Opettajalähtöistä tutkimusta

Tutkijankutkaa poteva opettaja osallistui OPEOSAA-hankkeen risteilylle, jonka osana vierailtiin Tukholman yliopistossa. Tukholman yliopisto on Ruotsissa ylivoimaisesti suurin opettajien kouluttaja. Isäntämme (tai emäntämme, yhtään miestä ei tainnut olla esiintyjien joukossa) vähän naureskelivat, että tilaisuus oli heillekin kiinnostava, koska toisella puolella kampusta ei tiedetä, mitä toisella tutkitaan.

Kuulimme kiinnostavista hankkeista, muun muassa kielitietoisuudesta matematiikassa, mutta eniten sykähdytti kuulla yhteistyöverkostosta yliopiston ja Tukholman kaupungin välillä (Stockholm Teaching and Learning Studies), jonka yksi tärkeä tehtävä oli tarjota ympäristö, jossa tuetaan opettajia tutkimaan heitä itseään kiinnostavia kysymyksiä. Forskning i praktiken -blogissa kerrotaan aiheista, joita on tutkittu.

Stockholm Teaching and Learning Studies -verkoston toimintaa esitteli Maria André.

Kymmenen minuutin esityksestä ei selvinnyt, miten verkosto on resursoitu eli onko opettajille tarjolla muuta tukea kuin kommentointia, mutta onhan sekin jo jotain. Unelmoinkin nyt yliopistosta, jossa olisi riittävät resurssit kuunnella opettajia ja lähteä mukaan vaikka kandidaatintutkielmien tai gradujen muodossa tukemaan käytännön ongelmien ja innovaatioiden tutkimusta. Kaikki avaukset, joissa opettajan roolia liikautetaan tutkimuksen kohteesta ja parhaassa tapauksessa kuluttajasta tutkimuksen tilaajaksi ja kanssatoteuttajaksi, ovat tervetulleita välineitä tutkimuksen ja käytännön umpeenluomiseksi.

Katsomusten välistä dialogia koulussa 2

Tässä artikkelissa kuvataan Katsomusdialogin portaat -hankkeen kulku ja tulokset. Tutkimusartikkelin voi lukea täältä. 

Projektiin osallistui kymmenen opettajaa. Joukossa oli eri uskontojen opettajia, elämänkatsomustiedon opettajia sekä yksi kuvataiteen opettaja. Elämänkatsomustiedon opettajista osa opetti myös muuta kuten suomea toisena kielenä, musiikkia ja draamaa. Meillä oli siis melko vahva taito- ja taideaineiden osaaminen. Ajatus olikin, että joissain kouluissa kohtaaminen voisi tapahtua muillakin tunneilla kuin uskonnon tunneilla. Taidetta pidettiin myös yhtenä mahdollisena dialogin virittäjänä. Materiaalista löytyy paljon vinkkejä tähän.

Tutkivan opettajuuden ihanteiden mukaan teimme alussa kyselyn, jonka tarkoituksena oli selvittää oppilaiden lähtötasoa. Arjen kiireet vaikuttivat vähän siihen, että tämän kyselyn tuloksia ei ihan täydessä laajuudessaan pystytty käyttämään hyväksi. Tarkoituksena oli myös kerätä havaintoja oppitunneilta ja lopuksi oppilaiden palautetta. Vaikka näitäkin verotti selvästi opettajien jatkuva kiire muussa työssä, pystyn nyt esittämään joitain tuloksia. Erityisen tärkeä oli kokoontuminen toteutettujen kokeilujen jälkeen, jolloin kävimme arvioiden läpi kaikki toteutetut kokeilut.

Kohtaaminen eri katsomusten välillä toteutettiin eri tavoin eri kouluissa. Kahdessa koulussa pidettiin yhteisiä oppitunteja eri katsomusaineiden kesken. Yhteen kouluun kutsuttiin vierailijoita eri katsomuksista. Yhdessä koulussa luterilaiset oppilaat saivat esittää Fronterissa kysymyksiä toisen koulun islamin ryhmälle. Yhdessä koulussa pidettiin koko luokan tunteja katsomusdialogin merkeissä. Yhtään teemapäivää ei projektissa järjestetty, mutta materiaali antaa sellaiseenkin kyllä paljon ideoita.

Kaikissa kokeiluissa oli sama perusrakenne. Ensin omissa ryhmissä valmistauduttiin, pohdittiin omaa katsomusta ja käytiin läpi hyvään keskusteluun kuuluvia sääntöjä. Sen jälkeen toteutettiin kohtaaminen jollain edellä mainituista tavoista, minkä jälkeen koettua vielä purettiin oman ryhmän kesken. Suurin osa kokeiluun osallistuneista oli yläkoulun oppilaita, koska luokanopettajia ei tullut mukaan projektiin. Materiaalia kannattaa silti kokeilla alakoulussakin ainakin valikoiden. Jotkut ikätasot saattavat olla avoimempia ja rohkeampia kyselemään kuin murrosikäiset.

Oppilaan identiteettiä pyrittiin kohtelemaan sensitiivisesti kiinnittämällä huomiota ilmapiirin. Dialogitunnit aloitettiin tutustumisella ja kevyemmillä aiheilla kuten etunimillä. Kysymyksiin vastaamisessa oman uskonnon opettaja oli tukena. Tässä tuli kuitenkin esille ero eri katsomusaineiden opettajien kesken. Vähemmistöuskontojen opettajat valmistelivat oppilaitaan odotettavissa oleviin kysymyksiin. Luterilaiset opettajat eivät odottaneet oppilaiden vastaavan kysymyksiin, vaan omaa katsomusta käsiteltiin vapaammin tarkoituksena huomata, että kaikilla on elämänkatsomus. Elämänkatsomustiedon opettajat sen sijaan pitivät kaikkea elämänkatsomustiedon opetusta oman elämänkatsomuksen rakentamisena, eivätkä käyttäneet siihen erillisiä oppitunteja.

Tehtyäni tämän havainnon ollessani samalla valmistautumassa toisen luterilaisen seiskaluokan ryhmän kanssa dialogijaksoon päätin korostaa hieman enemmän luterilaisuutta. Olihan hankkeen periaatteiden mukaan heillä oikeus saada tilaa pohtia suhdettaan siihen katsomukseen, johon he perhetaustansa perusteella kuuluvat. Tulokset olivat kiinnostavia. Jos yleisempää oman elämänkatsomuksen pohdintaa oli pidetty vaikeana mutta kiinnostavana, luterilaisuuteen liittyvää tehtävää pidettiin helppona mutta vähän tylsänä. Jotkut oppilaista tuntuivat tekevän kuitenkin mielenkiintoisia havaintoja, ja muiden oppilaiden näkemykset vaikuttivat joihinkin aika vahvasti. Kun sitten dialogitilanteessa kannustin vierailijaamme kyselemään myös oppilailta, oppilaat osasivat aika mukavasti vastata kristinuskon tai luterilaisuuden näkökulmasta asioihin. Olihan heillä tietysti takana jo yli kuusi vuotta luterilaisen uskonnon opetusta.

Yksi tärkeä huomio oli, että turvallisuutta tilanteisiin loi myös se, että oppilaat vertailivat keskeneräisiä katsomuksia toisiinsa. Vierailijatkin, joita kutsuttiin, olivat nuoria, joskin luonnollisesti heillä oli hyvin vahva katsomuksellinen identiteetti, tuskin he muuten olisivat tulleetkaan. Oppilaat kokivat, että he uskalsivat paremmin kysyä tyhmiksikin pelkäämiään kysymyksiä nuorilta vierailijoilta.

Ymmärrystä edistettiin etupäässä rohkaisemalla juuri kysymään ja opettamaan tekemään kysymyksiä tavalla, joka ei loukkaa. Oppilaat tekivätkin monenlaisia kysymyksiä yksityiskohdista (Kuka oli Muhammedin äiti?) perusasioihin (Onko teillä pyhää kirjaa?). Kysyttiin myös käytännön asioita (Miten huivin kanssa uidaan?) ja yhteiskuntaan liittyviä asioita (Kohtaatteko syrjintää Suomessa?).  Erityisesti musliminuorten kuvaukset kokemistaan ennakkoluuloista tuntuivat koskettavan. Jotkut kysymykset koskettivat ennakkoluuloja kuten ”Voitteko vaihtaa uskontoa vapaasti?” tai ”Voiko musliminainen kieltäytyä avioliitosta?” Kaikkia mielessä olleita kysymyksiä ei kuitenkaan kysytty, ensisijaisesti ilmeisesti konfliktien pelossa. Yhdessä koulussa, jossa eri katsomusaineiden oppilaat olivat samalla tunnilla, keskustelu kuumeni hetkellisesti, kun aiheena oli kolminaisuus, Jeesus ja pyhä sota. Jännitys kuitenkin laukesi yksinkertaisesti, kun oppilaat selittivät näkemyksiään enemmän opettajan tarvitsematta puuttua tilanteisiin.

Oppilaspalaute oli voittopuolisesti positiivista. Jotkut oppilaat kärsivät siitä, että vapaassa opetustilanteessa jotkut häiritsivät. Jotkut taas olisivat toivoneet vähemmän puhetta ja enemmän toimintaa, toiset taas päinvastoin. Jotkut oppilaat kokivat, että opetus ei ollut heidän tasollaan.

Tuloksina jotkut islamin opiskelijat mainitsivat, että he oppivat ”että ET ei ole uskonto”. Tätä ei pidä vähätellä. On ilmeinen ongelma, että oppilaiden kanssa ei kovin paljon puhuta muiden katsomusaineiden sisällöstä. Joillekin muslimioppilaille myös ajatus uskonnottomuudesta voi todella olla lähtökohtaisesti vieras. Ennakkoluulojen murtuminen oli myös usein mainittu tulos. Dialogijakso tuntui tuoneen opetukseen myös uutta käytännönläheisyyttä ja sovellettavuutta. ”Opin näin paremmin kuin lukemalla kirjasta.” ”Se antoi minulle itseluottamusta ja taitoja.” ”Se sai minut ajattelemaan.” Nämä ovat asioita, joihin nyt kannattaisi tarttua, kun koulu joutuu taistelemaan oppilaiden kiinnostuksesta, oppimistulokset laskevat ja opetussuunnitelmauudistus painostaa rikkomaan luokkahuoneen rajoja ja vanhoja toimintatapoja.

Opettajien näkökulmasta projekti vei aikaa ja jäi kesken. Vaivannäön katsottiin kuitenkin kannattaneen. Suosittelen lämpimästi, että opetussuunnitelmatyöskentelyssä otetaan huomioon se, miten katsomusdialogille taataan sen tarvitsema aika. Dialogi liittyy toisaalta vieraisiin uskontoihin, toisaalta oman uskonnon eri suuntauksiin ja uskonnottomiin katsomuksiin. Kokemukseni mukaan dialogitaitoja tarvitaan kipeästi myös silloin kun keskustellaan oman uskonnon opeista tai etiikasta ja luokan sisällä suhtautumiset vaihtelevat. Dialogitaitojen kehittäminen on se, mitä uskonnonopetukselta odotetaan nyt, eivätkä odotukset ole varmasti vähenemässä tulevaisuudessa.

Kotona ja kentällä

Nautin opintovapaasta kyllä täysin siemauksin. Teen töitä kyllä varsin tunnollisesti, mutta vähän voi löysätä. Iltaisin ei tarvitse pakata laukkua eikä joka päiväksi miettiä työvaatteita. Kun pidän kotona lounastaukoa, kuuntelen Ylen korkeatasoisia puheohjelmia, Kare Eskolan välilevyjä, Roman Schatzin Maamme kirjaa, Suoria kysymyksiä islamista, Aristoteleen kantapäätä ja niin edelleen.

Opintovapaa on myös mahdollistanut osallistumisen kiinnostaviin päiväsaikaan järjestettäviin tilaisuuksiin yliopistolla. Samalla olen pystynyt sekä verkostoitumaan että ylläpitämään vanhoja tutkimustuttavuuksia.

Kaikkein innostavinta on kuitenkin päästä keräämään ja analysoimaan uutta aineistoa. Olen nyt seurannut kaksi kaksoistuntia kasiluokan islamin opetusta sekä haastatellut viisi musliminuorta. Sitä ennen koehaastattelin neljä luterilaisessa uskonnonopetuksessa käyvää nuorta. Olen myös litteroinut haastatteluja ja pohtinut niiden sisältöä. Nuoret erittelevät ja selventävät hienosti ajatuksiaan, mutta toisaalta ajatukset kulkevat niin eri reittejä kuin aikuisten. Haastattelut herättävät minussa myös syvää sympatiaa näitä nuoria kohtaan. He avaavat minulle unelmansa ja historioitaan, puhuvat selviytymisestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Toisaalta näen heitä myös haastattelujen ulkopuolella velmuilemassa, häiritsemässä, kiusoittelemassa. Olen hyvin eri roolissa kuin opettajan, kun saan vain nojata taakse päin ja ihmetellä ja eläytyä. Toisaalta opettajaminää on vaikea sulkea kokonaan pois. Huomaan ärtyväni, kun tunneilla on hälyisää. Tunnen, että synteesiin tästä kaikesta on vielä pitkä matka.

Minulla on sellainen olo, että tutkimuskohteeseen jonkin periaatteen mukaan pitäisi säilyttää emotionaalinen välimatka. En kuitenkaan aio hillitä itseäni tämän suhteen ihan kamalasti. Luulen, että tunteet ovat osa tulkintaprosessia, ja yritän tulla niistä tietoiseksi. Yritän myös olla tekemättä johtopäätöksiä liian varhain. Viisastun varmasti vähitellen.

Musiikin johtaminen ja tutkiva musiikinjohtajuus

Tutkijankutkaa potevan ainoita intohimoja eivät ole tutkimus, opetus ja kirjoittaminen, vaan nautin myös laulamisesta. Olen jo 18 vuoden ajan saanut laulaa haastavaa klassista musiikkia Tapiolan kamarikuoron riveissä. Tänään meillä oli aivan erityinen keikka, nimittäin esitimme osan johtajamme Hannu Norjasen taiteellisen tohtorintutkinnon tarkastustilaisuuteen kuuluvasta musiikista. Kuuntelin mielenkiinnolla koko tarkastustilaisuuden siihen sisältyvine keskusteluineen.

Tutkinnon otsikko oli kuoron- ja orkesterinjohtajasta musiikinjohtajaksi. Norjasen teesi oli, että sekä kuoron että orkesterin johtamisessa on ensisijaisesti kyse musiikin johtamisesta, joten jyrkät raja-aidat pitäisi kaataa näiden ammattien väliltä. Tilaisuudessa kevyesti väiteltiin aiheesta, mutta en nyt tässä käy läpi finessejä.

Kuorolaisen näkökulmasta voisin sanoa joitain asioita. Tapiolan kamarikuoro avustaa pääkaupunkiseudun ammattiorkestereita säännöllisesti. Tämä sujuu yleensä niin, että harjoittelemme viikkoharjoituksissamme Hannun johdolla teosta, sitten konserttiviikolla konsertin johtava kapellimestari pitää meille pianoharjoitukset, joissa harjoituspianisti soittaa orkesteriosuudet. Sen jälkeen meillä on yhdet tai kahdet harjoitukset orkesterin kanssa sekä läpimenokenraali (tavallisesti päiväsaikaan konserttipäivänä). Olemme laulaneet Hannu Linnun, Okko Kamun, Sakari Oramon, Esa-Pekka Salosen, Jukka-Pekka Sarasteen, Peter Schreierin, Aapo Häkkisen ja monien muiden johdolla. Joskus käy niin (ei ehkä juuri äsken mainittujen henkilöiden kanssa), että kapellimestari tulee pianoharjoituksiin ja ilmoittaa, ettei hän tiedä laulamisesta tai kuoron johtamisesta kovin paljon. Minusta niin ei pitäisi tapahtua. En ymmärrä, miksi kuoron johtaminen ei ole ollut osa kapellimestarien koulutusta jo kauan sitten (ja vastaavasti kuoronjohtajien kompetenssiin pitäisi luontevasti kuulua orkesterinjohdon perusteet). Voi olla, että se on kohteliaisuutta tai suomalaiseen kulttuuriin kuuluvaa itsensä vähättelyä, ehkä asiaan kuuluvaa kunnioitusta Hannun kokemusta ja ammattitaitoa kohtaan. Sitäkin voisi osoittaa muillakin tavoilla.

Uskoisin myös, että orkesterinjohtajille olisi ihan terveellinen kokemus joskus valmentaa joku kuoro toisen johtajan johtamaan orkesterikonserttiin. Hannu Norjanen kertoi tarkastustilaisuudessa tapauksen kuoromme taipaleelta, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Kapellimestari ei vastannut yhteydenottoihin, minkä seurauksena harjoittelimme vääriä asioita. Laulaminen myös poikkeaa jonkin verran soittamisesta.  Jotkut huippukapellimestaritkin muistavat, että laulajat tarvitsevat muutaman sekunnin soittajia enemmän aikaa löytää alkuääni jostain, jos harjoitettava paikka lähtee keskeltä laulua, toiset eivät. Oman lauluinstrumentin luominen on sen verran pitkällinen prosessi, että soittaja-johtajalta ei tarvitse sitä edellyttää. Jos oma tekniikka ei riitä puhtaaseen lauluun, on parempi näyttää fraseeraus kuorolle vaikkapa lausumalla. (Jotkut orkesterinjohtajat tosin laulavat todella komeasti.) Silti kuorolle voi esittää vaikka mitä tulkinnallisia toiveita, eikä tarvitse varmistella, voikohan tällaista ääniteknisesti tehdä. Yleensä voi, aina ei kannata, ja siinä kuoronjohtaja voi neuvoa.

Asia, josta esitettiin kritiikkiä, oli se, onko tässä tutkinnossa opittu mitään uutta vai pelattu varman päälle painottamalla tuttua perusohjelmaa (Bachin Matteus-passio ja Jouluoratorio sekä Brahmsin Ein deutsches Requiem). Tuntematta Sibelius-Akatemian tutkintovaatimuksia kiinnittäisin huomiota Hannu Norjasen kirjallisen työn yhtymäkohtiin - minkäs muun kuin - tutkivan opettajuuden kanssa. Hän oli siinä kuvannut päiväkirjatyyliin Matteus-passion harjoittamisprosessia Cantores minores -kuoron kanssa. Siinähän on kyse mitä suurimmassa määrin opettamisesta ja oppimisesta. Hannu Norjanen kertoi tarkastustilaisuudessa, että oli hyvin haastavaa pukea sanoiksi arkista työtään, sellaisia tietoja, sitä ymmärrystä ja niitä valintoja, joista ei yleensä puhuta. En ole lukenut kyseistä työtä, mutta mielestäni tuollaisessa prosessissa ihmisen on lähestulkoon pakko ottaa etäisyyttä itseensä ja työhönsä ja alkaa kiinnittää huomiota asioihin uudella tavalla - sanalla sanoen kehittyä.

Ehdottaisinkin - enkä tiedä, vaikka tällaista olisi joku jo ehdottanutkin - että tutkivan opettajuuden periaatteiden soveltamista alettaisiin pohtia ja opettaa myös musiikinjohtajakoulutuksessa. Pedagoginen osaaminen on tärkeä osa lasten, nuorten ja aikuisten amatöörien kanssa työskentelyä. Itse asiassa projektien onnistuminen on pitkälti kiinni oppimisprosessin onnistumisesta ja sopivien tavoitteiden asettamisesta. Uskon, että päiväkirjan pitäminen, harjoitusten videointi, ehkä joissain tapauksissa myös kuorolaisten tai orkesterilaisten palautteen tai päiväkirjojen kerääminen auttaisi johtajaa kehittymään työssään.

Yhdessä kohdassa tarkastustilaisuutta otin vähän nokkiini. Muuan lautakunnan jäsen arvioi tarpeettoman tylyin sanankääntein osapuolta, joka ei ollut arvioinnin kohteena tässä tilaisuudessa, nimittäin kuoroamme. Vaikeassa modernia sävel- ja rytmikieltä edustavassa kappaleessa emme olleet kyenneet välittämään asioita, joihin tuossa rehevässä ja väkevässä kappaleessa (Erik Bergmanin Lemminkäinen) olisi ollut tilausta. Nykymusiikin, erityisesti kantaesitysten kanssa käy kuitenkin helposti niin. Kun huomio on pitkään pelkässä osumisessa, sävyjä ei saada liimatuksi loppuvaiheessa kunnolla kiinni. Ajatuksia on vaikea kohdistaa tunnelmiin ja soivaan lopputulokseen, kun äänitteitäkään ei ole olemassa. On kuin veistos tulisi vähitellen esiin kiven keskeltä. Ehdotankin tämän prosessin parantamista tutkimusaiheeksi innokkaalle opinnäytettä tekevälle tutkivalle musiikinjohtajalle!

Terveiset Tartosta

Tutkijankutkaa poteva opettaja lähti kesälaitumille tällä kertaa erityisissä tunnelmissa, sillä ensi lukuvuodeksi opettajankutsumus jää sivuun. Tutkijankutkaa lievittää silloin varsinainen tehokuuri, sillä olen koko lukuvuoden opintovapaalla uskontotieteen syventävien opintojen parissa, ja tutkielmaa aion tehdä nimenomaan aiheesta, joka minua on aikaisemmin jo kiinnostanut tutkimusmielessä. Mikä olisikaan tässä tilanteessa ollut parempi tapa aloittaa kesäloma kuin osallistua tieteelliseen konferenssiin?

Tartossa pidettiin juhannuksenalusviikolla kahdeksas Nordic Conference on Religious Education. Koolla oli uskonnonopetuksen ja uskontokasvatuksen tutkijoita Pohjoismaista ja Baltian maista. Teemana oli "Shifting Borders in Religious Education". Itse esittelin katsomusten väliseen dialogiin liittyvää tutkimustani viime lukuvuoden ajalta, mikä tietenkin sopi teemaan hyvin, joskin teema oli varsin väljä.

Jenny Berglund

Jenny Berglund Södertörnin yliopistosta Tukholmasta piti yhden konferenssin pääluennoista. Hänen tutkimuksessaan rajat ovat olleet hyvin konkreettisesti läsnä, sillä hän on tutkinut uskonnonopetusta lähellä valtionrajoja sijaitsevissa viidessä kohteessa Itämeren alueella. Kaikissa raja erotti myös uskonnollisesti, ja tutkimuskysymyksenä oli, opetettiinko rajan toisella puolella vaikuttavasta uskonnollisuudesta kouluissa. Kaikissa vastaus oli sama: ei juuri mitään. Vastaus oli siis sama, vaikka yhdessä tapauksessa (Valga - Valka Viron ja Latvian rajalla) raja oli todella lähellä ja sen ylittäminen äärimmäisen arkipäiväistä ja vaikka toisessa tapauksessa oli merkittävää siirtolaisuutta rajan yli. Syytä tähän pohdittiin myös keskustelussa, ja yksi keskustelijoista ehdotti, että opetussuunnitelma on niin täyteen pakattu, että opetukseen ei pysty lisäämään muita aiheita. Itsekin olisin taipuvainen uskomaan tähän selitykseen. Jenny Berglund kuitenkin tyrmäsi ajatuksen huomauttamalla, että opetussuunnitelmissa on kyllä väljyyttä ja että jos niissä mainitaan tutustuminen eri kirkkokuntiin, siihen voisi helposti sisällyttää myös ainesta maantieteellisesti läheisen alueen uskonnollisuudesta, esimerkiksi Itä-Suomessa (yksi esimerkeistä Imatra) Venäjän ortodoksisuudesta. 

Jäin miettimään tätä. Mikä meitä opettajia estää ottamasta enemmän huomioon paikallista ympäristöä sisältöjä valittaessa? Oikeasti opetussuunnitelmassa on melko paljon asiaa tuntimäärään nähden, mutta onhan nyt esimerkiksi yläkoulussa kirkkokuntiin tutustumiseenkin varattavissa helposti vähintään 10 tuntia. On arvovalinta, miten sen käyttää (ja varaako siihen enemmän vai esimerkiksi luterilaisen kirkon nykypäivään, jota itse nykyään yritän painottaa). Tutkimukset ovat osoittaneet, että oppikirjat vaikuttavat hyvin vahvasti opetukseen, ja ne usein ottavat opetussuunnitelman sijan suunnittelua ohjaavana tekijänä. Ehkä on myös niin, että vaikka opettaja seuraisi opetussuunnitelmaan, oppikirja toimii sen tulkintana tai ainakin vaikuttaa siihen vahvasti. Ajatus helposti on, että tässä ovat perusasiat ja kaikki muu on ekstraa. 

Toisaalta oppilailla on oltava perusasiat vaikkapa ortodoksisesta kirkosta ennen kuin voi esitellä Venäjän ortodoksisuutta. Oppikirja ei ole myöskään vähäpätöinen asia sen suhteen, että ottaakseen joitain asioita käsittelyyn opettajalla on oltava jotain materiaalia. Hänellä on oltava itsellään tietoa ja hänellä on oltava jotain, mitä viedä luokkaan. Opetushan ei ole vain sitä, että opettaja kertoo. Joissain tapauksissa tietoa juuri lähialueiden uskonnollisesta tilanteesta ei ole omalla kielellä saatavissa tai sitten se voi olla hyvin ristiriitojen värittämää kuten juuri Suomen (tai lännen) ortodoksien suhteet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Siellä, missä rajaa ylitetään helposti ja usein, vierailijoiden kutsuminen olisi hyvin luontevaa. Yhden vierailun järjestäminen voi olla opettajalle helppo juttu, mutta sen ottaminen osaksi kaikkien ryhmien opetusta jatkuvasti teettääkin paljon enemmän töitä. 

Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin sanottava, että pienellä luovuudella pitäisi olla mahdollista ottaa mukaan paikallista ainesta niin uskonnon kuin historiankin opetukseen. Sen voi yhdistää maininnaksi "perusasioiden" käsittelyyn ja antaa mahdollisuus oppilaille kysellä enemmän. On varmasti tärkeää säännöllisesti kyseenalaistaa se, mikä määrää sen, mitä minä opetan ja minkä verran mihinkin varataan aikaa. 

Tutkijankutkaa potevalle opettajalle tärkein anti konferenssista oli kuitenkin rohkaisu, jota omaa työtä kohtaan sai. Monesti on tullut harmitelluksi, miten toimintatutkimuksen olisi voinut suunnitella huolellisemmin ja toisella tavalla. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että siitä saa irti ainakin yhteen artikkeliin ainekset. Omaa työtään voi siis tutkia jollain tavalla. Aihe myös kiinnostaa monia. Sain tietää parista muusta dialogiin ja ennakkoluulojen poistamiseen liittyvästä projektista, joista toisesta ehkä lisää myöhemmin. Olin mukana myös työpajassa, jossa käsiteltiin kertomusten käsittelyä tavalla, joka mielestäni sopisi hyvin katsomusten väliseen dialogiin. Siihenkin aiheeseen palaan ehkä vielä perusteellisemmin. 

Pietarin ja Paavalin kirkon raunio

Katsomusdialogimateriaalia, olkaa hyvät!

Iloisena voin kertoa, että katsomusdialogiprojektimme, josta olen täällä moneen kertaan kertonut, on vihdoin edennyt siihen vaiheeseen, että saan julkistaa materiaalimme.

Askelia katsomusdialogiin from Askelia katsomusdialogiin, Espoon kaupungin suomenkielinen opetus

Tässä vaiheessa tärkeintä, mitä voin sanoa, on kannustaa ottamaan materiaali käyttöön. Tiedän, että katsomusten välisten kohtaamisten järjestäminen on uskonnonopettajalle työlästä. Jos opettaa pelkkää uskontoa esimerkiksi seitsemänsarjaisessa koulussa ja suunnittelisi dialogijakson yhdelle vuosikurssille, järjestelyt pitäisi tehdä seitsemän kertaa vuodessa. Lisäksi on vielä niin, että oikeastaan yhdessä kohtaamisessa päästään vasta alkuun.

Vaivannäkö kuitenkin kannattaa. Itse opetan koulussa, jossa on todella vähän katsomuksellista moninaisuutta. Meillä on tällä hetkellä yksi ainoa muslimioppilas, eivätkä kaikki seiskaluokkalaiseni edes tienneet sitä, vaikka kyseessä on tyttö, joka käyttää huivia. Oppilaille on valtava elämys kohdata muslimi, joka puhuu heidän kieltään ja elää heidän maailmassaan. Myös monet dialogiin valmistavat harjoitukset toivat uskonnonopetukseen uutta sähköä. Ilmeisesti siinä oli jotain käytännöllisyyttä ja omaan elämään liittymistä, joka sai sellaiset oppilaat aktivoitumaan, jotka aikaisemmin olivat olleet vaiteliaampia.

Projektiin liittyvä tutkimus on vielä kesken, vaikka yhtä ja toista on jo opittu. Materiaalin esipuheessa esitellään teoria dialogitaitojen kehittymisestä, mutta kysely, jolla tätä teoriaa piti tarkentaa, on vielä analysoimatta loppuun asti. Itse projektissakin aika loppui usein kesken. Ajanpuute esti aineiston keräämisen sillä tarkkuudella, kuin olisi ollut kiinnostavaa, esimerkiksi oppilashaastattelujen tekemisen. Toisaalta aika asetti rajat oppituntien määrälle, jonka projektiin pystyi käyttämään. Ei päästy lopulta kovin syvälle, vaikka se oli tavoitteena. Ei myöskään päästy käsittelemään konflikteja tai todella vaikeita asioita. Näissäkin tosin oppilaille tuntui olevan tärkeä kokemus, että asioita voi tosiaan kysyä ja kiinnittää huomiota tapaan, jolla kysyy. Konflikteista puhuttaessa (projektin ajankohtaanhan sattuivat niin ISISin nousu kuin Charlie Hebdon isku) heihin varmasti vetosi muslimivierailijoidemme tuskastuminen yleistyksiin. On selvää, että yhdellä kierroksella ei voi edetä kuin yhden askeleen.

Omassa mielessäni pyörittelen toistaiseksi ratkaisua saamatta (vaikka ainekohtainen ops-työ antaisi nyt hyvät mahdollisuudet räätälöidä ratkaisuja), miten katsomusdialogi saataisiin sovitettua muidenkin vuosikurssien yhteyteen kuin nykyisen seiskan maailmanuskontoihin yhtä luontevasti. Ilman muuta kristinuskon, Raamatun ja etiikan käsittelyssä olisi paikka dialogitaitojen harjoittelulle, mutta miten se käytännössä muotoiltaisiin, sitä en ole vielä ratkaissut. Samalla pitäisi siis pystyä kehittämään valmiuksia kohdata yhä vaikeampaa erilaisuutta.

Tutkimusaiheita siis riittäisi toisellekin kierrokselle. Tässä vaiheessa kuitenkin voi tehdä välitilinpäätöksen, jota jo aloittelin hankkeen päätösseminaarissa ja varmasti jatkan muun aineiston parissa vähitellen langanpäitä kokoillen. Ja erityisesti nyt kohotan valokeilaan tämän materiaalin sekä kiitän koko työryhmää, joka oli mukana sitä tekemässä, Piaa, Piaa, Nohaa, Olgaa, Kaija-Leena, Juhaa, Raijaa ja Vaulaa!

Opettajan materiaalia yhteistyönä

Katsomusdialogiprojetimme on edennyt nyt siihen vaiheeseen, että kirjoitamme materiaalia, jotta muutkin opettajat voisivat mahdollisimman helposti alkaa toteuttaa katsomusten välistä dialogia oppilaiden kanssa. Projektin rahoitus edellyttää käytänteiden levittämistä, ja ilman muuta olemme myös itse sen verran asian takana, että haluamme helpottaa katsomusdialogin leviämistä. Katsomusten - todellakin kaikkien katsomusten, ei vain uskontojen - välisen vuoropuhelun ja keskinäisen ymmärryksen lisääminen on myös tulevassa opetussuunnitelmassa yksi keskeinen lisä katsomusaineiden tavoitteisiin.

Tunnit on ideoitu ja paljolti kirjoitettukin, joten jakoon laittaminen on helppo homma, vai mitä? Niinhän sitä luulisi. Käsistään ei voi kuitenkaan päästää sellaista, mitä ei itse jaksaisi lukea alkua pidemmälle. Jos materiaali on kovin epäyhtenäistä, sitä on raskasta lukea, sillä saatuaan kiinni yhden kirjoittajan logiikasta joutuukin totuttelemaan toisenlaiseen. Jos yksi kirjoittaa yleisiä periaatteita ja toinen käytännön vinkkejä, lukija ei myöskään tiedä, tuleeko hän saamaan tekstiltä mitään, mitä ei jo ennestään tietäisi. Ongelmahan on, että vaikka valmista materiaalia olisi kollegiaalisesti jaossa, opettaja ei voi käyttää määrättömästi aikaa materiaalien läpikäymiseen. Onkohan joku tutkinut, kuinka monessa sekunnissa opettajan materiaalin on vakuutettava lukijansa?

Kymmenen sopuisaa ja yhteenhioutunuttakin kokkia yhden sopan äärellä on työläästi hallittava kokonaisuus. Olimme vain viikkoa aikaisemmin luoneet materiaalille yhdessä jäsentelyn. Ajatuksena oli purkaa toteutetut kokonaisuudet erilaisiksi vaihtoehtoisiksi harjoituksiksi tai menetelmiksi. Mietimme otsikot, joiden alle, niitä oli tarkoitus alkaa koota. Käytännössä jouduimme kuitenkin kertaamaan tätä ideaa ja jaotteluperusteita. Kokonaisuuksien purkaminen ei ollut ihan ongelmatonta, ja jonkin verran oli pakko viitata muihin lukuihin. Yhdellä opettajista on erityistaitoja, ja hän lupasi huolehtia ulkoasusta ja taittaa materiaalimme hienoksi. (Jos minä olisi ollut tästä vastuussa, joku Word-pohja olisi saanut kelvata, mutta nyt siitä tulee veret seisauttavan upea.) Hän olisi tietenkin tarvinnut valmista tekstiä, mutta ohjeista huolimatta kaikki eivät aloittaneet purkaa materiaalejaan järjestyksessä... Mutta mahdotontahan se varmaan olisi ollutkin.

Jouduimme myös ratkomaan erilaisia kysymyksiä. Onko enemmän vähemmän vai enemmän? Pitäisikö jotain rakkaudella valmisteltua vain jättää pois? Materiaalista on tulossa sähköinen, joten sivumäärärajoitteita ei ole, mutta mitä jos kukaan ei jaksa kahlata tekstiä läpi? Entä mitä tarkkuutta pitäisi noudattaa? Kuvaillaanko vain ideat vai liitetäänkö kaikki materiaalit mukaan? Jotkut opettajat olivat laatineet pieniä esityksiä omista uskonnoistaan, mutta herättäisikö niiden sisällyttäminen kysymyksiä, miksi ei muista uskonnoista ollut mitään?

Lopputulos on se, että käytämme seuraavan työpajapäivän vain ja ainoastaan yhdenmukaistamiseen ja selkeyttämiseen, minkä lisäksi taittoeksperttimme tulee vähän muita myöhemmin ja alkaa taittaa valmiita tekstejä. Se tarkoittaa sitä, että kaikki tekstit on saatava valmiiksi ensi kerraksi. Näin se vain menee, puisevaan työstämiseen on kulutettava enemmän aikaa kuin luomiseen... Tai ehkä ei sittenkään. Tuskailinhan keväällä myös sitä, kuinka hitaasti ideat alkoivat saada oppituntien muotoa.

Niille opettajille, jotka lukevat tätä blogia, heittäisin kysymyksen. Meitä opettajiahan pommitetaan erilaisilla opettajan ja oppilaan materiaaleilla ja valmiilla 2 - 20 tunnin kokonaisuuksilla. Mitkä tekijät saavat teidät tarttumaan materiaaliin ja hyödyntämään sitä, mitkä taas saavat sysäämään sen syrjään?

Mitä tutkimukseen tulee, nyt on materiaalia kädet täynnä ottaen huomioon, että päätyössäkin ja tuossa materiaalissa riittää hommia. Kaksi oppilaskyselyä odottaa analysoijaansa, opettajakysely on vielä tulossa. Samoin olin kuvitellut purkavani äänitiedostosta kokeilujen arviointikeskustelun opettajatyöryhmän kanssa voidakseni lukea yhteenvedon heille ja saada siihen kommentit. Viikot ne vain vierivät niin nopeasti...

Kohtaamisia koulussa

Koko vuoden käynnistelty ja valmisteltu katsomusdialogiprojekti huipentui meidän koulussamme reilu viikko sitten, kun saimme yhdistetylle luterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunnillemme vierailijoita. Kuusi nuorta naista edustivat pääasiassa tietenkin itseään, mutta toissijaisesti ortodoksista ja katolista kristinuskoa sekä islamia. Olimme elämänkatsomustiedon opettajan Raija Silfverbergin kanssa suunnitelleet kaksoistunnin, jossa ensin vähän tutustuttiin ja lämmiteltiin "hedelmäsalaatti"-leikistä muokatulla versiolla, jossa käytettiin väittämiä arkielämästä sekä joitain stereotypioita uskovaisista. Sen jälkeen oppilaat saivat kysellä vierailijoilta, ja lopuksi kaikki saivat jälleen ilmaista omia näkemyksiään janaharjoituksen muodossa. Ensin kysyimme näkemyksiä siitä, kuinka arvostettu ja sallittu oma katsomus on yhteiskunnassa ja koulumaailmassa, sitten palautetta tunneista.

Hieman lannistunut olin tajutessani, ettei tällaisessa kaksoistunninkaan sessiossa ehdi kuin vähän raapaista pintaa. Kun vierailupohjalta toimitaan, pidempiä jaksoja lienee kuitenkin mahdotonta järjestää. Miten ikinä saisi samoille vapaaehtoisille sopimaan saman ajan kahteen kertaan peräkkäin keskellä koulupäivää? Enimmäkseen olin kuitenkin innostunut. Oppilaat olivat vähän ujoja, mutta enimmäkseen he seurasivat todella intoutuneesti. Jonkin verran silti syntyi myös todellista vuoropuhelua. Vierailijat halusivat kysyä joitain asioita myös toisiltaan, ja yksi vierailijoista kysyi kysymyksen myös yhdeltä oppilaalta, joka - erittäin fiksuun sävyyn - esittäytyi ateistiksi.

Palaute oppilailta oli erinomaista. Olin myös tyytyväinen kuullessani, että oppilaat vahvistivat oikeaksi uumoiluni, että nuoremmilta on helpompi kysyä kuin omien vanhempien ikäisiltä ihmisiltä. Olin kuitenkin yllättynyt perusteluista. Yksi oppilas sanoi, että hänestä meidän vierailijamme - siis vieraiden uskontojen ja eri kulttuurien edustajat - olivat lähempänä hänen ajatusmaailmaansa kuin hänen omat vanhempansa. Toinen taas perusteli, että hän pelkäisi aikuisten pitävän häntä tyhmänä ja oppimattomana, jos hän kysyisi jotain.

Kirjoitin tuon kaksoistunnin aikana ylös kaikki kysymykset, joita oppilaat kysyivät vierailijoilta. Muutakin olisi voinut kirjata tuossa tilanteessa, jossa en itse ollut vetämässä tilannetta ja ohjaamassa keskustelua. Mutta kun kaikista pohjustavista tunneista olen joutunut kirjoittamaan havaintoni vasta jälkikäteen, en ollut oikeastaan valmistautunut mihinkään laajempaan. Tämä osoittaa aika hyvin ongelman, joka tutkivassa opettajuudessa on. Havainnointi on poikkeustilanteita lukuunottamatta muistinvaraista - toki sekin parempi kuin ei mitään. Poikkeustilanteissa jos voi kirjata tarkemmin, saa kuitenkin ihan toisenlaista materiaalia. Tallentaminen toki onnistuisi vaikka omalla puhelimella, mutta nauhoitteiden läpikäymiseen ei opettajan työn ohella minusta kerta kaikkiaan ole aikaa.

Kuluneella viikolla oppilaat sitten viimeistelivät oppimispäiväkirjansa, ja ne olivat erittäin palkitsevaa luettavaa. Oppilaat kokivat dialogiharjoitukset tärkeiksi, mutta monet nauttivat myös tunnista, jona heidän piti pohtia omaa elämänkatsomustaan aivan itsekseen. Usein olen ollut pettynyt tavoitteiden saavuttamiseen ja usein olen saanut jakautunutta palautetta, mutta nyt on todella saanut kokea tehneensä jotain oikein. Tätä täytyy siis jatkaa.

Vuosi täynnä!

Eilen oli tämän blogin 1-vuotissyntymäpäivä. Tekstejä on kertynyt 33 ja lukukertoja yli 2000. Tehtävänsä blogi on täyttänyt hyvin eli tarjonnut mahdollisuuden ottaa kantaa ja perustella, jäsennellä ja purkaa mielessä liikkuvia asioita, sanalla sanoen kirjoittaa. Sitä oli ollut ikävä.

Blogin aloittaessani minua askarrutti erityisesti se, onko tutkiva opettajuus mahdollista. Vuoden aikana olen seilaillut kielteisen ja myönteisen vastauksen välillä toisinaan innostuen toisinaan lannistuen. Edelleenkin olen epäileväinen, pystynkö toteuttamaan sitä omassa työssäni saati suosittelemaan muille.

Kulunut vuosi on joka tapauksessa ollut murroksen ja kehittämisen aika omassa opetusta koskevassa ajattelussani. Toisaalta olen päässyt kokeilemaan toimintatutkimusta tutkivana opettajana. Se on avartanut näkemystäni ja kokemustani tutkijana. Toisaalta olen laajentanut valikoimaani digitaalisissa välineiä. Siinä ei ole kyse vain tekniikasta, vaan uusista tavoista liittää opetus ajankohtaisiin ja havainnollistaviin materiaaleihin, uudistaa arvointia ja vähentää opettajan puhetta ja ulkoa opettelua. Tämä murros on sen verran suuri, että tunnen oikeastaan jatkuvaa syyllisyyden tunnetta siitä, että kaikki opetukseni ei vielä ole uudistunut.

Olen päässyt syksyllä käymään kurssia Digiajan opettaja, jolla on otettu haltuun erilaisia välineitä ja kehitetty oman koulun digitaalisten taitojen kehityssuunnitelmaa. Vaikka työtovereilta kuulee paljon tuskittelua ja kyvyttömyyden tunnetta, oppimisen ja kokeilemisen halu tuntuu nyt olevan ihan toisella tasolla kuin ennen. Virikkeitä tulee varmasti monilta eri tahoilta. Olen päässyt opastamaan ja rohkaisemaan monia työtovereita, vaikka toisessa katsannossa olen itsekin täysi noviisi. Kokeilen monia asioita ensimmäistä kertaa - enkä aina malta testata ja varmistella. Pakko on myöntää sekin, että alkaessani soveltaa uusia ideoita en ole jaksanut kehittää mitään havainnointisysteemejä tutkiakseni opetustani. 

Sosiaalisen median hyödyntäminen oli yksi asia, joka pisti minut vuosi sitten liikkeelle ja myös antoi idean tämän blogin aloittamiseen. Sosiaalisesta mediasta on tullut aivan keskeinen ammattitaitoni kehittämisen välineeksi. Facebookissa uskonnon ja historian opettajat jakavat löytämiään materiaaleja ja ideoita. On alkanut tuntua, että kaikkihan jo käyttävät sähköisiä välineitä ja edistyksellisiä arviointmenetelmiä. Seuraan myös muutamia blogeja. Olen vähän kaivannut sitä, että sosiaalisessa mediassa kerrottaisiin myös niistä projekteja, jotka eivät niin hyvin onnistuneet. Jokainen on vuorollaan aloittelija ja kohtaa vastoinkäymisiä. Voi olla lannistavaa lukea kuvauksia aina täydellisistä opetuskokonaisuusista. Virkistävä poikkeus oli Suuren uskalluksen kirjoitus, jota suosittelen kaikille, jotka ovat tämän polun alkupäässä.

Toinen teksti, joka pani nyökyttelemään, oli Yksilöllisen opon Jonkin täytyy muuttua. Siinä pohditaan omakohtaisesti, miksi opettajan on niin vaikea muuttaa opetustaan. Kirjoittaja Antti Värtö kertoo lukeneensa artikkeleita opettajien muutosvastarinnasta. Itse olen törmännyt käsitteeseen performance gap, joka viittaa kuiluun sen välillä, miten opettaja haluaa opettaa ja luulee opettavansa, ja sen, miten hän opettaa. Tutkivan opettajuuden pitäisi auttaa tämän kuilun kiinni kuromiseen. Sitähän tässä voisi nyt yrittää tutkailla, pikku hiljaa, projekti kerrallaan.

Maistiaisia katsomusdialogin portaista

Perjantai toi tutkijankutkaiselle opettajalle postia, jossa tosin ilmoitettiin artikkelin lopullisesta hyväksynnästä, mutta samalla arvioijien edelleen vaatimista muutoksista tekstiin. Turhautuminen nimettömien arvioijien rajoittamattomaan valtaan tieteellisen julkaisemisen saralla saa nyt aikaan sen, että julkaisen tässä nyt ennakkotietona Katsomusdialogini portaat -projektista teoreettisen oivalluksen, jonka tasapainottavasti myös sain perjantaina.

Kuten projektin nimestä käy ilmi, oletuksena on, että valmius katsomusten väliseen kohtaamiseen etenee tiettyjen tasojen mukaan. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana. Kukaan ihminen ei varmasti etene niitä johdonmukaisesti niin, että edettyään jonkin katsomuksellisen erilaisuuden suhteen yhdelle tasolle pystyisi kohtaamaan kaikki katsomusten maailman ilmiöt sen mukaisesti. On varmasti niin, että mitä suurempaa erilaisuutta kohdataan tai mitä lähemmäksi se tulee itseä, sitä haastavampaa kohtaaminen on. Jokainen joutuu varmasti ottamaan silloin vauhtia aiemmilta tasoilta.

Työryhmän kanssa emme ole puhuneet oikeastaan niinkään paljon näistä tasoista vaan konkreettisemmin taidoista, joita katsomusten väliseen kohtaamiseen tarvitaan. Olen pitänyt mahdottomana yhdistää näitä kahta asiaa ja ollut vähän huolissani, että jompi kumpi puoli saattaa jäädä vähemmälle huomiolle, mikäli ne joudutaan esittämään erillään. Perjantaina kuitenkin valmistelin erääseen koulutukseen esitystä asiasta ja huomasin pystyväni sijoittamaan taidot tasojen välille välittäviksi oppimistavoitteiksi.

"Portaita" on kuusi, ja vaikka tätä ideaa ei ole vielä vertaisarvioitu, niitä ei ole ravistettu hihasta. Pohjalla on Abu-Nimerin uskontojenvälisen sensitiivisyyden luokittelu, joka taas pohjautuu Bennettin kulttuurien välisen sensitiivisyyden analyysiin (M. Abu-Nimer 2001: "Conflict Resolution, Culture and Religion: Toward a Training Model of Interreligious Peacebuilding" Journal of Peace Research 38 (6)). Abu-Nimerin viiteen tasoon on Streibin koulukontekstissa tekemän tutkimuksen pohjalta lisätty vielä kuudes (H. Streib 2001: "Inter-Religious Negotiations: Case Studies on Students’ Perception of and Dealing with Religious Diversity" – H.-G. Heimbrock, Ch. Th. Scheilke, P. Schreiner (eds.): Towards Religious Competence: Diversity as a Challenge for Education in Europe. Münster: Lit). Seuraavaksi esittelen tasot ja taidot, jota kullakin tasolla olevan kannattaisi harjoitella.

Kieltäminen. Tällä tasolla oleva uskoo, että muiden ihmisten katsomukset eivät liity mitenkään hänen elämäänsä. Siksi hän ei halua tietää niistä lisää. Hänellä ei kuitenkaan ole mielipiteitä toisista katsomuksista, vaan hän ei oikeastaan ole vain tiedostanut niiden olemassaoloa. Koulun katsomusdialogiopetuksessa tällä tasolla olevien oppilaiden kohdalla olisi tärkeintä herättää heidän kiinnostuksensa sekä lisätä tietoisuutta eri katsomuksista. He saattavat tarvita myös sen oivaltamista, että heillä itselläänkin on jonkinlainen elämänkatsomus.

Torjunta. Tällä tasolla ihminen kokee muut katsomukset uhaksi. Niissä on jotain väärää ja niistä pitäisi päästä eroon. Ajattelen, että aggressiivisuuden lisäksi torjuva asenne voi saada muitakin ilmauksia kuten tuskastumisen. Tällä tasolla tarvitaan kuuntelemisen, eläytymisen ja kysymisen taitoja. Usein sanotaan, että kaikkein tärkeintä katsomusten välisessä dialogissa on huomata yhdistävät tekijät ja korostaa niitä. Heti seuraavalla tasolla käy ilmi, että se ei ole korkein tavoite tässä jaottelussa. Muotoilisin pikemminkin niin, että eteen päin auttaa se oivallus, että toisellakin tavalla uskovat ovat ihmisiä ja heillä on samankaltaisia tarpeita hyväksyntään ym. kuten minullakin.

Vähättely. Tällä tasolla oleva ratkaiseekin uskontojen välisen rinnakkaiselon ajattelemalla, että olemme kaikki samanlaisia. Tämä on sinänsä oikein suvaitsevainen ajattelutapa, mutta sen kanssa ajaudutaan ongelmiin, kun kohdataan niitä asioita, joissa oikeasti ollaankin erilaisia. Tällä tasolla tarvitaan ohjausta huomaamaan katsomusten sisäisiä ja välisiä eroja. On ehkä kiinnitettävä huomiota siihen, että kuvailemalla toista uskontoa omasta katsomuksestamme tutuilla käsitteillä saatamme tulla tehneeksi väkivaltaa toisen uskonnon ajattelutavalle. Kysymisen ja kuuntelemisen taitoa tarvitaan tässäkin. Siten aletaan paremmin ymmärtää erilaisten perinteiden erilaisia tarpeita ja saadaan pohjaa valmiuksille suhtautua kriittisesti katsomuksiin liittyviin ilmiöihin.

Hyväksyntä. Miksi toisten katsomusten kunnioittava hyväksyminen ei ole korkein katsomusten välisen kohtaamisen taso? Hyväksyntää ilman ei voi hyvää kohtaamista tapahtua, mutta sitä voi olla aika monen tasoista. Se, että hyväksytään toisten katsomusten olemassaolo ja harjoittaminen jossain yksityisyydessä on aivan eri asia kuin suvaita eri katsomusten näkyminen omassa lähiympäristössä varsinkin jos se vaatii vaivannäköä itseltä. Tällä tasolla onkin kehitettävä juuri hyväksyntää yhä lähemmäksi omaa elämää käyvälle katsomusten moninaisuudelle. Pelkästä sietämisestä voidaan pyrkiä kohti yhdessä tekemisestä ja pohtimisesta nauttimista. Yksi lähestymistapa voi olla sen arviointi, pääsevätkö kaikki katsomukset tasa-arvoisesti näkyville ja miten tasa-arvoa voisi parantaa.

Mukautuminen. Kulttuurien välisessä sensitiivisyydessä voidaan päästä siihen asti, että omaksutaan joitain asioita toisesta kulttuurista omaan elämään. Abu-Nimer arvioi oman tutkimuksensa perusteella, että uskontojen ja siten myös yleisemmin katsomusten välisessä työskentelyssä tämä lienee ongelmallinen taso, uskonnot kun ovat selvästi toisensa poissulkevampia kuin kulttuurit. Ajattelisin tämän tason kuitenkin edellisen tason jatkumona, jossa voidaan hiljentyä yhdessä tai juhlia yhdessä omien perinteiden mukaan. Tuntuu siltä, että jotkut ihmiset ovat hyvin herkkiä ulkopuolisuuden tunteelle, jos toiset harjoittavat hartautta, eikä pysty itse osallistumaan. Toiset taas suhtautuvat tällaiseen suurella kiinnostuksella, kolmannet taas ovat harjaantuneita menemään itsekin mukaan. Toinen monille vaikea asia on se, jos vastapuoli puhuu kovin käännyttävästi. Jyri Komulainen on puhunut siitä, kuinka katsomusten kohtaamisessa on hyväksyttävä myös se, että läsnä voi olla toive vastapuolen kääntymisestä. Lopulta on myös todettava, että todennäköisesti katsomusten välisen rinnakkaiselon ja moniuskontoisten perheiden lisääntyminen johtaa siihen, että yhä enemmän on ihmisiä, jotka omassa elämässään todella yhdistelevät elementtejä eri uskonnollisista perinteistä. 
Mikä olisi tällä tasolla sitten kehityshaasteena? Vastaus on askel kohti viimeistä tasoa eli vaikeiden asioiden kohtaaminen. Dialogi on suhteellisen helppoa, jos ainoastaan pyritään mukavaan yhdessäoloon ja puhutaan vain kaikkia miellyttävistä asioista. Rauhaa ja ymmärrystä ei kuitenkaan rakenneta puuttumatta niihin asioihin, jotka oikeasti hiertävät ja herättävät suuttumusta.

Rakentava kriittisyys. Kaikkiin uskontoihin liittyy jotain vaikeaa niin historiassa kuin nykypäivässäkin. Kyse on usein suhteesta politiikkaan, ihmisoikeuksiin ja valtaan, mutta kyse on myös yleisyydestä ja yleistämisestä. Mikään uskonto ei kehota pedofiliaan, mutta sillä perusteella ei oikeastaan voi jättää nuorten kanssa käsittelemättä pedofiliaskandaaleita. Silti ei pitäisi joutua selittelemään toisten hirmutekoja vain sillä perusteella, että edustaa samaa katsomusta. Tarvitaankin pitkälle kehittyneitä keskustelutaitoja mutta samalla myös keskinäistä luottamusta, joka voi kehittyä jos on ensin kohdattu aikaisemmilla tasoilla. Tarvitaan aika pitkälle suotuisat olosuhteet, jotta oppilaat koulussa voisivat kehittyä niin pitkälle, että pystyisivät itsenäisesti keskustellen todella käymään sen tasoista keskustelua. Ehkä heille voi kuitenkin antaa eväitä ja ohjausta sitä varten.

Nämä ajatukset ovat jossain määrin testaamattomia käytännössä. Lähiviikkoina alamme hankkeessamme harjoitella näitä taitoja oppilaiden kanssa, ja uutta voi ilmetä. Alkukyselyssä saimme aineistoa oppilaiden tämänhetkisestä tasosta, ja joitain mielenkiintoisia asioita tuli esiin. Aineisto on kuitenkin analysoimatta, enkä pysty vielä sanomaan, vahvistavatko tulokset oletusta, että katsomuksia on sitä vaikeampi kohdata, mitä erilaisempia ne ovat omaan verrattuna tai mitä lähemmäs ne tulevat omaa elämää. 

Olen huomannut, että viime aikoina tätä blogia on käyty ainakin vilkaisemassa enemmän kuin ennen. Nyt toivoisinkin sivulla vierailijoilta vähän kommentteja näihin portaisiin. Millaisia kokemuksia teillä on? Löydättekö itsenne? Mitä ei ole otettu huomioon?

Tutkijankutkaa lievittämässä

Tutkijankutkaa poteva opettaja palasi koulujen alkaessa hoitamaan virkaansa. Jalka on kapsanut parakkikoulun pihalla ja yhdestä leirikoulustakin on jo palattu, mutta yksi ajatusten kohde on ollut ylitse muiden: tutkimus- ja kehityshankkeemme alkukysely. Se nimittäin sattui projektina vähän paisumaan.

Viimeksi kirjoitin konferenssista, johon osallistuin juuri ennen lukukauden alkua. Sen tuloksena kävi ilmi, että Opettajankoulutuslaitoksen tutkija Elina Kuusisto ja yliopistonlehtori Arniika Kuusisto olivat hyvin kiinnostuneita siitä, että olin sisällyttämässä alkukyselyyn Kristiina Holmin uskontojen välisen sensitiivisyyden mittarista enemmän katsomusten välisyyteen kehitettyjä osia. Lopulta päädyimme yhteistyössä kehittämään oman katsomusten välisen sensitiivisyyden mittarimme, joka sisällytettiin kokonaisuudessaan alkukyselyyn. Samalla laajennettiin otosta huomattavasti kehityshankkeen tarpeita laajemmaksi ja sisällytettiin taustakysymyksiin osia, joita Elina ja Arniika olivat aikaisemmissa tutkimuksissaan käyttäneet, jotta vertailu mahdollistuisi. Kaikki uudet osat piti kääntää englanniksi, koska kysely toteutettiin kaksikielisenä. Lopuksi syötin kyselyn Espoon kaupungin käytössä olevaan sähköiseen kyselyjärjestelmään. Samalla viestittelin suuntaan ja toiseen saadakseni mahdollisimman paljon ja erilaisia oppilasryhmiä mukaan sekä täydensin tutkimuslupahakemuksen. Kaikkien oppilaiden huoltajia myös lähestyttiin pyynnöllä antaa suostumus oppilaan osallistumiseen. Kaikkia oman kouluni oppilaita pyydettiin osallistumaan kyselyyn, ja tavoittaakseni heidät kaikki kerralla pidin päivänavauksen ihmisten käyttäytymisen ja ajattelun tutkimuksesta ja sen etiikasta. Tämä kaikki tapahtui kahden viikon sisällä, joten ylikierroksilta on ajoittain ollut vaikea välttyä.

Nyt kysely on ollut viikon verran auki, enkä malttanut olla eilen illalla (vaikka vältän työasioiden ajattelua iltaisin) katsomatta tähän mennessä saatuja vastauksia. Olin laittanut viimeiseksi palautemahdollisuuden. Se harmittaa, että kirjoitusvirheistä oli paljon huomautuksia. Kyselytyökalussa oli ilmeisesti sellainen ominaisuus, että kun kopioin kysymyskenttiin tekstiä, osa välilyönneistä katosi. Korjasin niitä lähes joka kysymyksestä, joistain useampia. Jäikö niitä jäljelle vai nykäisikö järjestelmä sanat taas yhteen itsestään? Höpöhöpövastaukset tietenkin vähän latistivat mielialaa myös, mutta on siellä mukana myös hyvin kiinnostavaa materiaalia. Ja lisää on siis tulossa!

Tutkijankutkaa poteva opettaja on innoissaan, kun on saamassa pitkästä aikaa uuden aineiston. Tämä on nyt osittain yhteinen aineisto, sillä Elina ja Arniika Kuusisto tulevat tekemään kvantitatiivisen aineiston analyysin. Kvantitatiivinen tutkimusote on itselleni hieman vieras. Olen vähän kriittinen sen suhteen, mitä pelkät numerot voivat kertoa monimutkaisista ilmiöistä. Oma tutkimukseni pyrkii olemaan toimintatutkimusta, ei eksperimentti, jonka tuloksia sitten mitataan, vaikka sen kaltaisia menetelmiä on mukana. Pidän kuitenkin erittäin arvokkaana sitä, että saan tehdä yhteistyötä toisten kanssa.

Tutkimuksen paisuessa tutkiva opettaja on myös riippuvainen kollegojensa tuesta ja avusta. En voisi itse millään hankkia kaikilta koulun huoltajilta suostumuksia tai viedä kaikkia koulun oppilaita tekemään kyselyä atk-luokkaan. Minun on siis pyydettävä, että lukuisat opettajat tekisivät sen puolestani. Se tuntui oikeastaan vähän epämukavalta. Kouluja, myös meidän kouluamme, nykyaikana pommitetaan erilaisilla tutkimuspyynnöillä. Meidän koulumme kohdalle osui viime talvena kolme melko laajaa ja osittain varsin raskasta tutkimusta. Koska mitään sopivaa opettajien kokousta ei sattunut sopivaan aikaan, jouduin vielä lähettämään sähköpostia, joka on kanava, jota myöten tulevat ohjeet koetaan usein käskyttämiseksi. Koetin parhaani mukaan korostaa sitä, kuinka paljon arvostan toisten vaivannäköä - ja tietenkin lupasin pullaa. Pullat vielä järjestänkin, mutta luulenpa, että tärkeämpää kuin sokeri on arvostava asenne. Mieltäni todellakin lämmittää se, että kaikki kollegat ovat suhtautuneet positiivisesti täysin ilman kärsimättömyyttä ylimääräiseen työhön, vaikka näin lukukauden alussa on varmasti muutakin tekemistä. Toivoakseni heillä on luottamus, että voivat vastavuoroisesti pyytää minultakin jotain palvelusta. Koulun ulkopuolelta tulevilla tutkijoilla ei ole samanlaista jokapäiväistä sosiaalisen pääoman tarvetta suhteessa kyselyn toteuttamisessa avustaviin opettajiin.

Nyt kuitenkin vastausten kertymistä odotellessa ja erityisesti niiden analysointiin paneutuessa tutkivan opettajan on varauduttava laittamaan runsaasti jäitä hattuun. Monenlaiset tunteet heräsivät, kun katselin vastauksia tässä vaiheessa. Tarvitaan varmaankin muutama katselukerta, ennen kuin aineistoon pystyy suhtautumaan vaadittavalla viileydellä. Reilun viikon päästä mietimme työryhmän kanssa, mitä ne merkitsevät dialogituntisuunnitelmillemme.

Tutkijoita koolla

EARLI:n special interest group 19 eli uskonnonopetuksen ja uskontokasvatuksen ryhmä järjesti 6. - 8.8. Helsingissä   konferenssin alan tutkijoille. Säät suosivat, ja pääkaupunkimme näytti kauneimpia kasvojaan illanvietoissa, mutta päivällä käyttäytymistieteellisen tiedekunnan Minerva-talon pohjakerroksessa oli enimmäkseen miellyttävän viileää.

Esityksiä pidettiin paljon, itse esimerkiksi pohdiskelin tunnustuksellisuuden käsitettä, mikä kiinnosti odotetusti monia. Tosin jäin edelleen hieman epätietoiseksi, miten 20 minuuttiin tiivistetty analyysimallini ymmärrettiin. Muista puheenvuoroista voisin nostaa esiin joitain käynnissä olevaan katsomusdialogiprojektiini liittyviä.

Anders Sjöborg Uppsalan yliopistosta totesi, että on selvästi vaikeampaa luoda dialogia uskonnollisten ja uskonnottomien nuorten välille kuin eri uskontoihin kuuluvien nuorten välille. Sinänsä itsestäänselvä asia, mutta ei ehkä sanottu ääneen tutkimuksessa. Se tarkoittaa samalla sitä, että materiaalille ja toimintaideoille, joiden avulla käydä tätä dialogia, on tarvetta. Keskusteluissa puhuttiin siitä, että yksi avain tähän voisi olla se, että uskonnot itselleen etäisiksi kokevat nuoret ymmärtäisivät, että heilläkin on elämänkatsomus. Ehkä sitä kautta aloin enemmän ymmärtää sitä, että jotkut työryhmämme jäsenet halusivat aloittaa siitä, että oppilaiden kanssa syvennytään ensin omiin käsityksiin. Mutta miten se tehdään millään syvällisellä tasolla, sitä lähdemme nyt siis tutkimaan.

Elisabeth Arweck Warwickin yliopistosta esitteli tutkimushanketta, jossa on haastateltu vanhempia ja nuoria perheistä, joissa vanhemmat kuuluvat kahteen eri uskontoon. Jo 1960-luvulta lähtien monikulttuurisessa Britanniassa tällaiset perheet ovat yleistymässä, mikä sekin on oikeastaan aika itsestään selvää. Suuressa osassa perheitä pidettiin tietoisesti esillä molempien uskontojen perinteitä ja lapset olivat jopa haluttomia sitoutumaan niin paljon jompaankumpaan, että sulkisivat toisen pois. Aloin miettiä, mitä nämä kahden uskonnon lapset merkitsevät dialogikasvatuksen kannalta. Meillähän on ortodoksien ja luterilaisten keskinäisten avioliittojen johdosta aika paljon kaksiuskontoisia perheitä.

Viimeiseksi on tietenkin mainittava Leidenin yliopistosta tulleen Jeanette den Oudenin esitys väitöskirjaprojektistaan, jossa tutkitaan opettajien ja tutkijoiden välisiä käsityseroja uskonnonopetuksesta. Tutkimusmaailman ja opetuksen välinen kuiluhan on yksi tutkivan opettajuuden olemassaolon perusteluita. Aika pieniä eroja hän oli kyllä saanut toistaiseksi aikaan - tämänviikkoinen esitys kun ei kattanut seuraavaa vaihetta eli opettajien käyttöteorian ja käytännön välistä eroa. Eniten eroa oli kai siinä, että opettajat painottivat sisältöjen sijaan ihmissuhteita ja tavoitteista oppilaiden hyvinvointia. Jeanette den Ouden myös suunnitteli tuovansa tutkijoita ja opettajia saman pöydän ääreen käymään vuoropuhelua. Tietyllä tavalla tämä aihe taisi puhutella muitakin kuin minua, sillä kun ensi vuonna on tulossa koko EARLIn konferenssi Kyproksella, SIG 19:n session teemaksi kaavailtiin käytännön ja teorian suhdetta. Sinnehän minun aiheeni sopisi kuin nenä päähän...

Lukemista lomalla vai lomaa lukemisesta?

Tutkijankutkaa poteva opettaja on ollut lomalla. Itse asiassa niin hyvällä lomalla, että muutamaksi viikoksi hellitti jopa tutkijankutka. Ensin piti vähän hillitä syyllisyyttä siitä, ettei käyttänyt hyväkseen jokaista yli 15 minuutin automatkaa tai niitä iltapuuroja, joiden valvomisesta mieheni vastasi, tieteellisten tekstien lukemiseen ja perustella, että tauko työelämää hyvin vahvasti liippaavasta tutkimuselämästä tekee hyvää. Sitten tutkimus alkoi tuntua vähemmän tärkeältä ja jopa unohtui. Parin viikon jälkeen alkoi kyllä nousta jälleen halu luovaan työhön, mutta en sentään alkanut kirjoitella runoja tähän blogiin.

Ennen tuota vaihetta eli mieheni kesälomaa, jolloin lähdimme lomamatkalle, ehdin kyllä lukea jotain. Silloin se tuntui täysin riittämättömältä, pieneltä pintaraapaisulta. Nyt kun listaan, että luin vähän katsomusdialogista, vähän tunnustuksellisuudesta sekä kaksi ja puoli kirjaa tutkivasta opettajuudesta tai toimintatutkimuksesta, saavutus tuntuu ihan kelvolliselta.

Luin vihdoin loppuun sen Stringerin toimintatutkimuskirjan, josta kerroin jo tämän blogin aivan alkuaikoina. Lisäksi luin Hopkinsin kirjan A Teacher's Guide to Classroom Research, joka on kai jonkinlainen tutkivan opettajuuden perusteos, sekä MacIntyren kirjan The Art of Action Research in the Classroom. MacIntyren kirja oli siitä tärkeä, koska minua oli alkanut huolestuttaa se, että Stringerin ja Hopkinsin kirjoissa toimintatutkimuksen kaava oli jonkin verran erilainen kuin mitä olemme tässä uskontodialogiprojektissa aikeissa toteuttaa. Olemme siis kirjallisuuden (ja kokemuksemme) pohjalta suunnitelleet menetelmiä ja kehitysmalleja, joiden toimivuutta aiomme kokeilla. Monet toimintatutkimukset alkavat jonkin ongelman tarkemmasta tutkimisesta, jotta siihen pystyy paremmin tarttumaan. Aloin pelätä, että minun pitäisikin tutustua kokonaan toiseen lähestymistapaan, arviointitutkimukseen. MacIntyren kirjasta löytyi kuitenkin meidänkin hankkeeseemme täydellisesti sopiva malli. Se tosin sisältää useampia kehiä, mutta todellisuus todennäköisesti onkin, että kehittäminen ei lopu siihen, että projektin rahoitus loppuu. Toivottavasti mahdollisimman moni saa innoitusta ajatuksistamme.

Noissa kirjoissa mietitytti kuitenkin myös aika paljon se, miten paljon ne panivat painoa kirjallisuuteen tutustumiselle. Vähiten kirjallisuudesta puhui Hopkins, muut korostivat monipuolista tiedonhakua ja lajaa kirjallisuuteen tutustumista. Kaikilla oli kuitenkin ajatus, että tutkiva ote on paras ellei ainoa todella toimiva tapa kehittää opetustyötä ja koko kouluyhteisöä. Mutta miten voidaan odottaa, että opettajat käyttävät kaiken vapaa-aikansa lukemiseen? Sitä on kysyttävä nyt, kun on todennut, miten tärkeää on välillä saada tauko kaikesta. On vielä huomattava, että monissa maissa opettajilla on vähemmän vapaa-aikaa kuin Suomessa. Vastauksen on mielestäni oltava työnjako. Opettajat tarvitsevat opintopiirejä, jotka voivat hyödyntää samoja teorioita sekä kouluttajia, jotka ovat valmiita tarjoamaan teoreettisen osaamisensa ja ohjaamaan selkeisiin kehitystehtäviin. Lisäksi tarvitaan joustavampia sopimuksia ns. veso-velvollisuudesta.

Mutta seuraavat päivät vietän tieteellisessä ympäristössä, EARLI SIG 19:n konferenssissa otsikolla Identities, Cultures, and World Views: Religious and Spiritual Education in Pluralistic Settings. Ehkä sieltä jotain seuraavaksi.

Tuomisia Lontoosta

Tutkijankutkaa poteva opettaja on tyytyväinen, kun tieteelle on ollut taas vähän enemmän aikaa, kun numerot on annettu, eikä viikkoon ole tarvinnut vääntäytyä koululle. Loppukevään muovitaskut ovat kuitenkin mapittamatta, paperinkeräystavara lajittelematta sekä kirjat hyllyttämättä, sillä muita tehtäviä on riittänyt - lisäksi ajasta kilpailee kolmas kutsumus, nimittäin äitiys. Lapsi nyt kesäkuussa kaksi nelipäiväistä viikkoa päiväkotiin, mistä tunteet ovat kieltämättä hieman ristiriitaiset varsinkin nyt, kun virkatyöt on lähestulkoon hoidettu ja jäljellä olisi vain tutkimukseen liittyviä töitä.

Virkatöihin lukeutuu maanantainen ja tiistainen opintomatka Lontooseen, joka tapahtui Agora-hankkeen nimissä. Meitä oli kahdeksan henkilöä, joista minä ainoana edustin Katsomusdialogin portaat -osahanketta. Maanantaina vierailimme Three Faiths Forum -kansalaisjärjestössä, joka tekee monenlaista katsomusten välistä dialogia ja yhteiseloa kohentavaa työtä muun muassa oppilaitoksissa. Meille järjestetyn työpajan taso oli todella korkea ja samalla saimme hyvin sydämellisen vastaanoton. Ajatukset, joita heillä oli dialogista, olivat hyvin samansuuntaiset kuin ne, joita itse olen pitänyt oman hankkeemme lähtökohtina. Erityisesti saimme ajatuksia siihen, miten käsitellä konflikteja, ennakkoluuloja ja muuten vaikeita kysymyksiä.

Sen jälkeen tapasin kahden kesken Julia Ipgraven Warwickin yliopistosta ja sain monia vinkkejä kirjallisuuteen, jota voisi lukea syventääkseen tietoja toimintatutkimuksesta ja erityisesti samalla ammattia harjoittavan opettajaryhmän käytöstä siinä. Keskustelimme myös identiteetistä. Toistuva väite tuntuu olevan, että dialogi on aloitettava siitä, että tuntee hyvin itsensä ja oman perinteensä. Tämä kuitenkin rajoittaisi lasten ja nuorten osallistumista dialogiin. Erityisesti meillä Suomessa, jossa uskonnonopetus on uskontokuntajakoista ja identiteetin tukeminen erityisesti uskonnollisille yhteisöille keskeinen argumentti sen ylläpitämiseksi, eräiden toisten piirien dialogihypetystä toppuutellaan. Ei olekaan oikein, että oppilas joutuu edustamaan yksin koko omaa traditiotaan. Ipgrave esitti omana näkemyksenään, että eri kulttuureilla on eri näkemyksiä identiteetistä. Karkeasti voi tehdä sellaisen jaon, että toisille identiteetti on yksilöllinen ja muuttuva, toisille taas yhteisöllinen ja enemmän sellaisenaan omaksuttava paketti. Täten monikulttuurisessa koulussa oppilailla on kahdenlaisia identiteettejä, ja molemmat tarvitsevat hieman erilaisia tehtäviä dialogitilanteissa.

Minua hieman mietityttää tämä näkemys. Olen lukenut liudan artikkeleita ja pari kirjaakin, joissa on käsitelty länsimaihin muuttaneiden musliminuorten ideniteettejä, ja on selvää, että maahanmuuttajataustaiset nuoret tekevät paljon tietoisempaa identiteettityötä kuin valtaväestöön kuuluvat nuoret (kenties tämän voi yleistää kaikenlaisiin vähemmistöihin) ja päätyvät erilaisiin ratkaisuihin kuin vanhempansa, erityisesti, jos nämä kuuluvat maahanmuuttajasukupolveen. Samalla täytyy sanoa, että miettiessäni tehtäviä ja työtapoja ja erityisesti nyt viimeiseksi kysymyksiä alkukyselyymme, törmään usein siihen, että kysymys, joka toimisi hyvin sellaisen nuoren kohdalla, jolla on selkeä uskonnollinen identiteetti, tulisi hyvin eri tavalla tulkituksi, kun vastaajana on uskonnoton nuori tai sellainen nuori, joka ei ole miettinyt katsomustaan vielä juurikaan. Arvelen myös, että vastaajista valtaosa on noita viimeksimainittuja.

Tiistaina vierailimme monikulttuurisessa Newbury Park Primary Schoolissa tutustumassa heidän kielitietoisuutta lisäävää mentelmäänsä nimeltä Language of the Month. Käykääpä muuten tosiaan tutustumassa nettisivuihin. Kaikki satojen tuntien työn vaatinut materiaali on vapaasti ladattavissa! Itse menetelmä tuntui sekä hauskalta että toimivalta sekä oppilaiden, opettajien että huoltajien näkökulmasta. Vaikka kielitietoisuus ei olekaan minun aluettani itse hankkeessa täytyy sanoa, että syvin kokemus koko matkalla oli tuo kouluvierailu. En ole koskaan aikaisemmin vieraillut ei-suomalaisessa koulussa. Monet asiat olivat toki samoin kuin meillä, mutta toiset, kuten kouluruokailu (yli puolet söi jumppasaliin kannettujen pöytien ääressä omia eväitä, loput maksullista ateriaa, joka sivunmennen sanoen oli ihan hyvä) hyvin erilainen. Eniten kuitenkin vaikutti se kurinalaisuus, jolla lapset työskentelivät. En tiedä, vaikuttiko vieraan läsnäolo, mutta tällä alueella, joka oli ison sairaalan lakkauttamisen ja sosiaalisiksi vuokra-asunnoiksi muuttamisen jälkeen muuttunut vähemmän keskiluokkaiseksi, missä olivat ne lapset, jotka kieltäytyvät tekemästä mitään, kerjäävät jatkuvaa huomiota tai ovat kykenemättömiä ryhmätyöhön? Joka ikinen oli aktiivinen, kun oli sen aika, ja kaikkien suut sulkeutuivat sillä sekunnilla, kun keskustelu lopetettiin. Toisaalta suomalaisena opettajana tulkitsin lasten käytöksessä myös jonkinlaista pelokkuutta. Iso kysymys tietenkin on, millainen järjestelmä on parempi lasten hyvinvoinnin ja oppimisen kannalta.

Koulu oli mukana myös Redbridgen "kaupunginosan" Ambassadors of Faith and Belief -toiminnassa, mutta siitä emme ehtineet kysellä yhtään mitään, sillä koulu oli valittu kohteeksi nimenomaan kielitietoisuus-hankkeen vuoksi. Newbury Park School kouluttaa lukiolaisista katsomusten edustajia alakouluihin vierailijoiksi. Toiminta on kyllä tutustumisen arvoista, joten jospa jossain tulevassa vaiheessa pääsisin tutustumaan paikan päälle myös siihen.

Toimintaa ja tutkimusta

Opettajantyön ja tutkimuksen yhteensovittaminen on  toistaiseksi, ennen kevään arvostelurytinää vielä sujunut. Sain tehtyä arvioijan vaatimat muutokset islamin opetusta ja tunnustuksellisuutta käsittelevään artikkeliini, jonka pitäisi ilmestyä British Journal of Religious Educationissa. Se edellytti hieman kirjallisuuteen perehtymistä, tai oikeastaan luin vain yhden kirjan, joka avasikin aika paljon eurooppalaisten musliminuorten parissa tehtyä tutkimusta. Mieli on hyvä siitä, että artikkelista tuli mielestäni paljon parempi kuin aikaisemmin (nyt se piti tosin vielä kerran lähettää kielentarkastukseen). Toisaalta projektien päällekkäisyys on ongelma, sillä nykyiselle projektille olisi ollut hyväksi, jos olisin voinut käyttää aikaani metodologian ja taustan vahvistamiseen toimintatutkimuksessa ja katsomusten välisessä dialogissa.

Hankkeemme Katsomusdialogin portaat on edistynyt aikataulussa, vaikka suunnittelu on kyllä hitaampaa kuin luulisi. Arkityössä jos pitää suunnitella kaksoistunniksi vaikka Fronter-kokonaisuus jostain tietystä aiheesta, kaksi tuntiakin on ruhtinaallisesti. Kun kyseessä on aivan uusi aihepiiri, jota ei ole sellaisenaan koskaan opettanut, kun pitää samalla tehdä yhteistyötä ja kun sekä mahdollisuuksia että vaatimuksia on monia, suunnittelu eteenee toisella tavalla. Ei voikaan laittaa käsiä saveen ja alkaa muotoilla, vaan enemmänkin sivellään uusia kerroksia, joiden kautta pikku hiljaa lopputulos alkaa hahmottua. Edelleen on osittain arvoitus, mitä kaikkea projektissamme loppujen lopuksi tapahtuu ensi syksynä. Luottamukseni on kuitenkin luja, että se, mitä tapahtuu, ei ole hallitsematonta hapuilua.

Itselläni on työn alla kysely, joka toteutetaan ainakin osittain kaksi kertaa: ennen dialogitunteja ja niiden jälkeen. Ideoimme sitä toki työryhmässä, mutta lopullinen toteutus on minun harrastuneisuuteni varassa. Kyselyn tarkoitus on saada dialogitunteja varten tietoa oppilaiden tasosta ja samalla syventää meidän opettajien ymmärrystä oppilaiden uskontojen kohtaamista koskevista käsityksistä. Haaveilen, että lopullisessa opetusmateriaalissa säilyisi tämä tutkivan opettajuuden ihanne, että dialogikokonaisuutta toteuttava opettajaa ohjattaisiin selvittämään oppilaidensa käsityksiä ja kiinnostuksen kohteita kokonaisuuden eri vaiheissa. Jos kyselystä saadaan hyvää materiaalia, siitä voisi dialogia koskevan teorian avulla kirjoittaa tieteellisen artikkelin.

Siis jos. Nyt onkin aikamoiset paineet tehdä hyvä kysely. Olisi aikamoinen etu, jos tähän hankkeeseen olisi voinut valmistautua pari vuotta työn ohella lueskellen muita vastaavia tutkimuksia ja etsiskellen sopivaa metodologiaa. Viime kesänä löysin erinomaisen metodin ihan toiselle tutkimushankkeelle, jolle en kuitenkaan saanut rahoitusta. Sitten tuli vastaan tämä toinen hanke, johon olisi ollut tyhmää olla tarttumatta, koska se tarjosi tilaisuuden tutkia omaa työtään ja suunnitella liikkeitä edes joitakin päiviä vapaana koulutyöstä. Nyt kuitenkin tehdään se, mitä voidaan. Tarkoitus on aktivoida oppilaiden ajattelua kuvilla ja eläytymistehtävillä. Ehkä siinä tulemme tehneeksi jotain innovaativistakin.

Tuomisia Jyväskylästä

Ainedidaktiikan symposiumia 2014 vietettiin siis Jyväskylässä ystävänpäivänä. Lähdin sieltä melkein suoraan talvilomalle, joten ajatuksia päivän annista kirjoittelen vasta nyt.

Yhteisistä luennoista eniten intouduin Päivi Häkkisen esityksestä, joka käsitteli sähköisiä oppimisympäristöjä. Se alkoi nimeämällä utopioiksi monet odotukset, joita tieto- ja viestintätekniikalle on asetettu historiassa ja nyt. Tunnistin paljon omia pettymyksiäni. Taannoin ihmettelin, onko ymmärrettykään, miten paljon sähköiset oppimisympäristöt vaativat pedagogiikalta. Ilmeisesti on. Se, että tietoa on tarjolla paljon ja helposti, antaa ikään kuin lupauksen, että oppilaista voi kehittyä yhteistyökykyisiä syvällisiä analysoijia. Vaarana kuitenkin on, että heistä tulee "pinnallisia heinäsirkkamieliä", jotka klikkailevat sieltä täältä, mutteivät syvenny mihinkään. Loppukaneetti oli, että liian suppeat ja oppikirjamaiset tehtävät eivät onnistu.

On siis jatkettava kehittämistä. Olen tässä pohtinut kahta yhteiskuntaopin projektia, jotka mielestäni olivat melko samanlaiset, mutta toisessa oppilaat paneutuivat hyvin ja toisessa hutiloivat juuri tiedonhaun suhteen. Hyvin onnistui matematiikan ja yhteiskuntaopin projekti, jossa ysiluokkalaisten piti keksiä kuvitteellinen perhe ja selvittää sen kuukausittaiset asumis-, matkustus-, harrastus- ynnä muut menot. Matematiikan osiossa laskettiin veroja ja asumiskustannusten osuutta tuloista. Yhteiskuntaopissa otettiin kantaa verojärjestelmään ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Suurin osa oppilaista todella selvitti vuokria, vakuutuksia ja keskipalkkoja sekä teki teräviä havaintoja. Sen sijaan toisessa projektissa, jossa piti keksiä kuvitteellinen yritys, tietoa yrittämisestä ja sen kustannuksista valitulla alalla etsi todella harva. Useimmat innostuivat vain suunnittelemaan, miten hyvää heidän yrityksensä tarjoaisi muita halvemmalla, niin etteivät realiteetit kiinnostaneet. Mutta onneksi tosiaan innostuivat keksimään mitä kiinnostavampia liikeideoita, niitä on aina ilo kuunnella. Mutta miksi nämä projektit erosivat niin paljon toisistaan? Ehkä olisi tarvittu konkreettisia laskuesimerkkivaatimuksia tuohon yrittäjyysprojektiinkin.

Mutta se oma esitykseni siellä Jyväskylässä. Kiirehän siinä tuli, kun on pitänyt päättyvien projektien ohella perehtyä uuden aihepiirin, katsomusdialogin teoriaan. Itse asiassa sain vasta tänään luettua keskeisen aiheeseen liittyvän kirjan, McKennan, Ipgraven ja Jacksonin Inter Faith Dialogue by Email in Primary Schools (2008). Mielestäni kuitenkin onnistuin laatimaan ihan uskottavan esityksen. Sain hyviä kommentteja, jotka tosin sisälsivät erinäisiä lukuvinkkejä, mikä tässä elämäntilanteessa vähän panee huokailemaan. Katson nyt kuitenkin luottavaisesti kesään ja siihen, että silloin vielä ehtii viilailemaan teoreettisia lähtökohtia.

Esitykseni SlideSharessa

Erityisesti odotin tapaavani Jyväskylässä syntyneen Tutkiva opettaja -yhdistyksen edustusta. Professori emerita Eira Korpinen ja Jyväskylän norssin lehtori Pirjo Tikkanen olivat tulleet pyynnöstäni paikalle ja juttelimme pitkään yliopiston kahviossa. Aineistonkeruuseen sain sen vahvan neuvon, että tutkivalla opettajalla aineistonkeruun on sujuttava osana opetustyötä. Tutkimus on riippuvainen vuorovaikutuksesta oppilaiden kanssa. Tämä on varmasti viisasta, ja siten jätän sikseen mahdollisuden tutkia muiden projektiin osallistuvien kuin omien ryhmieni dialogitaitojen kehittymistä, lukuunottamatta kaikille tehtäviä alku- ja loppukyselyitä, jotka olemme yhteisesti päättäneet toteuttaa. Olen kiitollinen siitä, että minua, lähes tuntematonta opettajaa olitiin valmiita kuuntelemaan ja neuvomaan.

Siihen kysymykseen, miten voi olla opettaja ja tutkija samaan aikaan ja mihin se johtaa, ei heilläkään ollut mitään kaikenkattavaa vastausta. Niin ikään jäi ilmaan se, olisiko tutkivasta opettajuudesta täydennyskoulutusmalliksi. Jälkeen päin tulinkin sellaisiin ajatuksiin koko symposiumin annin lopputuloksena, että jos ja kun on niin, että tieteellisen tutkimuksen vaatimukset ovat niin ankarat, että työn ohessa niitä on raskas täyttää, ehkä opettajien täydennyskoulutukseen olisi omaksuttava tutkivasta opettajuudesta vain joitain ideoita ja kutsuttava sitä jollain toisella nimellä. Mahdollisuuksia siihen aion alkaa selvitellä.

Matkalla ainedidaktiikan symposiumiin

Kaiken arkikiireen keskellä elän nyt varsin innostavia aikoja. Viime viikolla kokoontui ensimmäisen kerran Katsomusdialogin portaat -hankkeen työryhmä. Vaikka ryhmä oli pieni ja harmillisesti mukana ei toistaiseksi ole yhtään todella monikulttuurisen koulun opettajaa, oli hyvin toiveikkuutta herättävää se, kuinka yhteinen sävel löytyi jo ensimmäisellä kerralla.

Hieman yllättäenkin tulimme yhdessä siihen tulokseen, että vaikka projektissa alun perin on ollut tarkoitus suunnitella toimintamalleja oppilaille, vähintään yhtä tärkeää on puhutella koulun aikuisia. Ensinnäkin on kiinnitettävä paljon huomiota siihen, miten materiaali muotoillaan ja markkinoidaan niin, että se todella otetaan käytöön. Muuan ryhmäläinen ilmoitti osittain huumorilla tavoitteekseen, että siitä tulee Kiva Koulu -ohjelmaan verrattava lähes joka koulun toimintamalli. Haastavaa tulee kyllä olemaan, sillä niin moni tuntuu nostavan kätensä pystyyn näiden kysymysten äärellä. Pitäisi vain saada uskonnot pois koulusta, niin ei tarvitsisi kohdata toiseutta. Toiseksi totesimme, että niin paljon on kysymyksiä uskonnollisen moninaisuuden vaikutuksista koulun arkeen, että mukaan on otettava - kenties ohjelman huipennukseksi - koko kouluyhteisön kulttuurin tarkastelua. Monikulttuurista koulua tosin tarvittaisiin kipeästi tähän kehitystyöhön mukaan.

Toinen tähän liittyvä innostava tähtäyspiste on perjantainen ainedidaktiikan symposium Jyväskylässä. Esittelen siellä hankettamme ja yritän erityisesti terävöittää tutkimuksellista puolta siinä. Tasapainoilua projektissa kyllä riittää, sillä vaikka tutkimus on toisaalta minun oma vapaaehtoinen lisäni hankkeeseen, se toisaalta on myös periaate, jonka varassa kehitystyötä tehdään. En siis voi sanella minkään tutkimuskirjallisuuden enkä symposiumkommenttien pohjalta täsmälleen, minkälaisia kyselyitä tehdään. Haastatteluja ja laajamittaista havainnointia tuskin pystyn työpaineiden keskellä toteuttamaan. Olen kuitenkin ottanut yhteyttä Jyväskylän yliopiston piirissä syntyneen Tutkiva opettaja -yhdistykseen ja saan tavata ainakin jotakuta sen aktiiveista. Odotan innolla tilaisuutta kysellä lisää kokemuksista tutkivana opettajana.

Lukupäiväkirjasta: ateismi

Joululomalla tutkijankutka sai hieman helpotusta. Oli aikaa kirjoittaa artikkelia tunnustuksellisuuden käsitteestä, mikä tyydytti luovan työn tarvetta. Kieltämättä nautin kirjoittamisesta, ja jos vain projektissani on kirjoittamisen aika, oikein tekee mieli kirjoittamisen pariin. Onhan siinäkin toki niitä tökkiviä vaiheita, kirjallisuusluettelon hiominen ja se turhauttava tiivistäminen, kun asiat pitää saada mahtumaan sallittuun merkki- tai sanamäärään. Toinen tutkimusprosessin puoli on lukeminen, tutkimusaineistoahan en ole aikoihin ollut keräämässä. Lukeminen harvoin samalla tavalla vetää puoleensa. Kestää aina hetken, että pääsee toisen kirjoittajan kieleen ja ajatteluun sisälle. Tieteellinen teksti ei välttämättä ole ihan sitä vetävintä - poikkeuksiakin tosin on. Tyydytystä voi silti tuntea lukemisenkin parissa, jos vain saa langan päästä kiinni ja jos huomaa jonkin tärkeän yhteyden omaan työhön. Koska tämä blogi on osittain tarkoitettu lukupäiväkirjaksi, esittelen nyt yhden lukuelämyksen, josta olin alkuvuodesta varsin intoutunut.

Teologisen Aikakauskirjan viime numero oli omistettu ateismille ja  uskonnottomuudelle. Luin sitä mielenkiinnolla, sillä en koe tuntevani aihepiiriä kovin hyvin. Lisäksi olen viime aikoina miettinyt sitä, että uskonnottomia näkökulmia eri aiheisiin pitäisi pitää enemmän esillä uskonnonopetuksessa. Se voisi tehdä selvemmäksi sitä, ettei ole tarkoitus julistaa yhtä totuutta. Erilaiset ateistiset ajattelutavat voisivat myös antaa ajattelun aihetta niille oppilaille, joiden maailmankatsomus on puhtaan materialistinen - tai naturalistinen, kuten nyt siis opin.

Olli-Pekka Vainion ja Aku Visalan artikkeli "Mitä ateismi on? Katsaus nykyaikaisen ateismin muotoihin" tarjosi hengästyttävän kirjon erilaisia katsomuksia, joihin Jumala ei kuulu. Mikko Sillforsin ja Hanna Ronikonmäen artikkelissa "Pyhän muunnelmat: Ateistisen henkisyyden ulottuvuuksia uudella vuosituhannella" taas esiteltiin ateististen liikkeiden ja yhteisöjen tapoja tavoitella yhteisöllisyyttä ja mystistä kokemusta. Tiiviit versiot artikkeleista löytyy sivustolta teologia.fi. Molemmista aiheista tiesin jotain, mutta ehkä juuri siksi oli niin kiehtovaa saada laajempi ja tarkempi käsitys.

Innostusta seurasi myös ahdistus. Miten yksinkertaistaa ja jäsennellä nämä peruskoululaisille? Espoon opetussuunnitelmassa uskonnottomuus kuuluu vielä 7. luokalle vieraiden uskontojen jatkeeksi. On ihan eri asia esitellä uskontoja, joissa uskomukset usein saavat rituaaleissa jonkun näkyvän muoron, kuin varsin filosofisia ateismin muotoja. Eivätkä ateistisen henkisyyden muodotkaan taida olla kannatukseltaan ihan maailmanuskontojen luokkaa. Hyviä esimerkkejä tosin voisivat olla Prometeus-leirit ja nimenantojuhlat. Itse asiassa yritin aiemmin tässä blogissa esittelemässäni Raamattu-projektissa saada oppilaat pohtimaan myös uskonnottomia näkökulmia Raamattuun, erityisesti humanismia, naturalismia ja militanttia ateismia. Ne taisivat olla projektin vaikein pala. Keskustelimme kyllä niistä ja pyrin oppilaita, mutta kukaan ei oikeastaan osoittanut innostusta tätä lähestymistapaa kohtaan.

Jos siis jollain on hyviä ideoita, miten vahvistaa ateismin käsittelyä peruskoulussa, kuulisin mielelläni. Itse taidan jatkossa jakaa ainesta eri vuosiluokille, jospa se sitten useampaan kertaan jauhettuna tulisi jotenkin tutummaksi.

Tositoimiin?

Uuden vuoden kunniaksi nyt on aika esitellä projekti, johon olen ainakin kerran vihjannut aikaisemmin. Espoon kaupungin kieli- ja kulttuuriryhmien opetus on saanut EU:n kotiuttamisrahastolta rahoitusta hankkeelleen nimeltä Agora - monikielisyys ja eri katsomukset näkyviksi koulussa. Hanke koostuu kolmesta osahankkeesta, joista minä vedän kolmatta nimeltään Katsomusdialogin portaat.

Rahoitus on tarkoitettu henkilöstön osaamisen kehittämiseen. Hakemuksessa piti myös selvittää, miten hankkeessa saatua osaamista levitetään laajemmalle. Katsomusdialodin portaat -osahankkeessa tarkoitus on kouluttautua tutkivan opettajuuden avulla ja laatia samalla kenen tahansa opettajan käytettäväksi sopivaa materiaalia, joka auttaa katsomusten välisen dialogin mahdollistamista ja tukemista oppilaiden välillä.

Itselläni on melko vähän kokemusta katsomusten välisestä dialogista. Olen järjestänyt yhden uskontodialogitilaisuuden opettajien täydennyskoulutuksena, lisäksi olemme oman uskonnon opettajien kanssan järjestäneet koulutustilaisuuden eri uskontojen juhlaperinteistä ja niiden muistamisesta koulussa. Jonkin verran vuoropuhelua käydään tietenkin oman uskonnon opettajien ja meidän konsultoivien opettajien kesken. Jutellaan ruuasta, paastosta, juhlista, suhtautumisesta pyhään, sopivasta ja sopimattomasta opetuksessa.

Aihepiiri kuitenkin kiinnostaa, eikä vähiten siksi, että valmentaminen kohtaamiseen tuntuu juuri näinä aikoina kaikkein polttavimman tärkeimmältä tehtävältä uskonnonopetuksessa. Olen aikaisemmissa projekteissani lukenut ja omassakin aineistossani huomannut, että nuoret tuppaavat välttelemään keskustelua uskonnosta. Osin kyse on siitä, ettei haluta käsitellä ristiriitoja, vaan jätetään mieluummin tunteita herättävät asiat sikseen. Toisaalta arvelen, että uskonnottomiksi itsensä kokevat nuoret katsovat, että heillä ei ole mitään sanottavaa, koska heillä ei ole uskontoa. He voivat vain kysyä, jolloin kyse ei ole dialogista, vuoropuhelusta. Dialogitaidoista olen lukenut vähän, ja kohta pitäisi paneutua lisää kirjallisuuteen.

Hankkeemme sisältö ansaitsee ja tarvitsee ihan oman kirjoituksensa, mutta nyt keskityn vain tutkijuuden ja opettajuuden (ja perhe-elämän) yhteensovittamiseen. Minulla on päiväkoti-ikäinen lapsi, joten nyt kun joululoma on ohi, olen vähän ihmeissäni, milloin luen kirjat, joita olen kantanut yliopiston kirjastosta kotiin. Hankkeessa on se hieno puoli, että Katsomusdialogia edistävää toimintaa suunnitteleva ryhmä voi pitää kolme palkallista työpajapäivää. Kädenojennus on merkittävä, mutta riittääkö se sittenkään toimintamallien kehittämiseen lähes tyhjästä? Entä millä ajalla analysoin aineiston, jota vielä pitäisi kerätä laajalti ja monenlaista, jotta voisin kirjoittaa hankkeeseen liittyviä tieteellisesti vakavasti otettavia artikkeleita? Olen vielä ilmoittautunut pitämään hankkeeseen liittyvästä tutkimusprojektista alustuksen Ainedidaktiikan symposiumissa 14.2. Nyt mietityttää, onko minulla mitään hedelmällistä sanottavaa vielä silloin - aikaahan on enää reilu kuukausi.

Se on selvää, että joku projekti tässä olisi joka tapauksessa menossa. Edellinen tutkimushanke, jossa haastattelin muslimioppilaita islamin opetuksen vaikutuksista, on puristettu kuivun. Uskonnonopetuksen tunnustuksellisuus on ollut toinen aihe, jota olen pohtinut, mutta ilman lajaa aineiston keruuta en pysty käsittelemään sitä kuin teoreettisesti, ja teoria-artikkeli aiheesta on valmistumassa. Olisikohan kuitenkin ollut parempi aloittaa oman työn tutkiminen jostain pienemmästä? Toimintatutkimuksen periaatteiden mukaan tässä pitäisi ensin hankkia tietoa tilanteesta, jonka perusteella sitten räätälöitäisiin toimintaa, jonka jälkeen taas kerättäisiin aineistoa... Onkohan minun realistista edes kuvitella kerääväni materiaalia muualta kuin omasta koulustani? Hienoa tietenkin olisi, jos joku tai jotkut työryhmän jäsenistä (johon työryhmään vielä mahtuisi mukaan monta opettajaa)  haluaisi tehdä itsekin tutkimusta tai vaikka opinnäytettä. Yhdessä tutkimisesta tai edes tieteellisen artikkelin kirjoittamisesta yhdessä minulla ei ole vielä kokemusta, mutta olisin siitä kyllä hyvin kiinnostunut. Yksi mahdollisuus tietenkin on dokumentoida paljon ja analysoida sitten pikku hiljaa... jos vain saa huoltajille menevät tutkimuslupapyyntökirjeet takaisin kymmeniltä lapsilta ja nuorilta. Itse kehittämishankkeella on puolitoista vuotta aikaa 1.1.2014 lähtien. Tutkimusraportteja voin varmasti kirjoitella myöhemminkin.

Tutkimishimoni on siis tosi paikan edessä ja joudun lähikuukausina tekemään paljon ratkaisuja sen suhteen, mihin luulen aikani ja tarmoni riittävän ja mitä voin pyytää tai odottaa muilta ihmisiltä. Uskon kuitenkin, että itse hanke tulee olemaan mielenkiintoinen ja hyödyllinen, vaikka siitä varmasti ei koskaan tule mitään KiVa koulu -hankkeen vertaista lähes joka koulun toimintamallia. Uskontojen välisiä kouluille suunnattuja hankkeita kyllä on, esimerkiksi Monikulttuurinen juhlavuosi. Suuntaamalla katseemme myös uskonnottomiin katsomuksiin otamme uudenlaisen haasteen, joka voi toisaalta viedä myös yllättäviin suuntiin. Mutta mistä sen tietää, jos tämä vaikka poikisi yllättäviäkin yhteyksiä kiinnostaviin tahoihin kansainvälisestikin - ja ennen kaikkea jos katsomuksia koskeva keskustelu todella tulisi vähän yleisemmäksi kouluissa.

Opettajien täydennyskoulutuksen kysymyksiä

On se aika vuodesta, kun mietitään kevätlukukauden koulutuskalenteria. Kun tehtävänä on tarjota kaikille espoolaisille opettajille koulutusta katsomuksiin liittyvistä asioista, kohdataan tiettyjä kysymyksiä.

Koulutuksen tarkoituksenahan on muuttaa toimintaa tietojen ja asenteiden kautta. On suhteellisen yksinkertaista, jos koulun johtoryhmä tai pedagoginen tiimi päättää kehittää jotain tiettyä asiaa ja tilaa tai järjestää koulutusta aiheesta aikana, jolloin koko koulun opettajakunta on vapaana opetuksesta. Sen jälkeen on tietenkin vielä ilmassa, miten koulutuksen antia aletaan soveltaa opetuksessa. Laajemmalle joukolle tarjottavalla koulutuksella on vielä omat ongelmansa siinä, miten tavoittaa juuri ne henkilöt, jotka koulutusta tarvittaisiin.

Usein esimerkiksi uskontojen kohtaamiseen tai monikulttuurisuuteen liittyvissä koulutuksissa osallistujat ovat jo valmiiksi kiinnostuneita ja myönteisesti suhtautuvia. Mutta miten tavoittaa ne, jotka oikeasti kokevat olonsa epämukavaksi näiden kysymysten äärellä? Miten avata uusia uomia koulujen toimintakulttuuriin? Välillä kysymys on myös se, miten tavoittaa niin monta ihmistä, että koulutus kannattaa järjestää.

Millaisiin koulutuksiin sitten tullaan sankoin joukoin? Ihan mukavasti vetävät ja hyvän palautteen saavat koulutukset, joista opettajat kokevat saavansa joitain käytännön työkaluja johonkin oppiaineeseen tai joihinkin tiukkoihin tilanteisiin. Ehkä näidenkin tarjonta alkaa olla niin runsasta, että koulutuksen täytyy aika hyvin myydä tuotteensa. Nimekkäät puhujat vetävät, toisaalta myös kunnon tarjoilut ja tilaisuus vapaamuotoisempaan yhdessäoloon, joista jälkimmäisiä kunnan järjestämissä koulutuksissa ei yleensä ole tarjolla.

Koulutuksella on siis kaksi kriittistä kohtaa itse koulutustilaisuuden ulkopuolella, osallistujien houkuttelu ja koulutuksen sisällön siirtyminen osaksi käytäntöä. Jälkimmäiseen tutkiva opettajuus olisi selvästikin ratkaisu. Koulutuksen pitäisi olla sillä tavalla aktivoivaa, että se sisältäisi kehitysprojektien ja niiden vaikutusten havainnoinnin tai mittaamisen suunnittelua. Se rakentaisi siltaa teoriasta käytäntöön ja sitouttaisi opettajia tekemään jotain oppimillaan tiedoilla ja taidoilla. Mutta houkuttelisiko tutkivan opettajuuden mukainen koulutus opettajia? Jos opettaja saisi vapaasti valita, tulisiko pitkän työpäivän jälkeen hän mieluummin seuraamaan valmiiksi pureskeltua vai pureskelemaan itse?

Markkinoinnista riippuu paljon. Käytäntö on usein taikasana, joka herättää opettajassa toiveen, että joku arjen ongelma voi saada ratkaisun. Toisaalta työssä on usein riittävästi suorittamista ilman täydennyskoulutuksen antamia läksyjäkin. Tutkivan opettajuuden yleistyminen täydennyskoulutuksen muotona edellyttääkin sitä, että löydetään kehitys- ja tutkimusprojektien suunnittelulle muotoja, joita työnantaja voi hyväksyä puoli- tai kokopäivävesoiksi. Ja näenpä unta siitäkin, että virkaehtosopimusta voisi päivittää tälle vuosituhannelle...