Uuden vuoden ajatuksia

Uuden vuoden kunniaksi blogi on saanut uuden ulkoasun - vihdoinkin! Vuoden vaihteessa sitä myös miettii mennyttä ja tulevaa.

Suunnilleen puolet menneestä vuodesta kului opintovapaan merkeissä, samoin alkupuolisko tulevasta. Opintovapaa on ollut todella mukavaa aikaa. Innostavuus ja stressaavuus on ollut aika lailla tasapainossa. Loppuvuodesta tosin alkoi vähän kalvaa sosiaalisten kontaktien puute. Alkoi tuntua, että ehkä tämän vuoden jälkeen voisi taas olla ihan mukava palata töihin.

Lupaukseni tai toiveeni tulevalle vuodelle onkin se, että pyrkisin pitämään myös työmaalla palkitsevuuden ja paineet paremmin tasapainossa. Tutkijankutkalle luulisi nyt olevan joksikin aikaa helpotusta, kun tämän oointovuoden aikana kerättävästä materiaalista lienee kirjoitettavaa vielä useammaksi artikkeliksi. Välillä mietin, onko kyseessä oikeastaan kirjoittamisen kutka. Tämä blogi kyllä helpottaa, mutta ei yksinään riitä. Nyt on kuitenkin työn alla myös oppikirja. Aika näyttää, tyydyttääkö sen parissa työskentely luovan työn ja teoreettisen pohdinnan tarvetta. Oppimateriaalissahan pitäisi pystyä muuttamaan ideaalit käytännöksi, tai ainakin käytännön tueksi ja ohjaukseksi. Toisaalta pitäisi pystyä kirjoittamaan nuoria kiinnostavasti ja ennen kaikkea ymmärrettävästi. Huomaan, että se vaatii tieteellisen kirjoittamisen jälkeen vähän hakemista.

Joka tapauksessa toivotan kaikille lukijoille innostavien haasteiden täyttämää vuotta 2016!

Häiritsevää kirjallisuutta: koulun kehittäminen ja kulttuurierot

Joskus kirjallisuus kolahtaa, ja tarkoitan nyt tieteellistä tekstiä. Luonnollisesti se kolahtaa erityisesti silloin, kun on etsinyt vastausta johonkin kysymykseen tai jotain kehikkoa, josta tarkastella jotain asiaa. Minulle kävi näin viime viikolla.

Luin kirjasta Handbook of Socialization luvun, jonka sisältämän tiedon pitäisi olla paljon laajemmassa tiedossa ja käytössä. Luvun nimi oli "Do Roots and Wings Complement or Oppose One Another? The Socialization of Relatedness and Autonomy in Cultural Context" ja sen olivat kirjoittaneet Fred Rothbaum ja Gisela Trommsdorff vuonna 2006, siis jo lähes yhdeksän vuotta sitten.

Kirjoitus perustuu varsin laajasti käyttökelpoisena pidettyyn tapaan jaotella kulttuureita individualistisiin ja kollektiivisiin. Individualistisissa yhteiskunnissa tämän jaottelun mukaan ihmisten väliset suhteet ovat väljiä, eikä kenenkään odoteta pitävän huolta muista kuin itsestään ja lähimmästä perheestään. Kollektiivisissa yhteiskunnissa on paljon tiiviitä ryhmiä, joille yksilöt ovat uskollisia ja joilta ne saavat suojelua kaikissa elämän vaiheissa. Rothmann ja Trommsdorff tarkastelevat niiden välistä eroa, joka liittyy omaehtoisuuteen (autonomy) ja yhteisöllisyyteen (relatedness). Individualistiset (pääasiassa länsimaiset) yhteiskunnat korostavat omaehtoisuutta eli yksilön itsenäisyyttä ja valinnanvapautta. Ei-länsimaiset yhteiskunnat ovatkin yleensä kollektiivisia, ja niissä korostetaan yhteisöllisyyttä. 

Kulttuurierot näkyvät jo lapsuudessa. Rothbaum ja Trommsdorff kokoavat tutkimustuloksia, joiden mukaan individualististen kulttuurien lapset arvostavat itsenäisyyttä ja vapaaehtoisuutta enemmän ja vanhempien auktoriteettia ja velvollisuuksia vähemmän kuin kollektivististen kulttuurien lapset. Tämä heijastuu myös siihen, opitaanko paremmin, jos saadaan itse tehdä valintoja vai jos vanhemmat tai ystävät tekevät valinnat. Mielestäni se on hyvin kiinnostava havainto nykytilanteessa, jossa oppilaan valinnat ja kiinnostus ollaan nostamassa entistä vahvemmin opetuksen keskiöön, ainakin ihanteissa!

Ero näyttäisi syntyvän kasvatuksessa, ja täytyy sanoa että tässä vaiheessa tekstin lukeminen herätti aika vahvoja tunteita minussa kasvattajana. Länsimaalaisissa kulttuureissa lapsia rohkaistaan jo pienestä pitäen itsensä ilmaisemiseen, itsenäisiin valintoihin ja itsehallintaan. Isompina heidän odotetaan huolehtivan omista tavaroistaan ja löytävän oman paikkansa maailmassa. Ei-länsimaalaisssa kulttuureissa sen sijaan pikkulapsia pidetään paljon lähellä, heitä lohdutellaan ja pidetään riippuvaisina vanhemmistaan. Isompina heille annetaan tehtäväksi huolehtia jostain koko perhettä hyödyttävästä tehtävästä, jopa pienempien sisarusten kasvattamisesta, ja heidän odotetaan asettavan ryhmän valinnat omien tavoitteidensa edelle. Vanhemmuuden ideaali länsimaissa on autoritatiivinen eli kuunteleva kun taas niiden ulkopuolella autoritäärinen eli ehdotonta tottelemista vaativa. 

Yhteisöllisyyttä ei kuitenkaan puutu individualistisista kulttuureistakaan. Rothbaum ja Trommsdorff ehdottavat, että kyse on siitä, että yhteisöllisyyttä on kahdenlaista. Kaksi yhteisöllisyyden mallia he lainaavat Toshio Yamagishiltä. Individualistisissa kulttuureissa se perustuu luottamukseen (trust), vapaaehtoiseen sitoutumiseen toisiin ihmisiin. Näin autonomia korostuu yhteisöllisyyden sisällä. Kollektiivisisssa kulttuureissa korostetaan velvollisuuteen perustuvia suhteita, kuten sukulaisuutta, ja tätä kutsutaan vakuuttuneisuudeksi (assurance). Rothbaum ja Trommsdorff myös pohtivat, olisiko kahdenlaista autonomiaa, mutta toteavat, että tähän mennessä kehitetyt vertailut ovat liian länsimaisittain vaikuttuneita.

Rothbaum ja Trommsdorff tekevät johtopäätöksen, jota todellakin haluan nostaa esiin. Eettisen uskonnonopetuksen (ja samalla muunkin opetuksen) kriteeriksi on nostettu turvallisen tilan järjestäminen. Rothbaum ja Trommsdorff kuitenkin huomauttavat, että arvot ja käyttäytymismallit, jotka ovat tärkeitä lapsen turvallisuudentunteelle riippuvat kulttuurista. Individualistisissa kulttuureissa pyritään tarjoamaan turvallinen pohja, jolta lapset voivat tehdä omia valintojaan. Kollektiivisissa kulttuureissa turvallisuudessa on kyse tiiviin yhteisön muodostamisesta ja harmonisen yhteistoiminnan mahdollistamisesta.

On aika ymmärtää, että koulutusihanteemme ovat länsimaisia ja liberaaleja, eivät suinkaan universaaleja ja vaihtoehdotomia. Tämä ymmärrys ei tarkoita sitä, että ihanteista pitää luopua, mutta niitä kohtaan pitäisi olla kriittinen. Pitäisi miettiä, miten otetaan huomioon muita kulttuuritaustoja lapsen parhaaksi. Pitäisi varmistaa, etteivät tavoitteet käänny itseään vastaan, jos ne ovat liian leimallisesti jotain, mikä on vierasta - siis turvattomuutta aiheuttavaa - osalle lapsista. Vähintäänkin pitäisi tutkia, voiko vieraissakin kasvatusihanteissa olla jotain hyvää ja oikeaa.

Erityisen innostunut olen tästä artikkelista, koska se tuntuu selittävän joitain asioita, joihin törmäsin suomalaisten musliminuorten haastatteluissa. Kenties haastatteluaineisto voi vastata myös siihen kysymykseen, omaksuvatko kollektiivisista kulttuureista kotoisin olevat nuoret individualistisen kulttuurin piirteitä suomalaisessa koulussa ja missä mielessä. Löysin (yllättäen aika helposti Googlen avulla) myös Rothbaumia ja Trommsdorffia kohtaan kohdistettua kritiikkiä, mutta se ei ollut sen luonteista, ettei jaottelua voisi käyttää. Kuten jokainen joskus tieteellistä tutkimusta tehnyt tietää, metodinen löytö on kullan arvoinen!