Jaa jotain 2017

Mietin, mitä tänä vuonna jakaisin. Draamaharjoituksen, jossa kuitenkin käsikirjoitus on pelkkä luuranko sille, mitä itsellä on mielessä ja mitä tositilanteessa voi tapahtua? Itse ottamiani kuvia sisältävän esityksen, johon pitäisi ehkä lisätä tekstiä, jotta sen ymmärtäisi?

Päätin jakaa kolme materiaalia, joissa on tekemistä oppilaille ja joissa hyödynnetään netissä olevaa materiaalia. Kaksi niistä on juuri niitä samoja, joita esittelin edellisessä kirjoituksessani. Tämä on tietysti riski siltä kannalta, että olen käyttänyt näitä Google Suite for Education -ympäristössä, eikä kaikilla ole sitä käytössään. Ja tietysti siltä kannalta, että en voi taata, että ne toimivat kaikilla ryhmillä jne... Mutta eivätköhän nämä ole vähän tyhmiä mietteitä? Kuka voi vaatia takuuta sille, mitä ilmaiseksi saa? Eli olkaa hyvät, tässä linkkejä materiaaleihini! Materiaaleja on käytetty 7. ja 8. luokan historiassa ja uskonnossa.

Diktatuurien aika Euroopassa



Terve uskonnollisuus?


Venäjän yhteiskunta 1800-luvun lopun taiteessa


Olen käyttänyt ideaa muokata samaa Google Slidesia myös 10 käskyn käsittelyssä. Ohjeena oli vain miettiä, mitä käsky koskee ja mitä ongelmia siinä saattaisi olla. Sai myös kommentoida toisten postauksia. Tämä simppeli idea menee kuitenkin jakoon vain näin ilman simppeliä Slides-esitystä.

Hyviä jakamisia kaikille!

Laaja-alaisia hommia

Lukuvuoden viimeisen kvartaalin vähitellen alkaessa voin sanoa, että alkaa vähän helpottaa. Tämä lukuvuosi on ollut varmasti jokaiselle Suomen opettajalle aikamoista omaan työhön kohdistettujen vaatimusten kanssa painimista. Oppimiskulttuurihan olisi siis pitänyt laittaa kerralla kuntoon - ajan tasalle siitä iänikuisen vanhasta ja takapajuisesta opettajajohtoisesta ja ainesidonnaisesta jne. Jakamisen kulttuuriin pitäisi päästä eikä mitään enää yksinään kehittää. Samalla pitäisi olla kartalla siitä, mikä on nuorille relevanttia ja lähteä heidän kysymyksistään. Lisäksi uusi opetussuunnitelma on tuonut opettajien oppiaineiden opettamisen lisäksi velvoitteen toteuttaa monialaisia kokonaisuuksia sekä laaja-alaista osaamista. Nämä kaksi ovat saaneet monta otsaa rypistymään. Ne toisaalta ovat eri asioita ja toisaalta limittyvät toisiinsa: laaja-alainen oppiminen tapahtuu eri oppiaineissa, joten siinäkin on monialaisuutta.

Sitten saatiin vielä tämä kiky. OAJ on kieltämättä neuvotellut opettajille edullisen kiky-sopimuksen, mutta eipä se riemunkiljahduksiakaan kirvoita, kun kikyn nimissä on jäätävä töihin vielä vähän useampana iltapäivänä kehittämään ja suunnittelemaan. Mutta rehellisesti: mitä tekisimme ilman kikyä? Millä ajalla tämä toimintakulttuurin muutos toteutettaisiin? En tiedä, mitä tulevina vuosina kiky-ajalla tehdään, mutta nyt sitä tarvitaan kipeästi.

Yhden kiky-iltapäivän sain omalla koulullani vetää, sillä olen mukana kehittämässä laaja-alaisen osaamisen opettamista koulullamme. Hienosti se meni - minulla on niin upeat työkaverit, että moni oikein kiitteli, että sai miettiä iltapäivän myöhäisinä tunteina luovuutta tai itsensä johtamista opetuksessa. Lähdin mukaan tuohon kehittämistyöhön intuition saattelemana. Asiat tuntuivat tärkeiltä. Vaikka on välillä tuskastuttanut, että miksi tähänkin vielä pitää ihan itse keksiä tyhjästä joku toimiva kehikko, onnistumisen elämyksiäkin on tullut.

On tullut uusia oivalluksia, kun on miettinyt laaja-alaista osaamista taitoina, ja niitä siitä näkökulmasta, miten niitä voi oikeasti opettaa sen sijaan, että vain antaa tehtäviä, joissa niitä taitoja tarvitaan. Tietysti onnistumisen elämys on paljon kiinni siitä, millaisen palautteen oppilaat antavat, ja riipuu paljon ryhmästä, miten valmiita oppilaat ovat myöntämään oppineensa tai oivaltaneensa uutta. Hyviä keskusteluja on käyty, kun korostin oppilaille, että vaikeudet ryhmätyössä ovat hyvä asia, koska niissä voi oppia sitä, miten ryhmätyön saa sujumaan. Taitojen oppiminen on tuntunut myös motivoivan oppilaita.

Yksi taito, johon olen erityisesti kiinnittänyt huomiota, ovat tekstitaidot. Aikanaan Agora-hankkeessa mukana ollessani lähestulkoon provosoiduin, kun Katriina Rapatti sanoi luennossaan, että oppilaat jätetään yksin purkamaan oppikirjatekstejä. Yläkoululaisetko eivät selviytyisi oppikirjateksteistä? Kun oikein tarkasti oppilaiden vastauksia, erityisesti kirjallisia, tarkkailee, huomaa, että asia on juuri näin. Kielitietoisuudesta tietoiseksi tuleminen on saanut ymmärtämään, miksi oppilaat eivät joskus löydä oppikirjatekstistä vastausta tai vastaavat puolinaisesti, miksi he kirjoittavat kokonaisia lauseita, kun pitäisi tehdä muistiinpanoja, miksi he kopioivat suoraan Wikipediasta, kun pitäisi määritellä: He eivät hallitse erilaisia tekstityyppejä. Myös aikaisempien tietojen puuttuminen saa heidät katsomaan kirjan tekstiä aivan toisella tavalla kuin opettaja katsoo.

Kielitietoisuuteen olen viitannut tässä blogissa muutaman kerran aikaisemminkin. Nämä taidot ovat entistä tärkeämpiä tilanteessa, jossa oppilaan osuutta oppimisessa lisätään eli vähennetään opettajajohtoisuutta. Toisin sanoen jos frontaaliopetusta on entistä vähemmän, se täytyy entistä vahvemmin suunnata oppilaiden evästämiseen siihen, mitä taitoja he tarvitsevat osaamisensa osoittamisessa, esimerkiksi määritelmän ja yhteenvedon kirjoittamiseen. Näitä asioita pitäisi myös henkilökohtaisessa ohjaamisessa tietoisesti tarkastella. Koko opettajan urallani olen äärimmäisen vähän luettanut kirjan kappaleita ääneen ja käsitellyt sitä, miten ne ovat rakentuneet. Vähän on tullut valituksia siitä, että kappaleista vain pyyhälletään ohi, mutta kuittasin sen tottumattomuutena. Nyt olen lisännyt oppikirjan tekstin lukemista, ja oppilaat ovat tuntuneet arvostavan. Oppikirjan kappaleet ovat osoittaneet kimuranttiutensa. Erityisesti historian oppikirjassa käytetään monenlaisia tehokeinoja, joissa tottumattoman lukijan on varmasti vaikea pysyä perässä. Haastetta toki riittää siinä, että yhdessä lukeminen olisi kaikille mielekästä.

Otin lukuvuoden alussa periaatteeksi, että minun tunneillani ei kopioida mitään, mitä opettaja heijastaa taululle. No, käytännössä kyllä kopioidaankin, koska varsinkaan vaikeammissa tapauksissa ei oikein voi jättää kokonaan suullisen läpikäynnin varaan, mutta ainakin ensin kaikki oppilaat yrittävät itse muodostaa itselleen muistiinpanoja. Olen kehittänyt erilaisia tapoja tehdä ohjatusti muistiinpanoja eli yleensä käytännössä annan tehtäviä, jotka pitää kirjan avulla tehdä, esimerkiksi pitää etsiä joidenkin otsikoiden alle asioita, ehkä piirtääkin ne. Toinen menetelmä on antaa sanoja, joita pitää määritellä. Siinä olen joutunut miettimään, miten opetan määritelmän kirjoittamista. Muistiinpanojen lisäksi olen kirjoituttanut yhteenvetoja, ja sen ohjaamisessa vasta onkin ollut opeteltavaa. Historiassa on luontevaa kirjoituttaa myös eläytymiseen perustuvia mielikuvitustekstejä. Olen miettinyt, voinko perustella sitä tällaisen tekstityypin tarpeellisuudella työelämässä. Varmasti en, mutta toisaalta monet ovat pitäneet niistä, ja tulokset ovat olleet usein hyviä.

Ihan omanlaisensa näkökulma siihen, miten irrallisista huomioista päästään syvälliseen oppimiseen on yhteisöllinen tiedon rakentaminen. Kun meillä nyt on internetin kautta pääsy niin monipuoliseen visuaaliseen, audiovisuaaliseen ja tekstuaaliseen materiaaliin, joka päästää sekä historian että uskonnon opetuksessa niin lähelle autenttisia kokemuksia, sitä pitäisi tehokkaasti hyödyntää. Voidaan tietysti käydä opettajajohtoisia keskusteluja, mutta koska materiaalia on niin paljon, sen avulla voisi myös eriyttää ja hyödyntää oppilaiden erilaisia kiinnostuksen kohteita. Lisäksi olen toivonut, että kehittämällä menetelmiä, joissa tehdään näkyväksi tiedon rakentumisen prosessi yksittäisistä havainnoista synteeseihin ja johtopäätöksiin, se auttaisi oppilaita itsenäisessä tiedonhaussa ja esittämisessä. Kuvailin täällä aikaisemmin erästä vanhaa yhteisöllisen tiedon rakentamisen projektia.
Pähkäilin oikeasti tosi pitkään, miten voisin samankaltaista toteuttaa käytössäni olevilla moderneilla digitaalisilla työkaluilla. Paitsi että täydellistä työkalua en ole löytänyt, en ole päässyt myöskään pedagogisesti ihan vielä tavoitteisiini. Turhaa työskentely ei kuitenkaan ole ollut.

Pääasiassa olen käyttänyt kahta menetelmää. Meillä on käytössä Google Suite for Education. Kevyempi tehtävätyyppi on ollut sellainen, että olen laittanut Classroomissa kysymys-työkalulla oppilaille joitain linkkejä ja tehtäväksi jakaa joku havaintonsa, esimerkiksi kiinnostava asia, jonka ovat löytäneet materiaaleista. Työkalu on ainoa Classroomissa oleva keskustelun mahdollistava vaihtoehto, ja sen ongelma on se, etteivät oppilaat näe toisten vastauksia ennen kuin ovat vastanneet itse. Tällöin he eivät tiedä, onko joku jo laittanut saman asian. Toiseksi oppilaat tuntuvat ajattelevan suorittaneensa tehtävän kun ovat laittaneet yhden vastauksen, vaikka toisten vastausten kommentoimisen voi mahdollistaa. Jos olisi aikaa, voisi laittaa seuraavaksi tehtäväksi tehdä yhteenveto luokan vastauksista. Yleensä olen tehnyt sitä itse suullisesti. Toinen, syvällisempi versio on ollut tehdä luokalle yhteinen Slides-esitys, jossa on niinikään erilaisia linkkejä ja kysymyksiä, joihin voi ottaa kantaa. Oppilaat ovat voineet myös pohtia oppitunnilla muilla tavoin ksäiteltyjä asioita. Olen antanut värikoodeja, joilla oppilaiden on pitänyt merkitä, onko heidän kommenttinsa vaikutelma jostain materiaalista, lisätieto, kysymys vai johtopäätös. Tässä vaihtoehdossa oppilaat näkevät, mitä muut ovat kirjoittaneet. Heidän täytyy itse muistaa kirjoittaa nimensä kommenttinsa perään. Tietysti tällainen työtapa on myös hyvin haavoittuivainen, jos joku ryhmästä sattuisi olemaan sabotoinninhaluinen, vaikka versiohistoriasta toki pystyy palauttamaan poistettuja asioita. Jos ryhmässä on paljon oppilaita työskentelemässä saman aiheen kimpussa, jotkut saattavat turhautua, kun eivät keksi uutta sanottavaa. Ihan en tässäkään ole päässyt siihen, että tieto jäsentyisi ja rakentuisi prosessinomaisesti, mutta hetkellisesti on syntynyt kiinnostavaa keskustelua. Olen osallistunut keskusteluun, mutta tässä menetelmässä opettajan osuus on minimaalinen verrattuna tuntikeskusteluun, ja sitä on hienoa seurata.

Laaja-alaisuudesta kielitietoisuuteen - näin nämä uudet haasteet ja virtaukset kietoutuvat yhteen. Tästä tuli aika pitkä purkaus, mutta jospa nuo viimeiset kuvaukset olisivat myös sitä jakamisen kulttuuria. Toivon teille kaikille innostavia tutkimusmatkoja laaja-alaisen osaamisen tukemiseen!

Oikeusoppinut käsitys neutraaliudesta

Yksi viikon uskontouutisista oli EU-tuomioistuimen päätös siitä, että työnantaja voi kieltää huivin käytön muslimityöntekijältä, mikäli vaatii neutraalia pukeutumista kaikilta. Vei hetken, että pureskelin tätä uutista ja mietin, mikä siinä minua tökkii. Periaatteessa hyväksyn, että tietyissä rajoissa työnantajalla tulee olla oikeus sanella, miten asiakaspalvelussa olevat työntekijät pukeutuvat tai miltä he näyttävät (kynnet, hiukset, meikki, lävistykset). Vasta muutaman päivän jälkeen ymmärsin, että se, mikä häiritsi, oli käsite neutraali.

Mitä ihmettä pukeutumisen ja asiakaspalvelun yhteydessä tarkoitetaan neutraalilla? Ilmeisesti jotain sellaista, mikä ei ärsytä asiakasta. Mutta voidaanko tietää etukäteen, mikä mahdollista asiakasta ärsyttää? Pukeutumisella ymmärrettävästi lähetetään erilaisia viestejä, mutta eikö joku raja pitäisi olla siinäkin, mikä saa ärsyttää ja mikä ei?

Ajattelen niin, että ei-neutraalia, provosoivaa pukeutumista on se, joka jollain tavalla uhkaa asiakasta. Ei asiakaspalvelussa voi pukeutua t-paitoihin, joissa lukee esimerkiksi "Porvarit alas" tai "Köyhyys on oma syy". Mistä lähtien uskonnollinen symboli on alettu tulkita kannanotoksi joitain muita uskontoja vastaan? Voihan kissaihminen pukeutua työpaikallaan kissapaitaan ilman että se tulkitaan haasteeksi koiraihmisiä vastaan. Ymmärtäisin sen, että huivin väriä ja kokoa voitaisiin rajoittaa vetoamalla yhdenmukaisuuteen, siisteyteen tai turvallisuuteen, mutta neutraaliudesta puhuminen paljastaa uskontokielteisyyden. Myönnän, että maailmalla on paljon enemmän uskonnollissävytteisiä konflikteja kuin kissa- ja koiraihmisten välisiä konflikteja, ja ne voivat vaikuttaa globaalissa maailmassa asiakassuhteisiin yllättävän kauaskin. Mutta eikö tässä maailmassa pitäisi nimenomaan taistella vastakkainasetteluiden leviämistä vastaan? Yksittäiselle yrittäjälle tätä vastuuta ei välttämättä pidä sälyttää, mutta tuomioistuimelle kyllä.

Oma ristiriipukseni on melko kookas, koska se on peräisin 1920-luvulta ja on kuulunut ukkini äidille. En pidä sitä kovin usein töissä, koska en halua, että oppilaat tekevät päätelmiä motiiveistani ja tavoitteistani uskonnonopettajana ennen kuin ovat tutustuneet minuun ja opetustyyliini (toisaalta haluan käyttää myös muita koruja). Kyse on kuitenkin minun valinnastani eikä työnantajan määräyksestä. Ehkäpä täytyy huomenna laittaa reilusti symbolit esiin ja keskustella asiasta oppilaidenkin kanssa.