Islamin opetuksen tunnustuksellisuutta luotaamassa

Noin viikko sitten toteutui pitkäaikainen toiveeni, kun Ainedidaktiikka-lehti julkaisi artikkelini, jossa sovellettiin aikaisemmin luomaani tunnustuksellisuuden analyysivälinettä todelliseen opetukseen, tässä siis erään kahdeksannen luokan islamin tunteihin. Odotuksen pitkäaikaisuus ei johtunut tällä kertaa siitä, että julkaiseminen ei olisi tapahtunut toivotussa aikataulussa, vaan siitä, että olin alun perin itse mallia pyöritellyt jo vuosia tarkoituksena päästä sitä soveltamaan, mikä sitten toteutui parin vuoden takaisen opintovapaani aikana. Sen aikana sain myös lopulta julkaistua tunnustuksellisuutta koskevan artikkelini, mikä on näköjään jäänyt juhlimatta täällä blogissa. Prosessiin liittyi hyvin monenlaisia asioita, kuten sopivan metodisen viitekehyksen etsintää, rönsyjen kasvattamista ja jälleen leikkaamista, ja lopulta oikeastaan ajattelunikin kehittyi hieman ohi tästä. Nyt julkaistussa artikkelissa on kuitenkin monia näkökulmia, joilla olen halunnut osallistua keskusteluun.

Keskustelussa uskonnonopetuksesta esiintyy aika usein näkemyksiä siitä, että joku uskonnonopetus on tunnustuksellisempaa kuin toinen tai liian tunnustuksellista suhteessa muuhun kouluopetukseen. Työssänikin olen joutunut usein keskustelemaan sopivan ja sopimattoman tunnustuksellisuuden rajoista. On pitänyt määritellä tunnustuksellisuutta ja miettiä sen ilmenemistä eri osa-alueilla.

En nyt tässä käy läpi koko analyysia, mutta artikkeli on vapaasti kaikkien luettavissa. Keskityn yhteen näkökulmaan. Teoria-artikkelissani päädyin siihen, että keskeisintä sen kannalta, rikkooko uskonnon opetus oppilaan uskonnonvapautta on oppilaan kokemus siitä, odotetaanko häneltä opetuksessa joidenkin uskomusten omaksumista. Osoittautui kuitenkin, että tämä ei ole suoraviivainen kysymys. Asiaan vaikuttavat hyvin paljon oppilaan ennakko-odotukset. Haastattelemani islamia opiskelevat oppilaat pitivät islamin opetuksen tavoitteena valmistamista islamilaiseen elämäntapaan, mutta tätä he perustelivat uskonnonvapaudella, oikeudellaan saada uskontoaan koskevaa opetusta. Nämä asiat olivat heille niin itsestään selviä, että kun opetuksessa oli jotain siitä poikkeavaa, he eivät osanneet suhtautua. Kun opettaja yritti joskus viritellä vapaata keskustelua uskonnollisista aiheista, vihjeet mielipiteenvapauden suuntaan jäivät huomaamatta. Keskittynein tunnelma luokassa oli, kun puhuttiin elämänohjeista.

Tulin samalla siihen tulokseen, että pitäisi kiinnittää entistä enemmän huomiota opetuksessa käytettävään kieleen ja siihen, miten sillä luodaan velvollisuuksia ja oikeuksia sekä totuusväittämiä ja mahdollisuuksia niiden kritisoimiseen. Toisaalta on kiinnitettävä huomiota myös oppilaiden kielellisiin resursseihin, jotka ovat myös heidän ajatuksellisia resurssejaan. Samalla pohdin sitä, että opettajaa ei ole vastuussa oppilaiden ennakko-oletuksista, mutta jos ne estävät oppilaita omaksumaan joitain opetussuunnitelman tavoitteita, opettajan on pyrittävä ottamaan ennakko-oletukset käsittelyyn avoimesti, arvostavasti ja perusteellisesti.

Kaiken kaikkiaan haluan kiittää koulua ja opettajaa, jotka päästivät minut seuraamaan opetusta sekä niitä musliminuoria, jotka haastatteluissa kertoivat minulle monia värikkäitä juttuja ja avasivat teini-ikäisen ajattelua kaikessa vauhdikkuudessaan.

Diskurssianalyysi kouluihin!

Kun viimeksi ennen syksyä ja talvea oli yhtä kaunista kuin nyt ja parvekkeella tarkeni lukea, kuten nyt, olin kokemassa metodista kääntymystä. Ja nyt voi sanoa, että kuluneen vuoden aikana olen kokenut henkilökohtaisen kielellisen käänteen eli teoreettinen maailmankuvani on muuttunut sosiaalisen konstruktionismin suuntaan, eikä paluuta ole. Vielä yhdellä tavalla sanottuna, diskurssianalyysi tuli jäädäkseen. Se on vaatinut työtä, ja vaatii edelleen käytännön sovellusta varten. Silti on vaikeaa tarkastella mitään kysymyksiä tai aineistoja muuten kuin sen kautta, millaisia positioita ja identiteettejä niissä rakennetaan.

Ne maailmat, mitä kielenkäytön tarkastelu aukaisee, saavat kuitenkin ajattelemaan myös sitä, miten valmiudesta analysoida kielenkäyttöä olisi hyötyä kenelle tahansa nykyisessä maailmassa, joka on täynnä viestintää. Mielipiteisiin ja erityisesti tunteisiin vaikuttavaa viestintää tulee koko ajan taskuun jo murrosikäisille. Monet teinit suhtautuvat mainoksiin kriittisesti tai pilkallisesti. Sosiaalisessa mediassa kiertäviä meemejä, joissa joku henkilö tai ajatus osoitetaan napakasti tyhmäksi ei sitten osatakaan tarkastella kriittisesti. Moni ysiluokkalainen tuntee Päivi Räsäsen, mutta vain some-ilmiönä. Lisäksi on paljon hienovaraisempaa viestintää. Perinteiset mediatkin vaikuttavat otsikoinneillaan ja kuvavalinnoillaan, joka usein voi olla hämmentävää.

Lisäksi olen alkanut miettiä, miten diskurssianalyysi voisi helpottaa monien arkisten vuorovaikutustilanteiden tulkintaa. Ei tarvitse aina suuttua tai äimistellä. Miettimällä, millaisia toimintamahdollisuuksia puhuja (poliitikko / bloggari / oppilas / oma puoliso) tarvitsi juuri siinä tilanteessa, ymmärtää paremmin, miksi hän sanoi niin tai näin. Toinen lähestymistapa on miettiä, millaisten sosiokulttuuristen resurssien varassa hän teki tulkintansa tai johtopäätöksensä tilanteesta. Tällaiset lähestymistavat ovat joskus hämmästyttävän tehokkaita selittämään puhetta.

Tämän blogikirjoituksen otsikko on kuitenkin trolli. Oikeasti en halua liittyä niihin, joiden vastaus mihin tahansa yhteiskunnalliseen ongelmaan on jonkun asian lisääminen opetussuunnitelmaan tai jopa omaksi oppiaineekseen. Oikeasti koulussa jo opetetaan yllä mainittuja asioita medialukutaidon ja kriittisyyden nimissä. Aihepiiri kuitenkin ansaitsisi huomiota enemmän ja enemmän, kun media monimuotoistuu ja kuin älypuhelimet alkavat kuulua lähes kaikkien nuorten elämään ja siten tehdä heistä median seuraajia aivan eri tavalla kuin ennen. Kielitietoisuus ja monilukutaito, jotka ovat nyt opetussuunnitelman uusia käsitteitä, voisivat tarpeeksi pitkälle vietyinä käsittää myös kriittisen kielitietoisuuden, joka on tarkastelee myös kielen vivahteita, erotteluja, joita sanoilla tehdään sekä esimerkiksi me- tai minä-sanojen käyttöä.

Metodikylvyssä

Tutkijankutkaa poteva opettaja nauttii siitä, että ehtii nyt paneutua kunnolla teoriaan. Myönnän, että tyydyn usein siihen, että luulen löytäneeni olennaisen, sen sijaan että jäisin viimeistelemään ja varmistelemaan. Muuten en kyllä pärjäisi opettajan työssäkään! Mutta olen kyllä kipeästi tiedostanut sen, että vakavasti otettavan tutkimuksen eteen pitäisi perehtyä vähän syvällisemmin tutkimusmenetelmiin kuin muutaman artikkelin tai suomenkielisen oppaan verran. Edellinen (tai oikeastaan vielä kirjoitusvaihetta vajaa) tutkimusprojektini katsomusdialogimateriaalin kehittämisestä nojasi toimintatutkimukseen, josta kyllä luin useampia kirjoja. (Tässä yksi esimerkki.)Nyt olen kuitenkin lähdössä hieman toiseen suuntaan elvyttäessäni pöytälaatikossa ollutta tutkimussuunnitelmaa oppilaiden kokemuksista uskonnonopetuksen sitouttavuudesta.

Yhden metodioppaan eräässä luvussa kirjoittajat pohtivat metodioppaiden kirjoittamisen mielekkyyttä. Heistä tuntui, että teoria- ja metodiluvut tieteellisissä julkaisuissa viittaisivat siihen, tutkimuksessa teoria on usein valittu tukemaan lopputuloksia. He toivoivat kuitenkin, että joskus tutkijat lukevat metodioppaita saadakseen neuvoja tutkimuksen tekemiseen. Uskon kyllä, että en ole ainoa, joka lukee metodioppaita kuten minä nyt, etsien ja opiskellen. Mutta koska metodeja on tällä hetkellä niin paljon tarjolla, niistä pystyy valitsemaan sen, joka tuntuu intuitiivisesti parhaalta ja joka kenties sitä kautta tukee ennakko-oletuksia ja kysymyksenasetteluja, joita on valmiiksi mielessä.

Jokainen, joka on joskus lukenut jonkin tieteellisen lähestymistavan tai metodin esittelyä, myös tietää, kuinka vakuuttavia ne ovat. Lukija tuntee itsensä lähestulkoon huiputetuksi ajoittain, kun kirja etenee esittelemällä menetelmiä vanhimmasta uusimpaan. Ensin lukija selvittää itselleen tekstistä, mitä joku tietty menetelmä tutki ja millä perusteella. Sitten hänelle kerrotaan, mitä vikaa tässä lähestymistavassa oli (so. mitä kritiikkiä sitä vastaan on esitetty) ja miten se on ratkaistu seuraavassa menetelmässä. Sitten sama toistuu uudestaan, joskus lukuisia kertoja. Jos tekstin tarkoituksena on esitellä tutkimuskenttää, kaikkia lähestymistapoja kohtaan esitellään myös kriittisiä huomioita. Jos tekstin tarkoituksena on käydä läpi kehityskulkua, joka johtaa aiheena olevaan menetelmään, tuo menetelmä saa varsin vaikuttavan taustan.

Pelkään, että minulle on käynyt  nyt niin. Olen pitkään etsinyt menetelmää tutkimukseeni, mutta mikäään ei ole oikein täydellisesti vastannut kysymyksiini. Tai oikeastaan löysin B. Kumaravadivelun critical classroom discourse analysis -nimisen menetelmän. Sitä ei vain ole käytetty eikä kuvattu kovin laajasti. Aloin tutustua tarkemmin diskurssianalyysiin. Muutamien metodioppaiden lukujen jälkeen seurasin viitettä Potter & Wetherellin kirjaan Discourse and Social Psychology vuodelta 1987. Aloin indoktrinoitua.

Kuten olen omissa uskonnonopetusta koskevissa artikkeleissani huomauttanut, kääntyminen ei ole koskaan yksisuuntainen prosessi. Käännynnäisen taustat vaikuttavat. En nyt tässä mene kovin syvälle, mutta sanottakoon, että sympatioita tuohon suuntaan minulla on ollut. Sosiaalipsykologiassa voisi olla paljon sellaista, mitä opettajien ja kasvatustieteilijöiden kannattaisi ottaa huomioon ja soveltaa. Muistan tenttineeni osana sosiologian opintoja Klaus Helkaman kirjan Johdatus sosiaalipsykologiaan, ja pidin sitä silloin parhaana kurssikirjana, mitä olin lukenut. Jääköön nyt sivuseikaksi, että Potterin ja Wetherellin diskurssianalyyttisessa kirjassa kyseenalaistetaan paljon perinteisestä sosiaalipsykologiasta.

Kirjan yhdeksästä luvusta nimittäin seitsemän käy läpi erilaisia tutkimussuuntauksia, yksi tai kaksi kerrallaan, ja kaava on suurin piirtein sama. Joillekin suuntauksille annetaan enemmän arvoa kuin toisille, mutta diskurssianalyysi selviytyy tietenkin aina voittajana. Välillä minulla oli epäilyksiä, nyt, luvussa 8 alan taas olla sillä kannalla, että muunlaista tutkimusta ei oikein uskalla tehdäkään. Mietin vain, että voisikohan mikä tahansa vastaava kirja aiheuttaa minussa kääntymyksen toiseen suuntaan. Kannattaako lopettaa etsimistä tähän? Kuinka monta kirjaa pitäisi lukea ja millä intensiteetillä? Miten ne pitäisi valikoida kun kerran aivan tietty polku on johtanut minut nyt tähän pisteeseen?

Kun opiskelin perustutkintoani 1990-luvun lopussa, diskurssianalyysi taisi olla aika kovassa huudossa. Kun joku menetelmä on hyvin suosittu, siitä on myös haittaa. Helposti hämärtyy, mistä siinä on oikein kyse, eivätkä kaikki sillä tehdyt tutkimukset ole yhtä laadukkaita. Joka tapauksessa itse opiskelin historiaa, jossa päämenetelmänä oli puristaa vähistä lähteistä mahdollisimman paljon irti millä tahansa keinolla mutta lähdekritiikin säätelemänä, joten monimutkaisempiin analyysimenetelmiin ei ollut tarvetta kajota.

Ei olekaan yksinkertaista perehtyä tutkimukselliseen lähestymistapaan, kun siihen liittyy laajoja tietoteoreettisia kysymyksiä. Väitöskirjan metodiluvun lukeminen ei oikeastaan auta, ellei ole todella perehtynyt itse kyseiseen teoriaan. Nyt vasta koen ymmärtäväni, mitä diskurssianalyysi on ja mitä sillä voi tehdä, ainakin yhdessä kontekstissa (olen siis myös oppinut sen, että kyseessä on laaja teoria, jolle on muodostunut hieman eri perinteitä eri tieteenalojen piirissä).

Historiantutkijatausta saa minut kavahtamaan tutkimustuloksia, joissa selkeät huomiot on koristeltu tutkijan lainaamilla tai kehittämillä käsitteillä. (Tehdään sitä historiantutkimuksessakin, ja voin tarvittaessa osoittaa omasta väitöskirjastanikin joitain esimerkkejä tällaisesta käsitteellistämisestä.) Käsitteet auttavat kiteyttämään ja kiinnittämään huomiota, mutta mielestäni aina pitäisi huolehtia siitä, että tutkimustulos ei ole pelkkää uusien sanojen keksimistä, vaan että sanojen avulla todella tuodaan jotain uutta päivänvaloon. No, diskurssianalyysihan juuri antaa tulokseksi näitä nimityksiä. Käydään läpi puhetta tai tekstiä ja nostetaan sieltä esiin eri tapoja käyttää kieltä erilaisiin funktioihin. Ei spekuloida, mitä ihmisen päässä liikkuu.

Oma innostukseni nykyiseen tutkimusaiheeseen nousee siitä, että haluaisin ymmärtää, mitä oppilaat ajattelevat ja tuntevat uskonnontunneilla. Diskurssianalyysi kuitenkin vastaa siihen huoleen, joka minulla on ollut niin historiantutkijana kuin kasvatustieteilijänä: miten erottaa aidot tunteet ja asenteet siitä, mitä ihminen ajattelee, että hänen odotetaan vastaavan? Tai jos hän haluaa shokeerata tutkijaa tai häntä sattuu ketuttamaan juuri haastatteluhetkellä joku asia? Tietääkö hän lopulta itsekään, mitä mieltä hän on asioista? Diskurssianalyysin vastaus on: tutkitaankin vain sitä, millä eri tavoilla ihminen puhuu siitä, miten nämä tavat rakentuvat ja mitä niillä saa aikaan.

Nyt onkin mietittävä, muokkaanko tutkimuskysymystä siihen suuntaan, mitä oppilaat puhuvat uskonnollisesta valinnan vapaudestaan. Miten tuon parhaiten muotoilisi? Miten minä aina lähden tekemään tutkimusta asioista, joista on vaikea puhua nuorten kanssa selkeillä sanoilla? Ja vielä tänään pitäisi kysyä alustavaa suostumusta eräältä luokalta... Pitäkäähän peukkuja!