Yksi totuus vai kaikki käy?

Tänään vierailin pääkaupunkiseudun kiertäville oman uskonnon opettajille järjestetyssä koulutuksessa. Tosiaan siis vierailin, minun ei tarvinnut tällä kertaa tehdä mitään. Alkuideoinnissa olin tosin ollut mukana, ja teemana oli - kuinka ollakaan - uudet tuulet, joita ops tuo katsomusaineiden opetussuunnitelmiin. Yksi asia, joka korostuu aikaisempaa enemmän on moniarvoisuuden hengessä uskonnottomuus ja uskontokritiikki.

Helsingin yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori Teemu Taira korosti luennossaan sitä, että uskonnottomat ovat laaja ja moninainen joukko. Uskonnottomuus voi merkitä joko uskontokuntaan kuulumattomuutta tai sitä, ettei elämään kuulu minkään uskonnon uskomuksia tai käytäntöjä. Viimeksi mainitut taas voivat suhtautua uskontoihin myönteisesti tai kielteisesti. Uskontoihin kohdistuva kritiikki taas voi kohdistua uskonnollisten yhteisöjen asemaan yhteiskunnassa, joihinkin uskonnollisiin yhteisöihin tai sitten niihin uskomuksiin, joita yksilöillä on.

Keskustelussa halusin nostaa esille myös ateismin (tai agnostismin) perustelut. Itse olen käsitellyt niitä vähitellen enemmän ja enemmän eri yhteyksissä korostaakseni sitä, että oppilaiden ei tarvitse omaksua Suomen luterilaisen kirkon kristinoppia. Jos tosissaan haluaa luoda avoimen ilmapiirin, mielestäni erilaisiin vaihtoehtoihiin on vähintään viitattava. Luonnollisena reaktiona tähän yksi opettajista toi esiin relativismin pelon.

Relativismikeskustelu olisi oikeastaan ollut hyvin tärkeää käydä. Se on oikeastaan hyvin keskeinen keskustelu uskonnonopetuksen tutkimuksen piirissä. On oikeastaan hyvin laaja akateeminen rintama, jonka mukaan uskonnoille on ominaista, että ne ovat toisensa poissulkevia. Ehkä tämä jyrkimmässä muodossaan pätee lähinnä monoteistisiin uskontoihin, mutta joka tapauksessa uskonto ei voi perustua sille, että sen totuudet saattavat olla tosia. Jos ne eivät ole totta, uskovan elämältä putoaa pohja pois, ainakin loogisesti ottaen.

Olen lukenut pääasiassa brittiläistä kirjallisuutta, jossa tästä puhutaan. Esimerkiksi Elmer Thiessen, Brenda Watson, Penny Thompson ja Ieuan Lloyd ajattelevat, että opetuksessa on aina joku arvolataus, joka on helposti uskonnoton, mikäli mihinkään uskontoon ei saa kasvattaa. Kyse on siis uskonnonopetuksesta, jota Suomessa sanottaisiin tunnustuksettomaksi. Andrew Wright tyrmää usein ihannoidun mallin, jossa käsitellään oppilaiden omia näkemyksiä ja kokemuksia erilaisiin elämänkysymyksiin ja peilataan niitä esimerkiksi eri uskontoperinteiden pyhiin kertomuksiin. Sen lisäksi, että uskonnot eivät tule esitetyiksi totuutta ja traditiota ylläpitävinä yhteisöinä, vaarana on, että oppilaat oppivat ajattelemaan, että oma tunne ratkaisee, mikä on oikein. James C. Conroy ryhmineen puolestaan havaitsi, että tällainen oppia uskonnosta -lähestymistapa jäi helposti pinnalliseksi erilaisten näkemysten läpikäymiseksi, jolla oli vähän merkityksellisyyttä oppilaille.

Uskonnonvapauden ja indoktrinaatiokiellon kannalta olisi tietenkin ongelmallista, jos uskonnonopetus opettaisi yksisilmäisesti yhtä totuutta. Ratkaisuksi tähän on uskontokuntien ylläpitämissä kouluissa, "tunnustuksellisessa" opetuksessa ehdotettu kritiikin sallimista ja kannustamista omaan ajatteluun. Sen sijaan Britannian julkisten koulujen moniuskontoiseen opetukseen tarjotaan relativismin välttämiseksi toisenlaisia keinoja. Andrew Wright vaatii, että kriittisyyttä pitää harjoittaa tutkimalla kaikkien uskontojen totuusväittämien perusteluja, mikä harjoittaa argumentointitaitoa ja kriittisen ajattelun taitoja. Tämä vaatii liikkumista epämukavuusalueelle, mikä tietenkin pitäisi tehdä mahdollisimman turvallisesti. Mike Castelli on ehdottanut dialogista lähestymistapaa, jossa asiat esitettäisiin uskontojen totuuksina ja harjoiteltaisiin kunnioittavaa puhetapaa toisten totuuskäsityksiä kohtaan.
 
Olen pitkään miettinyt tätä jännitettä, ja siksi olin tänään jäi vähän hampaankoloon, ettemme käsitelleet asiaa. Olen myös ollut pitkään selvästi epävarma siitä, miten asia pitäisi ratkaista. Nyt tunnen, että olen valmis ottamaan kantaa.

Mielestäni yhteiskunnan koulussa yhden totuuden opetus on isompi ongelma kuin relativismi. Vaikka erilaisia uskonnollisia käsityksiä pidettäisiin yhtä tosina, se ei tarkoita arvo- ja kulttuurirelativismia eli sitä, että kaikki eettiset periaatteet tai kaikki kulttuuriset käytännöt hyväksyttäisiin. Ei ole myöskään täysin totta, että uskonnot ovat toisensa poissulkevia. Uskonnollisten ihmisten keskuudessa on paljon ajattelua, että eri uskonnot ovat eri teitä saman Jumalan luo tai samaan päämäärään. Vaikka tätä käsitystä voi filosofisesti tai teologisesti arvostella, sitä esiintyy eriasteisesti ja eri muodoissaan, ja se ratkaisee tehokkaasti monelle ihmiselle kysymyksen, miten suhtautua toisten uskontojen edustajiin. Ja mitä tulee Andrew Wrightin ajatukseen totuusväittämien arvioinnista kriittisesti mutta samalla turvallisesti, minusta se on käytännössä mahdotonta.

Uskontorelativismin ongelmia voi kuitenkin torjua. Kun uskonnoista opetetaan, on tärkeää keskustella siitä, että uskominen on lähtökohtaisesti totena pitämistä. Voidaan myös käsitellä uskontojen käsitystä toisista uskonnoista, esimerkiksi kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden itseymmärrykset ja suhde tarjoavat tähän hyvän mahdollisuuden. On myös syytä ohjata rakentavaan kritiikkiin sekä toisten uskontoa että omaa katsomusta kohtaan. Opetus kaipaa myös rakennetta ja ääneen lausuttuja tavoitteita, jotta se ei oppilaiden näkökulmasta ole vain rupattelua. Niitä tarjoavat keskustelutaidot, oman uskonnon mallissa oman uskonnon tuntemus sekä kriittisen ajattelun taidot. Näillä reunaehdoilla pitäisi olla mahdollista esitellä oman uskonnon kantoja perusteluineen mutta myös niitä mahdollisesti kyseenalaistavia käsityksiä ilman että koko opetus vesittyy.

Musiikin johtaminen ja tutkiva musiikinjohtajuus

Tutkijankutkaa potevan ainoita intohimoja eivät ole tutkimus, opetus ja kirjoittaminen, vaan nautin myös laulamisesta. Olen jo 18 vuoden ajan saanut laulaa haastavaa klassista musiikkia Tapiolan kamarikuoron riveissä. Tänään meillä oli aivan erityinen keikka, nimittäin esitimme osan johtajamme Hannu Norjasen taiteellisen tohtorintutkinnon tarkastustilaisuuteen kuuluvasta musiikista. Kuuntelin mielenkiinnolla koko tarkastustilaisuuden siihen sisältyvine keskusteluineen.

Tutkinnon otsikko oli kuoron- ja orkesterinjohtajasta musiikinjohtajaksi. Norjasen teesi oli, että sekä kuoron että orkesterin johtamisessa on ensisijaisesti kyse musiikin johtamisesta, joten jyrkät raja-aidat pitäisi kaataa näiden ammattien väliltä. Tilaisuudessa kevyesti väiteltiin aiheesta, mutta en nyt tässä käy läpi finessejä.

Kuorolaisen näkökulmasta voisin sanoa joitain asioita. Tapiolan kamarikuoro avustaa pääkaupunkiseudun ammattiorkestereita säännöllisesti. Tämä sujuu yleensä niin, että harjoittelemme viikkoharjoituksissamme Hannun johdolla teosta, sitten konserttiviikolla konsertin johtava kapellimestari pitää meille pianoharjoitukset, joissa harjoituspianisti soittaa orkesteriosuudet. Sen jälkeen meillä on yhdet tai kahdet harjoitukset orkesterin kanssa sekä läpimenokenraali (tavallisesti päiväsaikaan konserttipäivänä). Olemme laulaneet Hannu Linnun, Okko Kamun, Sakari Oramon, Esa-Pekka Salosen, Jukka-Pekka Sarasteen, Peter Schreierin, Aapo Häkkisen ja monien muiden johdolla. Joskus käy niin (ei ehkä juuri äsken mainittujen henkilöiden kanssa), että kapellimestari tulee pianoharjoituksiin ja ilmoittaa, ettei hän tiedä laulamisesta tai kuoron johtamisesta kovin paljon. Minusta niin ei pitäisi tapahtua. En ymmärrä, miksi kuoron johtaminen ei ole ollut osa kapellimestarien koulutusta jo kauan sitten (ja vastaavasti kuoronjohtajien kompetenssiin pitäisi luontevasti kuulua orkesterinjohdon perusteet). Voi olla, että se on kohteliaisuutta tai suomalaiseen kulttuuriin kuuluvaa itsensä vähättelyä, ehkä asiaan kuuluvaa kunnioitusta Hannun kokemusta ja ammattitaitoa kohtaan. Sitäkin voisi osoittaa muillakin tavoilla.

Uskoisin myös, että orkesterinjohtajille olisi ihan terveellinen kokemus joskus valmentaa joku kuoro toisen johtajan johtamaan orkesterikonserttiin. Hannu Norjanen kertoi tarkastustilaisuudessa tapauksen kuoromme taipaleelta, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Kapellimestari ei vastannut yhteydenottoihin, minkä seurauksena harjoittelimme vääriä asioita. Laulaminen myös poikkeaa jonkin verran soittamisesta.  Jotkut huippukapellimestaritkin muistavat, että laulajat tarvitsevat muutaman sekunnin soittajia enemmän aikaa löytää alkuääni jostain, jos harjoitettava paikka lähtee keskeltä laulua, toiset eivät. Oman lauluinstrumentin luominen on sen verran pitkällinen prosessi, että soittaja-johtajalta ei tarvitse sitä edellyttää. Jos oma tekniikka ei riitä puhtaaseen lauluun, on parempi näyttää fraseeraus kuorolle vaikkapa lausumalla. (Jotkut orkesterinjohtajat tosin laulavat todella komeasti.) Silti kuorolle voi esittää vaikka mitä tulkinnallisia toiveita, eikä tarvitse varmistella, voikohan tällaista ääniteknisesti tehdä. Yleensä voi, aina ei kannata, ja siinä kuoronjohtaja voi neuvoa.

Asia, josta esitettiin kritiikkiä, oli se, onko tässä tutkinnossa opittu mitään uutta vai pelattu varman päälle painottamalla tuttua perusohjelmaa (Bachin Matteus-passio ja Jouluoratorio sekä Brahmsin Ein deutsches Requiem). Tuntematta Sibelius-Akatemian tutkintovaatimuksia kiinnittäisin huomiota Hannu Norjasen kirjallisen työn yhtymäkohtiin - minkäs muun kuin - tutkivan opettajuuden kanssa. Hän oli siinä kuvannut päiväkirjatyyliin Matteus-passion harjoittamisprosessia Cantores minores -kuoron kanssa. Siinähän on kyse mitä suurimmassa määrin opettamisesta ja oppimisesta. Hannu Norjanen kertoi tarkastustilaisuudessa, että oli hyvin haastavaa pukea sanoiksi arkista työtään, sellaisia tietoja, sitä ymmärrystä ja niitä valintoja, joista ei yleensä puhuta. En ole lukenut kyseistä työtä, mutta mielestäni tuollaisessa prosessissa ihmisen on lähestulkoon pakko ottaa etäisyyttä itseensä ja työhönsä ja alkaa kiinnittää huomiota asioihin uudella tavalla - sanalla sanoen kehittyä.

Ehdottaisinkin - enkä tiedä, vaikka tällaista olisi joku jo ehdottanutkin - että tutkivan opettajuuden periaatteiden soveltamista alettaisiin pohtia ja opettaa myös musiikinjohtajakoulutuksessa. Pedagoginen osaaminen on tärkeä osa lasten, nuorten ja aikuisten amatöörien kanssa työskentelyä. Itse asiassa projektien onnistuminen on pitkälti kiinni oppimisprosessin onnistumisesta ja sopivien tavoitteiden asettamisesta. Uskon, että päiväkirjan pitäminen, harjoitusten videointi, ehkä joissain tapauksissa myös kuorolaisten tai orkesterilaisten palautteen tai päiväkirjojen kerääminen auttaisi johtajaa kehittymään työssään.

Yhdessä kohdassa tarkastustilaisuutta otin vähän nokkiini. Muuan lautakunnan jäsen arvioi tarpeettoman tylyin sanankääntein osapuolta, joka ei ollut arvioinnin kohteena tässä tilaisuudessa, nimittäin kuoroamme. Vaikeassa modernia sävel- ja rytmikieltä edustavassa kappaleessa emme olleet kyenneet välittämään asioita, joihin tuossa rehevässä ja väkevässä kappaleessa (Erik Bergmanin Lemminkäinen) olisi ollut tilausta. Nykymusiikin, erityisesti kantaesitysten kanssa käy kuitenkin helposti niin. Kun huomio on pitkään pelkässä osumisessa, sävyjä ei saada liimatuksi loppuvaiheessa kunnolla kiinni. Ajatuksia on vaikea kohdistaa tunnelmiin ja soivaan lopputulokseen, kun äänitteitäkään ei ole olemassa. On kuin veistos tulisi vähitellen esiin kiven keskeltä. Ehdotankin tämän prosessin parantamista tutkimusaiheeksi innokkaalle opinnäytettä tekevälle tutkivalle musiikinjohtajalle!