Testaa tunnustuksellisuutesi

Ei tässä oikeasti mitään testiä ole, ainakaan et saa mitään testituloksia. Yritän nyt vähän käsitellä asiaa, joka nostaa minulla ja varmaan vähän muillakin välillä karvoja pystyyn. Olen tästä kirjoittanut ankaran tieteellistäkin tekstiä, joka on arviointikierroksella, mutta nyt sanon vain sen, mitä haluan sanoa - pitkällisen pohdinnan ja eri näkökulmiin perehtymisen jälkeen.

Moni haluaa heilutella tunnustuksellisuuden leimakirvestä. "Eihän uskonnonopetus saisi olla enää tunnustuksellista!" "Se oli kyllä vähän liian tunnustuksellista minusta." Jotkut myös sanovat tietävänsä, mistä tunnustuksellisen opetuksen tunnistaa. Tunnustuksellisuudella voi olla eri sisältöjä, mutta jos nyt puhutaan tässä vain sellaisesta tunnustuksellisuudesta, joka ei kuulu eettiseen uskonnonopetukseen. On yllättävän vaikea löytää sille täsmällisiä rajoja. Indoktrinaatioteoriat jäävät puolitiehen, ihmisoikeuslainsäädäntö jättää paljon liikkumavaraa ja pedagogisia viitekehyksiäkin on erilaisia. Olemme varmaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että uskonnonopetuksen ei pitäisi aiheuttaa oppilaassa epämiellyttävää tunnetta, että hänen on esitettävä uskovaista saadakseen hyvän numeron tai muunlaista hyväksyntää opettajalta. Miten tällaista sitten vältetään, se onkin vaikeampi sanoa.

Sitten testiin. Tunnistatko oman ajattelusi seuraavista väittämistä? Tarjoan vähän lisäajateltavaa.

Tunnustukseton opetus on pelkkää tiedon jakamista.

Jos vastaat kyllä, mieti, miten tieto vaikuttaa meihin. Tieto on valtaa, tieto muokkaa mielipiteitä, tieto tekee asioita ymmärrettäviksi. Toisaalta tietoa ei koskaan voi siirtää sellaisenaan opettajan päästä tai kirjasta oppilaan päähän. Koska oppiminen on aktiivinen prosessi, siinä usein aktivoituvat myös tunteet ja mielipiteet. Oikeastaan opettajan on aktivoitava niitä opettaakseen. Lisäksi pedagogisia lähtökohtia on monia. Opettaja voi opettaa ilman tavoitetta sitouttaa oppilaita, vaikka hän opettaisi eri tavalla kuin sinä opettaisit.

Jos vastaat ei, mieti, miten oppilaiden tunteita ja mielipiteitä aktivoidaan niin, että niille annetaan tilaa ja vapautta.

Tunnustuksettomuuden nimissä opettajan ei pitäisi kertoa, mihin itse uskoo.

Jos vastaat kyllä, mieti, millaisia viestejä opettaja lähettää, jos hän ei kerro mitään omasta katsomuksestaan. Onko uskonnosta puhuminen noloa? Olisiko vältettävä katsomuksista kertomista ylipäänsä? Oppilaita ei ehkä innosta jakamaan omia näkemyksiään, jos opettaja kieltäytyy puhumasta omistaan. Oppilailla voi olla myös vääriä ennakko-oletuksia, että opettaja on jonkinlainen kiihkouskovainen, joita ei tällöin päästäisi purkamaan.

Jos vastaat ei, mieti, millaisia vaikutuksia opettajan julkilausutuilla näkemyksillä voi olla. Oppilaat voivat vaikuttaa välinpitämättömiltä niitä kohtaan, mutta he saattavat silti tulkita, että ne asetetaan esikuvallisiksi.

Opetus on tunnustuksetonta, jos siinä ei harjoiteta hartautta.

Jos vastaat kyllä, mieti, miten monilla tavoilla opetus voi hartaudenharjoituksen lisäksi viestittää, että oppilaiden pitäisi sitoutua opetettavaan uskontoon. Mieti myös, miten hartaudenharjoitus rajataan. Rukouksen tai laulun toistaminen sen jälkeen kun se on opittu (tai niin kauan, että joka ikinen sen oppii) on aika hyvä raja. Oppilailla voi silti olla monenlaisia kokemuksia. Entä saako hartaudenharjoitusta näytellä tai siihen eläytyä esimerkiksi vieraisiin uskontoihin tutustuttaessa? Tämä on joillekin kodeille iso kynnys.

Jos vastaat ei, ota huomioon, että tämä on kuitenkin tärkeä rajanveto opetuksen ja koulun uskonnollisten tilaisuuksien välillä.

Kaikki opetus tähtää asenteiden muuttamiseen ja on siten tunnustuksellista. Uskonnonopetuksen ei pitäisi olla erikoistapaus.

Jos vastaat kyllä, uskonnon ei pitäisi olla erikoistapaus, mieti, eivätkö uskonnolliset opit kuitenkin eroa jollain tavalla tieteellisistä. Voit olla täysin varma ja vakuuttunut omasta katsomuksestasi, mutta moniarvoisessa koulussa erilaiset katsomukset ovat aina jossain määrin suhteellisia, muuten ei opetettaisi niin monia eri katsomuksia. Moni argumentoi, että se on vastoin uskontojen itseymmärrystä. Tämänkin voi tuoda esiin, mutta valinnanvapaus kuuluu silti oppilaalle.

Jos vastaat ei, uskonnonopetus on erikoistapaus, mieti, eikö muissakin oppiaineissa pitäisi tarkastella kriittisesti sisältöjä, joita opetetaan, sekä asenteita, joita opettaja välittää. Onko asiat esitetty reilusti vai painottuuko jokin näkökulma? Kuinka vahvasti korostuu länsimainen liberalismi tai perinteiset sukupuoliroolit, tai toistuvatko edellisten oppikirjapainosten yleistykset, vaikka tutkimus on edistynyt? Missä sävyssä opettaja esittää näkemyksiään yhteiskunnan kehityksestä?

Kuten sanottu, pisteitä ei lasketa tässä testissä. Kantaa saa kuitenkin ottaa!

Oman uskonnon vaikeus ja välttämättömyys

Viimeksi kuluneiden viikkojen jälkeen olen törmännyt useita kertoja kiistelyyn käsitteestä oma uskonto. Sinänsä siinä ei ole mitään uutta, mutta koska se liittyy myös katsomusdialogiprojektiimme, olen yrittänyt ratkoa joitain siihen liittyviä käytännön asioita. Dialogiin oman uskonnon käsite liittyy kahdella tavalla. Ensinnäkin yleinen lähtökohta, jota vähän olen halunnut haastaa, on ollut tämä: "Ei voi osallistua dialogiin, jos ei tunne omaa katsomustaan." Uskomme, että kohtaamista voi harjoitella, vaikkei itse olisi vielä etsijä tai katsomukseltaan rakentumaton. Vaarana on tietenkin dialogin jääminen yksisuuntaiseksi, mikä ei välttämättä tee dialogin harjoittelua turhaksi. Oma katsomus on kuitenkin monimutkaisempi asia kuin se, mitä pitäisi pystyä kertomaan oman yhteisönsä uskosta tai tavoista. Toinen asia on se, että mielestämme uskonnottomien ja uskonnollisten nuorten välisen kuilua voisi yrittää kaventaa herättämällä oppilaat huomaamaan, että kaikilla on elämänkatsomus.

Peruutan kuitenkin vähän. Oman uskonnon opetus on termi, jolla korvattiin uskonnonvapausuudistuksen jälkeen perusopetus- ja lukiolaeista aikaisempi termi "oman tunnustuksen mukainen opetus". Ilmaisu on astetta selkeämpi kuin ennen. Sitä kuitenkin haastetaan yhä enemmän ja enemmän siitä näkökulmasta, että oppilaan oma uskonto ei välttämättä ole sama kuin hänen vanhempiensa uskonto. Tässä puhetavassa uskonto ymmärretään uskoksi tai elämänkatsomukseksi, eikä kulttuuriksi tai symbolijärjestelmäksi, jotka tosin nekin voivat olla jonkin uskonnon opetukseen osallistuvalle oppilaalle entuudestaan varsin vieraita. Torstaina istuin joukossa, jossa ajauduttiin miettimään korvaavaa, parempaa nimitystä uskonnonopetusjärjestelmällemme, mutta ei oikein keksitty.

Dialogiprojektissamme kokeilin eräästä lähteestä lainaamaani työtapaa saada oppilaat miettimään omaa elämänkatsomustaan. Siinä mietittiin arvoja, päämääriä ja sitä, mistä on kotoisin. Osa (seiskaluokkalaisista) oppilaista oli ihastuksissaan ja koki tämän uudenlaiseksi ja kiinnostavaksi. Osalle tehtävä oli liian abstrakti. Vastaukset olivat kauttaaltaan maallisia. Toisaalta mietin, että todennäköisesti muidenkin uskontojen oppilaiden vastaukset olisivat voineet olla samantyyppisiä. Perhe, ystävät, rehellisyys ja luotettavuus - mikä uskonto olisi niitä vastaan?

Saman projektin toisessa kokeilussa katolisen uskonnon ja islamin opettajat olivat prepanneet omia oppilaitaan ennen eri katsomusaineiden yhteisiä tunteja kysymyksissä, joita vastaan saattaa tulla. Itse olen kokenut aina valmiiden vastausten antamisen vähän kiusallisena, joskin toki kirkkotiedon kurssi välillisesti siihen valmentaa. Aloin kuitenkin ajatella, että tätä pitäisi vähän muuttaa.

Toissa syksynä dialogiprojektin suunnitteluvaiheessa mietin paljon tuota lähtökohtaa "voidakseen osallistua dialogiin on tunnettava hyvin oma katsomuksensa". Päädyin lopulta muokkaamaan sitä koulukontekstia varten muotoon "jokaisella oppilaalla on oikeus saada tukea omaan katsomukseensa". Ajatus oli se, ettei oppilas jäisi yksin hänen uskontoaan koskevien kysymysten edessä ja että hän voisi oppia myös uutta siitä perinteestä, johon hän tavalla tai toisella kuuluu. Kyllähän tämän pitäisi siis toimia myös enemmistöuskonnon kohdalla.

Oman uskonnon voi siis lievää väkivaltaa käyttäen jakaa yksilölliseksi elämänkatsomukseksi ja kollektiivisesti kulttuuriksi. Yhden ihmisen kohdalla näillä kahdella asialla voi olla heikompi tai voimakkaampi yhteys toisiinsa. Lisäksi monet ihmiset - erityisesti länsimaiset nuoremmat ikäluokat - kokevat olevansa elämänkatsomuksellisia yksilöitä ja väheksyvät niitä vaikutteita, joita he ovat saaneet uskonnollisesta kasvatuksestaan tai ympäristöstään. Koska yleisessä puheessa aitona uskonnollisuutena pidetään sisäistä, sydämen uskoa, ulkoiset tavat käsitetään maallisina. Sitä ne voivat harjoittajilleen toki olla, mutta ne silti laajasti ymmärrettynä ovat uskonnollista kulttuuria, jota voisi olla hyvä osata ymmärtää ja selittää.

Opetuksen näkökulmasta tämä kaikki tarkoittaa sitä, että oman uskonnon käsittely henkilökohtaisella tavalla on aika tarkkaa puuhaa. Kokeeko oppilas, että häntä tungetaan muottiin, johon hän ei sovi, jos opetuksessa yritetään osoittaa, että kristinuskoa on kaikkialla ja että hän voikin olla vähintään kulttuurikristitty? Vaikka nuori oppisi perustelemaan lähetystyön tai selittämään pitkäperjantain merkityksen, onko hän yhtään halukkaampi esittäytymään henkilöksi, joka ymmärtää nämä asiat? Lisäksi tutkimuksessa on viitteitä siihen, että jos nämä asiat esitetään vahvasti me-kielellä, heikosti perinteeseen sitoutuneet oppilaat kokevat sen ulossulkevaksi tai velvoittavaksi.

Uskonnonopetus - tasapainoiluahan se on.