Islamin opetuksen tunnustuksellisuutta luotaamassa

Noin viikko sitten toteutui pitkäaikainen toiveeni, kun Ainedidaktiikka-lehti julkaisi artikkelini, jossa sovellettiin aikaisemmin luomaani tunnustuksellisuuden analyysivälinettä todelliseen opetukseen, tässä siis erään kahdeksannen luokan islamin tunteihin. Odotuksen pitkäaikaisuus ei johtunut tällä kertaa siitä, että julkaiseminen ei olisi tapahtunut toivotussa aikataulussa, vaan siitä, että olin alun perin itse mallia pyöritellyt jo vuosia tarkoituksena päästä sitä soveltamaan, mikä sitten toteutui parin vuoden takaisen opintovapaani aikana. Sen aikana sain myös lopulta julkaistua tunnustuksellisuutta koskevan artikkelini, mikä on näköjään jäänyt juhlimatta täällä blogissa. Prosessiin liittyi hyvin monenlaisia asioita, kuten sopivan metodisen viitekehyksen etsintää, rönsyjen kasvattamista ja jälleen leikkaamista, ja lopulta oikeastaan ajattelunikin kehittyi hieman ohi tästä. Nyt julkaistussa artikkelissa on kuitenkin monia näkökulmia, joilla olen halunnut osallistua keskusteluun.

Keskustelussa uskonnonopetuksesta esiintyy aika usein näkemyksiä siitä, että joku uskonnonopetus on tunnustuksellisempaa kuin toinen tai liian tunnustuksellista suhteessa muuhun kouluopetukseen. Työssänikin olen joutunut usein keskustelemaan sopivan ja sopimattoman tunnustuksellisuuden rajoista. On pitänyt määritellä tunnustuksellisuutta ja miettiä sen ilmenemistä eri osa-alueilla.

En nyt tässä käy läpi koko analyysia, mutta artikkeli on vapaasti kaikkien luettavissa. Keskityn yhteen näkökulmaan. Teoria-artikkelissani päädyin siihen, että keskeisintä sen kannalta, rikkooko uskonnon opetus oppilaan uskonnonvapautta on oppilaan kokemus siitä, odotetaanko häneltä opetuksessa joidenkin uskomusten omaksumista. Osoittautui kuitenkin, että tämä ei ole suoraviivainen kysymys. Asiaan vaikuttavat hyvin paljon oppilaan ennakko-odotukset. Haastattelemani islamia opiskelevat oppilaat pitivät islamin opetuksen tavoitteena valmistamista islamilaiseen elämäntapaan, mutta tätä he perustelivat uskonnonvapaudella, oikeudellaan saada uskontoaan koskevaa opetusta. Nämä asiat olivat heille niin itsestään selviä, että kun opetuksessa oli jotain siitä poikkeavaa, he eivät osanneet suhtautua. Kun opettaja yritti joskus viritellä vapaata keskustelua uskonnollisista aiheista, vihjeet mielipiteenvapauden suuntaan jäivät huomaamatta. Keskittynein tunnelma luokassa oli, kun puhuttiin elämänohjeista.

Tulin samalla siihen tulokseen, että pitäisi kiinnittää entistä enemmän huomiota opetuksessa käytettävään kieleen ja siihen, miten sillä luodaan velvollisuuksia ja oikeuksia sekä totuusväittämiä ja mahdollisuuksia niiden kritisoimiseen. Toisaalta on kiinnitettävä huomiota myös oppilaiden kielellisiin resursseihin, jotka ovat myös heidän ajatuksellisia resurssejaan. Samalla pohdin sitä, että opettajaa ei ole vastuussa oppilaiden ennakko-oletuksista, mutta jos ne estävät oppilaita omaksumaan joitain opetussuunnitelman tavoitteita, opettajan on pyrittävä ottamaan ennakko-oletukset käsittelyyn avoimesti, arvostavasti ja perusteellisesti.

Kaiken kaikkiaan haluan kiittää koulua ja opettajaa, jotka päästivät minut seuraamaan opetusta sekä niitä musliminuoria, jotka haastatteluissa kertoivat minulle monia värikkäitä juttuja ja avasivat teini-ikäisen ajattelua kaikessa vauhdikkuudessaan.

Luovan työn huumaus

Perjantaina illalla vähän ennen nukkumaan menoa luin uusimmasta Suomen Kuvalehdestä viikon Hän-artikkelia. Sen lopussa oli kohtaus, jossa viikon Hän, suomalainen Lego-kuvaaja Vesa Lehtimäki oli puheessaan hehkuttanut tiettyä Lego-pakkausta, minkä jälkeen kyseisen pakkauksen suunnittelija oli silminnähden otettuna lahjoittanut signeeratun pakkauksen hänelle. Lävitseni kulki hetkessä kaksi syvää tunnetta.  Tunnistin luovan työn tekemiseen liittyvät tunteet ja heti sen jälkeen koin riemua: minähän saan tehdä tuota! Istuin hetken hämärissä leveästi hymyillen.

Tilanne on nimittäin se, että viime viikolla hyvästelin sekä oman uskonnon opetuksen väen että Tapiolan koulun väen, mukaan lukien valvontaluokkani (varsinkaan viimeksi mainittu ei ollut ihan kevyttä). Siirryin syyskuun ensimmäisestä päivästä lähtien Helsingin yliopistolle hankkeeseen, jossa tutkimuspohjaisesti kehitetään kulttuuri- ja katsomussensitiivistä opetusta ja ohjausta. Odotan siltä paljon luovaa työtä, uusien koulutuskokonaisuuksien suunnittelua, mutta myös tutkimustiedon koostamista ja sivutuotteena toivottavasti myös omaa tutkimusta.

En tiedä, vaatiiko hieman selitystä, miksi koin yhteyttä Lego-suunnittelijan kanssa. Eihän tieteellistä tutkimusta yleensä rinnasteta taiteeseen tai teolliseen muotoiluun. Tietysti näillä töillä on paljonkin eroja, mutta olen tunnistanut kaksi elementtiä tutkijankutkassani. Ensinnäkin kyse on uteliaisuudesta ja tiedonhalusta: miten voidaan saada selville asioita, miten voidaan tuottaa tietoa, josta olisi hyötyä käytännölle. Toiseksi kyse on myös siitä, että tieteellinen työ on luova prosessi. Ensin pitää keksiä tutkimuskysymys ja miten sitä tutkitaan. Sitten pitää lukea koottua aineistoa ja keksiä, mitä siitä nousee esiin ja millä käsitteillä niitä asioita kuvataan. Lopulta tulee luonnollisesti kirjoitusprosessi, jossa jokainen virke on aseteltava toisaalta tieteellisen taiteen sääntöjen mukaan, toisaalta muodostamaan sitä teosta, joka tekstistä on tarkoitus tulla.

Vaikka Lego-suunnittelija tämän jutun juurena on silkka sattuma, on oikeastaan hyvin mahdollista, että tieteellisessä työssä ja Lego-sarjojen suunnittelussa on jotain samaa. Kumpikaan ei lähde puhtaalta pöydältä, vaan luova työ käyttää materiaalinaan jotain muiden kehittämää, Lego-suunnittelija tietyn mallisia palikoita, ja tutkija esimerkiksi kyselytutkimuksen tuloksia. Kun tutkija tai teollinen muotoilija on mielestään saanut aikaan jotain todella harkittua, omaperäistä ja hienoa, hänen työnsä tulos alistetaan ankaralle arvioinnille ja muutosehdotuksille. Lopputulos kuitenkin on entistä hiotumpi ja tyylikkäämpi, ja sitä voi jaella ympäriinsä. Siihen myös suhtautuu vähän samanlaisella hellyydellä ja ylpeydellä kuin omaan lapseen. Ja lopuksi, jos hyvin käy, luovan työn tuoksesta voi saada julkista tunnustusta.

Tekiköhän tämä selvitys yhtään ymmärrettävämmäksi sitä, miten juovuttavaa luova työ voi siis olla? Onkohan oikeastaan niin, että tutkijankutka onkin riippuvuus? Joka tapauksessa kuvitan tämän tekstin omilla Lego-kuvillani. Veneet on askarrellut poikani, ja ne ovat mielestäni aika kekseliäitä. Ne myös esittävät todellisia venemalleja, mutta välttääkseni enemmän tuotesijoittelun, en nyt tee selkoa niistä.