Konferenssiterveiset Joensuusta

Tutkijankutkainen opettaja lähtee nyt kesälomalle hyvän konferenssikokemuksen saattelemana. Alkuviikolla Joensuussa järjestettiin Nordic Conference of Religious Education eli NCRE. Tällä kertaa se houkutteli osallistujia laajemminkin Euroopasta sekä Euroopan uskonnonopetuksesta kiinnostuneita myös Euroopan ulkopuolelta. Tuttuun tapaan käyn täällä läpi muutamia kiinnostavia konferenssissa käsiteltyjä aiheita.

Työssäni jonkin verran annan neuvontaa siinä, miten suhtaudutaan muslimioppilaiden tai heidän perheidensä uskonnonharjoitukseen tai uskonnollisten sääntöjen noudattamiseen koulussa. Minun myös odotetaan tietävän, miten asiat toteutuvat ja kuinka paljon esimerkiksi paastotaan tai halutaan rukoilla. Tosiasiassa kuulen lähinnä yksittäisistä tapauksista ja annan neuvontaa yhteistyönä syntyneen ohjeistuksen pohjalta. Olikin kiinnostavaa kuulla sekä Inkeri Rissasen että Martin Ubanin tutkimuksista monikulttuurisuudesta koulussa. Ubani oli havainnoinut kouluyhteisöä, ja erityiseen valokeilaan oli noussut somaliyhteisö ja sen kohtelu. Koulun henkilökunta suhtautui uskontoon ja sen ilmenemiseen sinänsä positiivisesti, mutta oli vaikea hyväksyä sitä, että kaikilla tiettyyn uskontoon tai etniseen ryhmään kuuluvilla ei ollut samoja uskonnollisia käytäntöjä tai tarpeita. Inkeri Rissanen puolestaan oli haastatellut sekä rehtoreita että muslimivanhempia islamista koulussa. Rissanen päätyi siihen lopputulokseen, että tärkeintä uskonnon huomioon ottamisessa ole välttämättä lopputulos eli se, mitä koulussa hyväksytään tai ei hyväksytä, vaan miten hyvässä vuorovaikutuksessa neuvottelut käydään. Samaa sanoi myös Tuula Sakaranaho omassa luennossaan.

Inkeri Rissanen

Viimeisen päivän viimeisessä työpajassa viimeisenä esityksenä oli Karin Sporren pohdinta siitä, miten etiikkaa arvioidaan Ruotsin kansallisissa loppukokeissa. Hän arvosteli sitä, että opetussuunnitelmassa mainitaan erilaisia eettiseen kasvuun liittyviä asioita, mutta testeissä arvioidaan vain eettisten käsitteiden ja argumentointitaidon osaamista. Tämä hämmensi minua. Aivan kuten uskonnon opetuksessa ei voida arvostella sitä, uskooko joku Jumalaan, olen lähtenyt siitä, ettei siellä voida arvostella sitä, mitä mieltä oppilaat ovat eettisistä kysymyksistä. Mutta toisaalta meilläkin on opetussuunnitelmissa jo arvopohjassa tavoitteena kasvattaa oppilaista muun muassa suvaitsevaisia ja demokraattisia. Jos jokin on tavoitteena, pitäisihän sen toteutumista arvioida. Häiritsevältä ajatus kuitenkin tuntuu. Pitäisikö ajatella vaikka niin, että oppilaiden mielipiteistä ei voi antaa numeroa, mutta sillä voisi mitata sitä, miten koulu on onnistunut kasvatustyössään? Itse asiassa olen ollut hyvin varovainen myös näiden asioiden opettamisessa, ja tätä olen miettinyt jonkin verran jo aikaisemmin. Toisaalta tutkimuksen perusteella tiedetään kuitenkin, että arvokasvatus on tehokkainta silloin, kun kasvatettavat saavat itse reflektoida ilman kokemusta, että heitä ohjaillaan johonkin suuntaan.

Seuraavaksi tutkijankutkaa poteva opettaja lähtee siis kesälaitumille! Tällä hetkellä tuntuu siltä, että riippumattoon lähtee mukaan muutama tieteellinen artikkeli ja ehkä läppäri, jos perhe antaa myöten. Kokemus on onneksi kuitenkin osoittanut, että irrottautuminen saattaa onnistua niin, että tutkijankutka helpottaa vähäksi aikaa ja opettaja osaa kesäillä rauhassa.

Individualistisuus, kollektiivisuus ja yksilöllinen oppiminen

Kuluneella viikolla koulullamme kuhisi, kun saimme opettajakunnan kouluttajaksi Pekka Peuran. Aiheena oli tietysti yksilöllinen oppiminen ja siihen liittyvä itsearviointiin perustuva arviointi. Tunsin ajatuksia ennestään, olin niitä kokeillut ja tullut vähän kriittiseksikin. Tässä blogissakin olen asioita pohdiskellut. Koulutus oli kuitenkin oikein miellyttävä ja kehittävä. Ei ehkä liity asiaan - tai sitten liittyy paljonkin - että kun tätä tekstiä kirjoittaessani etsin Pekka Peuran kotisivua, jossa hän esittelisi itsensä, löytyi vain sivustoja, joissa hän kirjoittaa asiastaan eli opetuksen kehittämisestä. Henkilö, joka todellakin aika monella opetuksen kehitykseen liittyvällä some-palstalla on vähintään profeetan asemassa, ei korosta itseään livenä eikä omilla sivustoillaan.

Ymmärsin myös muutamia asioita. Pakko myöntää, että ne ovat aika perusasioita, mutta jokainen tietysti voi muuttaa käsityksiään vain vähitellen. Ymmärsin, että eivät Peurankaan opiskelijat heti osaa arvioida itseään "rehellisesti" eivätkä asettaa tavoitteita itselleen. Ne ovat harjoiteltavia asioita. Eli osa niistä asioista, joita olen pitänyt epäonnistumisina, voidaankin nähdä ensimmäisinä askelina oppimisessa.

Otin sitten uudestaan pohdittavaksi, siis ihan toteuttamismielessä, oppilaan oman tavoitteiden asettamisen ja opettaja-arvioinnin painoarvon vähentämisen. Sitten yhtäkkiä mieleeni välähti asia, josta viime vuonna opinto- ja tutkimusvapaalla ollessani taisin vaahdota monellekin, mutta josta nyt opettajana en taida olla puhunut kenellekään. Kirjoitin siitä tänne blogiinkin, nimittäin kulttuurien välisistä eroista suhteessa oppimiseen. Olin silloin lukenut artikkelin, jossa viitattiin tutkimustuloksiin, joiden mukaan itsenäisten valintojen tekeminen parantaa oppimista vain niillä lapsilla, joiden kasvatus on ollut individualistista. Individualistisia kulttuureita ovat lähinnä Pohjois-Euroopan ja Pohjois-Amerikan kulttuurit. Niissä lasta kannustetaan omatoimiseksi pienestä pitäen ja tavoitteena on turvallisen pohjan luominen omille valinnoille. Koko muun maailman kulttuureja voidaan luonnehtia kollektiivisiksi, ja niissä korostetaan velvollisuutta, riippuvaisuutta ja yhteisöjä.

Mitä sitten pitäisi ajatella siitä, että opetussuunnitelmassamme on asetettu tavoitteeksi, että oppilas ohjaa omaa oppimistaan tavoitteiden asettamisesta arviointiin asti? Voidaanko se ajatella kyvyksi, jonka kuka tahansa voi oppia ja jota kuka tahansa tarvitsee, ympäristöstä riippumatta? Asia on monimutkainen. Moni kollektiivisen kulttuurin leimaaman kasvatuksen saanut lapsi on koulussa kosketuksissa individualistisen kasvatuksen ja kulttuurin kanssa, mikä selvästi vaikuttaa ainakin osaan nuorista. Ei ihme, että osa vanhemmista pelkää ja kokee menettävänsä lapsensa. Toinen näkökohta on, että moni näistä nuorista tulee jatkossa toimimaan tässä yhteiskunnassa ja sen työelämässä, jossa vaaditaan yksilöllistä vastuunottoa. Silti mietityttää, millaista erityistä tukea erilaisista perheistä tulevat lapset tarvitsevat uuden opetussuunnitelman tavoitteet saavuttaakseen.

Paria asiaa olisi mielestäni tärkeää korostaa. Ensinnäkin jos oppilaiden kulttuuritaustaan ja kasvatukseen jossain määrin sidoksissa olevat erot tulevat esiin työskenneltäessä, opettajien pitäisi vastustaa kiusausta ajatella individualistinen kasvatus ylempiarvoisena. Ei siis pitäisi ajatella, että vanhemmat ovat tehneet karhunpalveluksen lapsilleen pitäessään näitä lähellään ja riippuvaisina itsestään. Kummassakin kulttuurissa on ongelmansa ja vahvuutensa. Toiseksi pitäisi olla valmis tarjoamaan oppilaille mahdollisuuksia kehittää itseään tavoitteiden asettajana ja oman itsensä arvioijana pienin askelin turvallisessa ympäristössä. Luulenpa, etten paljon erehdy, jos arvaan, että psykologinen turvallisuus ja emotionaalinen lämpö ovat seuraavia supertrendejä opetuksessa. Ne ovat jo tulossa, mutta niitä ei ole vielä nostettu otsikoiksi. Työkaluja niiden kehittämiseen tullaan kuitenkin tarvitsemaan, ja kulttuuri- ja katsomussensitiivisyys on avainasemassa.

Olipa kerran... moninainen Suomi

Viime viikolla Facebookissa törmäsin Ylioppilaslehden toimitussihteerin henkilökohtaiseen kirjoitukseen, jossa surtiin sitä, että hän kiinalaisen näköisenä suomalaisena tulee jatkuvasti kohdelluksi kiinalaisena, ei-suomalaisena - tosin lähinnä Suomessa. Lontoossa opiskelijavaihdossa hänet kohdattiin suomalaisena, eikä jatkuvasti tarvinnut tehdä selkoa geneettisestä alkuperästään.

Samaten viime viikolla olin kuuntelemassa mediastrategi Lilly Korpiolan luentoa, jossa puhuttiin muun muassa siitä, kuinka media rakentaa Suomen narratiivia. Nyt tarvittaisiinkin sitä, että Suomen narratiivi alettaisiin rakentaa siihen suuntaan, että se sulkisi sisäänsä myös ei-valkoiset, ei-luterilaiset ja muutenkin moninaiset ihmiset. Ei tietysti ole pikainen tehtävä päivittää Elovena- ja talvisotakuvastoa moninaisemmaksi. Pelkään kuitenkin, ettei tässä asiassa ole sanottu edes "olipa kerran".

Vuosi sitten haastattelemani musliminuoret tuntuivat myös asemoivan itsensä "suomalaisuuden" ulkopuolelle, ehkä jossain määrin myös alapuolelle. Puran tässä vähän aiheeseen liittyvää aineistoa, sillä yksinään niistä ei synny mitään julkaisua.

Pyysin kaikkia haastateltavia kertomaan, mistä he olivat omasta mielestään kotoisin. Samalla tavalla muotoiltuun kysymykseen aikaisemmassa (v. 2010) musliminuoria koskeneessa tutkimuksessani osa haastateltavista määritteli itsensä esimerkiksi suomalaiseksi ja somalialaiseksi. Tällä kertaa kukaan ei puhunut tällaisesta kaksoisidentiteetistä. Kahdella oli toinen vanhemmista suomalainen, mutta toinen heistäkin pyrki häivyttämään sitä osaa identiteetistään.

Kouluaan oppilaat kehuivat, mutta kaveripiirin ja koulun ulkopuolella he kokivat islamiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Haastattelussa ei käsitelty islamofobian kokemuksia erikseen, mutta lähes kaikissa haastatteluissa oppilaat ottivat niitä esiin. He olivat kokeneet halveksintaa sekä epäreiluja oletuksia, joiden kumoaminen tuntui mahdottomalta.

Ehkä kuvaava oli seuraava katkelma. Poikien nimet ovat peitenimiä.

Amiin: Sit siit on tullu vähän niinku silleen, vaik se oli joku, joku suomalaisist, sä oot sanonu vahingos sitä... muslimiks ja sit se on vähän niinku vetäny raget siitä.

Musa: Nii.

Amiin: Tai no vihastunu siit todella paljon ja sit alkanu, (epäselvää)

Musa: Siis ku jotku kunnioittaa niitten uskontoo todella niinku tosi paljon.

Miksi Musa ajatteli, että raivostuminen johtui oman uskonnon kunnioittamisesta? Ajattelivatko pojat, että heidän suomalaiset ikätoverinsa eivät halua tulla sekoitetuiksi muslimeihin fanaattisen luterilaisuutensa vuoksi? Vai selittikö Musa tilannetta ainoalla tuntemallaan ajatusmallilla, joka liittyi oman uskonnon kunnioittamiseen? Vaikka he varmasti tunsivat muslimeihin liitetyt negatiiviset mielikuvat, eivätkö he pystyneet ajattelemaan, että ei-muslimi koulutoveri pyrkisi raivokkaasti irrottautumaan niistä? Amiin ja Musa pyrkivät ymmärtämään reaktiota, he eivät itse raivoa sitä vastaan - ainakaan "suomalaisen" haastattelijan kuullen. He siis sopeutuvat tilanteeseen, jossa muslimius on vertaisille jotain, mistä pitää erottautua.

Toisessa yhteydessä Amiin ja Musa puhuivat "islamin rakastamisesta liikaa" tarkoittaen terroristeja. He olivat siis omaksuneet suomalaisessa yhteiskunnassa melko lailla dominoivan diskurssin "äärimuslimeista", joiden väkivaltaisuuteen islam on syynä. Tiedostavammat muslimithan pyrkivät kritisoimaan tällaista puhetapaa.

Joillekin oli tärkeää korostaa, että eri uskontoihin kuuluvien nuorten tuleminen toimeen keskenään ei ollut ainakaan heistä kiinni:

Amiin: Et jos on vaik kristitty, joka tulee meiän kaa pelaa jalkapalloo, ni ei se oikei meit haittaa. Ihan, kyl se voi tulla.

Samira (myös peitenimi): Kyl mä oon niitten (eriuskontoisten) kaa, et kukaa ei voi sanoo mulle et sä et voi olla niitten kaa.

Suhteet etniseen enemmistöön tai vähemmistöasema nousivat harvakseltaan keskusteluun islamin tunneilla, joita havainnoin. Yhdellä tunnilla Yusuf (sekin peitenimi) kertoi tilanteesta, jossa toinen asiakas oli kassajonossa haukkunut häntä ja hänen kaveriaan sekä käskenyt palaamaan kotimaahansa. Opettaja kehui poikia siitä, että he eivät olleet vastustaneet. Islamin alkuaikojen sotien käsittely vei keskustelun Pariisin terrori-iskuihin, jotka sattuivat havainnointijaksolla. Jotkut oppilaat olivat tuohtuneita siitä, että Pariisin tapahtumiin reagoitiin niin voimakkaasti, vaikka Irakissa ja muualla on kuollut paljon enemmän ihmisiä. Opettaja rauhoitteli tässäkin asiassa.

Otos oli melko pieni (12 haastateltavaa), eivätkä etniset suhteet tai ennakkoluulot olleet tutkimuksen fokuksessa. Tutkijana ja kasvattajana olen kuitenkin kiinnostunut näitten nuorten mahdollisuuksista ja kyvystä osallistua. Heitä kuitenkin painaa moni asia marginaaliin, muun muassa ympäristön ennakkoluulot. Oliko näillä nuorilla voimia, kykyä ja välineitä kaivautua ulos marginaalista? Haastatteluhetkellä nämä kahdeksasluokkalaiset ainakin vielä painoivat itsekin itseään marginaaliin omaksumalla ja hyväksymällä islamiin liittyviä kielteisiä puolia korostavia puhetapoja sekä määrittelemällä itsensä "ei-suomalaisiksi". Tähän varmasti vaikuttaa se, että kahdeksasluokkalaisen ajattelu on vielä melko konkreettista ja mustavalkoista. Ajattelun kehittyessä heidän on mahdollista omaksua muita ajattelu- ja puhetapoja. 

Toisaalta olen miettinyt sitä, onko itsensä määritteleminen ei-suomalaiseksi välttämättä merkki sorrosta tai ulossulkemisesta. Onko se aina reaktio sille, ettei kelpaa suomalaiseksi mediakuvastossa, koulukulttuurissa tai vertaisryhmässä? Vai voiko kyse olla omien juurien kunnioittamisesta? Voisi ajatella, että vähemmistöasemassa oman kulttuurin ja omaan alkuperään liittyvien narratiivien vaaliminen tuntuu erityisen tärkeltä, ja siksi suomalaisuuden mainitseminen yhtä tärkeänä identiteetin lähteenä voisi olla petturuutta. En oikeastaan tiedä, miten tätä voisi edes tutkia. Kun Suomen 100-vuotisjuhlavuoden teemana on "Yhdessä", tätä on ajankohtaista miettiä. 

Häiritsevää kirjallisuutta: koulun kehittäminen ja kulttuurierot

Joskus kirjallisuus kolahtaa, ja tarkoitan nyt tieteellistä tekstiä. Luonnollisesti se kolahtaa erityisesti silloin, kun on etsinyt vastausta johonkin kysymykseen tai jotain kehikkoa, josta tarkastella jotain asiaa. Minulle kävi näin viime viikolla.

Luin kirjasta Handbook of Socialization luvun, jonka sisältämän tiedon pitäisi olla paljon laajemmassa tiedossa ja käytössä. Luvun nimi oli "Do Roots and Wings Complement or Oppose One Another? The Socialization of Relatedness and Autonomy in Cultural Context" ja sen olivat kirjoittaneet Fred Rothbaum ja Gisela Trommsdorff vuonna 2006, siis jo lähes yhdeksän vuotta sitten.

Kirjoitus perustuu varsin laajasti käyttökelpoisena pidettyyn tapaan jaotella kulttuureita individualistisiin ja kollektiivisiin. Individualistisissa yhteiskunnissa tämän jaottelun mukaan ihmisten väliset suhteet ovat väljiä, eikä kenenkään odoteta pitävän huolta muista kuin itsestään ja lähimmästä perheestään. Kollektiivisissa yhteiskunnissa on paljon tiiviitä ryhmiä, joille yksilöt ovat uskollisia ja joilta ne saavat suojelua kaikissa elämän vaiheissa. Rothmann ja Trommsdorff tarkastelevat niiden välistä eroa, joka liittyy omaehtoisuuteen (autonomy) ja yhteisöllisyyteen (relatedness). Individualistiset (pääasiassa länsimaiset) yhteiskunnat korostavat omaehtoisuutta eli yksilön itsenäisyyttä ja valinnanvapautta. Ei-länsimaiset yhteiskunnat ovatkin yleensä kollektiivisia, ja niissä korostetaan yhteisöllisyyttä. 

Kulttuurierot näkyvät jo lapsuudessa. Rothbaum ja Trommsdorff kokoavat tutkimustuloksia, joiden mukaan individualististen kulttuurien lapset arvostavat itsenäisyyttä ja vapaaehtoisuutta enemmän ja vanhempien auktoriteettia ja velvollisuuksia vähemmän kuin kollektivististen kulttuurien lapset. Tämä heijastuu myös siihen, opitaanko paremmin, jos saadaan itse tehdä valintoja vai jos vanhemmat tai ystävät tekevät valinnat. Mielestäni se on hyvin kiinnostava havainto nykytilanteessa, jossa oppilaan valinnat ja kiinnostus ollaan nostamassa entistä vahvemmin opetuksen keskiöön, ainakin ihanteissa!

Ero näyttäisi syntyvän kasvatuksessa, ja täytyy sanoa että tässä vaiheessa tekstin lukeminen herätti aika vahvoja tunteita minussa kasvattajana. Länsimaalaisissa kulttuureissa lapsia rohkaistaan jo pienestä pitäen itsensä ilmaisemiseen, itsenäisiin valintoihin ja itsehallintaan. Isompina heidän odotetaan huolehtivan omista tavaroistaan ja löytävän oman paikkansa maailmassa. Ei-länsimaalaisssa kulttuureissa sen sijaan pikkulapsia pidetään paljon lähellä, heitä lohdutellaan ja pidetään riippuvaisina vanhemmistaan. Isompina heille annetaan tehtäväksi huolehtia jostain koko perhettä hyödyttävästä tehtävästä, jopa pienempien sisarusten kasvattamisesta, ja heidän odotetaan asettavan ryhmän valinnat omien tavoitteidensa edelle. Vanhemmuuden ideaali länsimaissa on autoritatiivinen eli kuunteleva kun taas niiden ulkopuolella autoritäärinen eli ehdotonta tottelemista vaativa. 

Yhteisöllisyyttä ei kuitenkaan puutu individualistisista kulttuureistakaan. Rothbaum ja Trommsdorff ehdottavat, että kyse on siitä, että yhteisöllisyyttä on kahdenlaista. Kaksi yhteisöllisyyden mallia he lainaavat Toshio Yamagishiltä. Individualistisissa kulttuureissa se perustuu luottamukseen (trust), vapaaehtoiseen sitoutumiseen toisiin ihmisiin. Näin autonomia korostuu yhteisöllisyyden sisällä. Kollektiivisisssa kulttuureissa korostetaan velvollisuuteen perustuvia suhteita, kuten sukulaisuutta, ja tätä kutsutaan vakuuttuneisuudeksi (assurance). Rothbaum ja Trommsdorff myös pohtivat, olisiko kahdenlaista autonomiaa, mutta toteavat, että tähän mennessä kehitetyt vertailut ovat liian länsimaisittain vaikuttuneita.

Rothbaum ja Trommsdorff tekevät johtopäätöksen, jota todellakin haluan nostaa esiin. Eettisen uskonnonopetuksen (ja samalla muunkin opetuksen) kriteeriksi on nostettu turvallisen tilan järjestäminen. Rothbaum ja Trommsdorff kuitenkin huomauttavat, että arvot ja käyttäytymismallit, jotka ovat tärkeitä lapsen turvallisuudentunteelle riippuvat kulttuurista. Individualistisissa kulttuureissa pyritään tarjoamaan turvallinen pohja, jolta lapset voivat tehdä omia valintojaan. Kollektiivisissa kulttuureissa turvallisuudessa on kyse tiiviin yhteisön muodostamisesta ja harmonisen yhteistoiminnan mahdollistamisesta.

On aika ymmärtää, että koulutusihanteemme ovat länsimaisia ja liberaaleja, eivät suinkaan universaaleja ja vaihtoehdotomia. Tämä ymmärrys ei tarkoita sitä, että ihanteista pitää luopua, mutta niitä kohtaan pitäisi olla kriittinen. Pitäisi miettiä, miten otetaan huomioon muita kulttuuritaustoja lapsen parhaaksi. Pitäisi varmistaa, etteivät tavoitteet käänny itseään vastaan, jos ne ovat liian leimallisesti jotain, mikä on vierasta - siis turvattomuutta aiheuttavaa - osalle lapsista. Vähintäänkin pitäisi tutkia, voiko vieraissakin kasvatusihanteissa olla jotain hyvää ja oikeaa.

Erityisen innostunut olen tästä artikkelista, koska se tuntuu selittävän joitain asioita, joihin törmäsin suomalaisten musliminuorten haastatteluissa. Kenties haastatteluaineisto voi vastata myös siihen kysymykseen, omaksuvatko kollektiivisista kulttuureista kotoisin olevat nuoret individualistisen kulttuurin piirteitä suomalaisessa koulussa ja missä mielessä. Löysin (yllättäen aika helposti Googlen avulla) myös Rothbaumia ja Trommsdorffia kohtaan kohdistettua kritiikkiä, mutta se ei ollut sen luonteista, ettei jaottelua voisi käyttää. Kuten jokainen joskus tieteellistä tutkimusta tehnyt tietää, metodinen löytö on kullan arvoinen!

Ääripään älähdys

Viime aikoina on aina välillä käynyt niin kuin entiselle koiralle eli on tehnyt mieli älähtää. Kyseinen sananlasku antaa toki ymmärtää, että ei kannattaisi älähtää, jottei tulisi paljastaneeksi olleensa arvostelun kohde. Vaikka voisikin kiistää olevansa kritiikon kohde, tunnen, että se on ollut epäoikeudenmukaista ja haluan korjata sitä.

Kyse on etupäässä parista kannanotosta, joissa valitellaan maahanmuuttokeskustelun kärjistymistä ja keskitien argumenttien puuttumista. Olen itsekin puhunut tässä taannoin ääripäiden välillä välittämisen tärkeydestä. Parissa kuukaudessa on kuitenkin tapahtunut paljon ja keskustelun painopiste on muuttunut. Rasistisen vihapuheen tai hysteerisesti maahanmuuttoa vastustavan pelkopuheen vastapooliksi sellaisen puheen, jossa noita puhujia pilkataan vihapuheen tyyppisellä aggressiivisella kielellä. Siksi minua jollain tavalla loukkaa se, että vastapooliksi asetetaan esimerkiksi ne, jotka sanovat rasisteja rasisteiksi, kuten tehtiin Pohjolan Sanomissa, tai se, että toivotetaan maahanmuuttajat tervetulleiksi, kuten Suomen Kuvalehden Näkökulmassa. Näissä kirjoituksissa oli lisäksi muunkinlaisia näkökulmia, eli ne kieltämättä edustavat sitä tervetullutta ääripäiden välissä olevaa kirjoittelua. Haluan kuitenkin vähän puida noita heittoja.

Tässä on varmaan käynyt vähän niin, että viestintä on - niin kuin tavallisesti käy - epäonnistunut. Tarkoitan sitä, että kun humaaneja näkökulmia puolustava kansanosa vastaa maahanmuuttopelkoisten väittämiin, syntyy sellainen käsitys, että mitään ongelmia ei nähtäisi. Hyvä esimerkki on Finland says welcome -tapahtuma viime viikonloppuna. Tarkoitus oli varmasti järjestää jotain positiivista tähän synkkien uutisten aikaan sekä - huomatkaa! - ketään vastaan suuntautumaton tapahtuma. En kuitenkaan ihmettelisi, jos se näytti maahanmuuttopelkoisten ihmisten silmissä siltä, että sinisilmäinen suvaitsevaisto kuvittelee, että monikulttuurisuus on loppumaton sunnuntaipiknik, joten lisää ihmisiä kannattaa oikein houkutella tänne. Kun koko ajan ei haluta synkistellä ja syyllistää, jää sanomatta se, että vieraanvaraisuuden korostaminen liittyy tähän tilanteeseen, jossa ihmisten eläminen kodeissaan on tullut mahdottomaksi, minkä jälkeen he ovat saaneet osakseen jo liikaa tylyä kohtelua. Emme pidä sitä inhimillisenä. Totta kai olisi parempi, jos kaikki voisivat elää omissa kodeissaan.

Rasistiksi syyttämisestä sen sijaan on tullut aivan hirvittävä loukkaus. Ihmeellistä on se, että se loukkaa myös niitä, jotka ovat suorastaan ylpeitä rasistisista mielipiteistään. En tiedä, olisiko parempi sanoa "tuo ajattelu on rasistista" kuin että "nyt olet rasisisti". Silloin ainakin yrittäisi viestittää, että vaikka toisella on joitain kyseenalaisia ajatuksia, hänellä voi silti monia hyviä ominaisuuksia, esimerkiksi hyvä vanhempi, tehokas työntekijä tai säästäväinen taloudenpitäjä, mitä kukakin nyt arvostaa. En oikeastaan tosin usko, että siitä olisi apua, sillä toisen loukkaamiseen ei oikeastaan tarvitse käyttää edes sanaa "rasistinen". Silti olen sitä mieltä, että rasismista pitäisi puhua. Rasismia pitää sanoa rasismiksi juuri nyt, kun rasistinen puhe tuntuu muuttuvan normaaliksi.

On varmaan niin, että moni ihminen vaalii itsestään suvaitsevaista käsitystä. Sillä vain voi olla niin monia ulottuvuuksia, joista sitten joku on sokea kohta. (Esimerkiksi voisi pohtia tapausta, jossa ihminen ilmoittaa suvaitsevansa kaikkea paitsi suvaitsemattomuutta.) Esimerkiksi usein kuulee, että ihminen perustelee, ettei hän voi olla rasisti, koska hänellä on monia ulkomaalaistaustaisia ystäviä. Ilman muuta silloinkin voi olla rasisti. Ihminen hyväksyy ystävänsä - eihän siinä ole mitään erikoista. Samalla ihminen voi aivan hyvin ylläpitää mielessään johonkin toiseen kansallisuuteen liittyviä ennakkoluuloja tai yleistyksiä. Itse asiassa varmasti jokaisella on ihmisryhmiin liittyviä ennakkoluuloja tai yleistäviä ajattelutapoja. Ero onkin siinä, tiedostaako ja tunnustaako ne.

Sosiaalisessa mediassa on erityisesti viime aikoina kiertänyt hellyyttäviä kuvia erivärisistä lapsista tekstillä, jossa väitetään, että kukaan ei synny rasistiksi, vaan viha opitaan. En usko siihen. Lasten kanssa on ihan sama juttu. Jos erivärisen lapsen kanssa leikit sujuvat, ei ole mitään ongelmaa. Jos leikit eivät suju, lapsikin laittaa sen helposti toisen kielen tai pahimmillaan ihonvärin syyksi. Aikuinen yleistää joskus yhdestä, helposti kahdesta ja kolmesta tapauksesta jo todennäköisesti. Ehkä yleistykset ovat meille välttämätön keino luoda järjestystä maailmaan. Siksi rasismi voitetaan vain, jos tämä tiedostetaan ja sitä vastaan tietoisesti taistellaan. Ennakkoluulonsa voi jättää sanomatta ääneen ja pyrkiä kohtelemaan kaikkia samalla tavalla.

Vihapuhe ahdistaa ihan kamalasti. Sitä - eri tasoisena - suolletaan nykyään sekä nimimerkkien suojista että reteästi omalla nimellä. Ja kuten sanottu, kumpikin ääripää syyllistyy siihen, joskin maahanmuuttomyönteinen puoli kyllä vähemmän. Sen suurin ongelma on, että se luo uhkakuvia, jotka levittävät tunnetta, että olemme jotenkin uhattuna. Osa varmaan viestitää ihan aidosta pelosta ja huolestuneisuudestaan, mutta surullista on, että jotenkin näitä ei tunnu tavoittavan kaikki se viestintä, joka tosiasioilla koettaa vähentää niitä - usein kansallisuuksiin liittyviin yleistyksiin perustuvia eli rasistisia - pelkoja. Itsensä on niin helppo ympäröidä äänillä, jotka vahvistavat pelkoja tosiasioiden sijaan. Osa peloista on tietenkin muunlaisia. Ennen minullakin oli tapana naureskella sille, että maahanmuuttajien vika on sekä se, että he elävät sosiaalituilla, että se, että he tekevät töitä. Nyttemmin olen alkanut ymmärtää, että kyse on vain saman kolikon kahdesta puolesta. Maahanmuuttajatulva ymmärrettävästi näyttää lisäävän kilpailua niukkuudesta, oli kyse sitten työtilaisuuksista tai tukirahoista.

Kolmas minua ärsyttävä strategia arvostella suvaitsevaistoa on syyttäminen sinisilmäisyydestä. Se taas liittyy laajempi kysymys hyvän tekemisen dilemmoista. Ehkäpä palaan asiaan myöhemmin tai sitten jätän asian fiksummille.

Miten taltuttaa painajainen?

Täytyy sanoa, että omassakin mielessä on viime päivinä käynyt toive, että kunpa tämä olisi vain pahaa unta. Puhun siis tapauksesta Olli Immonen, mutta minun painajaiseni ei ole monikulttuurisuus vaan tämä tilanne, jossa osa kansasta tuntuu todella kokevan, että vierasmaalaiset ihmiset Suomessa uhkaavat meitä ja meidän elämäntapaamme. Vähän on kyllä käynyt mielessä, että onko Immonen tosissaan vai pyrkiikö hän vain tällaisella helposti tunteisiin vetoavalla retoriikalla taistelusta puhtaudesta saamaan valtaa. Alan myös kallistua sille kannalle, että kaikkein suurin ongelma eivät ole ne Vastarintaliikkeen tyyppiset toistaiseksi aika pienet ääriliikkeet vaan ne lukuisat ihan tavalliset ihmiset, jotka joidenkin omien kokemustensa perusteella ovat alttiita uhka-retoriikalle.

Elän varmasti jonkinlaisessa kuplassa, mutta haluaisin todella ymmärtää, mistä tämä oman aseman uhatuksi kokeminen kumpuaa. Niin kuin moni muukin, haluaisin toimia sen hyväksi, että tämä maa ei jakaantuisi toisiaan sättiviin "suvaitsevaistoon" ja "rasisteihin", vaikka monikin henkilö toki voi kuulua rintamalinjan eri puolille asiasta riippuen. Tutkijana uskon, että vain parempi ymmärrys voi tuottaa tehokkaita toimenpiteitä. Mitään tutkimusta en toki ole nyt tehnyt enkä lukenut, enkä myöskään ole keksinyt, miten voitaisiin toimia tavoitteeni saavuttamiseksi pitkäjänteisesti ja jatkuvasti - vaikka on tietenkin muistettava, että opettajanahan toimin juuri pitkäjänteisesti ja jatkuvasti rasismia ja stereotypioita vastaan. Nämä aikuiset eivät vain ole siellä luokassani! Kirjoitan tässä nyt eräänlaisen oppimateriaalin sen pohjalta, mitä tässä olen viime päivinä yrittänyt ymmärtää.

Mitä monikulttuurisuus on?

Minun ymmärtääkseni monikulttuurisuus on yhteiskunnan sellainen piirre, että siellä elää rinnakkain erilaisia kulttuureita. Moni on viime päivien keskustelussa korostanut, että tämän on suomalaisen yhteiskunnan piirre, joka ei ole uusi ja jota ei voi pyyhkiä pois. Ei myöskään ole mitään yhteistä ja yleistä suomalaista kulttuuria, jonka kaikki piirteet jokainen suomalainen tuntisi itselleen läheiseksi.

Toisteltu fraasi on "monikulttuurisuus on rikkaus". Itse koen niin. Olen työssäni kohdannut erilaisia kulttuureita edustavia ihmisiä ja keskustellut heidän kanssaan. Tuntuu loputtomalta, miten erilaisia arkeen, juhlaan, ihmissuhteisiin ja viestintään liittyviä merkityksiä voidaan vertailla heidän kanssaan. Joskus keskustelussa joku arvostelee suomalaisia arvoja ja normeja, joskus vain ihmetellään yhdessä. Ymmärrän kuitenkin täysin, että ihan kaikki eivät haltioidu tällaisista keskusteluista niin kuin minä. Minulla on tällaiset mieltymykset, ja koen itseni etuoikeutetuksi - ja sitä varmasti olenkin - kun saan työssäni fiksujen eri kulttuurien edustajien kanssa keskustella asioista. Toisilla on varmasti toisenlaiset kiinnostuksen kohteet, ja moni voi kokea tällaiset kohtaamiset hyvinkin vaikeiksi, erityisesti oman elämäntavan arvostelun. Siksi tätä fraasia pitäisi jotenkin pystyä purkamaan. Mitä hyötyä monikulttuurisuudesta on jollekin tietylle henkilölle hänen elämäntilanteessaan? Onko siitä hyötyä kaikille? Voiko siitä olla haittaa? Voiko haittoja minimoida? Voiko haittoja pienentää muuttamalla omaa asennettaan?

Käsitteen monikulttuurisuus (multicultural) rinnalla käytetään usein myös kulttuurien välinen (intercultural). Tämä vähän huonosti suomeksi kääntyvä termi voidaan nähdä eräänlaiseksi tavoitteeksi, millaisia noiden monien kulttuurien välisten suhteiden pitäisi olla. Kulttuurien välisyys yhteiskunnassa merkitsee sitä, että kulttuurien edustajat eivät pitäydy omissa oloissaan vaan kulttuureilla on keskenään kanssakäymistä. Tämä on normatiivista ajattelua, mutta mielestäni vieraisiin kulttuureihin epäluuloisesti suhtautuvien pitäisi hyväksyä kulttuurien välisyys tavoitteeksi. Nimittäin jos haluamme, että Suomessa elävät maahanmuuttajat tutustuvat tai sopeutuvat suomalaiseen kulttuuriin, tarvitaan kanssakäymistä ja vuorovaikutusta, ja tämä vaatii sopeutumista myös valtakulttuurin jäseniltä - ja parhaimmillaan ennakkoluuloton vuorovaikutus myös johtaa sopeutumiseen. Mielestäni tämä käsite on tärkeä tässä keskustelussa siksi, että monien ihmisten pelot tuntuvat liittyvän siihen, millaiset säännöt säätelevät eri kulttuurien välistä kanssakäymistä ja kuka ne ehdot sanelee.

Väärinkäsityksiä monikulttuurisuudesta / kulttuurien välisyydestä Suomessa

Seuraavassa käsittelen muutamia käsityksiä, joihin törmäsin mm. Ruskeat tytöt -blogin kommentoinnissa.

Monikulttuurisuus merkitsee sitä, että kaikki on sallittua kulttuurisin perustein.

Monikulttuurisuuden kannattajat ovat tietoisia kulttuurirelativismin vaaroista. Monet heistä ovat liberaaleja ja pitävät ihmisoikeuksia luovuttamattomina arvoina, joiden avulla kulttuurien arvoja ja käytäntöjä voidaan tarkastella. Tämä tosin vaatii sensitiivisyyttä aika lailla.

Meitä vaaditaan noudattamaan vieraiden kulttuurien tapoja.

Mielestäni tällä väitteellä ei ole perusteita. Käsityksen taustalla on ehkä jonkinlainen porttiteoria. Jos ehdotetaan, että jostain perinteisestä asiasta luovutaan tietyissä tilanteissa (en nyt viitsisi käyttää tässä Suvivirttä tai betoniporsaita esimerkkinä, mutta ilmeisesti ja valitettavasti nekin ovat vaikuttaneet), koska ne voivat loukata joitakuita kulttuurin tai uskonnon perusteella, tämä tarkoittaa, että kulttuurinen vähemmistö sanelee säännöt ja seuraavaksi suomalaisnaiset pakotetaan pitämään huntua. Ylilyöntejä varmasti on, samoin sitä, ettei ehditä tai osata käydä neuvotteluja vähemmistöjen kanssa.

Muiden kulttuurien edustajille ei saa huomauttaa mistään.

"Kukkahattutädit" eivät kiellä ketään ottamasta puheeksi esimerkiksi taloyhtiössä ongelmallista käytöstä, vaikka se olisi toisessa kulttuurissa normaalia. Kuten kaikessa naapureiden välisessä kanssakäymisessä, mikäli käytös ei varsinaisesti riko yhtiöjärjestystä, pitää olla valmis sovittelemaan. Tässä voisi kyllä olla kansalaisaktiivisuuden paikka. Miten näitä neuvotteluja käydään, jos on kielimuuria ja ennakkoluuloja tai äkkiväärää käytöstä puolin ja toisin? Kuka rahoittaisi maksuttomien (tai edullisten) naapurisovittelijoiden koulutuksen ja toiminnan? Olisiko siinä jotain uutta ja konkreettista, millä voitaisiin auttaa molemminpuolista integroitumista?

Meidän ei tarvitse tarjota maahantulijoille parempaa kohtelua kuin heidän lähtömaissaan tarjottaisiin meille.

"Jos minä muuttaisin Lähi-itään, ei minulle järjestettäisi uskonnonopetusta / oman äidinkielen opetusta / vapautusta uskonnollisista tilaisuuksista jne." Jos arvostamme uskonnonvapautta tai jotain muuta ihmisoikeutta, emme kai oikeasti ole ottamassa mallia jostain Lähi-idän diktatuurista?

Monikulttuurisuuden ongelmat saadaan kuriin laittamalla maahanmuutto kuriin.

Jos pidämme itseämme moraalisina ihmisinä, emme voi sysätä vastuuta maailman hädänalaisista ihmisistä kokonaan maailman köyhimmille maille (tai Välimeren tilannetta ajatellen Euroopan köyhimmille maille). Tämä on ehdoton ei. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käsitellä monikulttuurisuuden haasteita täällä Suomessa ja käyttää siihen asiaankuuluvat resurssit. On tietenkin muistettava, että maahanmuuttajista vain osa on pakolaisia tai turvapaikanhakijoita tai heidän perheitään, mutta yleensä työn perässä muuttavia pidetään "sopeutumiskelpoisempina".

Mitä monikulttuurisuus / kulttuurienvälisyys meiltä vaatii?

Itsestäänselvyyksiä, mutta niin vaikeita asioita:

Älä yleistä.

Peruskoululainenkin osaa toistaa tämän. Älä yleistä, älä yleistä. Mutta kahdesta syystä se on lopultakin todella vaikeaa. Yleistäminen kansallisuuden tai siihen verrattavan piirteen vuoksi tuntuu olevan syvästi inhimillistä. Sitä vastaan on taisteltava joka päivä omassa itsessään. Sivistys auttaa, mutta ei aina riitä. Toinen vaikeus on se, että yleistämisen kielto todella tarkoittaa sitä, että vaikka olisi jollain vedenpitävällä keinolla osoitettu, että ihmisryhmässä x on yksi rehellinen jäsen ja kaikki muut ovat huijareita tai varkaita, jokaiselle ihmisryhmän x jäsenelle on periaatteessa annettava mahdollisuus osoittaa teoillaan, onko se rehellinen henkilö. Jos tällainen todella äärimmäinen tilanne olisi, ilman muuta terve järki sanoisi, jollain tavalla olisi varauduttava siihen, että et ole tekemisessä sen ainokaisen rehellisen henkilön kanssa. Silti oikeudenmukaisuus vaatii, että ketään ei pidetä lurjuksena ennen kuin hän on todistettavasti tehnyt jotain.

On neuvoteltava ja tasapainoiltava.

On helppo suuttua ja ja purnata, mutta vaatii paljon enemmän neuvotella säännöistä. Ei voi myöskään kaikki tilanteet kattavasti sanoa, mihin asti joustetaan ja mihin laitetaan raja. Olisi helppo sanoa, että Suomen lait ovat mittari, ja usein ovatkin, mutta joskus ne ottavat heikosti huomioon moninaisuutta. Silloin on pohdittava niiden muuttamista, päivittämistä. Tärkeää on kuitenkin selvittää, miten vastapuoli tulkitsee tilanteen ja mitä arvoja hän vaalii toimiessaan tietyllä tavalla. Vasta kun tämä ymmärrys on saavutettu, on tuomitsemisen aika. Ajattelen tässä nyt vaikka niitä taloyhtiön tai työyhteisön konfliktitilanteita.

Oikeudenmukaisuus on arvo, ei välinearvo.

On ymmärrettävää pettyä, jos tulee ongelmia, kun yritetään auttaa toista ihmistä. Moni turhautuu voimakkaasti, kun maahanmuuttajat arvostelevat Suomea jostain - eikä se tunnu kivalta minustakaan! Maahanmuuttajan tekemä rikos on tuplarikos, koska se osoittaa, että hän ei ole sen armon arvoinen, että on päässyt Suomeen. Maahanmuuttajat eivät saisi haastaa riitaa suomalaisten kanssa, mutta eivät myöskään keskenään. Konflikteja voisi selittää kulttuurilla tai vaikeilla kokemuksilla, mutta siihen voi aina sanoa, etteivät ne oikeuta pahoja tekoja. Eivät oikeutakaan. On kuitenkin ajateltava, että jos pidämme jotain asiaa todella arvokkaana, esimerkiksi oikeudenmukaisuutta tai inhimillisyyttä, meidän on toteutettava sitä huolimatta siitä, miten sen kohteet käyttäytyvät. Ristiriitoihin on varauduttava ja erilaisiin viestintätyyleihin kannattaa tutustua, jotta osaa lukea tilanteita oikein. Oikeudenmukaisuus pitää antaa lahjana, ei vastalahjana jostain teosta tai asenteesta.

Niin että eihän se monikulttuurisuus ole pelkkää laulua ja tanssia. Monia varmaan loukkaa sellainen yläpuolelta tuleva monikulttuurisuushehkutus, joka ei ota huomioon ihmisten pettymystä ja turhautumista. Suhtautumista voi kuitenkin opetella. Yleistäminen ja oikeudenmukaisuus kun eivät liity vain monikulttuurisuuteen, vaan kenen tahansa, vammaisen, vanhuksen, bodarin, hevarin tai blondin kohtaamiseen.