Kerimässä historiaa auki ja kiinni

Juhannuksen Hesarissa Sonja Saarikoski kirjoitti historian opettamisesta ja oppimisesta. Vaikka tässä blogissa olen puntaroinut etupäässä uskonnon opetusta sekä yleisiä opettamiseen liittyviä asioita, olen kuitenkin myös historian ja yhteiskuntaopin opettaja. Itse asiassa olen valmistunut historian oppiaineesta sekä maisteriksi että tohtoriksi, joten minun pitäisi olla ensisijaisesti historian opettaja. Se, että olen opettanut enemmän uskontoa kuin historia, että pääsin uskonnon kuntakohtaiseen opetussuunnitelmatyöskentelyyn mukaan jo vuonna 2004 ja että muutamaa vuotta myöhemmin aloitin katsomusaineidne konsultoivana opettajana, ja vielä vähän myöhemmin aloin tutkia uskonnonopetusta, kaikki on vaikuttanut luonnollisesti siihen, että olen enemmän pohtinut uskonnon ja katsomuksen opettamisen problematiikkaa.

Saarikosken kirjoitus historian oppikirjoista ja historianopetuksen tehtävästä kriittisen ajattelun oppimisesta antaa nyt minulle kimmokkeen tähän kirjoitukseen. Se myös osuu aika sopivaan aikaan, sillä juuri ennen juhannusta paketoin töitäni lomalle jäämistä varten - loppuviikon olen vielä EASR:n konferenssissa Helsingissä. Muuten olin päässyt tavoitteisiini: opintoihin liittyvät suoritukset on suoritettu tai palautettu, muuan pitkään kysymysmerkkinä seissyt artikkeli eteni hyvin, ja sain vähän suunniteltua ensi lukuvuoden opetustakin. Nimittäin kun oma opetusnäkemys on murroksessa, ei voi ajatella palaavansa kouluun pyörittämään samoja powerpointteja ja projekteja - vielä sivun mennen sanottuna uusiin tiloihin ja meille uuteen 75-minuuttisten oppituntien järjestelmään. Muutamat edellisenä lukuvuonna kehitetyt systeemit kelpaavat, jotain muokkasin ja jotain uutta kehitin kesäkuussa. Kahdeksannen luokan historia vain jäi kysymysmerkiksi.

Saarikoski kirjoittaa, että hänelle jäi lapsena historia irrallisiksi tapahtumiksi, kuin "joulukuusen koristeiksi", jotka opeteltiin ulkoa. Hän ehdottaa, että historiaa "lähdettäisiin kerimään" siitä, että nykylapsi pystyy ostamaan lähes minkä tahansa eksoottisen hedelmän kaupasta. Vaikka kolumnin päätarkoitus oli käsitellä historian tulkintoja ja esittämistä koulukirjoissa, jo edellä mainitussa katkelmassa on kaksikin historianopetukselle keskeistä haastetta. Syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen on yksi opetussuunnitelmassa mainituista keskeisistä tavoitteista. Tätä luonnollisesti voi tehdä mikro- ja makrotasolla eli yksittäisen tapahtuman selittämisenä tai historian ja nykypäivän yhteyksien, vuosisataisten kehityskulkujen hahmottamisena. Lisäksi se tietysti liittyy siihen historian tulkintaan. Mitä laajempia kehityskulkuja piirretään, sitä enemmän kirjoitetaan tarinaa, tulkitaan, ja jätetään historian akanvirtoja huomiotta.

Toinen on asioiden liittyminen lapsen kokemuspiiriin. Tämä on yleisesti kannatettu pedagoginen lähtökohta, ja ehkä erityisen haastava historianopetuksen kannalta. Yksi puoli sitä liittyy myös oppiaineen perusteluun ja motivointiin. Miksi tätä pitää opiskella? Miten osoittaa, että Pähkinäsaaren rauha tai Julius Caesar liittyvät oppilaan elämään ilman aasinsiltoja tai hämmentämättä oppilasta pahanpäiväisesti.

Olen kyllä miettinyt paljon sitäkin, että historiaa opetettaisiin nykypäivästä taakse päin, lähinnä ajatusleikkinä. On luonnollisesti ongelmallista, että historian opiskelua aloittelevat joutuvat ensin tutustumaan esihistoriaan ja antiikkiin. Toisaalta sellainen esitysjärjestys on loogisin ja ainakin jostain näkökulmasta helpoin omaksua. Ihan lähihistorian opetuksessa kokeilin reilu vuosi sitten sellaista, että oppilaat kuvasivat omasta ympäristöstään ja kodistaan "jälkiä menneisyydestä" (sai ottaa myös kuvakaappauksia uutisista, mutta tätä ei tainnut moni harrastaa). Sen jälkeen muotoilin sieltä parityöaiheita, jotka liittyivät sekä lähimenneisyyden poliittisiin tapahtumiin että elämäntavan muutokseen. Oppilasparien tehtävänä oli aloittaa jostain "jäljestä" ja laatia ensin kysymyksiä ja pohdintoja sisältävä ajatuskartta, joka johdattaisi heidät selvittämään vastauksia niihin kysymyksiin. Tämä osoittautui varsin vaikeaksi tehtäväksi näille kasiluokkalaisille, joiden joukossa kuitenkin oli paljon lahjakkaita ja luovia oppilaita. Lopputulokset olivat ihan kohtuullisia, mutta erityisen vaikea oppilaiden tuntui olevan ymmärtää, mitä virkaa sillä välivaiheella oli, eli miksi he eivät voineet vain pitää esitelmää esimerkiksi aiheesta avaruuden kilpavarustelu.

Saarikoski saattoi tarkoittaa, että "kerijänä" toimisi opettaja. Ongelmana usein on, että pedagogiikassa ehdotetaan erilaisia tiettyyn (reaali)aineeseen sopivia lähestymistapoja tai näkökulmia, mutta ne ovat niin haastavia ja akateemisia, että opettajan (tai oppikirjan) pitäisi esittää ne. Opettajajohtoisuus ei kuitenkaan ole pedagogisesti kovin kovassa huudossa. Ei pidetä kohtuullisena, että oppilaat jaksaisivat kuunnella opettajan valmistamia puheita suurin piirtein viittätoista minuuttia kauemmin, vaan heidän pitäisi saada osallistua ja tehdä itse. Opettajallekin on raskasta pitää niitä puheita, kun oppilaatkin pitävät tällaista vaatimusta kohtuuttomana. Sivun mennen sanottuna nykyiset opetusvelvollisuudet edelleen olettavat, että historian ja uskonnon opettajat vain kerivät asioita auki loputtomilla monologeilla, eivätkä valmistele ja arvioi monimutkaisia projekteja lähdemateriaaleineen ottaen huomioon kunkin oppilaan erityiset oppimistarpeet, kuten toisaalta edellytys olisi. En tarkoita, että pitäisi valita jompi kumpi - opettajajohtoisuus tai oppilaskeskeisyys tai niihin liittyvä näkökulmien akateemisuus, mikä tarkoittaa myös tietynlaista syvällisyyttä, tai oppimisen omakohtaisuus. Tasapainoilua kuitenkin riittää.

Jälkiä menneisyydestä nykyisyydessä riittää, toiset kulttuurisia, toiset teknologisia, taloudellisia tai poliittisia. Olisi aika vaikea valita, mitä jälkiä valita, ja valinta vaikuttaa luonnollisesti lopputulokseen. Yksiä oppilaita puhuttelisivat yhdenlaiset esimerkit, toisia toiset. Ja historiaa olisi syytä keriä myös takaisin kiinni sen osoittamiseksi, mitä muuta nämä samat prosessit ovat vaikuttaneet. Heilurimaista historianopetusta - kuka äänestää sitä?

Sen verran kuitenkin sain aikaiseksi tulevan lukuvuoden opetusta pähkäillessäni, että naputtelin Fronteriin historiallekin tavoitteet ja itsearviointitasot. Aiemmin keväällähän jaoin uskonnon kirkkotiedon kurssiin liittyneet tavoitteet ja tasot. Niiden otsikoiksi tulivat Peruskäsitteet ajanjakson x historiassa, Syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen sekä Kriittinen lukutaito. Jospa siltä pohjalta elokuussa nousisivat vielä konkreettisemmatkin suunnitelmat.

Kevättodistus

Tutkijankutkaa poteva opettaja ei tänään lähde lomille, vaan pitää pienen henkilökohtaisen puheenvuoron opintovapaavuotensa annista.

Opiskelu- ja tutkimusvuosi on päättymässä samoissa merkeissä kuin alkoikin: on kaunista ja aurinkoista, juuri nyt tosin ei kovin lämmintä. Välillä voi lukea ja kirjoittaa ulkona, ja ruokatauoilla voi kuunnella Yle Areenasta hyviä puheohjelmia. Juuri kuuntelin Alia ja Husua ja sain tietää, että se oli heidän viimeinen ohjelmansa. Päättymisiä on siis ilmassa.

Viimeiset viikot (aion ripustaa tutkimushanskat naulaan juhannuksena, jonka jälkeen tosin on vielä EASR:n konferenssi Helsingissä) tuntuvat kovin lyhyiltä. Paljon jää kesken. Vaikka niin oli tarkoituskin, kirjoittamattomat ideat polttelevat ja syyhyttävät. Toisaalta voin olla ihan tyytyväinen. Uskontotieteen sivugradun palautin eilen, eikä muita opintoja ole tekemättä. Syksyllä sain tehtyä opetushallinnon tutkinnon. Viime perjantaina sain päätöksen yhdessä Elina Kuusiston kanssa kirjoittamastani artikkelista, siinä pyydettiin tekemään vähäisiä muutoksia, ja nekin on nyt tehty. Se on kolmas vertaisarvioitu artikkeli, joka on tämän opintovapaan aikana saatu valmiiksi, ja julkaisupäätöksen osalta siis näyttää aika lupaavalta tämän viimeisenkin suhteen. Lisäksi olen tehnyt vähän tekstiä kahteen oppimateriaaliin ja yhden artikkelin uskonnonopettajien ammattilehteen Synsygukseen. 

Mutta ennen kaikkea olen oppinut uutta. Olen päässyt jyvälle uskontotieteestä tieteenalana ja sen ajankohtaisista keskusteluista. Olen kokenut metodisia oivalluksia. Olen tehnyt kenttätyötä ja ylittänyt itseni sosiaalisten suhteiden luomisessa itselleni vieraassa koulussa. Haastatteluja olin tehnyt ennenkin, mutta nyt sain tuntumaa havainnointiin ja sanatarkkaan litterointiinkin. 

Nämä kaikki ovat asioita, jotka pysyvät pääomassani sittenkin, kun toimin taas opettajana. Uskon, että etenkin uskontotieteen opiskelusta on hyötyä, samaten olen alkanut suunnitella mediakasvatukseen ja yhteisölliseen tiedon rakentamiseen liittyvää uutta projektia, jota voi vähän kokeilla käytännössä oppilaiden kanssa. Se vähän jännittää, miten paljon tekniset systeemit ovat töissä muuttuneet, nyt kun palaan kouluun, joka samalla muuttaa uusiin tiloihin. Voi myös sanoa, että lähtiessäni opintovapaalle opettajuuteni oli pienehkössä kriisissä. Nyt kun palaan, haluaisin opettaa ilman muistiinpanojen kopiointia ja tarpeetonta ulkolukua. Vähän pelottaa, otanko liian suuren palan purtavaksi, jos uudistan kerralla monta kurssia, ja kasaanko itselleni liikaa töitä, kun haluaisin panostaa palaute- ja itsearviointityökalujen käyttöön entistä enemmän. Työmaalla minua odottaa myös siirtyminen 45 minuutin tunneista 75 minuutin tunteihin, osittain uudet oppimateriaalit ja valmistautuminen uuteen opetussuunnitelmaan.

Se, mitä menetän opintovapaan päättyessä, on vapaus osallistua melkein milloin vain erilaisiin seminaareihin ja kiinnostaviin työpajoihin. Totta kai minulle kuuluu täydennyskoulutusta, mutta tieteellistä toimintaa ei aina voi laskea siksi. Tulee myös vaikeammaksi käydä yliopistolla työpäivien aikana. On nimittäin osoittautunut todella tärkeäksi, että naama näkyy ja pysyy mielessä. Siksi osallistuminen noihin seminaareihin ja muihin tilaisuuksiin on niin tärkeää. Olen tutustunut uusiin ihmisiin vuoden aikana, ja se mietityttää, miten pystyn pitämään verkostoja yllä. Onneksi on yhtä ja toista viritystä. Toivon, että pystyn säätelemään töitäni niin, että tutkimuksellekin jää aikaa, mutta opetuksenkin suhteen (opettaja)ihminen tulee helposti kunnianhimoiseksi. 

Joka tapauksessa olen kiitollinen tästä vuodesta, kaikista tilaisuuksista, joita se tarjosi minulle, kaikesta, mitä sain aikaan ja kaikesta siitä hyvästä mielestä, josta olen saanut nauttia. Tämän hyvinvoinnin vain kun saisi jatkumaan työelämässäkin.