Uuden vuoden ajatuksia

Uuden vuoden kunniaksi blogi on saanut uuden ulkoasun - vihdoinkin! Vuoden vaihteessa sitä myös miettii mennyttä ja tulevaa.

Suunnilleen puolet menneestä vuodesta kului opintovapaan merkeissä, samoin alkupuolisko tulevasta. Opintovapaa on ollut todella mukavaa aikaa. Innostavuus ja stressaavuus on ollut aika lailla tasapainossa. Loppuvuodesta tosin alkoi vähän kalvaa sosiaalisten kontaktien puute. Alkoi tuntua, että ehkä tämän vuoden jälkeen voisi taas olla ihan mukava palata töihin.

Lupaukseni tai toiveeni tulevalle vuodelle onkin se, että pyrkisin pitämään myös työmaalla palkitsevuuden ja paineet paremmin tasapainossa. Tutkijankutkalle luulisi nyt olevan joksikin aikaa helpotusta, kun tämän oointovuoden aikana kerättävästä materiaalista lienee kirjoitettavaa vielä useammaksi artikkeliksi. Välillä mietin, onko kyseessä oikeastaan kirjoittamisen kutka. Tämä blogi kyllä helpottaa, mutta ei yksinään riitä. Nyt on kuitenkin työn alla myös oppikirja. Aika näyttää, tyydyttääkö sen parissa työskentely luovan työn ja teoreettisen pohdinnan tarvetta. Oppimateriaalissahan pitäisi pystyä muuttamaan ideaalit käytännöksi, tai ainakin käytännön tueksi ja ohjaukseksi. Toisaalta pitäisi pystyä kirjoittamaan nuoria kiinnostavasti ja ennen kaikkea ymmärrettävästi. Huomaan, että se vaatii tieteellisen kirjoittamisen jälkeen vähän hakemista.

Joka tapauksessa toivotan kaikille lukijoille innostavien haasteiden täyttämää vuotta 2016!

Tutkiva opettaja irti!

Tutkijankutkaa poteva opettaja on nyt päässyt eräänlaiselle kuntoutuslomalle: olen tämän lukuvuoden opintovapaalla suorittaakseni uskontotieteen syventävät opinnot. Niiden varjolla pääsenkin keräämään aineistoa periaatteessa sivugradua varten, mutta käytännössä toteutan tutkimusta, jolla on ollut suunnitelma jo kauan, mutta ei rahoitusta. Samalla tämä oli oiva käytännön ratkaisu, kun kärsin omalla työpaikallani sisäilmaongelmista, joiden pitäisi siirtyä historiaan peruskorjauksen valmistuessa vuoden päästä.

Tänään tämä pitkästä aikaa erilainen elämä nyt sitten alkoi! Vaikka opintovapaa on mielessäni ollut jo muutaman kuukauden ihana vapaus, olen myös ollut huolissani monista pienistä ja suurista käytännön asioista:
Miten korvaan työmatkaliikunnan, joka on ollut merkittävä osa viikottaista liikuntaani?
Miten terveyteen vaikuttaa opettajan suhteellisen liikkuvan työn vaihtuminen koneen äärellä istumiseen?
Miten pärjään ilman kouluruokailua? Pitäisi keksiä ruokaa joka päiväksi, eikä viitsisi tuhrata aikaa sen tekemiseen, kun koulussa tuon välttämättömän viivytyksen saa tarvittaessa hoidetuksi kahdeksassa minuutissa.
Miten sopeudun yksin tehtävään työhön? Onneksi on seminaari, tutkijakavereita ja odotettavissa oleva aineiston keruu kentältä eli koulusta, mutta...
Miten pääsen kentälle eli miten löydän henkilöt, jotka päästävät minut tunneilleen, saanko oppilaat ja heidän huoltajansa suostumaan ja ilmaisemaan suostumuksensa hyväksyttävällä tavalla?
Miten ymmärrän mitään opinto-oppaista ilman tutoria? On nimittäin opiskelu aika tavalla muuttunut 1990-luvun lopusta.

Iloitsen ajatuksesta, että voin istua ulkona kirjoittamassa tai lukemassa (kauniilla säällä kuten nyt, mutta en toki suorassa auringonpaisteessa näiden elektronisten laitteiden kanssa...), että voin käydä esimerkiksi lääkärissä ilman sijaisjärjestelyjä tai hoitaa tarvittaessa sairasta lasta. Lekotteluksi tämä vuosi ei kuitenkaan saa mennä, sen verran paljon on tavoitteita. Uskontotieteen opintojen lisäksi olisi tarkoitus kirjoittaa pari-kolme artikkelia uskontodialogiaineistosta valmiiksi, suorittaa opetushallinnon tutkinto sekä kirjoittaa oppimateriaalia.

Tutkijankutkan sairaskertomus

Minut initioitiin tutkijoiden joukkoon keväällä 2008, kun väittelin filosofian tohtoriksi. Väitöskirjani Herätys kylässä ja tuvissa  oli saanut alkunsa pian valmistuttuani maisteriksi vuonna 2001, kun ensimmäisenä kuukausina opettajan työtä ei ollut näkyvissä. Opettajantöiden löydyttyä - päädyin pian nykyiseen työpaikkaani Tapiolan kouluun - tutkimustyö kulki mukana kiinnostavana luovana projektina, johon olin muutaman kuukauden virkavapaana, mutta pääasiassa kuitenkin pysyttelin opettajanuralla. Opetin, kuten edelleenkin opetan, aineyhdistelmällä uskonto, historia ja yhteiskuntaoppi. Puolisen vuotta ennen väitöstä olin aloittanut uusissa haastavissa ja kiinnostavissa osa-aikaisissa tehtävissä Espoon kaupungin katsomusaineiden konsultoivana opettajana erityisenä vastuualueenani vähemmistöuskontojen opetuksen koordinointi. Iloitsin väitöskirjaprojektin loppuun saamisesta ja uskoin, että uudet tehtävät täyttäisivät tarpeeni saada aivoille askarreltavaa.

Koska tutkijankutka oli tuolloin vielä diagnosoimatta, minut yllätti akuutti post-doc blues, väitöksenjälkeinen alakulo. Se alkoi hellittää vasta, kun ymmärsin syksystä 2009 lähtien hakeutua opiskelemaan ainedidaktiikan syventäviä opintoja. Tämä edellytti sen tosiasian tunnistamista ja tunnustamista, että hyvinvointini oli jo pitkään edellyttänyt pitkäjänteistä pohdintaa, teorioiden kehittelyä ja luovaa työtä. Opiskeluaikanahan oli melkein koko ajan jotain esseetä tai tutkielmaa tekeillä, heti sen jälkeen väitöskirja.

Valitsin aineekseni katsomusaineiden didaktiikan, sillä sen problematiikan kanssa työskentelin eniten. Odotellessani opintojen alkua lueskelin tutkivasta opettajuudesta, sillä hain jotain, jolla voisin yhdistää työelämän ja tieteen. Innostuinkin jonkin verran, mutta ajatus tutkivien opettajien verkoston perustamisesta Espooseen tai pääkaupunkiseudulle jäi taustalle, kun tajusin jääväni keväällä äitiyslomalle.

Ennen laskettua aikaa sain jokaviikkoisen konsultointia varten raivatun tunnittoman päivän avulla kerättyä aineiston islamin opetuksesta. Se olikin äitiysloman ja hoitovapaan pelastus. Pysyin henkisesti hyvinvoivana, kun vauvan ja myöhemmän taaperon nukkuessa edes ajoittain reiluja päiväunia pääsin sivugradun kirjoittamisen avulla henkisesti pois kotiympyröistä. Osa tutkimustuloksista on julkaistu ainedidaktiikan symposiumin julkaisussa  ja loput toivottavasti julkaistaan myöhemmin artikkelissa, joka on nyt maailmalla arvioitavana.

Palattuani töihin vuoden 2012 alussa tutkivan opettajuus ei tuntunut enää tästä maailmasta olevalta ajatukselta. Miten ihmeessä voisi edellyttää, että jokainen opettaja työnsä ohella lukisi niin paljon tieteellistä kirjallisuutta, että voisi tehdä tutkimusta, joka liittyy johonkin? Aloin suunnitella uutta tutkimusprojektia, mutta se edellyttäisi virkavapautta työstä, jotta tutkimusaineistoa voisi kerätä havainnoimalla opetusta ja haastattelemalla oppilaita eri uskontoaineissa.

Tutkijankutka on pysynyt hoidettuna viime aikoina, kun sivugradun pohjalta on voinut työstää artikkelia (ja se on ollut työn ja pienen perheen ohessa melko hidasta) ja kun uuteen tutkimusprojektiinkin liittyy teorian kehittämistä, joka ei edellytä kenttätyötä. Kysymys on kuitenkin, miten tulevaisuudessa? Opintovapaat ja apurahat (joista jälkimmäiset ovat äärimmäisen kilpailtuja, eikä asemani alaa vaihtaneena post doc -tutkijana taida olla kärkisijoilla) tarjoavat tervetullutta mutta vain väliaikaista apua, kun työelämää lieneen kuitenkin vielä 30 vuotta jäljellä. Olisiko sittenkin palattava aiemmin hylättyyn ajatukseen tutkivasta opettajuudesta? Löytäisinkö oman tapani tehdä sitä? Näitä asioita ja varmaan muitakin opetustyöni kehittämiskohteita aion tässä blogissa pohdiskella milloin tajunnanvirralla, milloin joihinkin ulkoisiin ärsykkeisiin liittyen.