Kuilun äärellä

Viikon koulu-uutinen on Katariina Salmela-Aron tutkimusryhmän tutkimustulos, että puolet kuudesluokkalaisista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. Taustalla katsotaan olevan kuilu nuorten ja koulun oppimiskäytäntöjen äärellä.

Sanat kyynisyys ja kuilu puhuttelevat minua opettajana. Jotenkin ne sanoittavat sitä, mitä olen itse kokenut työssäni. Tutkimus ei luultavasti todentanut mitään sellaista, mitä minulla on mielessäni, mutta hyvinkin kyse voi olla saman ilmiön eri puolista. Olen nimittäin ihmetellyt eräitä oppilaiden hyvin tiukkoja käsityksiä, joita minun on ollut opettajan hyvin vaikea puhkaista. Niitä voisi kuvata koviksi tai kyynisiksi. Esimerkiksi luokan ilmapiirin käsittelyn yhteydessä voi vastaan tulla sellaista, että kaikkihan heittävät ikävää läppää toisistaan, ja se pitää vain kestää. Sanotaan myös, että sille ei voi mitään. Eikä varmasti voikaan, jos oppilaat eivät sitoudu muutokseen.

Sosiaalinen media ja kaikkialle mukana kulkevat älypuhelimet luovat nuorille oman tilan, jossa he voivat olla ilman aikuisia ja luoda omaa kulttuuria. Tällä on varmasti hyviä ja neutraaleja puolia, mutta negatiivinen seuraus lienee juuri tämä kuilun kasvaminen. Jos nuorten omalla kulttuurilla on kielteisiä puolia, esimerkisi kyynisyys, aikuisten on vaikeampi tarjota sille vastavoimaa, kun se oma tila sosiaalisissa medioissa on niin koko ajan läsnä.

Arvaatte varmaan, että en Katariina Salmela-Aron lailla usko, että kuilu kaventuu, jos oppilaat saavat käyttää kännykkää oppimiseen. Kännykässä nuoria kiehtoo se nuorten oma maailma. Kaikki tietävät, ettå jos opetuksessa käytetään internettiä, oppilaat hakeutuvat Facebookiin, Youtubeen, Instagramiin, peleihin... (Ja näinhän tekevät myös aikuiset.) Siellä odottaavat läpänheitto ja kieli, jota aikuiset eivät ymmärrä, kaverien kehut, vitsit ja jännitys.

Mielestäni kännyköitä ja tietotekniikkaa pitää kuitenkin käyttää opetuksessa runsaasti. Olisi hölmöä jättää käyttämättä se määrä visuaalista aineistoa, autenttisia tarinoita, havainnollistavia testejä ja tilastoja, joita netti tarjoaa. Oppilaiden on myös opittava nykyaikaiset tiedonkäsittelytavat, lähdekritiikki ja ryhmätyömahdollisuudet, joita erilaiset nettipalvelut tarjoavat. Heidän olisi myös opittava käyttämään mobiililaitteita ja sähköisiä palveluita fiksusti ja turvallisesti.

Paljon puhutaan myös siitä, että oppilaiden olisi saatava tutkia itseään kiinnostavia asioita. Tasapaino on muistettava tässäkin. Olen itse kokenut sen taian, miten kiinnostus vaikuttaa oppilaisiin. On kuitenkin pidettävä mielessä, että teinien kiinnostusmaailman ei pitäisi sanella opetussuunnitelman sisältöjä, vaan aikuisten on uskallettava tehdä arviot siitä, mitä nuoret tarvitsevat aikuisuudessa.

Koulun tehtävä on houkutella nuoria omasta kuplastaan aikuisten maailmaan, yhteiseen maailmaan. Se tarkoittaa aikuiseen käytökseen ja jonkinlaiseen kulttuuriseen jatkuvuuteen. Voi olla, ettei se yhteinen maailma ole sellainen kuin meidän aikuisten nuoruudessa tai edes sellainen kuin miltä nykyinen maailma meistä näyttää. Meidän on kuitenkin tähdättävä siihen, että se on riittävässä määrin yhteinen ja yhteiseksi koettu.

Kotona ja kentällä

Nautin opintovapaasta kyllä täysin siemauksin. Teen töitä kyllä varsin tunnollisesti, mutta vähän voi löysätä. Iltaisin ei tarvitse pakata laukkua eikä joka päiväksi miettiä työvaatteita. Kun pidän kotona lounastaukoa, kuuntelen Ylen korkeatasoisia puheohjelmia, Kare Eskolan välilevyjä, Roman Schatzin Maamme kirjaa, Suoria kysymyksiä islamista, Aristoteleen kantapäätä ja niin edelleen.

Opintovapaa on myös mahdollistanut osallistumisen kiinnostaviin päiväsaikaan järjestettäviin tilaisuuksiin yliopistolla. Samalla olen pystynyt sekä verkostoitumaan että ylläpitämään vanhoja tutkimustuttavuuksia.

Kaikkein innostavinta on kuitenkin päästä keräämään ja analysoimaan uutta aineistoa. Olen nyt seurannut kaksi kaksoistuntia kasiluokan islamin opetusta sekä haastatellut viisi musliminuorta. Sitä ennen koehaastattelin neljä luterilaisessa uskonnonopetuksessa käyvää nuorta. Olen myös litteroinut haastatteluja ja pohtinut niiden sisältöä. Nuoret erittelevät ja selventävät hienosti ajatuksiaan, mutta toisaalta ajatukset kulkevat niin eri reittejä kuin aikuisten. Haastattelut herättävät minussa myös syvää sympatiaa näitä nuoria kohtaan. He avaavat minulle unelmansa ja historioitaan, puhuvat selviytymisestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Toisaalta näen heitä myös haastattelujen ulkopuolella velmuilemassa, häiritsemässä, kiusoittelemassa. Olen hyvin eri roolissa kuin opettajan, kun saan vain nojata taakse päin ja ihmetellä ja eläytyä. Toisaalta opettajaminää on vaikea sulkea kokonaan pois. Huomaan ärtyväni, kun tunneilla on hälyisää. Tunnen, että synteesiin tästä kaikesta on vielä pitkä matka.

Minulla on sellainen olo, että tutkimuskohteeseen jonkin periaatteen mukaan pitäisi säilyttää emotionaalinen välimatka. En kuitenkaan aio hillitä itseäni tämän suhteen ihan kamalasti. Luulen, että tunteet ovat osa tulkintaprosessia, ja yritän tulla niistä tietoiseksi. Yritän myös olla tekemättä johtopäätöksiä liian varhain. Viisastun varmasti vähitellen.