Lukupäiväkirjasta: Samanlaiset tavoitteet, erilaiset toteutukset

Pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun toissa keväänä julkaistiin artikkelini, jossa pohdiskelin tunnustuksellisuuden monia puolia. Aihe kuitenkin kiinnostaa edelleen, ja itse asiassa jatkan aihepiirin empiirisemmällä tutkimuksella. Samalla kohtaan myös kirjallisuutta, jonka pohjalta tunnustuksellisuutta koskevaa keskustelua voisi edellen jatkaa ja joka avaa edelleen sitä, miten eri tavoilla uskonnonopetuksen luonnetta ja keskeisiä tavoitteita ymmärretään eri konteksteissa.

Luien lähes peräkkäin Ulrich Riegelin ja Eva Maria Levenin tuoreen artikkelin katolisesta uskonnonopetuksesta Saksassa sekä Julia Ipgraven vanhan artikkelin muslimioppilaiden kohtaamisesta Britannian moniuskontoisessa uskonnonopetuksessa. Molemmissa tuotiin esiin opetussuunnitelman kahtalainen vaatimus toisaalta tukea oppilaan uskonnollista kasvua ja toisaalta vaalia moniarvoisuutta. Koska kontekstit muuten ovat hyvin erilaiset, artikkeleissa edellytettiin opettajilta hyvin erilaista toimintaa. Riegel ja Leven lähtivät siitä, että opettajien tulisi tuoda esiin omaa uskonnollista vakaumustaan, jotta oppilaat saisivat katolilaisen roolimallin. Ipgrave sen sijaan peräänkuulutti parempaa islamin ja sen itseymmärryksen tuntemusta opettajille.

Vertailua voi tehdä myös suomalaiseen oman uskonnonopetukseen. Oma tutkimuksenikin on keskittynyt siihen, miten toteutetaan käytännössä opetus, jonka tarkoitus on tukea oppilaan identiteettiä, kuten ilmaisu suomalaisessa keskustelussa kuuluu, ja samalla tuottaa vapaa ilmapiiri. Meillä opettajien oman vakaumuksen vaikutus oppilaisiin on kuitenkin tabu. Hyvin todennäköistä on, että vähemmistöuskontojen opettajat katsovat toimivansa roolimalleina. Lain mukaan edes yhteisön jäsenyyttä ei kuitenkaan vaadita opettajalta, toisin kuin Saksassa, jossa uskonnolliset yhteisöt kontrolloivat opettajakuntaa. Opettajan tehtävä rajataan siten enemmän tiedolliseksi kuin sosiaalistavaksi tai moraaliseksi. Toisaalta meillä ei ole varsinaista kieltoa tuoda omaa vakaumusta esiin, kuten Ranskassa. Oma tuntumani on, että uskonnonopettajat saattavat kertoa omasta suhteestaan uskonnolliseen yhteisöön tilanteissa, joissa he voivat laajentaa oppilaidensa käsitystä uskonnollisuudesta. Voi tietysti ajatella, että silloinkin on kyse esikuvan antamisesta: miten uskonto voi olla luonteva osa elämää ja lomittua muiden elämäntapojen tai aatteiden kanssa. Joka tapauksessa opetuksella on siis periaatteessa samoja tavoitteita, mutta toteutus näissä kolmessa maassa on hyvin erilainen.

Mietin myös sitä, että jostain syystä yllä mainitut näkökulmat asetetaan Suomessa yleensä vastakkaisiksi. Identiteetin vahvistamisen puolesta puhuvat usein oman uskonnon opetuksen mallin puolustajat. Vertailu muihin maihin kuitenkin osoittaa, että identiteettityötä voidaan tehdä myös moniuskontoisessa mallissa, kuten Britanniassa - tosin Ipgraven tutkimus ja monet muut osoittavat siinä myös olevan omat haasteensa. Yhteisopetuksen puolustajat puolestaan usein toteavat, että identiteetin vahvistaminen ei kuulu koululle ja että opetuksen pitäisi olla tiedollista. Tällainen erottelu saattaa kuitenkin olla nuoren ajattelulle vierasta. On todennäköisesti luonnollista, että nuori pohtii uskonnonopetuksessa esiteltyjä katsomuksia myös siitä näkökulmasta, voisiko itse pitää niitä tosina tai osana katsomustaan. Uskonnonopetus on vaarassa muuttua paperin makuiseksi tai hyvin käsitteelliseksi, jos uskontoa pidetään käsivarrenmitan päässä. Tieto ja omakohtainen pohdinta eivät välttämättä ole ristiriidassa, eikä mikään estä opettajaa rohkaisemasta oppilaita aktiivisesti vertaamaan kouluopetusta kodin ja yhteisön opetukseen.

Kaiken kaikkiaan muiden maiden uskonnonopetuksen vertaileminen tekee yhä selvemmäksi sen, miten riittämätön käsitepari tunnustuksellinen ja tunnustukseton on. Pysykää kanavalla, tulevaisuudessa varmasti lisää aiheesta!

Katsomusten välistä dialogia koulussa 2

Tässä artikkelissa kuvataan Katsomusdialogin portaat -hankkeen kulku ja tulokset. Tutkimusartikkelin voi lukea täältä. 

Projektiin osallistui kymmenen opettajaa. Joukossa oli eri uskontojen opettajia, elämänkatsomustiedon opettajia sekä yksi kuvataiteen opettaja. Elämänkatsomustiedon opettajista osa opetti myös muuta kuten suomea toisena kielenä, musiikkia ja draamaa. Meillä oli siis melko vahva taito- ja taideaineiden osaaminen. Ajatus olikin, että joissain kouluissa kohtaaminen voisi tapahtua muillakin tunneilla kuin uskonnon tunneilla. Taidetta pidettiin myös yhtenä mahdollisena dialogin virittäjänä. Materiaalista löytyy paljon vinkkejä tähän.

Tutkivan opettajuuden ihanteiden mukaan teimme alussa kyselyn, jonka tarkoituksena oli selvittää oppilaiden lähtötasoa. Arjen kiireet vaikuttivat vähän siihen, että tämän kyselyn tuloksia ei ihan täydessä laajuudessaan pystytty käyttämään hyväksi. Tarkoituksena oli myös kerätä havaintoja oppitunneilta ja lopuksi oppilaiden palautetta. Vaikka näitäkin verotti selvästi opettajien jatkuva kiire muussa työssä, pystyn nyt esittämään joitain tuloksia. Erityisen tärkeä oli kokoontuminen toteutettujen kokeilujen jälkeen, jolloin kävimme arvioiden läpi kaikki toteutetut kokeilut.

Kohtaaminen eri katsomusten välillä toteutettiin eri tavoin eri kouluissa. Kahdessa koulussa pidettiin yhteisiä oppitunteja eri katsomusaineiden kesken. Yhteen kouluun kutsuttiin vierailijoita eri katsomuksista. Yhdessä koulussa luterilaiset oppilaat saivat esittää Fronterissa kysymyksiä toisen koulun islamin ryhmälle. Yhdessä koulussa pidettiin koko luokan tunteja katsomusdialogin merkeissä. Yhtään teemapäivää ei projektissa järjestetty, mutta materiaali antaa sellaiseenkin kyllä paljon ideoita.

Kaikissa kokeiluissa oli sama perusrakenne. Ensin omissa ryhmissä valmistauduttiin, pohdittiin omaa katsomusta ja käytiin läpi hyvään keskusteluun kuuluvia sääntöjä. Sen jälkeen toteutettiin kohtaaminen jollain edellä mainituista tavoista, minkä jälkeen koettua vielä purettiin oman ryhmän kesken. Suurin osa kokeiluun osallistuneista oli yläkoulun oppilaita, koska luokanopettajia ei tullut mukaan projektiin. Materiaalia kannattaa silti kokeilla alakoulussakin ainakin valikoiden. Jotkut ikätasot saattavat olla avoimempia ja rohkeampia kyselemään kuin murrosikäiset.

Oppilaan identiteettiä pyrittiin kohtelemaan sensitiivisesti kiinnittämällä huomiota ilmapiirin. Dialogitunnit aloitettiin tutustumisella ja kevyemmillä aiheilla kuten etunimillä. Kysymyksiin vastaamisessa oman uskonnon opettaja oli tukena. Tässä tuli kuitenkin esille ero eri katsomusaineiden opettajien kesken. Vähemmistöuskontojen opettajat valmistelivat oppilaitaan odotettavissa oleviin kysymyksiin. Luterilaiset opettajat eivät odottaneet oppilaiden vastaavan kysymyksiin, vaan omaa katsomusta käsiteltiin vapaammin tarkoituksena huomata, että kaikilla on elämänkatsomus. Elämänkatsomustiedon opettajat sen sijaan pitivät kaikkea elämänkatsomustiedon opetusta oman elämänkatsomuksen rakentamisena, eivätkä käyttäneet siihen erillisiä oppitunteja.

Tehtyäni tämän havainnon ollessani samalla valmistautumassa toisen luterilaisen seiskaluokan ryhmän kanssa dialogijaksoon päätin korostaa hieman enemmän luterilaisuutta. Olihan hankkeen periaatteiden mukaan heillä oikeus saada tilaa pohtia suhdettaan siihen katsomukseen, johon he perhetaustansa perusteella kuuluvat. Tulokset olivat kiinnostavia. Jos yleisempää oman elämänkatsomuksen pohdintaa oli pidetty vaikeana mutta kiinnostavana, luterilaisuuteen liittyvää tehtävää pidettiin helppona mutta vähän tylsänä. Jotkut oppilaista tuntuivat tekevän kuitenkin mielenkiintoisia havaintoja, ja muiden oppilaiden näkemykset vaikuttivat joihinkin aika vahvasti. Kun sitten dialogitilanteessa kannustin vierailijaamme kyselemään myös oppilailta, oppilaat osasivat aika mukavasti vastata kristinuskon tai luterilaisuuden näkökulmasta asioihin. Olihan heillä tietysti takana jo yli kuusi vuotta luterilaisen uskonnon opetusta.

Yksi tärkeä huomio oli, että turvallisuutta tilanteisiin loi myös se, että oppilaat vertailivat keskeneräisiä katsomuksia toisiinsa. Vierailijatkin, joita kutsuttiin, olivat nuoria, joskin luonnollisesti heillä oli hyvin vahva katsomuksellinen identiteetti, tuskin he muuten olisivat tulleetkaan. Oppilaat kokivat, että he uskalsivat paremmin kysyä tyhmiksikin pelkäämiään kysymyksiä nuorilta vierailijoilta.

Ymmärrystä edistettiin etupäässä rohkaisemalla juuri kysymään ja opettamaan tekemään kysymyksiä tavalla, joka ei loukkaa. Oppilaat tekivätkin monenlaisia kysymyksiä yksityiskohdista (Kuka oli Muhammedin äiti?) perusasioihin (Onko teillä pyhää kirjaa?). Kysyttiin myös käytännön asioita (Miten huivin kanssa uidaan?) ja yhteiskuntaan liittyviä asioita (Kohtaatteko syrjintää Suomessa?).  Erityisesti musliminuorten kuvaukset kokemistaan ennakkoluuloista tuntuivat koskettavan. Jotkut kysymykset koskettivat ennakkoluuloja kuten ”Voitteko vaihtaa uskontoa vapaasti?” tai ”Voiko musliminainen kieltäytyä avioliitosta?” Kaikkia mielessä olleita kysymyksiä ei kuitenkaan kysytty, ensisijaisesti ilmeisesti konfliktien pelossa. Yhdessä koulussa, jossa eri katsomusaineiden oppilaat olivat samalla tunnilla, keskustelu kuumeni hetkellisesti, kun aiheena oli kolminaisuus, Jeesus ja pyhä sota. Jännitys kuitenkin laukesi yksinkertaisesti, kun oppilaat selittivät näkemyksiään enemmän opettajan tarvitsematta puuttua tilanteisiin.

Oppilaspalaute oli voittopuolisesti positiivista. Jotkut oppilaat kärsivät siitä, että vapaassa opetustilanteessa jotkut häiritsivät. Jotkut taas olisivat toivoneet vähemmän puhetta ja enemmän toimintaa, toiset taas päinvastoin. Jotkut oppilaat kokivat, että opetus ei ollut heidän tasollaan.

Tuloksina jotkut islamin opiskelijat mainitsivat, että he oppivat ”että ET ei ole uskonto”. Tätä ei pidä vähätellä. On ilmeinen ongelma, että oppilaiden kanssa ei kovin paljon puhuta muiden katsomusaineiden sisällöstä. Joillekin muslimioppilaille myös ajatus uskonnottomuudesta voi todella olla lähtökohtaisesti vieras. Ennakkoluulojen murtuminen oli myös usein mainittu tulos. Dialogijakso tuntui tuoneen opetukseen myös uutta käytännönläheisyyttä ja sovellettavuutta. ”Opin näin paremmin kuin lukemalla kirjasta.” ”Se antoi minulle itseluottamusta ja taitoja.” ”Se sai minut ajattelemaan.” Nämä ovat asioita, joihin nyt kannattaisi tarttua, kun koulu joutuu taistelemaan oppilaiden kiinnostuksesta, oppimistulokset laskevat ja opetussuunnitelmauudistus painostaa rikkomaan luokkahuoneen rajoja ja vanhoja toimintatapoja.

Opettajien näkökulmasta projekti vei aikaa ja jäi kesken. Vaivannäön katsottiin kuitenkin kannattaneen. Suosittelen lämpimästi, että opetussuunnitelmatyöskentelyssä otetaan huomioon se, miten katsomusdialogille taataan sen tarvitsema aika. Dialogi liittyy toisaalta vieraisiin uskontoihin, toisaalta oman uskonnon eri suuntauksiin ja uskonnottomiin katsomuksiin. Kokemukseni mukaan dialogitaitoja tarvitaan kipeästi myös silloin kun keskustellaan oman uskonnon opeista tai etiikasta ja luokan sisällä suhtautumiset vaihtelevat. Dialogitaitojen kehittäminen on se, mitä uskonnonopetukselta odotetaan nyt, eivätkä odotukset ole varmasti vähenemässä tulevaisuudessa.

Kiitos ja anteeksi, katsomusaloite!

Johtuen siitä, että muuan fb-ystäväni esiintyi "viikon kannattajana" Katsomusaloitteen fb-sivuilla, tulin nähneeni tämän julkaisun. En nyt todellakaan aio revitellä sitä mitenkään pilkallisesti, vaan hänen perustelunsa toimi kimmokkeena ajatuskululle, jonka ajattelin jakaa kanssanne, vaikka sen perusteella ei olekaan tarkoitus ottaa kantaa suuntaan eikä toiseen.

Monet lukijat varmaan miettivät, mihin leiriin tutkijankutkaa poteva opettaja kuuluu. Nyt on niin, että niin kauan kuin olen nykyisessä tehtävässäni konsultoivana opettajana, jonka velvollisuuksiin kuuluu koordinoida ja ohjata pienryhmäisten uskontojen opetusta, en tule koskaan kannattamaan oman uskonnon mallista luopumista. En ehkä sen jälkeenkään, tunnesiteen vuoksi. En yksinkertaisesti voi tehdä kyseisten uskontojen opettajille sitä, että julistaisin heidän työnsä olevan turhaa. Jos asiasta demokraattisesti päätetään, kuten hyvinkin voi käydä tällä tai jollain tulevalla vaalikaudella, olen kyllä mukana tekemässä uudesta oppiaineesta parasta mahdollista. Tässä työssä on nähnyt erityisesti vähemmistöjen erityiskysymyksiä, toisaalta olen lukenut myös kirjallisuutta esimerkiksi Ruotsin ja Britannian käytännön kokemuksista, joten on kertynyt aika paljon ideoita siitä, mitä pitäisi ottaa huomioon. Tämä ei tosin tarkoita sitä, että julistautuisin henkilöksi, jonka johdolla vältettäisiin kaikki kompastuskivet. Tässä työssä on tajunnut myös sen, ettei toisista uskonnoista tiedä ollenkaan riittävästi.

Näin siis totesi Katsomusaloitteen viikon kannattaja Nasti, luokanopettaja Espoosta: "Minulle tärkein syy siirtyä kaikille yhteiseen katsomusaineeseen ovat lapsen oikeudet. Luokanopettajalle opetuskokonaisuuksien rakentaminen on jokaviikkoinen murheenkryyni, koska yksi aine jää aina kaiken ulkopuolelle. Sydän särkyy, kun kulttuurisilta taustoiltaan massasta eroavat lähetetään pois luokasta kun keskustelun aiheena on "anteeksi" ja "kiitos".” Hienosti kiteytetty kannanotto. Ensimmäisenä siitä tulee mieleen, että uskonnonopetus on muutakin kuin tapakasvatusta ja tapakasvatusta tulisi tietenkin antaa kaikissa oppiaineissa. Nimenomaan eheyttävien opetuskokonaisuuksien rakentamisen kannalta ymmärrettävästi on kuitenkin vaikeaa, että vähemmistöuskontojen opettajilta ei voi pyytää, että heillä olisi samat kokonaisuudet menossa. Heillähän on ryhmissään oppilaita yleensä monilta eri luokka-asteilta. Mieleeni tulee myös se, että olen välillä leikitellyt ajatuksella, että mitä jos katsomusaineita ei integroitaisikaan ensisijaisesti koulutuspolun loppupäässä eli yläkoulussa tai lukiossa vaan alkupäässä (kuten esikoulussa periaatteessa jo tehdään). Olen ajatellut, että opettajan olisi paljon helpompi omaksua alaluokilla opetettavat perusperiaatteet kuin yläluokilla tarvittavat viittaukset pyhiin teksteihin. Erilaisiin koulukuntiin, suuntauksiin, paikallisiin käytäntöihin sivunmennen sanottuna voi tosin törmätä millä tahansa tasolla, ja se on hyviin haastavaa.

Aloin sitten miettiä, millainen olisi katsomusaineiden yhteinen oppitunti aiheesta "Kiitos ja anteeksi". Ensiksi ehkä oppilaat saisivat kertoa kokemuksistaan kiittämisestä, anteeksi pyytämisestä ja anteeksi saamisesta. Sitten voitaisiin todeta esimerkiksi näin: "Kristityt ja muslimit kohtelevat toisia kauniisti, koska Jumala on käskenyt niin, buddhalaiset, koska pitää olla myötätuntoinen ja uskonnottomat koska olisihan se nyt vain aika kamalaa elää yhdessä, jos toisista ei välitettäisi." Käsittely voisi jatkua: "Kristityt kiittävät myös Jumalaa, koska hän on luonut kaiken ja pitää ihmisistä huolta. Muslimit tekevät samoin. Buddhalaiset... tästäpä pitäisi ottaa selvää... Uskonnottomat / sekulaarit humanistit eivät kiitä Jumalaa, koska ruoka tulee pellosta ja ihmisten pitää itse älytä olla pilaamatta luontoa, jotta ruokaa saadaan jatkossakin." Tai näin: "Kristityt myös pyytävät tekojaan anteeksi Jumalalta, koska Jumala ei halua, että me olemme pahoja toisille. Jumala myös antaa anteeksi Jeesuksen tähden. Muslimit... pitääpä ottaa selvää, missä muodossa muslimit pyytävät anteeksi, mutta varmaan pyytävät, koska Jumala on heille armelias armahtaja. Jeesuksella ei ole heille mitään tekemistä anteeksiannon kanssa. Buddhalaiset taas uskovat karman lakiin, mutta mitähän uskaltaisi sanoa anteeksipyynnöstä? Uskonnottomat eivät pyydä anteeksi Jumalalta, koska jos sinä haukut kaveria, vain kaveri voi antaa anteeksi."

Esimerkit ovat toki kärjistettyjä, mutta ehkä tulee vähän ymmärrettävämmäksi se joidenkin vanhempien huoli (joka vanhastaan on ollut nykyjärjestelmän perustelu), että lapsia pitäisi kouluopetuksessa varjella liian varhaisilta ristiriidoilta kotikasvatuksen kanssa. Minusta tuntuisi aika todennäköiseltä, että maagiseen ajatteluun taipuvainen lapsi tarttuisi noista tarjotuista ajatusmalleista jumalauskoon ja naturalistiseen ajatteluun taipuvainen uskonnottomaan. Ehkä itse olen sitä mieltä, että koti varustakoon lastaan näissä kysymyksissä haluamaansa suuntaan kouluopetuksen vastapainoksi, mikäli katsoo sen tarpeelliseksi, mutta tämän esimerkin valossa on helpompi nähdä mahdolliseksi se, että lapsi ajautuu koulussa erilleen kodin vakaumuksesta.

Lisäksi tulee hyvin esiin se, miten paljon perustietoja enemmän toisista katsomuksista pitäisi oikeastaan tietää. Opettaja ja oppilaat nojaavat pitkälti oppikirjaan ja opettajan oppaisiin tuntikokonaisuuksien rakentelussa. Yhteisen katsomusaineen toteutuessa oppimateriaalien olisi uudistuttava perusteellisesti ja nopeasti. Kaupalliset oppimateriaalikustantajat eivät välttämättä ole sitoutuneet tällaiseen kehitystyöhön. Alakoulun luterilainen uskonto on jo nyt jäämässä kahden kirjasarjan valikoiman varaan, mikä viittaa siihen, että aineen oppimateriaaleja ei pidetä kovin tuottoisana bisneksenä. Yläkoulussa jostain syystä on selvästi enemmän kilpailua.

Vaikka huolet ovat vakavia, on tietenkin muistettava, että monet muut yhteiskunnat ovat selvinneet siirtymästä yhteiseen katsomusaineeseen jollakin tavalla. Jos "Kiitos ja anteeksi" ei tulisikaan toimimaan parhaana mahdollisena (sehän on aika kristinuskokeskeinen jäsennystapa) lähtökohtana yhteiselle tunnille, oppilaiden omaan elämään liittyviä sopivampia aiheita todennäköisesti riittää. Tärkeää kuitenkin olisi, että uskonto voitaisiin liittää isompiin kokonaisuuksiin ja myös oppilaiden omiin kokemuksiin, eikä ainoastaan ulkokohtaisella tavalla tai sivuhuomautuksena.