Tutkijankutkaa poteva opettaja on siis palannut kouluun, ei sen penkille vaan niin sanotusti kateederille. Kateedereitä ei tietysti enää ole, ei varsinkaan remontoidussa Tapiolan koulussa. Syksy on ollut hektinen, on ollut omia kuvioita yliopistolla, on ollut ruuhkaa oman uskonnon opetuksen järjestelyssä, ja on ollut paljon uusia tuulia omassa koulussa. Olen pitkään miettinyt, että pitäisi kirjoittaa siitä tai tästä, ja ilman muuta pitäisi kirjoittaa perinteiset konferenssiterveiset viimeviikkoisesta EARLI: eli European Association for the Research of Learning and Instructionin Special Interest Groupin eli SIG 19 (Religious and Spiritual Education) konferenssista Siegenistä, Saksasta. Se saa kuitenkin nyt odottaa, kirjoitan vain lyhyen katsauksen oman varsinaisen työmaani uutuuksiin.
Uudessa koulussa ei ole atk-luokkaa, vaan kaikki on mobiilia. Meillä on nyt varsin hyvä varustus kannettavia tietokoneita, jotka vieläpä ovat mallia Chromebook. Poissaollessani koulussani nimittäin siirryttiin Google Apps for Education -maailmaan. Oppimisympäristönä Google Classroomissa on vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta se on kyllä ihanaa, että on vihdoinkin kunnon mahdollisuudet yhteiseen tuottamiseen. Kun oppilailla on Google-tunnukset ihan virallisesti koulun puolesta, suurin piirtein kaikki Googlen työkalut ovat käytettävissä. Aikaisemmin teetin ryhmätöitä esimerkiksi jakamalla linkkien avulla muokkausoikeuksia, mutta olihan siinä vähäisemmät mahdollisuudet eri suuntiin sekä isommat riskit. Mutta paljon on tietysti uutta kokeiltavaa ja haltuunotettavaa. Nyt olisi hyvät mahdollisuudet siirtää kaikki opetusmateriaali pilveen, mutta tämä on vielä suunnittelun asteella. Ja tietysti silloin on täysin kädetön jos / kun netti on poikki.
Olemme siirtyneet tänä syksynä myös 75 minuutin oppitunteihin. Se on peruskoululaiselle (tai miksei kelle hyvänsä) aika pitkä aika tehdä vain yhdenlaista työskentelyä. Pakko myöntää, että tunnit joskus hujahtavat esimerkiksi esitelmien parissa ja levottomuus lisääntyy, mutta on ollut kyllä myös todella intensiivisiä sessioita, joissa voi olla vain kiitollinen siitä, ettei tarvinnut keskeyttää 45 minuutin jälkeen. Olen myös paljon miettinyt liikkumisen tärkeyttä. Olemme varsinkin seiskojen historiassa tehneet jos jonkinlaista simulaatiota ja draamaa. Kasien kirkkohistoriassa käytiin kiertämässä Tapiolaa ja katsomassa, mitä kristinuskoon liittyvää kaupunkikuvassa näkyy. Seiskojen ussassa oltiin pihalla havainnollistamassa juutalaisten historiaa - tuuli ja alkoi sataa, mutta eipä sillä Israelin kansallakaan helppoa ollut. Ollaan tanssittu aiheeseen liittyvien musiikkivideoiden tahtiin. Tätä täytyisi vaan jaksaa jatkaa.
Mutta isoja kysymyksiä pyörii edelleen mielessä. Miten pitäisi opettaa taitoja? Miten saisi heikoimmatkin mukaan ja huomioiduiksi? Miten pitäisi arvioida? Tänään pidin ohjattua esseen kirjoittamista yhdelle seiskaluokalle, ja aikataulu petti: puoli tuntia lyhyen esseen kirjoittamiseen ei riittänyt, kun materiaalit saivat olla esillä. Siitä seurasi aikamoista turhautumista. Pidin myös kunnianhimoiselle kasiluokalle sähköisen kirkkohistorian käsitekokeen, jossa ideana oli lähinnä kontrolloida, että käsitteet ovat hallussa. Olivat tietenkin päntännee ja stressanneet ihan huolella. Joku kommentoi, että olisi halunnut näyttää osaamistaan enemmänkin. Mutta yleisesti ottaen olivat positiivisia, niin kuin kyllä kaikki oppilaani tässä jaksossa. Ovat kyllä sellaisia opettajan iloja, että on helppo pitää itseään hyvänä opettajana!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste verkkopedagogiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste verkkopedagogiikka. Näytä kaikki tekstit
perjantai 30. syyskuuta 2016
torstai 4. elokuuta 2016
Elsa Beskow ja opetuksen murros
Tänä kesänä olen palannut lapsuuden rakkaiden satujen pariin, nimittäin Elsa Beskowin satujen maailmaan. Useimpien satujen henkilöt ja juonet olivat kadonneet mielestäni, mutta ihania kuvia muistan ihailleeni hartaasti.
On kiinnostavaa, että Elsa Beskow otti joissain saduissa kantaa opettamiseen - kepeällä otteella ehkä, mutta sattumaa tai ei, hän onnistui osumaan pariin nykyisenkin opetuksen uudistamisen kipukohtaan.
Ensimmäinen viittaus on sadussa Kuningas jolta meni muisti. Siinä hyvämuistinen kuningas on tehnyt ulkoa opettelemisesta kansalaishyveen, ja kaikissa valtakunnan kouluissa keskitytään runojen ja ritirimpsujen opettelemiseen ulkoa. Menetettyään kykynsä ilkeän peikon taikuuden seurauksena kuningas yrittää kouluvierailulla siirtää painopistettä ymmärtämistä vaativiin kysymyksiin. Oppilaiden reaktio oli kauhistus: sellaiset tehtäväthän olisivat paljon vaikeampia. Tässä onkin yksi pähkinä purtavaksi. Länsimaisessa modernissa koulutuksessa ymmärtäminen ja soveltaminen ovat niitä korkeampia taitoja, joita vasta voi pitää oppimisen varsinaisena tavoitteena. Mutta jos koulussa arvioitaisiin vain soveltamista ja hoksaamista, parhaiden ja heikompien oppilaiden välille repeäisi liian suuri kuilu. Ne ovat myös oppilaille stressaavia tavoitteita, koska he ovat aivan toisella tavalla opettajan arvioinnin armoilla kuin sellaisessa tapauksessa, jossa voi todeta, että vastaus joko sisältää tai ei sisällä opetettuja asioita. Ulkoa oppiminen ja sen mittaaminen kokeilla on kieltämättä vähemmän merkityksellistä maailmassa, jossa jokaisen taskussa on enemmän kuin tietosanakirja. Opettajat tarvitsevat kuitenkin muitakin vaihtoehtoja perinteisille kokeille kuin kunnianhimoisia soveltavia tehtäviä.
Toinen satu, Tohtori Tietovallan keksintö, sen sijaan keskittyi laajemminkin kasvatukseen ja opetukseen. Siinä Tohtori Tietovalta kehittää koneen, jossa lasten kasvatus ja opetus on automatisoitu täydellisesti. Oppilaat opiskelevat yksilöllisesti Beskowin ajan huipputeknologian, gramofonin, avustuksella. Beskow on sijoittanut Tohtori Tietovallan teknologisesti huomattavasti meidän maailmaamme edistyneempään yhteiskuntaan, jossa gramofoni on automatisoitu jonkinlaisella tietokoneella, joka syöttää ennalta ohjelmoituja tehtäviä ja tiedonmurusia. Gramofoni päästää oppilaat eteenpäin vasta kun he osaavat edellisen läksyn. Automaattisessa koulussa opiskellaan niin reaaliaineita, laskentoa, kirjoittamista kuin liikuntaakin. Omalle ajattelullekin on tilaa: oma tuokionsa on varattu oppilaiden omille kysymyksille, joihin gramofoni antaa vastauksia ennalta syötettyjen joukosta. Tohtori Tietovallan kasvatuskone on kuin ilkeämielinen parodia yksilöllisen opetuksen oppimispoluista!
Sadussa kasvatuskoneelle kuitenkin käy - luonnollisesti - huonosti. Koekaniineina sinne vuodeksi suljetut, erityisen pahatapaiset pojat pakenevat pian ja alkavat elää kuin seitsemän veljestä Impivaarassa kunnes routa ajaa heidät sivistyksen pariin. Tätä ennen tapahtuu kuitenkin jotain, joka osoittaa, että Elsa Beskowilla on täytynyt olla paljon kokemusta lapsista ja nuorista. Ennen pakoaan villinpuoleiset pojat pääsevät testaamaan kysymysten tekemistä gramofonille, mutta "he huutelivat kuulokkeisiin aivan älyttömiä kysymyksiä ja saivat vastauksia, jotka eivät sopineet ollenkaan. Mutta tämäpä oli pojista koko päivän hauskin asia."
Yksi opettajantyön parhaista puolista on se, että siinä saa nauraa paljon. Oppilaat haluavat pitää hauskaa, he etsivät tarmokkaasti hauskoja puolia ja mahdollisuuksia sanailla. Usein se piristää päivää ja edistää epäilemättä oppimistakin, mutta toisaalta se on omiaan tekemään tyhjäksi opettajan tavoitteita oppia jotain luovuuden ja vapauden avulla. Joskus riittää muistutus hyvästä mausta, joskus oppilaat tekevät sitä, mitä oli tarkoitus, mutta joskus joku ihan yllättävä asia väännetään vain vitsiksi tai sitten keskitytään vain kokeilemaan jotain ominaisuutta tai menemään siitä, mistä aita on matalin. Pahimmillaan joudutaan vielä väittelemään, miksi joku vastaus on parempi kuin toinen, tai karsimaan törkeyksiä.
Pitäisiköhän tätä oppilaiden taipumusta hauskutteluun tutkia ja kehittää sen ympärille jonkinlainen huumorin pedagogiikka? Ongelmana varmaan on, että huumorintajuja on oppilailla monenlaisia. Silti jotenkin tuntuisi kiinnostavalta ajatus, että sen sijaan, että pyrkimystä hassutteluun pyritään suitsimaan, mentäisiinkin joskus sitä päin. Tai ainakin se olisi otettava huomioon kaikenlaisessa pedagogisissa teorioissa, joissa on pienintäkään oppilaiden oman toiminnan elementtiä. Onko mahdollista muodostaa teoria siitä, milloin työskentely helpoiten lähtee sivupoluille? Kokemus toki auttaa tunnistamaan joitain vaaranpaikkoja. Moni, joka on vasta siirtymässä kontrolloidusta kirjallisten tehtävien tekemisestä vapaampiin sähköisiin keskusteluihin, tiedonhakuun tai luovempaan työskentelyyn, arvostaisi varmasti kuitenkin ennakkovaroituksia.
perjantai 8. huhtikuuta 2016
Häiritsevää kirjallisuutta: tietokoneavusteinen intentionaalinen oppiminen
Tänään löytyi taas kirjallisuutta, joka sähköisti. Olin seurannut johtolankaa yhteisöllisen tiedon rakentamisen juurille, ja päätynyt artikkeliin, joka kertoi CSILE:stä eli Computer Supported Intentional Learning Environmentista. Hämmentävää tässä kirjan luvussa oli se, että CSILE-projekti oli toteutettu jo 1980-luvulla ja itse luku oli kirjoitettu vuonna 1994. Projektissa luotiin oppilaille digitaalinen oppimisympäristö siten, että kytkettiin kahdeksan tietokonetta yhteen. Niiden avulla oppilaat saivat puolen tunnin ajan vuorotellen käydä kirjoittamassa yhteiseen tietokantaan erilaisiin oppimistehtäviin liittyviä muistiinpanojaan, joita toiset saivat kommentoida. Kommentteihin pystyi luomaan eri lajeja kuten "oma teoriani", "minun pitäisi saada tietää" ja niin edelleen.
Koska tämä on blogi, sallittakoon tässä pieni muistelu omista kokemuksistani tietokoneiden käytöstä opetuksessa, kontrastin osoittamiseksi. Olen päässyt ylioppilaaksi vuonna 1995. Meillä oli kotona tietokone, jolla kirjoitin monia koulutöitä yläasteen loppupuolelta lähtien tekstinkäsittelyllä. Se kävi minulta näppärästi, koska minulla oli ollut valinnaisaineena konekirjoitus, jossa olin oppinut kymmensormijärjestelmän. Windows oli olemassa, mikä helpotti tavisten tietokoneen käyttöä muistaakseni aika paljon. Koulussakin oli tietokoneluokka. Kävin siellä muistaakseni kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla osallistuin koulun vuosikirjan puhtaaksikirjoitustalkoisiin. Toisella kerralla, talvella 1995 minun ja muutaman muun abiturientin tehtävänä oli laatia suullisten tenttien aikataulu ilmoittautumisten ja opettajien lukujärjestysten pohjalta. Yksi ryhmästämme, Markku Ursin, oli itse koodannut ohjelman, jolla tämä oli tarkoitus tehdä. No, siinä kävi niin, että virhelyönti johti joko kaikkien tietojen katoamiseen tai ohjelman jumittumiseen, minkä jälkeen teimme työn kuitenkin käsin. On kuitenkin sanottava, että vaikka varmasti vaikutin kärsimättömältä ja skeptiseltä tietokoneohjelmaa kohtaan, olen kaikki nämä vuodet ihmetellen ja ihaillen ajatellut sitä, että minulla on ollut koulutoveri, joka on pystynyt itse koodaamaan tietokoneohjelman.
Internetiin tutustuin yliopistolla, mutta edelleen tärkein tarve opiskelun kannalta tietokoneelle oli tekstinkäsittely. Ihan opiskelun loppuvaiheessa tutustuimme mieheni kanssa esitysohjelmistoon, erääseen PowerPointin kilpailijaan. Hihittelimme animaatioille, ja ihmettelin, mihin tällaista kukaan tavallinen ihminen tarvitsee. No, noin viisi vuotta myöhemmin muuan brittiprofessori eräässä konferenssissa vitsaili, että enää ei opiskelijoiden kanssa voi käydä kahvillakaan ilman PowerPointia. Kun aloitin opettajana vuonna 2001, tietokoneita oli yleensä ottaen vain tietokoneluokissa ja muutama opettajien työhuoneessa. Ne kuitenkin alkoivat pikku hiljaa yleistyä, ja joskus vuoden 2005 tienoilla saimme Espooseen ensimmäisen sähköisen oppimisympäristön, Opitin. Yritän tässä nyt muistella, olisiko sillä voinut tehdä sitä, mitä CSILEllä tehtiin Yhdysvalloissa (yhden koulun pilotoinnissa) 1980-luvulla. En muista, mutta ainakaan minulla ei ollut koulutusta sellaista suunnitella. Yhteisöllisestä tiedon rakentamisesta puhuttiin nykyään Espoossa käytössä olevan sähköisen oppimisympäristön, Fronterin, käyttöönoton yhteydessä. Toisaalta netti on nykyään pullollaan palveluita, joissa nykyään voisi tehdä tiedon keräämistä yhdessä ja siitä keskustelemista. En tiedä, kuinka pitkään ne ovat olleet olemassa, sillä itse olen alkanut kerätä kokemuksia vasta viime vuosina. Tai oikeastaan tarkkaan ottaen tein keväällä 2012 ensimmäisen kokeilun, jossa oppilaat saivat linkin kautta kirjoitella Google-asiakirjoihin asioita, joita olivat oppineet eräällä vierailulla. Ei onnistunut mitenkään loisteliaasti, mutta idea oli idullaan, todennäköisesti suurin piirtein samassa vaiheessa kuin CSILE-porukalla 30 vuotta aikaisemmin.
Toisin sanoen ensimmäinen häiritsevä asia kyseisessä kirjoituksessa oli se, että vaikka tämä kaikki oli tehty jo 1980-luvulla ja siitä oli julkaistu tutkimuksia 1990-luvulla, opettajankoulutuksessa 2000-luvun vaihteessa ei näkynyt häntääkään pedagogiikasta, jossa olisi pohdittu sitä, miten tietoa käsitellään ja miten oppilaita ohjataan siinä. Toinen häiritsevä asia taas oli kipeän tuttu. Artikkelissa puhutaan siitä, kuinka oppilaat pyrkivät ratkaisemaan tehtävät kopioimalla palasia tekstistä suoraan vastaukseksi. Seuraavassa on lainaus kirjasta:
There have been two traditional ways of dealing with it. One is to try
to design tasks that will , as the saying goes,
"make students think ." Give them thought -provoking questions to answer, challenging topics
to write on. The trouble with this approach is that it depends on being
able to outsmart the students, to find tasks for which their labor-saving
strategies will not work . Alfred North Whitehead saw clearly the
futility of such an effort. "You are up against too skillful an adversary,
who will see to it that the pea is always under the other thimble ." The
other approach is to look for activities that will spontaneously engage
students' intellectual efforts by arousing their curiosity or appealing
to their existing interests. Often this means letting students plan their
own activities, choose their own writing topics, set their own goals.
Näiden asioiden kanssa on tullut painittua, ja lähes aina lopputuloksena on - kirjasta tai netistä kopioitua tekstiä vähän muunneltuna tai järjestettynä. Tehtäväksi voi antaa matkaoppaan teon, mielipidekirjoituksen, esitteen, ihan mitä vain - aina sen voi suorittaa kopioimalla. Eikä tilannetta sanottavasti muuta se, jos oppilaat saavat valita aiheensa, minkä lisäksi ongelmana on se, että opetussuunnitelman sisällöt on kuitenkin katettava.
CSILE:n ja tiedon rakentamisen jäljille minut johdatti Minna Lakkalan väitöskirja, jossa muuten kerrotaan tutkimuksen osoittaneen, että oppilaiden yhteistyötaidot eivät automaattisesti kasva siitä, jos heidät laitetaan tekemään ryhmätöitä. Samoin tiedonkäsittelytaidot eivät automaattisesti kehity, jos oppilaat laitetaan hakemaan tietoa itsenäisesti. Tehtävissä pitäisi olla rakenteita, jotka ohjaavat yhteistyötä ja tiedon käsittelyä (tai yhteistyöhön ja tiedon käsittelyyn). Yksinkertaisimmillaan se olisi sitä, että myös prosessia arvioidaan ja siitä saa palautetta. Tiedon käsittelyä sen sijaan voisi ohjata CSILE:n kaltaisilla mekanismeilla, jotka ohjaavat pohdiskeluun ja esimerkiksi tiedon ja väittämän erottamiseen toisistaan, sen mukaan, millä tasolla oppilaat ovat. Tutkimus itse asiassa osoitti, että tietokoneavusteinen tiedon käsittely kehitti taitoja tehokkaammin kuin suora keskustelu ryhmässä, joskin CSILE-projektissa opetus oli väistämättä muutakin kuin tietokoneen ääressä istumista, koska koneita oli vain kahdeksan, mikä soi kullekin oppilaalle "ruutuaikaa" puolisen tuntia päivässä.
Mietin tässä vain sitä, että maamme yli on nyt pyyhkäisemässä ilmiöoppimisen aalto, joka koskee niin lukioita kuin peruskouluja. Ilmiöviikkojen järjestäminen on osoitus edistyksen aallonharjalla olemisesta. Oppilaiden "laittaminen ajattelemaan" (ratkaisemaan ongelmia, etsimään tietoa?) ja oppilaiden oma kiinnostus ovat kovassa kurssissa. Onkohan kuitenkaan joka koulussa mietitty, miten tiedon käsittelyä ja yhteistyötä ohjataan? Onko opettajille tarjottu tähän edelleenkään ratkaisuja? Ehkä on, mutta tällä kirjoituksella haluan vielä puhua niiden tärkeyden puolesta. Seinien kaataminen koulusta ei riitä. Tilalle tarvitaan niin timakoita yhteisen tekemisen ja tietämisen verkostoja, että ne joustavat mutta myös kietovat ja vievät eteenpäin, sekä portaita, ettei kukaan jää alimmalle tasolle niiden puutteessa.
Oikeastaan tuossa lukemassani Scardamalian, Brentanon ja Lamonin artikkelissa oli vielä yksi abstraktiotaso. Tieto on ensin yhteisöllistä (esimerkiksi todellisuudesta kielellisesti rakennettuja muotoiluja) ja se vasta sitten sisäistetään yksilöllisesti. Ei siis niin päin, että yksilöiden tiedosta koostuu yhteinen tieto. Tätä jään vielä pureskelemaan. Siinä on totuutta, mutta mitä se merkitsee opetuksen kannalta, jonka tavoitteeksi Scardamalia ja kumppanit kyllä ymmärtävät, että koulussa on kuitenkin tavoitteena varustaa yksilöt riittävillä tiedoilla ja taidoilla?
Koska tämä on blogi, sallittakoon tässä pieni muistelu omista kokemuksistani tietokoneiden käytöstä opetuksessa, kontrastin osoittamiseksi. Olen päässyt ylioppilaaksi vuonna 1995. Meillä oli kotona tietokone, jolla kirjoitin monia koulutöitä yläasteen loppupuolelta lähtien tekstinkäsittelyllä. Se kävi minulta näppärästi, koska minulla oli ollut valinnaisaineena konekirjoitus, jossa olin oppinut kymmensormijärjestelmän. Windows oli olemassa, mikä helpotti tavisten tietokoneen käyttöä muistaakseni aika paljon. Koulussakin oli tietokoneluokka. Kävin siellä muistaakseni kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla osallistuin koulun vuosikirjan puhtaaksikirjoitustalkoisiin. Toisella kerralla, talvella 1995 minun ja muutaman muun abiturientin tehtävänä oli laatia suullisten tenttien aikataulu ilmoittautumisten ja opettajien lukujärjestysten pohjalta. Yksi ryhmästämme, Markku Ursin, oli itse koodannut ohjelman, jolla tämä oli tarkoitus tehdä. No, siinä kävi niin, että virhelyönti johti joko kaikkien tietojen katoamiseen tai ohjelman jumittumiseen, minkä jälkeen teimme työn kuitenkin käsin. On kuitenkin sanottava, että vaikka varmasti vaikutin kärsimättömältä ja skeptiseltä tietokoneohjelmaa kohtaan, olen kaikki nämä vuodet ihmetellen ja ihaillen ajatellut sitä, että minulla on ollut koulutoveri, joka on pystynyt itse koodaamaan tietokoneohjelman.
Internetiin tutustuin yliopistolla, mutta edelleen tärkein tarve opiskelun kannalta tietokoneelle oli tekstinkäsittely. Ihan opiskelun loppuvaiheessa tutustuimme mieheni kanssa esitysohjelmistoon, erääseen PowerPointin kilpailijaan. Hihittelimme animaatioille, ja ihmettelin, mihin tällaista kukaan tavallinen ihminen tarvitsee. No, noin viisi vuotta myöhemmin muuan brittiprofessori eräässä konferenssissa vitsaili, että enää ei opiskelijoiden kanssa voi käydä kahvillakaan ilman PowerPointia. Kun aloitin opettajana vuonna 2001, tietokoneita oli yleensä ottaen vain tietokoneluokissa ja muutama opettajien työhuoneessa. Ne kuitenkin alkoivat pikku hiljaa yleistyä, ja joskus vuoden 2005 tienoilla saimme Espooseen ensimmäisen sähköisen oppimisympäristön, Opitin. Yritän tässä nyt muistella, olisiko sillä voinut tehdä sitä, mitä CSILEllä tehtiin Yhdysvalloissa (yhden koulun pilotoinnissa) 1980-luvulla. En muista, mutta ainakaan minulla ei ollut koulutusta sellaista suunnitella. Yhteisöllisestä tiedon rakentamisesta puhuttiin nykyään Espoossa käytössä olevan sähköisen oppimisympäristön, Fronterin, käyttöönoton yhteydessä. Toisaalta netti on nykyään pullollaan palveluita, joissa nykyään voisi tehdä tiedon keräämistä yhdessä ja siitä keskustelemista. En tiedä, kuinka pitkään ne ovat olleet olemassa, sillä itse olen alkanut kerätä kokemuksia vasta viime vuosina. Tai oikeastaan tarkkaan ottaen tein keväällä 2012 ensimmäisen kokeilun, jossa oppilaat saivat linkin kautta kirjoitella Google-asiakirjoihin asioita, joita olivat oppineet eräällä vierailulla. Ei onnistunut mitenkään loisteliaasti, mutta idea oli idullaan, todennäköisesti suurin piirtein samassa vaiheessa kuin CSILE-porukalla 30 vuotta aikaisemmin.
Toisin sanoen ensimmäinen häiritsevä asia kyseisessä kirjoituksessa oli se, että vaikka tämä kaikki oli tehty jo 1980-luvulla ja siitä oli julkaistu tutkimuksia 1990-luvulla, opettajankoulutuksessa 2000-luvun vaihteessa ei näkynyt häntääkään pedagogiikasta, jossa olisi pohdittu sitä, miten tietoa käsitellään ja miten oppilaita ohjataan siinä. Toinen häiritsevä asia taas oli kipeän tuttu. Artikkelissa puhutaan siitä, kuinka oppilaat pyrkivät ratkaisemaan tehtävät kopioimalla palasia tekstistä suoraan vastaukseksi. Seuraavassa on lainaus kirjasta:
There have been two traditional ways of dealing with it. One is to try
to design tasks that will , as the saying goes,
"make students think ." Give them thought -provoking questions to answer, challenging topics
to write on. The trouble with this approach is that it depends on being
able to outsmart the students, to find tasks for which their labor-saving
strategies will not work . Alfred North Whitehead saw clearly the
futility of such an effort. "You are up against too skillful an adversary,
who will see to it that the pea is always under the other thimble ." The
other approach is to look for activities that will spontaneously engage
students' intellectual efforts by arousing their curiosity or appealing
to their existing interests. Often this means letting students plan their
own activities, choose their own writing topics, set their own goals.
Näiden asioiden kanssa on tullut painittua, ja lähes aina lopputuloksena on - kirjasta tai netistä kopioitua tekstiä vähän muunneltuna tai järjestettynä. Tehtäväksi voi antaa matkaoppaan teon, mielipidekirjoituksen, esitteen, ihan mitä vain - aina sen voi suorittaa kopioimalla. Eikä tilannetta sanottavasti muuta se, jos oppilaat saavat valita aiheensa, minkä lisäksi ongelmana on se, että opetussuunnitelman sisällöt on kuitenkin katettava.
CSILE:n ja tiedon rakentamisen jäljille minut johdatti Minna Lakkalan väitöskirja, jossa muuten kerrotaan tutkimuksen osoittaneen, että oppilaiden yhteistyötaidot eivät automaattisesti kasva siitä, jos heidät laitetaan tekemään ryhmätöitä. Samoin tiedonkäsittelytaidot eivät automaattisesti kehity, jos oppilaat laitetaan hakemaan tietoa itsenäisesti. Tehtävissä pitäisi olla rakenteita, jotka ohjaavat yhteistyötä ja tiedon käsittelyä (tai yhteistyöhön ja tiedon käsittelyyn). Yksinkertaisimmillaan se olisi sitä, että myös prosessia arvioidaan ja siitä saa palautetta. Tiedon käsittelyä sen sijaan voisi ohjata CSILE:n kaltaisilla mekanismeilla, jotka ohjaavat pohdiskeluun ja esimerkiksi tiedon ja väittämän erottamiseen toisistaan, sen mukaan, millä tasolla oppilaat ovat. Tutkimus itse asiassa osoitti, että tietokoneavusteinen tiedon käsittely kehitti taitoja tehokkaammin kuin suora keskustelu ryhmässä, joskin CSILE-projektissa opetus oli väistämättä muutakin kuin tietokoneen ääressä istumista, koska koneita oli vain kahdeksan, mikä soi kullekin oppilaalle "ruutuaikaa" puolisen tuntia päivässä.
Mietin tässä vain sitä, että maamme yli on nyt pyyhkäisemässä ilmiöoppimisen aalto, joka koskee niin lukioita kuin peruskouluja. Ilmiöviikkojen järjestäminen on osoitus edistyksen aallonharjalla olemisesta. Oppilaiden "laittaminen ajattelemaan" (ratkaisemaan ongelmia, etsimään tietoa?) ja oppilaiden oma kiinnostus ovat kovassa kurssissa. Onkohan kuitenkaan joka koulussa mietitty, miten tiedon käsittelyä ja yhteistyötä ohjataan? Onko opettajille tarjottu tähän edelleenkään ratkaisuja? Ehkä on, mutta tällä kirjoituksella haluan vielä puhua niiden tärkeyden puolesta. Seinien kaataminen koulusta ei riitä. Tilalle tarvitaan niin timakoita yhteisen tekemisen ja tietämisen verkostoja, että ne joustavat mutta myös kietovat ja vievät eteenpäin, sekä portaita, ettei kukaan jää alimmalle tasolle niiden puutteessa.
Oikeastaan tuossa lukemassani Scardamalian, Brentanon ja Lamonin artikkelissa oli vielä yksi abstraktiotaso. Tieto on ensin yhteisöllistä (esimerkiksi todellisuudesta kielellisesti rakennettuja muotoiluja) ja se vasta sitten sisäistetään yksilöllisesti. Ei siis niin päin, että yksilöiden tiedosta koostuu yhteinen tieto. Tätä jään vielä pureskelemaan. Siinä on totuutta, mutta mitä se merkitsee opetuksen kannalta, jonka tavoitteeksi Scardamalia ja kumppanit kyllä ymmärtävät, että koulussa on kuitenkin tavoitteena varustaa yksilöt riittävillä tiedoilla ja taidoilla?
torstai 12. marraskuuta 2015
Kuilun äärellä
Viikon koulu-uutinen on Katariina Salmela-Aron tutkimusryhmän tutkimustulos, että puolet kuudesluokkalaisista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. Taustalla katsotaan olevan kuilu nuorten ja koulun oppimiskäytäntöjen äärellä.
Sanat kyynisyys ja kuilu puhuttelevat minua opettajana. Jotenkin ne sanoittavat sitä, mitä olen itse kokenut työssäni. Tutkimus ei luultavasti todentanut mitään sellaista, mitä minulla on mielessäni, mutta hyvinkin kyse voi olla saman ilmiön eri puolista. Olen nimittäin ihmetellyt eräitä oppilaiden hyvin tiukkoja käsityksiä, joita minun on ollut opettajan hyvin vaikea puhkaista. Niitä voisi kuvata koviksi tai kyynisiksi. Esimerkiksi luokan ilmapiirin käsittelyn yhteydessä voi vastaan tulla sellaista, että kaikkihan heittävät ikävää läppää toisistaan, ja se pitää vain kestää. Sanotaan myös, että sille ei voi mitään. Eikä varmasti voikaan, jos oppilaat eivät sitoudu muutokseen.
Sosiaalinen media ja kaikkialle mukana kulkevat älypuhelimet luovat nuorille oman tilan, jossa he voivat olla ilman aikuisia ja luoda omaa kulttuuria. Tällä on varmasti hyviä ja neutraaleja puolia, mutta negatiivinen seuraus lienee juuri tämä kuilun kasvaminen. Jos nuorten omalla kulttuurilla on kielteisiä puolia, esimerkisi kyynisyys, aikuisten on vaikeampi tarjota sille vastavoimaa, kun se oma tila sosiaalisissa medioissa on niin koko ajan läsnä.
Arvaatte varmaan, että en Katariina Salmela-Aron lailla usko, että kuilu kaventuu, jos oppilaat saavat käyttää kännykkää oppimiseen. Kännykässä nuoria kiehtoo se nuorten oma maailma. Kaikki tietävät, ettå jos opetuksessa käytetään internettiä, oppilaat hakeutuvat Facebookiin, Youtubeen, Instagramiin, peleihin... (Ja näinhän tekevät myös aikuiset.) Siellä odottaavat läpänheitto ja kieli, jota aikuiset eivät ymmärrä, kaverien kehut, vitsit ja jännitys.
Mielestäni kännyköitä ja tietotekniikkaa pitää kuitenkin käyttää opetuksessa runsaasti. Olisi hölmöä jättää käyttämättä se määrä visuaalista aineistoa, autenttisia tarinoita, havainnollistavia testejä ja tilastoja, joita netti tarjoaa. Oppilaiden on myös opittava nykyaikaiset tiedonkäsittelytavat, lähdekritiikki ja ryhmätyömahdollisuudet, joita erilaiset nettipalvelut tarjoavat. Heidän olisi myös opittava käyttämään mobiililaitteita ja sähköisiä palveluita fiksusti ja turvallisesti.
Paljon puhutaan myös siitä, että oppilaiden olisi saatava tutkia itseään kiinnostavia asioita. Tasapaino on muistettava tässäkin. Olen itse kokenut sen taian, miten kiinnostus vaikuttaa oppilaisiin. On kuitenkin pidettävä mielessä, että teinien kiinnostusmaailman ei pitäisi sanella opetussuunnitelman sisältöjä, vaan aikuisten on uskallettava tehdä arviot siitä, mitä nuoret tarvitsevat aikuisuudessa.
Koulun tehtävä on houkutella nuoria omasta kuplastaan aikuisten maailmaan, yhteiseen maailmaan. Se tarkoittaa aikuiseen käytökseen ja jonkinlaiseen kulttuuriseen jatkuvuuteen. Voi olla, ettei se yhteinen maailma ole sellainen kuin meidän aikuisten nuoruudessa tai edes sellainen kuin miltä nykyinen maailma meistä näyttää. Meidän on kuitenkin tähdättävä siihen, että se on riittävässä määrin yhteinen ja yhteiseksi koettu.
Sanat kyynisyys ja kuilu puhuttelevat minua opettajana. Jotenkin ne sanoittavat sitä, mitä olen itse kokenut työssäni. Tutkimus ei luultavasti todentanut mitään sellaista, mitä minulla on mielessäni, mutta hyvinkin kyse voi olla saman ilmiön eri puolista. Olen nimittäin ihmetellyt eräitä oppilaiden hyvin tiukkoja käsityksiä, joita minun on ollut opettajan hyvin vaikea puhkaista. Niitä voisi kuvata koviksi tai kyynisiksi. Esimerkiksi luokan ilmapiirin käsittelyn yhteydessä voi vastaan tulla sellaista, että kaikkihan heittävät ikävää läppää toisistaan, ja se pitää vain kestää. Sanotaan myös, että sille ei voi mitään. Eikä varmasti voikaan, jos oppilaat eivät sitoudu muutokseen.
Sosiaalinen media ja kaikkialle mukana kulkevat älypuhelimet luovat nuorille oman tilan, jossa he voivat olla ilman aikuisia ja luoda omaa kulttuuria. Tällä on varmasti hyviä ja neutraaleja puolia, mutta negatiivinen seuraus lienee juuri tämä kuilun kasvaminen. Jos nuorten omalla kulttuurilla on kielteisiä puolia, esimerkisi kyynisyys, aikuisten on vaikeampi tarjota sille vastavoimaa, kun se oma tila sosiaalisissa medioissa on niin koko ajan läsnä.
Arvaatte varmaan, että en Katariina Salmela-Aron lailla usko, että kuilu kaventuu, jos oppilaat saavat käyttää kännykkää oppimiseen. Kännykässä nuoria kiehtoo se nuorten oma maailma. Kaikki tietävät, ettå jos opetuksessa käytetään internettiä, oppilaat hakeutuvat Facebookiin, Youtubeen, Instagramiin, peleihin... (Ja näinhän tekevät myös aikuiset.) Siellä odottaavat läpänheitto ja kieli, jota aikuiset eivät ymmärrä, kaverien kehut, vitsit ja jännitys.
Mielestäni kännyköitä ja tietotekniikkaa pitää kuitenkin käyttää opetuksessa runsaasti. Olisi hölmöä jättää käyttämättä se määrä visuaalista aineistoa, autenttisia tarinoita, havainnollistavia testejä ja tilastoja, joita netti tarjoaa. Oppilaiden on myös opittava nykyaikaiset tiedonkäsittelytavat, lähdekritiikki ja ryhmätyömahdollisuudet, joita erilaiset nettipalvelut tarjoavat. Heidän olisi myös opittava käyttämään mobiililaitteita ja sähköisiä palveluita fiksusti ja turvallisesti.
Paljon puhutaan myös siitä, että oppilaiden olisi saatava tutkia itseään kiinnostavia asioita. Tasapaino on muistettava tässäkin. Olen itse kokenut sen taian, miten kiinnostus vaikuttaa oppilaisiin. On kuitenkin pidettävä mielessä, että teinien kiinnostusmaailman ei pitäisi sanella opetussuunnitelman sisältöjä, vaan aikuisten on uskallettava tehdä arviot siitä, mitä nuoret tarvitsevat aikuisuudessa.
Koulun tehtävä on houkutella nuoria omasta kuplastaan aikuisten maailmaan, yhteiseen maailmaan. Se tarkoittaa aikuiseen käytökseen ja jonkinlaiseen kulttuuriseen jatkuvuuteen. Voi olla, ettei se yhteinen maailma ole sellainen kuin meidän aikuisten nuoruudessa tai edes sellainen kuin miltä nykyinen maailma meistä näyttää. Meidän on kuitenkin tähdättävä siihen, että se on riittävässä määrin yhteinen ja yhteiseksi koettu.
tiistai 24. maaliskuuta 2015
Murrosten aika pedagogiikassa(ni)
Olen tässä viime aikoina rakennellut taas vähän uudenlaista kasiluokan uskonnon eli kirkkotiedon kurssia. Olen miettinyt menetelmiä ja välineitä, vähän testaillut ja huokaillut, etsinyt toimintoja ja aloittanut alusta. Olen ehkä vähän hurahtanut. Sähköiset välineet ja palvelut lupaavat paljon. Ne, jotka ovat tehneet kanssani töitä (vaikkapa vain taloyhtiön talkoissa), tietävät, että inhoan ja kartan saman työn tekemistä uudestaan. Odotan, että sähköiset välineet mahdollistavat joustavan arkistoinnin, uudelleen käytön ja jakamisen. Odotan, että ne tekevät puolestani mekaanisen työn kuten laskemisen tai järjestelyn. Odotan, että minun ei tarvitse muistaa ottaa mukaan oppilaiden töitä ja lippulappuja, vaan että ne kulkevat mukana mobiililaitteeni saavutettavissa.
Välillä digitaalinen opettaminen onkin näin sujuvaa ja samalla visuaalista ja innostavaa. Olen pitänyt parit pistarit erittäin helposti mobiililaitteiden avulla ja yhdet kokeetkin (toinenkin koe oli tarkoitus pitää, mutta juuri silloin sähköinen oppimisympäristö oli epävakaa...). Olen käyttänyt kuvia hyväkseni, olen saanut kerättyä oppilaiden ajatuksia ja toiveita näppärästi - ja ennen kaikkea olen saanut itse vaihtelua ja kokenut onnistumisen elämyksiä. Näiden humalluttavien endorfiinipiikkien lisäksi on tietenkin ollut paljon takkuilua. Palvelut tökkivät yllättävän usein (aina vuorotellen), tai niiden rajoitteet tulevat yllättäen vastaan. Sopivan välineen valinta on joskus hyvin vaikeaa. Sellaista välinettä ei tunnu olevankaan, jossa olisi kaikki tarvittavat ominaisuudet. Lisäksi on vaikea arvata ennalta, missä yhteyksissä oppilaiden mielestä tekniikan käyttö tuo lisäarvoa tehtävään.
Ennen kaikkea aikaa vie kuitenkin se, että samalla aikaa oma pedagogiikkani on aikamoisessa mullistuksessa. Digitaaliset välineet (ja uskon myös vahvasti siihen, että tehtäväni on opettaa myös niiden käyttöä) ovat vain yksi asia suuremmassa kokonaisuudessa, jossa tavoitteena on vähentää opettajan puheaikaa ja kopiointia taululta. Tämä on kuitenkin muutos, joka ei tapahdu hetkessä, varsinkaan jos opettaa kolmea eri ainetta. Samalla olen epävarma siitä, seuraanko oikeita jälkiä. Olen halunnut käyttää enemmän aikaa siihen, että asioita havainnollistetaan ja annetaan käytännön esimerkkejä. Esimerkiksi yhteiskuntaopissa tämä on merkinnyt keskusteluja, autenttisten tietolähteiden käyttöä sekä käsitteiden soveltamista rohkaisemalla kannan ottamiseen, tuossa kasiluokan uskonnossa puolestaan hylkäsin oppikirjan ja etsin kaiken materiaalin internetistä, painopisteenä nykyajan ilmiöt. Tästä on seurannut valituksia, että emme lue oppikirjaa emmekä käy tarpeeksi paljon käsitteitä yhdessä läpi. Osa oppilaista on selvästi kokenut turvattomuutta, tosin osalle työtapa on sopinut hyvin.
Yksi kysymys on arviointi. Mikä arvo on ulkoa muistamisella, jota koe mittaa, maailmassa, jossa aika moni tieto on googletettavissa? Entä mitä tapahtuu, jos oppilaiden ei yläkoulun uskonnossa tai historiassa tarvitsisi koskaan painaa asioita mieleensä tai edes kerrata niitä? Sain positiivisia kokemuksia, kun annoin oppilaiden ottaa historian kokeeseen mukaan "lunttilapun", mutta oppilaat kertoivat, että vaikutus oli oikeastaan se, että he olivat oppineet asiat kirjoittaessaan niitä muistiin. Moni sanoi käyttäneensä aikaa enemmän kuin olisi muuten käyttänyt. Se ei siis ehkä ollut mikään askel kohti tulevaisuuden oppimista. Mutta vaihtoehdot aiheuttavatkin opettajalle päänvaivaa. Jos ulkoa muistaminen ei ole kovin tavoiteltava asia, sitä ei ole myöskään kopioiminen. On osoittautunut todella vaikeaksi keksiä tehtäviä, joihin ei voi vastata kopioimalla lauseita kirjasta tai netistä. Hyvän ratkaisun löytäminen tähän dilemmaan jokaiseen erilliseen opetettavaan kokonaisuuteen vie todellakin aikansa.
Olen seuraillut yksilöllisen oppimiseen ideaa erityisesti sen Facebook-ryhmän kautta, johon jatkuvasti linkitetään blogeja. Idea itsenäisestä opiskelusta, jonka etenemistä opettaja (tai ryhmän hitaammat opiskelijat) ei rajoita, on kiehtova. Reaaliaineessa kysymys on kuitenkin paljon siitä, miten tehdään tehtäviä, joissa voidaan opetella perusasiat ja sitten soveltaa niitä itsenäisesti niin, että oppilaat eivät voi kopioida suoraan kirjasta (eivätkä toisiltaan), on iso. Lisäksi arviointi ei saisi kuormittaa opettajaa liikaa. Tein seiskaluokkalaisille eräänlaisen pienen yksilöllisen oppimisen projektin tai polun, kuten alalla sanotaan. Se onnistui oikeastaan aika hyvin kiitos hyvän oppikirjan ja fiksujen oppilaiden. Palautteessa osa oppilaista kirjoitti, että olisi kuitenkin toivonut, että asioita olisi käyty läpi yhdessä.
Palautteen voi helposti kuitata muutosvastarinnaksi, mutta miettikääpä, millainen olisi oppilaan koulupäivä tai -viikko, jos kaikki oppiminen olisi itsenäistä tutkimista ja opiskelua. Aihepiiristä julkaistaan näinä aikoina paljon intoutuneita lehti- ja nettijuttuja, mutta on kai samalla niin, että jatkuvan aktiivisen otteen vaatiminen on oppilaille myös paljon väsyttävämpää. Jos ei kukaan pysty keskittymään pelkkään kuuntelemiseen pitkäksi aikaa, ei kukaan voi olla jatkuvassa flow-tilassakaan. Koen myös hapuilevani sen suhteen, miten tarjota oppilaalle tukea ja ohjaamista oikealla hetkellä, jotta oppilas ei koe itseään heitteille jätetyksi, jota opettaja sitten vain arvioi.
Oikeastaan sain parhaat opit ja jonkinlaisia ratkaisuja näihin kysymykseen Palmenian kurssilta, jolle osallistuin syksyllä. Kouluttajat Liisa Ilomäki ja Minna Lakkala esittelivät mallinsa, jossa opetus pitäisi järjestää kokonaisuuksiksi, joissa on suunniteltu rakenteet tiedon rakentumiselle, yhteistyölle, teknologian käytölle ja itse- ja vertaisarvioinnille. Oppilaan pitäisi saada palautetta jo ennen lopullista työn palautusta. Vaatimukset ovat siis varsin monipuoliset ja asettavat opettajalle paineita. Ilman näiden suunnittelemista oppilas tulee kuitenkin jätetyksi heitteille.
Lopuksi on vielä kerrottava, että tänään kasiluokkalaiseni aloittivat kirkkohistorian aikajanan elävöittämisen ThingLinkin avulla, ja tekivätkin sen sellaisella näppäryydellä ja luovuudella, että olin ihan yllättynyt. Tottahan toki palvelu heitti heitä säännöllisesti ulos ja joitain muutoksia menetettiin pariinkin kertaan, mutta hermot ei mennyt keneltäkään. Se on jo ihan hyvä saavutus tässä digitaalisessa opetuksessa. Toivottavasti positiivinen meininki kantaa jatkossakin tätä kurssia!
Välillä digitaalinen opettaminen onkin näin sujuvaa ja samalla visuaalista ja innostavaa. Olen pitänyt parit pistarit erittäin helposti mobiililaitteiden avulla ja yhdet kokeetkin (toinenkin koe oli tarkoitus pitää, mutta juuri silloin sähköinen oppimisympäristö oli epävakaa...). Olen käyttänyt kuvia hyväkseni, olen saanut kerättyä oppilaiden ajatuksia ja toiveita näppärästi - ja ennen kaikkea olen saanut itse vaihtelua ja kokenut onnistumisen elämyksiä. Näiden humalluttavien endorfiinipiikkien lisäksi on tietenkin ollut paljon takkuilua. Palvelut tökkivät yllättävän usein (aina vuorotellen), tai niiden rajoitteet tulevat yllättäen vastaan. Sopivan välineen valinta on joskus hyvin vaikeaa. Sellaista välinettä ei tunnu olevankaan, jossa olisi kaikki tarvittavat ominaisuudet. Lisäksi on vaikea arvata ennalta, missä yhteyksissä oppilaiden mielestä tekniikan käyttö tuo lisäarvoa tehtävään.
Ennen kaikkea aikaa vie kuitenkin se, että samalla aikaa oma pedagogiikkani on aikamoisessa mullistuksessa. Digitaaliset välineet (ja uskon myös vahvasti siihen, että tehtäväni on opettaa myös niiden käyttöä) ovat vain yksi asia suuremmassa kokonaisuudessa, jossa tavoitteena on vähentää opettajan puheaikaa ja kopiointia taululta. Tämä on kuitenkin muutos, joka ei tapahdu hetkessä, varsinkaan jos opettaa kolmea eri ainetta. Samalla olen epävarma siitä, seuraanko oikeita jälkiä. Olen halunnut käyttää enemmän aikaa siihen, että asioita havainnollistetaan ja annetaan käytännön esimerkkejä. Esimerkiksi yhteiskuntaopissa tämä on merkinnyt keskusteluja, autenttisten tietolähteiden käyttöä sekä käsitteiden soveltamista rohkaisemalla kannan ottamiseen, tuossa kasiluokan uskonnossa puolestaan hylkäsin oppikirjan ja etsin kaiken materiaalin internetistä, painopisteenä nykyajan ilmiöt. Tästä on seurannut valituksia, että emme lue oppikirjaa emmekä käy tarpeeksi paljon käsitteitä yhdessä läpi. Osa oppilaista on selvästi kokenut turvattomuutta, tosin osalle työtapa on sopinut hyvin.
Yksi kysymys on arviointi. Mikä arvo on ulkoa muistamisella, jota koe mittaa, maailmassa, jossa aika moni tieto on googletettavissa? Entä mitä tapahtuu, jos oppilaiden ei yläkoulun uskonnossa tai historiassa tarvitsisi koskaan painaa asioita mieleensä tai edes kerrata niitä? Sain positiivisia kokemuksia, kun annoin oppilaiden ottaa historian kokeeseen mukaan "lunttilapun", mutta oppilaat kertoivat, että vaikutus oli oikeastaan se, että he olivat oppineet asiat kirjoittaessaan niitä muistiin. Moni sanoi käyttäneensä aikaa enemmän kuin olisi muuten käyttänyt. Se ei siis ehkä ollut mikään askel kohti tulevaisuuden oppimista. Mutta vaihtoehdot aiheuttavatkin opettajalle päänvaivaa. Jos ulkoa muistaminen ei ole kovin tavoiteltava asia, sitä ei ole myöskään kopioiminen. On osoittautunut todella vaikeaksi keksiä tehtäviä, joihin ei voi vastata kopioimalla lauseita kirjasta tai netistä. Hyvän ratkaisun löytäminen tähän dilemmaan jokaiseen erilliseen opetettavaan kokonaisuuteen vie todellakin aikansa.
Olen seuraillut yksilöllisen oppimiseen ideaa erityisesti sen Facebook-ryhmän kautta, johon jatkuvasti linkitetään blogeja. Idea itsenäisestä opiskelusta, jonka etenemistä opettaja (tai ryhmän hitaammat opiskelijat) ei rajoita, on kiehtova. Reaaliaineessa kysymys on kuitenkin paljon siitä, miten tehdään tehtäviä, joissa voidaan opetella perusasiat ja sitten soveltaa niitä itsenäisesti niin, että oppilaat eivät voi kopioida suoraan kirjasta (eivätkä toisiltaan), on iso. Lisäksi arviointi ei saisi kuormittaa opettajaa liikaa. Tein seiskaluokkalaisille eräänlaisen pienen yksilöllisen oppimisen projektin tai polun, kuten alalla sanotaan. Se onnistui oikeastaan aika hyvin kiitos hyvän oppikirjan ja fiksujen oppilaiden. Palautteessa osa oppilaista kirjoitti, että olisi kuitenkin toivonut, että asioita olisi käyty läpi yhdessä.
Palautteen voi helposti kuitata muutosvastarinnaksi, mutta miettikääpä, millainen olisi oppilaan koulupäivä tai -viikko, jos kaikki oppiminen olisi itsenäistä tutkimista ja opiskelua. Aihepiiristä julkaistaan näinä aikoina paljon intoutuneita lehti- ja nettijuttuja, mutta on kai samalla niin, että jatkuvan aktiivisen otteen vaatiminen on oppilaille myös paljon väsyttävämpää. Jos ei kukaan pysty keskittymään pelkkään kuuntelemiseen pitkäksi aikaa, ei kukaan voi olla jatkuvassa flow-tilassakaan. Koen myös hapuilevani sen suhteen, miten tarjota oppilaalle tukea ja ohjaamista oikealla hetkellä, jotta oppilas ei koe itseään heitteille jätetyksi, jota opettaja sitten vain arvioi.
Oikeastaan sain parhaat opit ja jonkinlaisia ratkaisuja näihin kysymykseen Palmenian kurssilta, jolle osallistuin syksyllä. Kouluttajat Liisa Ilomäki ja Minna Lakkala esittelivät mallinsa, jossa opetus pitäisi järjestää kokonaisuuksiksi, joissa on suunniteltu rakenteet tiedon rakentumiselle, yhteistyölle, teknologian käytölle ja itse- ja vertaisarvioinnille. Oppilaan pitäisi saada palautetta jo ennen lopullista työn palautusta. Vaatimukset ovat siis varsin monipuoliset ja asettavat opettajalle paineita. Ilman näiden suunnittelemista oppilas tulee kuitenkin jätetyksi heitteille.
Lopuksi on vielä kerrottava, että tänään kasiluokkalaiseni aloittivat kirkkohistorian aikajanan elävöittämisen ThingLinkin avulla, ja tekivätkin sen sellaisella näppäryydellä ja luovuudella, että olin ihan yllättynyt. Tottahan toki palvelu heitti heitä säännöllisesti ulos ja joitain muutoksia menetettiin pariinkin kertaan, mutta hermot ei mennyt keneltäkään. Se on jo ihan hyvä saavutus tässä digitaalisessa opetuksessa. Toivottavasti positiivinen meininki kantaa jatkossakin tätä kurssia!
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Jaa jotain -päivä 2014 osa 3
Tänään jakovuorossa on historia.
Tutkimustehtävä Suomen sotasurmat 1914 - 1922 -tietokannasta
Tänään tutkitaan tietokantaa, johon on tallennettu kaikkien yhteiskunnallisen väkivallan seurauksena vuosina 1914 - 1922 kuolleiden nimet ja tiedot. HUOMAA! Koska olemme kiinnostuneita vain sisällissotaan liittyvistä tapauksista, laitetaan alkupäivämääräksi 1.1.1918.
1. Keksi tutkimuskysymys, johon etsit vastausta tietokannasta. Tietokannasta voit hakea sukunimen, kuolinpaikan, asuinkunnan tai kuolintavan mukaan. Voit siten esimerkiksi tutkia väkivaltaa jollain tietyllä paikkakunnalla, vankileirien kuolleisuutta, punaista ja valkoista terroria, tietyn paikkakunnan miesten vaiheita tai joissain tapauksissa oman sukusi kohtaloita jne. Rajaa kysymys niin pieneksi, että ehdit selvittää asian tällä tunnilla.
2. Tee tutkimuskysymyksesi mukainen haku tietokannasta. Rajaa tarvittaessa kysymystä lisää. Laske tapauksia ja tee johtopäätöksiä.
3. Kirjaa yhteiseen asiakirjaan seuraavat asiat:
- kysymys
- miten selvitit
- tutkimustulokset
- kysymykset, joita tulosten tai tutkimusprosessin pohjalta nousi (esim. epävarmuustekijät tuloksessa, mitä haluaisit vielä tietää jne.)
4. Viime viikolla nousi kysymys, ketkä olivat sisällissodassa niitä hyviä, joiden puolella "pitäisi" olla, ja totesimme, että tarvitsemme hieman lisää tietoa. Nyt tiedät enemmän sodan uhreista. Osallistu keskusteluun otsikolla "Sisällissodan hyvät, pahat ja rumat".
Tehtäviä sotasurmat-tietokannasta, jonka tekijä on Anuleena Kimanen, on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 4.0 Kansainvälinen -käyttöluvalla.
Tutkimustehtävä Suomen sotasurmat 1914 - 1922 -tietokannasta
Tänään tutkitaan tietokantaa, johon on tallennettu kaikkien yhteiskunnallisen väkivallan seurauksena vuosina 1914 - 1922 kuolleiden nimet ja tiedot. HUOMAA! Koska olemme kiinnostuneita vain sisällissotaan liittyvistä tapauksista, laitetaan alkupäivämääräksi 1.1.1918.
1. Keksi tutkimuskysymys, johon etsit vastausta tietokannasta. Tietokannasta voit hakea sukunimen, kuolinpaikan, asuinkunnan tai kuolintavan mukaan. Voit siten esimerkiksi tutkia väkivaltaa jollain tietyllä paikkakunnalla, vankileirien kuolleisuutta, punaista ja valkoista terroria, tietyn paikkakunnan miesten vaiheita tai joissain tapauksissa oman sukusi kohtaloita jne. Rajaa kysymys niin pieneksi, että ehdit selvittää asian tällä tunnilla.
2. Tee tutkimuskysymyksesi mukainen haku tietokannasta. Rajaa tarvittaessa kysymystä lisää. Laske tapauksia ja tee johtopäätöksiä.
3. Kirjaa yhteiseen asiakirjaan seuraavat asiat:
- kysymys
- miten selvitit
- tutkimustulokset
- kysymykset, joita tulosten tai tutkimusprosessin pohjalta nousi (esim. epävarmuustekijät tuloksessa, mitä haluaisit vielä tietää jne.)
4. Viime viikolla nousi kysymys, ketkä olivat sisällissodassa niitä hyviä, joiden puolella "pitäisi" olla, ja totesimme, että tarvitsemme hieman lisää tietoa. Nyt tiedät enemmän sodan uhreista. Osallistu keskusteluun otsikolla "Sisällissodan hyvät, pahat ja rumat".
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
Jaa jotain -päivä 2014 osa 1
Opeblogissa, jota seurailen, törmäsin itselleni uuteen asiaan, Jaa jotain -päivään. Päivän tarkoitus on, että opettajat julkaisisivat omaa opetusmateriaaliaan vapaasti verkossa. Yhteinen suunnittelu ja jakaminenhan ovat suorastaan hokemia, joilla ajatellaan ratkeavan sekä opettajan kiireen että työn kehittymisen. Onhan se looginen ajatus, että kun kaikkien ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan, aikaa säästyy. Ja jos kaikki antavat vähän, yhteiseen käyttöön saadaan paljon.
En missään nimessä vastusta ajatusta, mutta on minulla rehellisesti sanottuna joitain kriittisiäkin ajatuksia. Ensinnäkin aikaa kyllä menee myös erilaisten hajallaan olevien materiaalipankkien (maksullisten ja maksuttomien) selaamiseen. Jakaminen ei myöskään käy käden käänteessä siksikään, että jos oma materiaali on oppilaan ohje, jaettaessa sen oheen on usein sepitettävä myös ohje opettajalle. Toinen asia, joka mietityttää, on se, että jos haluaa joskus tulevaisuudessa olla mukana tekemässä jotain maksullista materiaalia, vinkkejään ei voi laittaa ihan surutta jakoon. Ja tästä seuraa ajatus, missä määrin yhteisten materiaalipankkien olemassaolo syö halukkuutta tehdä tai ostaa maksullisia materiaaleja. Säästäminen on toki hyvä asia, mutta jos siinä mennään pitkälle, se tarkoittaa myös sitä, että opettajan luovalla työllä ei katsota olevan hintaa.
Nämä ovat toki lähinnä tulevaisuuden visioita tai oikeastaan siihen liittyviä huolia. Nykyisellään ainakaan omissa oppiaineissani olemassaolevat valtakunnalliset materiaalipankit eivät nähdäkseni kilpaile maksullisten lisämateriaalien kanssa. Ja jos olen valmis jakamaan jotain omasta materiaalistani omien aineideni opettajien kanssa valtakunnallisesti, miksi en tekisi sitä ihan julkisestikin? Jaa jotain -päivässä on oikeastaan jotain tosi kutkuttavaa, ja toivon tapahtuman järjestäjien kanssa, että se saa yhä useampia opettajia pohtimaan asiaa sekä tekee tutuksi lisenssejä.
Koska itse opetan tällä hetkellä kolmea eri oppiainetta, olen päättänyt julkaista kaikista niistä jotain sekä yleisön (uskonnonopettajien liiton fb-ryhmä, johon linkitin Jaa jotain -blogin) pyynnöstä pari päivänavausta.
Tässä tulee ensimmäinen, yhteiskuntaoppiin. Tehtävä on toteutettu Fronterissa. Vähän tuppasi olemaan vaikea ysiluokkalaisille, mutta ensi kerralla varaan yksinkertaisesti enemmän aikaa.
Neljäs valtiomahti -tehtäviä, jonka tekijä on Anuleena Kimanen, on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 4.0 Kansainvälinen -käyttöluvalla.
En missään nimessä vastusta ajatusta, mutta on minulla rehellisesti sanottuna joitain kriittisiäkin ajatuksia. Ensinnäkin aikaa kyllä menee myös erilaisten hajallaan olevien materiaalipankkien (maksullisten ja maksuttomien) selaamiseen. Jakaminen ei myöskään käy käden käänteessä siksikään, että jos oma materiaali on oppilaan ohje, jaettaessa sen oheen on usein sepitettävä myös ohje opettajalle. Toinen asia, joka mietityttää, on se, että jos haluaa joskus tulevaisuudessa olla mukana tekemässä jotain maksullista materiaalia, vinkkejään ei voi laittaa ihan surutta jakoon. Ja tästä seuraa ajatus, missä määrin yhteisten materiaalipankkien olemassaolo syö halukkuutta tehdä tai ostaa maksullisia materiaaleja. Säästäminen on toki hyvä asia, mutta jos siinä mennään pitkälle, se tarkoittaa myös sitä, että opettajan luovalla työllä ei katsota olevan hintaa.
Nämä ovat toki lähinnä tulevaisuuden visioita tai oikeastaan siihen liittyviä huolia. Nykyisellään ainakaan omissa oppiaineissani olemassaolevat valtakunnalliset materiaalipankit eivät nähdäkseni kilpaile maksullisten lisämateriaalien kanssa. Ja jos olen valmis jakamaan jotain omasta materiaalistani omien aineideni opettajien kanssa valtakunnallisesti, miksi en tekisi sitä ihan julkisestikin? Jaa jotain -päivässä on oikeastaan jotain tosi kutkuttavaa, ja toivon tapahtuman järjestäjien kanssa, että se saa yhä useampia opettajia pohtimaan asiaa sekä tekee tutuksi lisenssejä.
Koska itse opetan tällä hetkellä kolmea eri oppiainetta, olen päättänyt julkaista kaikista niistä jotain sekä yleisön (uskonnonopettajien liiton fb-ryhmä, johon linkitin Jaa jotain -blogin) pyynnöstä pari päivänavausta.
Tässä tulee ensimmäinen, yhteiskuntaoppiin. Tehtävä on toteutettu Fronterissa. Vähän tuppasi olemaan vaikea ysiluokkalaisille, mutta ensi kerralla varaan yksinkertaisesti enemmän aikaa.
Media - neljäs valtiomahti
Ryhmätyö:
Jokainen ryhmä luo kansiossa Fronter-asiakirjan oman lehtensä nimellä. Sinne kootaan ajankohtaisia uutisia ryhmän teemasta. Koska kopiointi on toimittajiltakin ankarasti kiellettyä (sehän on käytännössä sitä, että esittää toisen työn omissa nimissään ja saa siitä palkan), tekään ette saa kopioida, vaan kirjoitatte oman "lehtenne" linjaan sopivan otsikon, lyhyen tekstin sekä mainitsette lähteen (esim. "YLE Uutisten tietojen mukaan..."). Luokaa kutakin uutista varten oma kappale, niin voitte työstää yhtä aikaa useita eri uutisia.
Teemat (kuvitteellisten lehtien nimet):
1. Sananvapauden airut
Kootkaa uutisia, jotka diktatuurissa mahdollisesti jäisivät julkaisematta. Miksi on tärkeää, että nämä asiat julkaistaan lehdessä? Korostakaa omissa jutuissanne demokratian ja sananvapauden merkitystä.
2. Äänenkannattaja
Etsikää tiedotusvälineiden verkkosivuilta kolumneja tai uutisista käydyistä nettikeskusteluista (vrt. yleisönosastot) sellaisia, jotka selvästi pyrkivät vaikuttamaan lukijoiden mielipiteisiin. Linkittäkää ne omaan lehteenne ja kirjoittakaa oma uutinen, jossa kerrotte, mihin suuntaan kirjoittaja tai kirjoittajat haluavat muokata mielipiteitä.
3. Kansalaisen lehti
Yksi tiedotusvälineiden tärkeä tehtävä on kertoa asioista ja muutoksista, jotka vaikuttavat ihmisten elämään, esim. lakimuutoksista tai oikeuksista jne. Tietoyhteiskunnassa voi jäädä helposti paitsi jostain, jos ei seuraa mitään tiedotusvälineitä. Kootkaa tähän liittyviä uutisia ja korostakaa omissa uutisissanne, miten kansalaiset tai tietyt ihmisryhmät (esim. eläkeläiset jne.) voisivat hyötyä tiedosta.
4. Rajanvetäjä
Kootkaa juttuja, joissa liikutaan sananvapauden rajoilla. Lehtenne osoittelee ongelmia, jotka liittyvät yksityisyyden suojaan, salassa pidettävien tietojen julkistamiseen tai vihapuheeseen ym.
5. Tapiolan koulun lehti
Keksikää uutisia, joita tässä koulussa olisi tärkeä välittää oppilaille (ehkä vanhemmille?) Mitkä asiat vaikuttavat oppilaiden elämään? Mistä he tarvitsisivat tietoa? Millaisia kolumneja, blogeja tai pakinoita lehdessä ehkä olisi (voitte keksiä näihin vaikka otsikot ja nimimerkit)?
6. Wikileaks-seuraaja
Mikä on Wikileaks? Mitä siitä on seurannut? Ketä se koskettaa?
Neljäs valtiomahti -tehtäviä, jonka tekijä on Anuleena Kimanen, on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 4.0 Kansainvälinen -käyttöluvalla.
perjantai 21. helmikuuta 2014
Tuomisia Jyväskylästä
Ainedidaktiikan symposiumia 2014 vietettiin siis Jyväskylässä ystävänpäivänä. Lähdin sieltä melkein suoraan talvilomalle, joten ajatuksia päivän annista kirjoittelen vasta nyt.
Yhteisistä luennoista eniten intouduin Päivi Häkkisen esityksestä, joka käsitteli sähköisiä oppimisympäristöjä. Se alkoi nimeämällä utopioiksi monet odotukset, joita tieto- ja viestintätekniikalle on asetettu historiassa ja nyt. Tunnistin paljon omia pettymyksiäni. Taannoin ihmettelin, onko ymmärrettykään, miten paljon sähköiset oppimisympäristöt vaativat pedagogiikalta. Ilmeisesti on. Se, että tietoa on tarjolla paljon ja helposti, antaa ikään kuin lupauksen, että oppilaista voi kehittyä yhteistyökykyisiä syvällisiä analysoijia. Vaarana kuitenkin on, että heistä tulee "pinnallisia heinäsirkkamieliä", jotka klikkailevat sieltä täältä, mutteivät syvenny mihinkään. Loppukaneetti oli, että liian suppeat ja oppikirjamaiset tehtävät eivät onnistu.
On siis jatkettava kehittämistä. Olen tässä pohtinut kahta yhteiskuntaopin projektia, jotka mielestäni olivat melko samanlaiset, mutta toisessa oppilaat paneutuivat hyvin ja toisessa hutiloivat juuri tiedonhaun suhteen. Hyvin onnistui matematiikan ja yhteiskuntaopin projekti, jossa ysiluokkalaisten piti keksiä kuvitteellinen perhe ja selvittää sen kuukausittaiset asumis-, matkustus-, harrastus- ynnä muut menot. Matematiikan osiossa laskettiin veroja ja asumiskustannusten osuutta tuloista. Yhteiskuntaopissa otettiin kantaa verojärjestelmään ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Suurin osa oppilaista todella selvitti vuokria, vakuutuksia ja keskipalkkoja sekä teki teräviä havaintoja. Sen sijaan toisessa projektissa, jossa piti keksiä kuvitteellinen yritys, tietoa yrittämisestä ja sen kustannuksista valitulla alalla etsi todella harva. Useimmat innostuivat vain suunnittelemaan, miten hyvää heidän yrityksensä tarjoaisi muita halvemmalla, niin etteivät realiteetit kiinnostaneet. Mutta onneksi tosiaan innostuivat keksimään mitä kiinnostavampia liikeideoita, niitä on aina ilo kuunnella. Mutta miksi nämä projektit erosivat niin paljon toisistaan? Ehkä olisi tarvittu konkreettisia laskuesimerkkivaatimuksia tuohon yrittäjyysprojektiinkin.
Mutta se oma esitykseni siellä Jyväskylässä. Kiirehän siinä tuli, kun on pitänyt päättyvien projektien ohella perehtyä uuden aihepiirin, katsomusdialogin teoriaan. Itse asiassa sain vasta tänään luettua keskeisen aiheeseen liittyvän kirjan, McKennan, Ipgraven ja Jacksonin Inter Faith Dialogue by Email in Primary Schools (2008). Mielestäni kuitenkin onnistuin laatimaan ihan uskottavan esityksen. Sain hyviä kommentteja, jotka tosin sisälsivät erinäisiä lukuvinkkejä, mikä tässä elämäntilanteessa vähän panee huokailemaan. Katson nyt kuitenkin luottavaisesti kesään ja siihen, että silloin vielä ehtii viilailemaan teoreettisia lähtökohtia.
Esitykseni SlideSharessa
Erityisesti odotin tapaavani Jyväskylässä syntyneen Tutkiva opettaja -yhdistyksen edustusta. Professori emerita Eira Korpinen ja Jyväskylän norssin lehtori Pirjo Tikkanen olivat tulleet pyynnöstäni paikalle ja juttelimme pitkään yliopiston kahviossa. Aineistonkeruuseen sain sen vahvan neuvon, että tutkivalla opettajalla aineistonkeruun on sujuttava osana opetustyötä. Tutkimus on riippuvainen vuorovaikutuksesta oppilaiden kanssa. Tämä on varmasti viisasta, ja siten jätän sikseen mahdollisuden tutkia muiden projektiin osallistuvien kuin omien ryhmieni dialogitaitojen kehittymistä, lukuunottamatta kaikille tehtäviä alku- ja loppukyselyitä, jotka olemme yhteisesti päättäneet toteuttaa. Olen kiitollinen siitä, että minua, lähes tuntematonta opettajaa olitiin valmiita kuuntelemaan ja neuvomaan.
Siihen kysymykseen, miten voi olla opettaja ja tutkija samaan aikaan ja mihin se johtaa, ei heilläkään ollut mitään kaikenkattavaa vastausta. Niin ikään jäi ilmaan se, olisiko tutkivasta opettajuudesta täydennyskoulutusmalliksi. Jälkeen päin tulinkin sellaisiin ajatuksiin koko symposiumin annin lopputuloksena, että jos ja kun on niin, että tieteellisen tutkimuksen vaatimukset ovat niin ankarat, että työn ohessa niitä on raskas täyttää, ehkä opettajien täydennyskoulutukseen olisi omaksuttava tutkivasta opettajuudesta vain joitain ideoita ja kutsuttava sitä jollain toisella nimellä. Mahdollisuuksia siihen aion alkaa selvitellä.
Yhteisistä luennoista eniten intouduin Päivi Häkkisen esityksestä, joka käsitteli sähköisiä oppimisympäristöjä. Se alkoi nimeämällä utopioiksi monet odotukset, joita tieto- ja viestintätekniikalle on asetettu historiassa ja nyt. Tunnistin paljon omia pettymyksiäni. Taannoin ihmettelin, onko ymmärrettykään, miten paljon sähköiset oppimisympäristöt vaativat pedagogiikalta. Ilmeisesti on. Se, että tietoa on tarjolla paljon ja helposti, antaa ikään kuin lupauksen, että oppilaista voi kehittyä yhteistyökykyisiä syvällisiä analysoijia. Vaarana kuitenkin on, että heistä tulee "pinnallisia heinäsirkkamieliä", jotka klikkailevat sieltä täältä, mutteivät syvenny mihinkään. Loppukaneetti oli, että liian suppeat ja oppikirjamaiset tehtävät eivät onnistu.
On siis jatkettava kehittämistä. Olen tässä pohtinut kahta yhteiskuntaopin projektia, jotka mielestäni olivat melko samanlaiset, mutta toisessa oppilaat paneutuivat hyvin ja toisessa hutiloivat juuri tiedonhaun suhteen. Hyvin onnistui matematiikan ja yhteiskuntaopin projekti, jossa ysiluokkalaisten piti keksiä kuvitteellinen perhe ja selvittää sen kuukausittaiset asumis-, matkustus-, harrastus- ynnä muut menot. Matematiikan osiossa laskettiin veroja ja asumiskustannusten osuutta tuloista. Yhteiskuntaopissa otettiin kantaa verojärjestelmään ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Suurin osa oppilaista todella selvitti vuokria, vakuutuksia ja keskipalkkoja sekä teki teräviä havaintoja. Sen sijaan toisessa projektissa, jossa piti keksiä kuvitteellinen yritys, tietoa yrittämisestä ja sen kustannuksista valitulla alalla etsi todella harva. Useimmat innostuivat vain suunnittelemaan, miten hyvää heidän yrityksensä tarjoaisi muita halvemmalla, niin etteivät realiteetit kiinnostaneet. Mutta onneksi tosiaan innostuivat keksimään mitä kiinnostavampia liikeideoita, niitä on aina ilo kuunnella. Mutta miksi nämä projektit erosivat niin paljon toisistaan? Ehkä olisi tarvittu konkreettisia laskuesimerkkivaatimuksia tuohon yrittäjyysprojektiinkin.
Mutta se oma esitykseni siellä Jyväskylässä. Kiirehän siinä tuli, kun on pitänyt päättyvien projektien ohella perehtyä uuden aihepiirin, katsomusdialogin teoriaan. Itse asiassa sain vasta tänään luettua keskeisen aiheeseen liittyvän kirjan, McKennan, Ipgraven ja Jacksonin Inter Faith Dialogue by Email in Primary Schools (2008). Mielestäni kuitenkin onnistuin laatimaan ihan uskottavan esityksen. Sain hyviä kommentteja, jotka tosin sisälsivät erinäisiä lukuvinkkejä, mikä tässä elämäntilanteessa vähän panee huokailemaan. Katson nyt kuitenkin luottavaisesti kesään ja siihen, että silloin vielä ehtii viilailemaan teoreettisia lähtökohtia.
Esitykseni SlideSharessa
Erityisesti odotin tapaavani Jyväskylässä syntyneen Tutkiva opettaja -yhdistyksen edustusta. Professori emerita Eira Korpinen ja Jyväskylän norssin lehtori Pirjo Tikkanen olivat tulleet pyynnöstäni paikalle ja juttelimme pitkään yliopiston kahviossa. Aineistonkeruuseen sain sen vahvan neuvon, että tutkivalla opettajalla aineistonkeruun on sujuttava osana opetustyötä. Tutkimus on riippuvainen vuorovaikutuksesta oppilaiden kanssa. Tämä on varmasti viisasta, ja siten jätän sikseen mahdollisuden tutkia muiden projektiin osallistuvien kuin omien ryhmieni dialogitaitojen kehittymistä, lukuunottamatta kaikille tehtäviä alku- ja loppukyselyitä, jotka olemme yhteisesti päättäneet toteuttaa. Olen kiitollinen siitä, että minua, lähes tuntematonta opettajaa olitiin valmiita kuuntelemaan ja neuvomaan.
Siihen kysymykseen, miten voi olla opettaja ja tutkija samaan aikaan ja mihin se johtaa, ei heilläkään ollut mitään kaikenkattavaa vastausta. Niin ikään jäi ilmaan se, olisiko tutkivasta opettajuudesta täydennyskoulutusmalliksi. Jälkeen päin tulinkin sellaisiin ajatuksiin koko symposiumin annin lopputuloksena, että jos ja kun on niin, että tieteellisen tutkimuksen vaatimukset ovat niin ankarat, että työn ohessa niitä on raskas täyttää, ehkä opettajien täydennyskoulutukseen olisi omaksuttava tutkivasta opettajuudesta vain joitain ideoita ja kutsuttava sitä jollain toisella nimellä. Mahdollisuuksia siihen aion alkaa selvitellä.
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Verkkopedagogiikka pelastaa?
Yhdeksäsluokkalaisten asenteita ja oppimistuloksia on nyt tutkittu, ja tulokset huolestuttavat. Kiinnostavasti tutkimusjakso vastaa melko tarkasti oman opettajanurani kestoa. Omakin olo on, että rimaa on pitänyt viime vuosina laskea, joskaan asenteissa en ole itse havainnut muutosta huonompaan. Helsingin Sanomien uutisessa opetusministeri peräänkuuluttaa lääkkeeksi tieto- ja viestintätekniikan rohkeampaa käyttöä.
Niin. Nopeatempoisiin peleihin ja televisio-ohjelmiin tottuneiden nuorten ei kannata odottaa innostuvan vanhoista videoista tai lyijykynästä ja ruutupaperista. Mutta mitenkähän tämän nyt muotoilisi niin, ettei menettäisi kasvojaan, vaikka kirjoittaa omalla nimellään... Jos vaikka näin: Onkohan vielä täysin ymmärretty, millaisia pedagogisia haasteita tietotekniikka oppimisympäristönä asettaa? Aloittamatta nyt tässä nyt mitään valitusvirttä koulujen laitteistoista ja niiden riittävyydestä haluaisin vähän pohdiskella muutamia näkökohtia.
Peruutan ihan oppimiskäsitykseen asti. Minut, kuten oletettavasti muutkin opettajat on koulutettu ajattelemaan, että oppimiselle paras tilanne on sellainen, jossa luokassa syntyy hyvä pöhinä. Oppilaat innostuvat jostain toiminnasta ja samalla työstävät asiaa. Itse pidän draamasta ja kaikenlaisesta mielikuvituksen käytöstä, mutta peleistä ja keskusteluistakin voi syntyä pöhinää. Minulla ja varmaan muillakin on silti niin fiksuja oppilaita, että pelkkään pöhinään ei voi tyytyä. Aina joku kysyy: "Mitä me niinku opitaan tästä?" On siis koottava syntyneet ajatukset, nimettävä ja selitettävä. Se merkitsee usein sitä tylsää opettajajohtoisuutta ainakin jossain vaiheessa.
On myös niin, että hyvän pöhinän järjestäminen vie aikaa. Olen usein kokenut, että ehdin opettaa oppilailleni vähemmän yksityiskohtia kuin jotkut muut. Koulutukseni vuoksi olen sanonut itselleni, että ehkä oppilailleni jää kuitenkin paremmin mieleen jotain. Mutta mistä sen voi tietää? Oppimisen mittaaminen voisi sisältää niin monia ulottuvuuksia: laaajuus vs. syvyys, ajattelun taidot kuten syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen sekä käsitteiden sovellus, muistamisen kesto (mitä peruskoulusta muistetaan esim. parikymppisenä?), asenteet... Alkuperäinen tutkimus mittasi näistä oikeastaan ajattelutaitoja tutkiessaan päättelyä ja tekstin ymmärtämistä.
Verkko-opetus on yksi keino järjestää hyvää pöhinää tunneille. Meillä Espoossa otettiin vuosi sitten käyttöön sähköinen oppimisympäristö Fronter entisen Opitin tilalle. Meillä oli siitä hyvät kouluttajat käyttöönottokoulutuksessa, että he koko ajan antoivat esimerkkejä siitä miten ominaisuuksia voisi hyödyntää. Tämä innosti kokeilemaan kasin kirkkotiedon kurssia, joka tapahtuisi kokonaan internetissä ilman oppikirjaa. Kävin vielä syventävän kurssin, jolla sain sekä teknisiä että pedagogisia vinkkejä ja erityisesti aikaa rakennella kokonaisuutta, vaikka menihän siihen vähän kesälomaakin.
No sitten kävi niin, että erinäisistä syistä meillä ei ollutkaan tietokoneluokkaa käytössä ensimmäiseen... aika moneen viikkoon. Pääsin kokeilemaan joitain Fronteriin luomiani tehtäviä, mutta itse kurssi suoritettiin perinteisesti kokeella ja pareittain tehdyllä esitelmällä (joka olisi tosin kuulunut verkkokurssiinkin), oppikirja ja vihkokin olivat käytössä. Fronter-tehtävät olivat luonteeltaan erilaisia, piti ottaa kantaa, tiivistää, tutkia näkökulmia tai etsiä esimerkkejä, kokeiltiin myös "yhteisöllistä tiedon rakentamista".
Kurssin jälkeen keräsin palautetta, joka kuitenkin keskittyi aika paljon tietokoneiden käyttöön, koska verkkomateriaalia olimme eniten päässeet käyttämään kurssin lopussa. Ilmeisesti ainakin pöhinää oli syntynyt, sillä monet olivat innostuneita ja pitivät Fronter-työskentelyä hauskana. Jotkut taas sanoivat, että työskentelystä jäi sekava olo ja kokeeseen luku oli työlästä, kun oppikirjaa oli käytetty niin vähän. Omat havaintoni oppimisesta olivat myös hieman pettyneet. Varsinkin alkuun verkkokeskustelut olivat paljon latteampia kuin vastaavat keskustelut olisivat olleet luokassa. Oppilaat laittoivat Fronteriin jonkun lyhyen kommentin ja sen jälkeen olivat mielestään suorittaneet tehtävän. Väittelyyn innostuttiin harvoin, ellei sellaiseksi lasketa nuorison omaa jutusteluväittelyä, sellaista nokittelua pikkuasioista tai höpöhöpökommentteja.
Riittääkö siis hyvä pöhinä ja se, että oppilaat (vaikkapa suurin osa heistä) viihtyvät? Eiväthän oppilaat itse tiedosta, mitä he voisivat ideaalitilanteessa oppia jostain työskentelystä, vaan tyytyvät johonkin oivallukseen. Toisaalta allekirjoitan senkin, että mikäli opiskeltuja asioita ei joudu kertaamaan pian, pidempiaikaisesti jää mieleen vain ja ainoastaan se, millainen henki on ollut ja miten on tullut kohdelluksi. Joihinkin oppimistavoitteisiin pitäisi kuitenkin pyrkiä.
Tässä joitain verkkopedagogisia ohjeita oman, toki melko vaatimattoman, kokemukseni pohjalta. Kyse ei siis ole pelkästään tästä kasiluokan kirkkotiedon projektista, vaan olen kokeillut myös ysin yhteiskuntaopissa erilaisia työtapoja Fronterissa.
1.) Varaa riittävästi aikaa eli toisin sanoen ota tarpeeksi vähän tärkeää tehtävää yhdelle tunnille. Usein on käynyt niin, että keskustelu ja työstäminen on alkanut syventyä vasta juuri sillä hetkellä, kun on pitänyt sanoa, että nyt välitunnille.
2.) Jos keskustelette verkossa, käytä keskustelua tehostavia menetelmiä. Esimerkiksi muistuta, että omalla nimellä jätetyistä kommenteista näet jälkeen päin kiistattomasti (ei se tosin ihan niin helppoa ole, mutta mahdollista kuitenkin), ketkä ovat osallistuneet ja miten. Yllättävän hyvin toimi se, että tietyille oppilaille antoi tehtäväksi tiivistää keskustelu. Kilpailu (palkintona tuntiaktiivisuusmerkinnät Wilmaan...) tehosti muuten merkittävästi myös työskentelyä, mutta ei toki sovi kaikkiin tehtäviin eikä voi käyttää kovin usein ilmapiirin kärsimättä. Tämä kertoo kyllä myös siitä, että normaalisti aikaa kuluu paljon oheistoimintoihin.
3.) Oppilaat tarvitsevat rohkaisua yhteisölliseen tiedon rakentamiseen. He ovat niin tottuneita kokonaisten tehtävien suorittamiseen, että he eivät voi uskoa, että voivat heittää yhteiseen asiakirjaan tai keskusteluun löytämiään tiedonmurusia suoraan. Luultavasti työskentelytavan sisäistäminen nopeuttaa työskentelyä, kun oppilaat eivät enää jää miettimään ja junnaamaan paikoilleen ennen kommenttinsa jättämistä.
4.) Hyväksy se, että löydät vähitellen tavat, joilla eri materiaaleja voi hyödyntää. Itse tein välillä vähän liian vaikeita tehtäviä ja välillä verkkosivuilta on vaikea löytää yleisesityksiä tai kieli on aikuisille suunnattua (jota kyllä peruskouluaan päättävän pitäisi pikku hiljaa oppia lukemaan). Uskon, että pienellä säädöllä tehtävistä voi saada sellaisia, että ne kehittävät oppilaiden taitoja.
Sitten täytyy vielä sanoa, että hyvää pöhinää voi saada aikaan ilman tietotekniikkaakin, vaikkei sitä opetusta kehittämistä koskevan kirjoittelun perusteella aina uskoisi.
Niin. Nopeatempoisiin peleihin ja televisio-ohjelmiin tottuneiden nuorten ei kannata odottaa innostuvan vanhoista videoista tai lyijykynästä ja ruutupaperista. Mutta mitenkähän tämän nyt muotoilisi niin, ettei menettäisi kasvojaan, vaikka kirjoittaa omalla nimellään... Jos vaikka näin: Onkohan vielä täysin ymmärretty, millaisia pedagogisia haasteita tietotekniikka oppimisympäristönä asettaa? Aloittamatta nyt tässä nyt mitään valitusvirttä koulujen laitteistoista ja niiden riittävyydestä haluaisin vähän pohdiskella muutamia näkökohtia.
Peruutan ihan oppimiskäsitykseen asti. Minut, kuten oletettavasti muutkin opettajat on koulutettu ajattelemaan, että oppimiselle paras tilanne on sellainen, jossa luokassa syntyy hyvä pöhinä. Oppilaat innostuvat jostain toiminnasta ja samalla työstävät asiaa. Itse pidän draamasta ja kaikenlaisesta mielikuvituksen käytöstä, mutta peleistä ja keskusteluistakin voi syntyä pöhinää. Minulla ja varmaan muillakin on silti niin fiksuja oppilaita, että pelkkään pöhinään ei voi tyytyä. Aina joku kysyy: "Mitä me niinku opitaan tästä?" On siis koottava syntyneet ajatukset, nimettävä ja selitettävä. Se merkitsee usein sitä tylsää opettajajohtoisuutta ainakin jossain vaiheessa.
On myös niin, että hyvän pöhinän järjestäminen vie aikaa. Olen usein kokenut, että ehdin opettaa oppilailleni vähemmän yksityiskohtia kuin jotkut muut. Koulutukseni vuoksi olen sanonut itselleni, että ehkä oppilailleni jää kuitenkin paremmin mieleen jotain. Mutta mistä sen voi tietää? Oppimisen mittaaminen voisi sisältää niin monia ulottuvuuksia: laaajuus vs. syvyys, ajattelun taidot kuten syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen sekä käsitteiden sovellus, muistamisen kesto (mitä peruskoulusta muistetaan esim. parikymppisenä?), asenteet... Alkuperäinen tutkimus mittasi näistä oikeastaan ajattelutaitoja tutkiessaan päättelyä ja tekstin ymmärtämistä.
Verkko-opetus on yksi keino järjestää hyvää pöhinää tunneille. Meillä Espoossa otettiin vuosi sitten käyttöön sähköinen oppimisympäristö Fronter entisen Opitin tilalle. Meillä oli siitä hyvät kouluttajat käyttöönottokoulutuksessa, että he koko ajan antoivat esimerkkejä siitä miten ominaisuuksia voisi hyödyntää. Tämä innosti kokeilemaan kasin kirkkotiedon kurssia, joka tapahtuisi kokonaan internetissä ilman oppikirjaa. Kävin vielä syventävän kurssin, jolla sain sekä teknisiä että pedagogisia vinkkejä ja erityisesti aikaa rakennella kokonaisuutta, vaikka menihän siihen vähän kesälomaakin.
No sitten kävi niin, että erinäisistä syistä meillä ei ollutkaan tietokoneluokkaa käytössä ensimmäiseen... aika moneen viikkoon. Pääsin kokeilemaan joitain Fronteriin luomiani tehtäviä, mutta itse kurssi suoritettiin perinteisesti kokeella ja pareittain tehdyllä esitelmällä (joka olisi tosin kuulunut verkkokurssiinkin), oppikirja ja vihkokin olivat käytössä. Fronter-tehtävät olivat luonteeltaan erilaisia, piti ottaa kantaa, tiivistää, tutkia näkökulmia tai etsiä esimerkkejä, kokeiltiin myös "yhteisöllistä tiedon rakentamista".
Kurssin jälkeen keräsin palautetta, joka kuitenkin keskittyi aika paljon tietokoneiden käyttöön, koska verkkomateriaalia olimme eniten päässeet käyttämään kurssin lopussa. Ilmeisesti ainakin pöhinää oli syntynyt, sillä monet olivat innostuneita ja pitivät Fronter-työskentelyä hauskana. Jotkut taas sanoivat, että työskentelystä jäi sekava olo ja kokeeseen luku oli työlästä, kun oppikirjaa oli käytetty niin vähän. Omat havaintoni oppimisesta olivat myös hieman pettyneet. Varsinkin alkuun verkkokeskustelut olivat paljon latteampia kuin vastaavat keskustelut olisivat olleet luokassa. Oppilaat laittoivat Fronteriin jonkun lyhyen kommentin ja sen jälkeen olivat mielestään suorittaneet tehtävän. Väittelyyn innostuttiin harvoin, ellei sellaiseksi lasketa nuorison omaa jutusteluväittelyä, sellaista nokittelua pikkuasioista tai höpöhöpökommentteja.
Riittääkö siis hyvä pöhinä ja se, että oppilaat (vaikkapa suurin osa heistä) viihtyvät? Eiväthän oppilaat itse tiedosta, mitä he voisivat ideaalitilanteessa oppia jostain työskentelystä, vaan tyytyvät johonkin oivallukseen. Toisaalta allekirjoitan senkin, että mikäli opiskeltuja asioita ei joudu kertaamaan pian, pidempiaikaisesti jää mieleen vain ja ainoastaan se, millainen henki on ollut ja miten on tullut kohdelluksi. Joihinkin oppimistavoitteisiin pitäisi kuitenkin pyrkiä.
Tässä joitain verkkopedagogisia ohjeita oman, toki melko vaatimattoman, kokemukseni pohjalta. Kyse ei siis ole pelkästään tästä kasiluokan kirkkotiedon projektista, vaan olen kokeillut myös ysin yhteiskuntaopissa erilaisia työtapoja Fronterissa.
1.) Varaa riittävästi aikaa eli toisin sanoen ota tarpeeksi vähän tärkeää tehtävää yhdelle tunnille. Usein on käynyt niin, että keskustelu ja työstäminen on alkanut syventyä vasta juuri sillä hetkellä, kun on pitänyt sanoa, että nyt välitunnille.
2.) Jos keskustelette verkossa, käytä keskustelua tehostavia menetelmiä. Esimerkiksi muistuta, että omalla nimellä jätetyistä kommenteista näet jälkeen päin kiistattomasti (ei se tosin ihan niin helppoa ole, mutta mahdollista kuitenkin), ketkä ovat osallistuneet ja miten. Yllättävän hyvin toimi se, että tietyille oppilaille antoi tehtäväksi tiivistää keskustelu. Kilpailu (palkintona tuntiaktiivisuusmerkinnät Wilmaan...) tehosti muuten merkittävästi myös työskentelyä, mutta ei toki sovi kaikkiin tehtäviin eikä voi käyttää kovin usein ilmapiirin kärsimättä. Tämä kertoo kyllä myös siitä, että normaalisti aikaa kuluu paljon oheistoimintoihin.
3.) Oppilaat tarvitsevat rohkaisua yhteisölliseen tiedon rakentamiseen. He ovat niin tottuneita kokonaisten tehtävien suorittamiseen, että he eivät voi uskoa, että voivat heittää yhteiseen asiakirjaan tai keskusteluun löytämiään tiedonmurusia suoraan. Luultavasti työskentelytavan sisäistäminen nopeuttaa työskentelyä, kun oppilaat eivät enää jää miettimään ja junnaamaan paikoilleen ennen kommenttinsa jättämistä.
4.) Hyväksy se, että löydät vähitellen tavat, joilla eri materiaaleja voi hyödyntää. Itse tein välillä vähän liian vaikeita tehtäviä ja välillä verkkosivuilta on vaikea löytää yleisesityksiä tai kieli on aikuisille suunnattua (jota kyllä peruskouluaan päättävän pitäisi pikku hiljaa oppia lukemaan). Uskon, että pienellä säädöllä tehtävistä voi saada sellaisia, että ne kehittävät oppilaiden taitoja.
Sitten täytyy vielä sanoa, että hyvää pöhinää voi saada aikaan ilman tietotekniikkaakin, vaikkei sitä opetusta kehittämistä koskevan kirjoittelun perusteella aina uskoisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)