista tai lestadiolaisten kanssa naisen asemasta, pitäisi pystyä viittaamaan myös Raamattuun. No, myönnetään, ettei konservatiivisesti Raamattuun suhtautuvien kristittyjen kanssa kannata lähteä väittelemään sillä tavoitteella, että saa heidät muuttamaan ajatteluaan. Mutta jos ei pyri ymmärtämään, ei pysty muuta kuin tuomitsemaan ja kauhistelemaan.
Ai niin, mutta eihän Päivi Räsästä tarvitse ymmärtää, koska hänen mielipiteensä ovat vääriä! Ehkä uskonnonopetusta vastustetaankin siksi, että ymmärtämään pyrkiminen käsitetään nykyään periksi antamiseksi. Ainahan ihmisten on ollut vaikea arvostaa erilaisia mielipiteitä, mutta tuntuu, että relativistiksi leimaaminen ja jyrkät sanankäänteet siinä yleistyneet. Tai ehkä tämä on vain näkyvämpää sosiaalisen median aikakaudella, mutta samanmielisten nettiyhteisöissä myös lietsotaan varmuutta näistä jyrkistä mielipiteistä. Lienee syytä myös huomauttaa, ettei uskonnonopetuksessa pyritä ymmärtämään vain yhtä totuutta, vaan yhdenkin uskonnon sisällä voi olla useita korostuksia.
On uskonnonopetuksessa varmasti kehitettävääkin. En nyt tässä ota kantaa oman uskonnon opetuksen malliin, koska mielestäni on oikeasti hyvin vaikea sanoa, kumpi tuottaisi parempia tuloksia. Opetussuunnitelmiin toivoisin selkeämmin ilmaistuksi sitä, että erilaisia näkökulmia pyhiin kirjoituksiin pitäisi tarjoilla oppilaille, eikä vain yhtä totuutta. Lisäksi, kuten olen täällä jo aikaisemmin kirjoittanut, uskonnonopetuksen kannattaisi ottaa vakavasti se, että kaikista ponnisteluista huolimatta oppiaine usein katsotaan sitouttavaksi, edelleen yhteen totuuteen kasvattavaksi - ja jos ei muuta, tylsäksi. Pitäisikö näiden käsitysten syntyä tutkia sen sijaan, että leimataan ne menneiden vuosikymmenten muistojen tuotteeksi? Toisaalta ainakin vielä vuonna 2006 Antti Räsäsen tutkimuksessa kyselyyn vastanneet aikuiset suhtautuivat varsin myönteisesti uskonnonopetukseen. Ehkä nettikeskustelunkaan ei pitäisi antaa hämätä sen suhteen, mikä on yleinen mielipide uskonnonopetuksesta.
Tulee kyllä mieleen, että olisipa ainakin mukavampaa, jos laissa ei mainittaisi uskontoa. Silloin voisivat uskonnonopettajat olla yhdessä rintamassa toisten reaaliaineiden opettajien kanssa toivomassa, että tulevaisuuden ylioppilailta edellytettäisiin tutustumista myös niihin asioihin, jotka eivät jo valmiiksi kiinnosta. Nyt uskonto on se aine, joka muka estää kaikilta muilta aineilta paikan auringossa. Keskitytään vain siihen vaihtoehtoon A, jossa pakollinen kurssi on vain terveystiedolla ja uskonnolla, vaikka "tasa-arvoisempiakin" malleja on ehdotettu.
Jos ottaa ainereaalin yo-kokeen kirjoittajamäärät eri aineissa ottaa lähtökohdaksi arviolle siitä, mitä lukiolaiset sitten täysin vapaassa valinnassa valitsisivat, voisi päätellä, että historiaa ja yhteiskuntaoppia valittaisiin kumpaakin kolme kertaa enemmän kuin uskontoa. Yhden uskonnon kurssin pakollisuus ei tee tyhjäksi sitä, että nuorten kiinnostus ja käsitys hyödyllisyydestä jatko-opintoihin hakemisessa tulee ratkaisemaan, mitä aineita huomattavasti vapaavalintaisemmassa lukiossa luettaisiin.
Vastakkainasettelu on johtanut siihen, että uskonnon poistamista lukiosta on vaadittu tavallistakin taajempaan. Tunnustetaan, että jotain tietoa uskonnoista lukiolaiset tarvitsevat, mutta historian ja maantiedon opettajat voisivat siinä sivussa sitä tietoa jakaa. Tämä perustuu siihen näköharhaan, että opetus olisi pelkkää tiedon jakelua. Eiköhän jokainen omasta oppiaineesta tiedosta, että tavoitteet ovat monipuolisemmat, mutta muista oppiaineista ei välttämättä tiedosta muuta kuin tietosisällöt.
Jos uskontoa opetettaisiin historian osana, sen rooli olisi selittää historiaa tai ihmisten käyttäytymistä historiassa. Uskonnollisen lukutaidon kehittyminen edellyttää kuitenkin, että uskontoa tarkastellaan omista lähtökohdistaan käsin. Kuten muissakin oppiaineissa, tavoitteena on oppia hallitsemaan kyseisen tiedonalan kieltä ja perustelutapoja. Tarkempi perehtyminen mahdollistaa myös valmentamisen kriittiseen (vaikka kunnioittavaan) tarkasteluun. Uskontoon, kuten historiaan ja yhteiskuntaoppiin, sisältyy myös analyyttisen ajattelun opettelua (tiedon ja uskon asiat, välinearvot ja itseisarvot...), joka vaatii sellaista abstraktin ajattelun tasoa, jolla harva peruskoululainen vielä on. Siksi uskonnonopetus (kuten muidenkin reaaliaineiden opetus) pääsee viimeistelemään sivistyneen aikuisen vasta lukiossa.
Uskonto ei ole vain historiaa, vaan se on myös tätä päivää. Tässä päivässä se ei ole vain yksityisasia, vaan arvoja ja periaatteita, joiden nojalla uskonnolliset ihmiset haluavat rakentaa yhteiskuntaa ja sen normeja. Jotta voisi väitellä Päivi Räsäsen kanssa homoliitoista tai lestadiolaisten kanssa naisen asemasta, pitäisi pystyä viittaamaan myös Raamattuun. No, myönnetään, ettei konservatiivisesti Raamattuun suhtautuvien kristittyjen kanssa kannata lähteä väittelemään sillä tavoitteella, että saa heidät muuttamaan ajatteluaan. Mutta jos ei pyri ymmärtämään, ei pysty muuta kuin tuomitsemaan ja kauhistelemaan.
Ai niin, mutta eihän Päivi Räsästä tarvitse ymmärtää, koska hänen mielipiteensä ovat vääriä! Ehkä uskonnonopetusta vastustetaankin siksi, että ymmärtämään pyrkiminen käsitetään nykyään periksi antamiseksi. Ainahan ihmisten on ollut vaikea arvostaa erilaisia mielipiteitä, mutta tuntuu, että relativistiksi leimaaminen ja jyrkät sanankäänteet siinä yleistyneet. Tai ehkä tämä on vain näkyvämpää sosiaalisen median aikakaudella, mutta samanmielisten nettiyhteisöissä myös lietsotaan varmuutta näistä jyrkistä mielipiteistä. Lienee syytä myös huomauttaa, ettei uskonnonopetuksessa pyritä ymmärtämään vain yhtä totuutta, vaan yhdenkin uskonnon sisällä voi olla useita korostuksia.
On uskonnonopetuksessa varmasti kehitettävääkin. En nyt tässä ota kantaa oman uskonnon opetuksen malliin, koska mielestäni on oikeasti hyvin vaikea sanoa, kumpi tuottaisi parempia tuloksia. Opetussuunnitelmiin toivoisin selkeämmin ilmaistuksi sitä, että erilaisia näkökulmia pyhiin kirjoituksiin pitäisi tarjoilla oppilaille, eikä vain yhtä totuutta. Lisäksi, kuten olen täällä jo aikaisemmin kirjoittanut, uskonnonopetuksen kannattaisi ottaa vakavasti se, että kaikista ponnisteluista huolimatta oppiaine usein katsotaan sitouttavaksi, edelleen yhteen totuuteen kasvattavaksi - ja jos ei muuta, tylsäksi. Pitäisikö näiden käsitysten syntyä tutkia sen sijaan, että leimataan ne menneiden vuosikymmenten muistojen tuotteeksi? Toisaalta ainakin vielä vuonna 2006 Antti Räsäsen tutkimuksessa kyselyyn vastanneet aikuiset suhtautuivat varsin myönteisesti uskonnonopetukseen. Ehkä nettikeskustelunkaan ei pitäisi antaa hämätä sen suhteen, mikä on yleinen mielipide uskonnonopetuksesta.
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Tositoimiin?
Uuden vuoden kunniaksi nyt on aika esitellä projekti, johon olen ainakin kerran vihjannut aikaisemmin. Espoon kaupungin kieli- ja kulttuuriryhmien opetus on saanut EU:n kotiuttamisrahastolta rahoitusta hankkeelleen nimeltä Agora - monikielisyys ja eri katsomukset näkyviksi koulussa. Hanke koostuu kolmesta osahankkeesta, joista minä vedän kolmatta nimeltään Katsomusdialogin portaat.
Rahoitus on tarkoitettu henkilöstön osaamisen kehittämiseen. Hakemuksessa piti myös selvittää, miten hankkeessa saatua osaamista levitetään laajemmalle. Katsomusdialodin portaat -osahankkeessa tarkoitus on kouluttautua tutkivan opettajuuden avulla ja laatia samalla kenen tahansa opettajan käytettäväksi sopivaa materiaalia, joka auttaa katsomusten välisen dialogin mahdollistamista ja tukemista oppilaiden välillä.
Itselläni on melko vähän kokemusta katsomusten välisestä dialogista. Olen järjestänyt yhden uskontodialogitilaisuuden opettajien täydennyskoulutuksena, lisäksi olemme oman uskonnon opettajien kanssan järjestäneet koulutustilaisuuden eri uskontojen juhlaperinteistä ja niiden muistamisesta koulussa. Jonkin verran vuoropuhelua käydään tietenkin oman uskonnon opettajien ja meidän konsultoivien opettajien kesken. Jutellaan ruuasta, paastosta, juhlista, suhtautumisesta pyhään, sopivasta ja sopimattomasta opetuksessa.
Aihepiiri kuitenkin kiinnostaa, eikä vähiten siksi, että valmentaminen kohtaamiseen tuntuu juuri näinä aikoina kaikkein polttavimman tärkeimmältä tehtävältä uskonnonopetuksessa. Olen aikaisemmissa projekteissani lukenut ja omassakin aineistossani huomannut, että nuoret tuppaavat välttelemään keskustelua uskonnosta. Osin kyse on siitä, ettei haluta käsitellä ristiriitoja, vaan jätetään mieluummin tunteita herättävät asiat sikseen. Toisaalta arvelen, että uskonnottomiksi itsensä kokevat nuoret katsovat, että heillä ei ole mitään sanottavaa, koska heillä ei ole uskontoa. He voivat vain kysyä, jolloin kyse ei ole dialogista, vuoropuhelusta. Dialogitaidoista olen lukenut vähän, ja kohta pitäisi paneutua lisää kirjallisuuteen.
Hankkeemme sisältö ansaitsee ja tarvitsee ihan oman kirjoituksensa, mutta nyt keskityn vain tutkijuuden ja opettajuuden (ja perhe-elämän) yhteensovittamiseen. Minulla on päiväkoti-ikäinen lapsi, joten nyt kun joululoma on ohi, olen vähän ihmeissäni, milloin luen kirjat, joita olen kantanut yliopiston kirjastosta kotiin. Hankkeessa on se hieno puoli, että Katsomusdialogia edistävää toimintaa suunnitteleva ryhmä voi pitää kolme palkallista työpajapäivää. Kädenojennus on merkittävä, mutta riittääkö se sittenkään toimintamallien kehittämiseen lähes tyhjästä? Entä millä ajalla analysoin aineiston, jota vielä pitäisi kerätä laajalti ja monenlaista, jotta voisin kirjoittaa hankkeeseen liittyviä tieteellisesti vakavasti otettavia artikkeleita? Olen vielä ilmoittautunut pitämään hankkeeseen liittyvästä tutkimusprojektista alustuksen Ainedidaktiikan symposiumissa 14.2. Nyt mietityttää, onko minulla mitään hedelmällistä sanottavaa vielä silloin - aikaahan on enää reilu kuukausi.
Se on selvää, että joku projekti tässä olisi joka tapauksessa menossa. Edellinen tutkimushanke, jossa haastattelin muslimioppilaita islamin opetuksen vaikutuksista, on puristettu kuivun. Uskonnonopetuksen tunnustuksellisuus on ollut toinen aihe, jota olen pohtinut, mutta ilman lajaa aineiston keruuta en pysty käsittelemään sitä kuin teoreettisesti, ja teoria-artikkeli aiheesta on valmistumassa. Olisikohan kuitenkin ollut parempi aloittaa oman työn tutkiminen jostain pienemmästä? Toimintatutkimuksen periaatteiden mukaan tässä pitäisi ensin hankkia tietoa tilanteesta, jonka perusteella sitten räätälöitäisiin toimintaa, jonka jälkeen taas kerättäisiin aineistoa... Onkohan minun realistista edes kuvitella kerääväni materiaalia muualta kuin omasta koulustani? Hienoa tietenkin olisi, jos joku tai jotkut työryhmän jäsenistä (johon työryhmään vielä mahtuisi mukaan monta opettajaa) haluaisi tehdä itsekin tutkimusta tai vaikka opinnäytettä. Yhdessä tutkimisesta tai edes tieteellisen artikkelin kirjoittamisesta yhdessä minulla ei ole vielä kokemusta, mutta olisin siitä kyllä hyvin kiinnostunut. Yksi mahdollisuus tietenkin on dokumentoida paljon ja analysoida sitten pikku hiljaa... jos vain saa huoltajille menevät tutkimuslupapyyntökirjeet takaisin kymmeniltä lapsilta ja nuorilta. Itse kehittämishankkeella on puolitoista vuotta aikaa 1.1.2014 lähtien. Tutkimusraportteja voin varmasti kirjoitella myöhemminkin.
Tutkimishimoni on siis tosi paikan edessä ja joudun lähikuukausina tekemään paljon ratkaisuja sen suhteen, mihin luulen aikani ja tarmoni riittävän ja mitä voin pyytää tai odottaa muilta ihmisiltä. Uskon kuitenkin, että itse hanke tulee olemaan mielenkiintoinen ja hyödyllinen, vaikka siitä varmasti ei koskaan tule mitään KiVa koulu -hankkeen vertaista lähes joka koulun toimintamallia. Uskontojen välisiä kouluille suunnattuja hankkeita kyllä on, esimerkiksi Monikulttuurinen juhlavuosi. Suuntaamalla katseemme myös uskonnottomiin katsomuksiin otamme uudenlaisen haasteen, joka voi toisaalta viedä myös yllättäviin suuntiin. Mutta mistä sen tietää, jos tämä vaikka poikisi yllättäviäkin yhteyksiä kiinnostaviin tahoihin kansainvälisestikin - ja ennen kaikkea jos katsomuksia koskeva keskustelu todella tulisi vähän yleisemmäksi kouluissa.
Rahoitus on tarkoitettu henkilöstön osaamisen kehittämiseen. Hakemuksessa piti myös selvittää, miten hankkeessa saatua osaamista levitetään laajemmalle. Katsomusdialodin portaat -osahankkeessa tarkoitus on kouluttautua tutkivan opettajuuden avulla ja laatia samalla kenen tahansa opettajan käytettäväksi sopivaa materiaalia, joka auttaa katsomusten välisen dialogin mahdollistamista ja tukemista oppilaiden välillä.
Itselläni on melko vähän kokemusta katsomusten välisestä dialogista. Olen järjestänyt yhden uskontodialogitilaisuuden opettajien täydennyskoulutuksena, lisäksi olemme oman uskonnon opettajien kanssan järjestäneet koulutustilaisuuden eri uskontojen juhlaperinteistä ja niiden muistamisesta koulussa. Jonkin verran vuoropuhelua käydään tietenkin oman uskonnon opettajien ja meidän konsultoivien opettajien kesken. Jutellaan ruuasta, paastosta, juhlista, suhtautumisesta pyhään, sopivasta ja sopimattomasta opetuksessa.
Aihepiiri kuitenkin kiinnostaa, eikä vähiten siksi, että valmentaminen kohtaamiseen tuntuu juuri näinä aikoina kaikkein polttavimman tärkeimmältä tehtävältä uskonnonopetuksessa. Olen aikaisemmissa projekteissani lukenut ja omassakin aineistossani huomannut, että nuoret tuppaavat välttelemään keskustelua uskonnosta. Osin kyse on siitä, ettei haluta käsitellä ristiriitoja, vaan jätetään mieluummin tunteita herättävät asiat sikseen. Toisaalta arvelen, että uskonnottomiksi itsensä kokevat nuoret katsovat, että heillä ei ole mitään sanottavaa, koska heillä ei ole uskontoa. He voivat vain kysyä, jolloin kyse ei ole dialogista, vuoropuhelusta. Dialogitaidoista olen lukenut vähän, ja kohta pitäisi paneutua lisää kirjallisuuteen.
Hankkeemme sisältö ansaitsee ja tarvitsee ihan oman kirjoituksensa, mutta nyt keskityn vain tutkijuuden ja opettajuuden (ja perhe-elämän) yhteensovittamiseen. Minulla on päiväkoti-ikäinen lapsi, joten nyt kun joululoma on ohi, olen vähän ihmeissäni, milloin luen kirjat, joita olen kantanut yliopiston kirjastosta kotiin. Hankkeessa on se hieno puoli, että Katsomusdialogia edistävää toimintaa suunnitteleva ryhmä voi pitää kolme palkallista työpajapäivää. Kädenojennus on merkittävä, mutta riittääkö se sittenkään toimintamallien kehittämiseen lähes tyhjästä? Entä millä ajalla analysoin aineiston, jota vielä pitäisi kerätä laajalti ja monenlaista, jotta voisin kirjoittaa hankkeeseen liittyviä tieteellisesti vakavasti otettavia artikkeleita? Olen vielä ilmoittautunut pitämään hankkeeseen liittyvästä tutkimusprojektista alustuksen Ainedidaktiikan symposiumissa 14.2. Nyt mietityttää, onko minulla mitään hedelmällistä sanottavaa vielä silloin - aikaahan on enää reilu kuukausi.
Se on selvää, että joku projekti tässä olisi joka tapauksessa menossa. Edellinen tutkimushanke, jossa haastattelin muslimioppilaita islamin opetuksen vaikutuksista, on puristettu kuivun. Uskonnonopetuksen tunnustuksellisuus on ollut toinen aihe, jota olen pohtinut, mutta ilman lajaa aineiston keruuta en pysty käsittelemään sitä kuin teoreettisesti, ja teoria-artikkeli aiheesta on valmistumassa. Olisikohan kuitenkin ollut parempi aloittaa oman työn tutkiminen jostain pienemmästä? Toimintatutkimuksen periaatteiden mukaan tässä pitäisi ensin hankkia tietoa tilanteesta, jonka perusteella sitten räätälöitäisiin toimintaa, jonka jälkeen taas kerättäisiin aineistoa... Onkohan minun realistista edes kuvitella kerääväni materiaalia muualta kuin omasta koulustani? Hienoa tietenkin olisi, jos joku tai jotkut työryhmän jäsenistä (johon työryhmään vielä mahtuisi mukaan monta opettajaa) haluaisi tehdä itsekin tutkimusta tai vaikka opinnäytettä. Yhdessä tutkimisesta tai edes tieteellisen artikkelin kirjoittamisesta yhdessä minulla ei ole vielä kokemusta, mutta olisin siitä kyllä hyvin kiinnostunut. Yksi mahdollisuus tietenkin on dokumentoida paljon ja analysoida sitten pikku hiljaa... jos vain saa huoltajille menevät tutkimuslupapyyntökirjeet takaisin kymmeniltä lapsilta ja nuorilta. Itse kehittämishankkeella on puolitoista vuotta aikaa 1.1.2014 lähtien. Tutkimusraportteja voin varmasti kirjoitella myöhemminkin.
Tutkimishimoni on siis tosi paikan edessä ja joudun lähikuukausina tekemään paljon ratkaisuja sen suhteen, mihin luulen aikani ja tarmoni riittävän ja mitä voin pyytää tai odottaa muilta ihmisiltä. Uskon kuitenkin, että itse hanke tulee olemaan mielenkiintoinen ja hyödyllinen, vaikka siitä varmasti ei koskaan tule mitään KiVa koulu -hankkeen vertaista lähes joka koulun toimintamallia. Uskontojen välisiä kouluille suunnattuja hankkeita kyllä on, esimerkiksi Monikulttuurinen juhlavuosi. Suuntaamalla katseemme myös uskonnottomiin katsomuksiin otamme uudenlaisen haasteen, joka voi toisaalta viedä myös yllättäviin suuntiin. Mutta mistä sen tietää, jos tämä vaikka poikisi yllättäviäkin yhteyksiä kiinnostaviin tahoihin kansainvälisestikin - ja ennen kaikkea jos katsomuksia koskeva keskustelu todella tulisi vähän yleisemmäksi kouluissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)