Islamin opetuksen tunnustuksellisuutta luotaamassa

Noin viikko sitten toteutui pitkäaikainen toiveeni, kun Ainedidaktiikka-lehti julkaisi artikkelini, jossa sovellettiin aikaisemmin luomaani tunnustuksellisuuden analyysivälinettä todelliseen opetukseen, tässä siis erään kahdeksannen luokan islamin tunteihin. Odotuksen pitkäaikaisuus ei johtunut tällä kertaa siitä, että julkaiseminen ei olisi tapahtunut toivotussa aikataulussa, vaan siitä, että olin alun perin itse mallia pyöritellyt jo vuosia tarkoituksena päästä sitä soveltamaan, mikä sitten toteutui parin vuoden takaisen opintovapaani aikana. Sen aikana sain myös lopulta julkaistua tunnustuksellisuutta koskevan artikkelini, mikä on näköjään jäänyt juhlimatta täällä blogissa. Prosessiin liittyi hyvin monenlaisia asioita, kuten sopivan metodisen viitekehyksen etsintää, rönsyjen kasvattamista ja jälleen leikkaamista, ja lopulta oikeastaan ajattelunikin kehittyi hieman ohi tästä. Nyt julkaistussa artikkelissa on kuitenkin monia näkökulmia, joilla olen halunnut osallistua keskusteluun.

Keskustelussa uskonnonopetuksesta esiintyy aika usein näkemyksiä siitä, että joku uskonnonopetus on tunnustuksellisempaa kuin toinen tai liian tunnustuksellista suhteessa muuhun kouluopetukseen. Työssänikin olen joutunut usein keskustelemaan sopivan ja sopimattoman tunnustuksellisuuden rajoista. On pitänyt määritellä tunnustuksellisuutta ja miettiä sen ilmenemistä eri osa-alueilla.

En nyt tässä käy läpi koko analyysia, mutta artikkeli on vapaasti kaikkien luettavissa. Keskityn yhteen näkökulmaan. Teoria-artikkelissani päädyin siihen, että keskeisintä sen kannalta, rikkooko uskonnon opetus oppilaan uskonnonvapautta on oppilaan kokemus siitä, odotetaanko häneltä opetuksessa joidenkin uskomusten omaksumista. Osoittautui kuitenkin, että tämä ei ole suoraviivainen kysymys. Asiaan vaikuttavat hyvin paljon oppilaan ennakko-odotukset. Haastattelemani islamia opiskelevat oppilaat pitivät islamin opetuksen tavoitteena valmistamista islamilaiseen elämäntapaan, mutta tätä he perustelivat uskonnonvapaudella, oikeudellaan saada uskontoaan koskevaa opetusta. Nämä asiat olivat heille niin itsestään selviä, että kun opetuksessa oli jotain siitä poikkeavaa, he eivät osanneet suhtautua. Kun opettaja yritti joskus viritellä vapaata keskustelua uskonnollisista aiheista, vihjeet mielipiteenvapauden suuntaan jäivät huomaamatta. Keskittynein tunnelma luokassa oli, kun puhuttiin elämänohjeista.

Tulin samalla siihen tulokseen, että pitäisi kiinnittää entistä enemmän huomiota opetuksessa käytettävään kieleen ja siihen, miten sillä luodaan velvollisuuksia ja oikeuksia sekä totuusväittämiä ja mahdollisuuksia niiden kritisoimiseen. Toisaalta on kiinnitettävä huomiota myös oppilaiden kielellisiin resursseihin, jotka ovat myös heidän ajatuksellisia resurssejaan. Samalla pohdin sitä, että opettajaa ei ole vastuussa oppilaiden ennakko-oletuksista, mutta jos ne estävät oppilaita omaksumaan joitain opetussuunnitelman tavoitteita, opettajan on pyrittävä ottamaan ennakko-oletukset käsittelyyn avoimesti, arvostavasti ja perusteellisesti.

Kaiken kaikkiaan haluan kiittää koulua ja opettajaa, jotka päästivät minut seuraamaan opetusta sekä niitä musliminuoria, jotka haastatteluissa kertoivat minulle monia värikkäitä juttuja ja avasivat teini-ikäisen ajattelua kaikessa vauhdikkuudessaan.

Konferenssiterveiset Joensuusta

Tutkijankutkainen opettaja lähtee nyt kesälomalle hyvän konferenssikokemuksen saattelemana. Alkuviikolla Joensuussa järjestettiin Nordic Conference of Religious Education eli NCRE. Tällä kertaa se houkutteli osallistujia laajemminkin Euroopasta sekä Euroopan uskonnonopetuksesta kiinnostuneita myös Euroopan ulkopuolelta. Tuttuun tapaan käyn täällä läpi muutamia kiinnostavia konferenssissa käsiteltyjä aiheita.

Työssäni jonkin verran annan neuvontaa siinä, miten suhtaudutaan muslimioppilaiden tai heidän perheidensä uskonnonharjoitukseen tai uskonnollisten sääntöjen noudattamiseen koulussa. Minun myös odotetaan tietävän, miten asiat toteutuvat ja kuinka paljon esimerkiksi paastotaan tai halutaan rukoilla. Tosiasiassa kuulen lähinnä yksittäisistä tapauksista ja annan neuvontaa yhteistyönä syntyneen ohjeistuksen pohjalta. Olikin kiinnostavaa kuulla sekä Inkeri Rissasen että Martin Ubanin tutkimuksista monikulttuurisuudesta koulussa. Ubani oli havainnoinut kouluyhteisöä, ja erityiseen valokeilaan oli noussut somaliyhteisö ja sen kohtelu. Koulun henkilökunta suhtautui uskontoon ja sen ilmenemiseen sinänsä positiivisesti, mutta oli vaikea hyväksyä sitä, että kaikilla tiettyyn uskontoon tai etniseen ryhmään kuuluvilla ei ollut samoja uskonnollisia käytäntöjä tai tarpeita. Inkeri Rissanen puolestaan oli haastatellut sekä rehtoreita että muslimivanhempia islamista koulussa. Rissanen päätyi siihen lopputulokseen, että tärkeintä uskonnon huomioon ottamisessa ole välttämättä lopputulos eli se, mitä koulussa hyväksytään tai ei hyväksytä, vaan miten hyvässä vuorovaikutuksessa neuvottelut käydään. Samaa sanoi myös Tuula Sakaranaho omassa luennossaan.

Inkeri Rissanen

Viimeisen päivän viimeisessä työpajassa viimeisenä esityksenä oli Karin Sporren pohdinta siitä, miten etiikkaa arvioidaan Ruotsin kansallisissa loppukokeissa. Hän arvosteli sitä, että opetussuunnitelmassa mainitaan erilaisia eettiseen kasvuun liittyviä asioita, mutta testeissä arvioidaan vain eettisten käsitteiden ja argumentointitaidon osaamista. Tämä hämmensi minua. Aivan kuten uskonnon opetuksessa ei voida arvostella sitä, uskooko joku Jumalaan, olen lähtenyt siitä, ettei siellä voida arvostella sitä, mitä mieltä oppilaat ovat eettisistä kysymyksistä. Mutta toisaalta meilläkin on opetussuunnitelmissa jo arvopohjassa tavoitteena kasvattaa oppilaista muun muassa suvaitsevaisia ja demokraattisia. Jos jokin on tavoitteena, pitäisihän sen toteutumista arvioida. Häiritsevältä ajatus kuitenkin tuntuu. Pitäisikö ajatella vaikka niin, että oppilaiden mielipiteistä ei voi antaa numeroa, mutta sillä voisi mitata sitä, miten koulu on onnistunut kasvatustyössään? Itse asiassa olen ollut hyvin varovainen myös näiden asioiden opettamisessa, ja tätä olen miettinyt jonkin verran jo aikaisemmin. Toisaalta tutkimuksen perusteella tiedetään kuitenkin, että arvokasvatus on tehokkainta silloin, kun kasvatettavat saavat itse reflektoida ilman kokemusta, että heitä ohjaillaan johonkin suuntaan.

Seuraavaksi tutkijankutkaa poteva opettaja lähtee siis kesälaitumille! Tällä hetkellä tuntuu siltä, että riippumattoon lähtee mukaan muutama tieteellinen artikkeli ja ehkä läppäri, jos perhe antaa myöten. Kokemus on onneksi kuitenkin osoittanut, että irrottautuminen saattaa onnistua niin, että tutkijankutka helpottaa vähäksi aikaa ja opettaja osaa kesäillä rauhassa.

Konferenssiterveisiä: maailmanuskontoparadigma ja uskonto populaarikulttuurissa #EASR2016

Tutkijankutkaa poteva opettaja on päätellyt opintovapaavuottaan viimeiset kolme ja puoli päivää European Association for Study of Religions -järjestön konferenssissa Helsingissä. Ennen lomalle antautumista pureskelen täällä hieman sitä antia, joka suorimmin liittyy uskonnon opettamiseen.

Eräässä paneelissa keskusteltiin aktiivisesti nk. maailmanuskontoparadigmasta. Jokaiselle uskonnonopettajalle on varmasti tuttua, että vieraiden uskontojen opetuksen tuloksena oppilaat käsittävät ne staattisina ja yhtenäisinä kokonaisuuksina, joiden kannattajat ovat selvästi sitoutuneempia kuin "kristityt", "luterilaiset" tai "me". Tänä vuonna olen oppinut, että tämä on yhteydessä siihen, että opetuksessa vallitsee maailmanuskontoparadigma eli uskonnollinen elämä jäsennetään tiettyjen kokonaisuuksien alle. Tämä johtaa siihen, että niitä tarkastellaan jossain määrin kristinuskon lävitse olettamalla samantyyppistä organisoitumista, oppia pidetään ensisijaisena ja jossain määrin yhdenmukaisena, ja syrjään jää eletyn uskonnon moninaisuus sekä kaikki sellainen uskonnollisuus, joka ei kuulu näihin maailmanuskonnoiksi luokiteltaviin uskontoihin.

Paneelissa siis keskusteltiin siitä, mitä tilalle. Monet olivat sitä mieltä, että maailmanuskonnoista on kuitenkin opetettava jotain. Irene Dietzel ehdotti tilalle kultuurista jaottelua mm. animismeihin ja totemismeihin, mistä kuitenkin huomautettiin, että se on vain toinen yksinkertaistus vanhan tilalle. Itse olen sitä mieltä, että maailmanuskonnot eivät ole helposti korvattavissa. Temaattinen lähestyminen voisi lieventää maailmanuskontoparadigmaa opetuksessa, mutta toisaalta se saattaisi johtaa entistä pahempiin yleistyksiin tyyliin "buddhalaiset ajattelevat kuolemasta näin". Olen pyrkinyt erilaisella materiaalilla ja harjoituksilla horjuttamaan steretypioita, joita vieraiden uskontojen opetus helposti luo, mutta en ole aivan varma tuloksista.

Sissel Undheim puhui paneelissa siitä, että nuoret saattavat tietää nk. kuolleista uskonnoista kuten kreikkalaisesta mytologiasta yllättävän paljon populaarikulttuurin kautta. Harry Potterissa on kuulemma mytologisia aineksia, samoin elokuvissa, peleissä ja monissa muissa nuorille suunnatuissa materiaaleissa. Tätä innostusta pitäisi päästä jotenkin hyödyntämään, mutta maailmanuskontoparadigman vallitessa sille ei juuri ole tilaa.

Undheimin esitys sai minut pohtimaan opetussuunnitelmaan liittyvää kysymystä, jota olen pähkäillyt tässä vuoden mittaan. Vuoden kuluttua vuosiluokalta 7 lähtien käyttöön otettava opetussuunnitelma nimittäin määrää yhdeksi uskonnonopetuksen sisällöksi uskonnot populaarikulttuurissa. Olen koettanut käsittää, mitä se merkitsee ja millaista osaamista sillä tavoitellaan. Onko tarkoitus, että oppilas osaa luetella joitain populaarikulttuurin tuotteita, joissa on jotain uskonollista? Onko väliä, mitä nämä olisivat? Mihin hän tarvitsee tätä taitoa? Vai pitäisikö oppilaissa kasvattaa taitoa tunnistaa ja analysoida uskonnollisia piirteitä populaarikulttuurissa? Miksi? Tällainen taito edellyttää varsin laajaa osaamista - nimenomaan mytologiassa ja erilaisissa underground-uskomuksissa. Kuinka laajasti uskonnonopetuksessa pitäisi käsitellä illuminati-uskomuksia tai Kabbalaa? Vai onko kyseessä enemmänkin ajatus siitä, että oppilaita houkutellaan kiinnostumaan uskonnosta osoittamalla, että sitä on kaikkialla populaarikulttuurissa? Sellaisessa minua vähän pelottaa vaara, että opettaja on sormi pystyssä selittämässä, että tässäkin on muuten uskontoa, vaikka ette sitä tajua. Oppilaita kiinnostaa joku asia sen salaperäisyyden takia ja sitten se latistetaan koulun oppiaineeksi.

Keskustelussa tuotiin esiin innon tappamisen riski, mutta toisesta näkökulmasta, ja mielestäni hyvin aiheellisesti. Jos opetuksessa aletaan käsitellä mytologisia elementtejä Da Vinci -koodissa tai Lego Ninjagossa, joudutaan luultavasti purkamaan myyttejä. Jouduttaisiin sanomaan, että ei se nyt ihan näin mene. (Ja tietysti opettaja joutuisi etsimään valtavasti uutta tietoa ja arvioimaan sitä kriittisesti.)

Samalla kuitenkin aloin jotenkin ymmärtää toisella tavalla tuota opetussuunnitelman kohtaa, joka on siellä todennäköisesti työryhmän uskontotieteilijöiden vaikutuksesta. Oli miten oli, uskonnolliset elementit populaarikulttuurissa edustavat juuri sitä maailmanuskontojen ulkopuolista uskonnollisuutta. Tilanteessa, jossa ei käydä paljon kirkossa mutta kulutetaan nuorisolle suunnattuja mediatuotteita sitäkin enemmän, nämä asiat voivat olla keskeisempiä kuin kristinusko tai islam nuorille. Niitä ei pitäisi ainakaan siksi syrjäyttää, ettei siihen ole aikaa tai että ne eivät kuulu maailmanuskontoihin - ainakaan periaatteessa ei pitäisi. Itse olen sitoutunut edistämään opetuksella dialogia oikeiden ihmisten erilaisten katsomusten välillä, joten tarvitsen aikaa dialogitaitojen harjoittelulle ja riittävien tietojen jakamiselle niistä maailmanuskonnoista, jotka vaikuttavat pääkaupunkiseudulla. Paneelia seuranneessa keskustelussa kuitekin huomautettiin, että populaarikulttuurin mytologiat voivat hyvin olla huomisen elettyä uskonnollisuutta. Voi olla, että samaistuminen fiktion sisältämiin uskonnollisiin maailmoihin on marginaalinen ilmiö, mutta olkien kohauttelu ei sitä ainakaan poista maailmasta.

Tällaisin aattein tutkijankutkaa poteva opettaja siirtyy nyt kesälaitumille ja palaa toivottavasti uusin voimin jälleen elokuussa!

Kerimässä historiaa auki ja kiinni

Juhannuksen Hesarissa Sonja Saarikoski kirjoitti historian opettamisesta ja oppimisesta. Vaikka tässä blogissa olen puntaroinut etupäässä uskonnon opetusta sekä yleisiä opettamiseen liittyviä asioita, olen kuitenkin myös historian ja yhteiskuntaopin opettaja. Itse asiassa olen valmistunut historian oppiaineesta sekä maisteriksi että tohtoriksi, joten minun pitäisi olla ensisijaisesti historian opettaja. Se, että olen opettanut enemmän uskontoa kuin historia, että pääsin uskonnon kuntakohtaiseen opetussuunnitelmatyöskentelyyn mukaan jo vuonna 2004 ja että muutamaa vuotta myöhemmin aloitin katsomusaineidne konsultoivana opettajana, ja vielä vähän myöhemmin aloin tutkia uskonnonopetusta, kaikki on vaikuttanut luonnollisesti siihen, että olen enemmän pohtinut uskonnon ja katsomuksen opettamisen problematiikkaa.

Saarikosken kirjoitus historian oppikirjoista ja historianopetuksen tehtävästä kriittisen ajattelun oppimisesta antaa nyt minulle kimmokkeen tähän kirjoitukseen. Se myös osuu aika sopivaan aikaan, sillä juuri ennen juhannusta paketoin töitäni lomalle jäämistä varten - loppuviikon olen vielä EASR:n konferenssissa Helsingissä. Muuten olin päässyt tavoitteisiini: opintoihin liittyvät suoritukset on suoritettu tai palautettu, muuan pitkään kysymysmerkkinä seissyt artikkeli eteni hyvin, ja sain vähän suunniteltua ensi lukuvuoden opetustakin. Nimittäin kun oma opetusnäkemys on murroksessa, ei voi ajatella palaavansa kouluun pyörittämään samoja powerpointteja ja projekteja - vielä sivun mennen sanottuna uusiin tiloihin ja meille uuteen 75-minuuttisten oppituntien järjestelmään. Muutamat edellisenä lukuvuonna kehitetyt systeemit kelpaavat, jotain muokkasin ja jotain uutta kehitin kesäkuussa. Kahdeksannen luokan historia vain jäi kysymysmerkiksi.

Saarikoski kirjoittaa, että hänelle jäi lapsena historia irrallisiksi tapahtumiksi, kuin "joulukuusen koristeiksi", jotka opeteltiin ulkoa. Hän ehdottaa, että historiaa "lähdettäisiin kerimään" siitä, että nykylapsi pystyy ostamaan lähes minkä tahansa eksoottisen hedelmän kaupasta. Vaikka kolumnin päätarkoitus oli käsitellä historian tulkintoja ja esittämistä koulukirjoissa, jo edellä mainitussa katkelmassa on kaksikin historianopetukselle keskeistä haastetta. Syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen on yksi opetussuunnitelmassa mainituista keskeisistä tavoitteista. Tätä luonnollisesti voi tehdä mikro- ja makrotasolla eli yksittäisen tapahtuman selittämisenä tai historian ja nykypäivän yhteyksien, vuosisataisten kehityskulkujen hahmottamisena. Lisäksi se tietysti liittyy siihen historian tulkintaan. Mitä laajempia kehityskulkuja piirretään, sitä enemmän kirjoitetaan tarinaa, tulkitaan, ja jätetään historian akanvirtoja huomiotta.

Toinen on asioiden liittyminen lapsen kokemuspiiriin. Tämä on yleisesti kannatettu pedagoginen lähtökohta, ja ehkä erityisen haastava historianopetuksen kannalta. Yksi puoli sitä liittyy myös oppiaineen perusteluun ja motivointiin. Miksi tätä pitää opiskella? Miten osoittaa, että Pähkinäsaaren rauha tai Julius Caesar liittyvät oppilaan elämään ilman aasinsiltoja tai hämmentämättä oppilasta pahanpäiväisesti.

Olen kyllä miettinyt paljon sitäkin, että historiaa opetettaisiin nykypäivästä taakse päin, lähinnä ajatusleikkinä. On luonnollisesti ongelmallista, että historian opiskelua aloittelevat joutuvat ensin tutustumaan esihistoriaan ja antiikkiin. Toisaalta sellainen esitysjärjestys on loogisin ja ainakin jostain näkökulmasta helpoin omaksua. Ihan lähihistorian opetuksessa kokeilin reilu vuosi sitten sellaista, että oppilaat kuvasivat omasta ympäristöstään ja kodistaan "jälkiä menneisyydestä" (sai ottaa myös kuvakaappauksia uutisista, mutta tätä ei tainnut moni harrastaa). Sen jälkeen muotoilin sieltä parityöaiheita, jotka liittyivät sekä lähimenneisyyden poliittisiin tapahtumiin että elämäntavan muutokseen. Oppilasparien tehtävänä oli aloittaa jostain "jäljestä" ja laatia ensin kysymyksiä ja pohdintoja sisältävä ajatuskartta, joka johdattaisi heidät selvittämään vastauksia niihin kysymyksiin. Tämä osoittautui varsin vaikeaksi tehtäväksi näille kasiluokkalaisille, joiden joukossa kuitenkin oli paljon lahjakkaita ja luovia oppilaita. Lopputulokset olivat ihan kohtuullisia, mutta erityisen vaikea oppilaiden tuntui olevan ymmärtää, mitä virkaa sillä välivaiheella oli, eli miksi he eivät voineet vain pitää esitelmää esimerkiksi aiheesta avaruuden kilpavarustelu.

Saarikoski saattoi tarkoittaa, että "kerijänä" toimisi opettaja. Ongelmana usein on, että pedagogiikassa ehdotetaan erilaisia tiettyyn (reaali)aineeseen sopivia lähestymistapoja tai näkökulmia, mutta ne ovat niin haastavia ja akateemisia, että opettajan (tai oppikirjan) pitäisi esittää ne. Opettajajohtoisuus ei kuitenkaan ole pedagogisesti kovin kovassa huudossa. Ei pidetä kohtuullisena, että oppilaat jaksaisivat kuunnella opettajan valmistamia puheita suurin piirtein viittätoista minuuttia kauemmin, vaan heidän pitäisi saada osallistua ja tehdä itse. Opettajallekin on raskasta pitää niitä puheita, kun oppilaatkin pitävät tällaista vaatimusta kohtuuttomana. Sivun mennen sanottuna nykyiset opetusvelvollisuudet edelleen olettavat, että historian ja uskonnon opettajat vain kerivät asioita auki loputtomilla monologeilla, eivätkä valmistele ja arvioi monimutkaisia projekteja lähdemateriaaleineen ottaen huomioon kunkin oppilaan erityiset oppimistarpeet, kuten toisaalta edellytys olisi. En tarkoita, että pitäisi valita jompi kumpi - opettajajohtoisuus tai oppilaskeskeisyys tai niihin liittyvä näkökulmien akateemisuus, mikä tarkoittaa myös tietynlaista syvällisyyttä, tai oppimisen omakohtaisuus. Tasapainoilua kuitenkin riittää.

Jälkiä menneisyydestä nykyisyydessä riittää, toiset kulttuurisia, toiset teknologisia, taloudellisia tai poliittisia. Olisi aika vaikea valita, mitä jälkiä valita, ja valinta vaikuttaa luonnollisesti lopputulokseen. Yksiä oppilaita puhuttelisivat yhdenlaiset esimerkit, toisia toiset. Ja historiaa olisi syytä keriä myös takaisin kiinni sen osoittamiseksi, mitä muuta nämä samat prosessit ovat vaikuttaneet. Heilurimaista historianopetusta - kuka äänestää sitä?

Sen verran kuitenkin sain aikaiseksi tulevan lukuvuoden opetusta pähkäillessäni, että naputtelin Fronteriin historiallekin tavoitteet ja itsearviointitasot. Aiemmin keväällähän jaoin uskonnon kirkkotiedon kurssiin liittyneet tavoitteet ja tasot. Niiden otsikoiksi tulivat Peruskäsitteet ajanjakson x historiassa, Syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen sekä Kriittinen lukutaito. Jospa siltä pohjalta elokuussa nousisivat vielä konkreettisemmatkin suunnitelmat.

Arvokas arviointi

Parin viikon viipeellä tarjoilen teille makupalan Turussa 12. helmikuuta järjestetystä ainedidaktiikan symposiumista. Vieraana Göteborgin yliopistosta oli Gudrun Erickson, joka puhui arvioinnista. Arviointihan on luultavasti jokaiselle opettajalle jotenkin kipeä paikka. Jos ei kanna mitään huolta arvioinnista, todennäköisesti laiminlyö jotenkin velvollisuuksiaan. Meillehän on selvää, että hyvä arviointi on, kuten Erickson luetteli, kattavaa, läpinäkyvää, sensitiivistä, reilua, vastuullista ja oppilasta kunnioittavaa.

Tuon tässä esiin muutamia ajatuksia Ericksonin esitelmästä, jotka eivät olleet niin tuttuja.

1. Kehittääkö arviointi tosiaan laatua eli tuloksia? Eihän sikakaan liho siitä, että se punnitaan usein, vaan siitä, että sitä hoidetaan hyvin. Voiko siis arviointi kääntyä opetuksen tavoitteita vastaan? Toisaalta arviointi varmasti parhaimmillaan on hyvää hoitoa, jos se esimerkiksi on myönteistä ja kannustavaa. Toisaalta jos ottaa tehtäväkseen arvioida pieniäkin osasuorituksia, joutuu väistämättä antamaan myös kielteistä palautetta.

2. Onko nk. jatkuvan näytön periaate paras mahdollinen ratkaisu? Jatkuvan arvioinnin kohteena oleminen voi olla oppilaalle raskasta. Toisaalta arvioinnin rajaaminen vain tiettyihin tekemisiin voi vähentää kannustinta yrittää parhaansa muissa tehtävissä. Voi myös tuntua epäoikeudenmukaiselta, jos on aktiivinen ja luova esimerkiksi yhteisissä keskusteluissa, tästä ei palkittaisi. Mikään ei tietenkään estä käyttämästä yleistä aktiivisuutta arviointiin pelkästään positiivisesti vaikuttavana tekijänä.

3. Arvioinnin pitäisi sisältää myös komponentti, joka viitoittaa tietä eteenpäin. "Feed back and feed forward". Tässä kohtaa numeroarvosanat eivät selvästikään riitä, eivätkä ne nykyaikana muodostakaan ainoata palautetta, mitä oppilaat tekemisistään saavat. Sen sijaan oppilaita kiinnostavat yleensä vain numerot - nehän kertovat tiivistetysti sen, missä he ovat suhteessa muihin ja suhteessa aikaisempiin suorituksiinsa. Toisaalta en usko, että opettaja voi kaikissa tapauksissa yksin arvioida, miten oppilas pääsisi eteenpäin. Opettajahan ei voi aina tietää, mitä oli oppilaan menestyksen tai epäonnistumisen takana, esimerkiksi diagnosoimaton lukivaikeus, tilapäinen motivaationlasku, aikaisemmat aukot, koejännitys, kodin tuki tai sen puute... Aina tietoa siitä ei toki tarvita. Esimerkiksi voi sanoa oppilaalle, että osaat hienosti jo kertoa arkikielisesti, mistä on kyse, mutta seuraavaksi tehtävänäsi on alkaa opetella käyttämään käsitteitä. Tai että tiedät paljon ajankohtaisista asioista, mutta muistathan miettiä myös, miten ne liittyvät kysyttyyn asiaan. Toisinaan kuitenkin ylimalkaiset viittaukset siihen, että pitäisi keskittyä paremmin tai lukea enemmän, voivat haavoittaa. Parhaimmillaan uskon (ja tämä on nyt puhdasta innostusta ilman minkäänlaista kokemuksen tai tutkimuksen tukea), että eteenpäin suuntautuva palaute tai arviointi voisi saada oppilaan tuntemaan, että opettaja ei arvioi häntä ihmisenä vaan hänen suorituksiaan. Se saattaisi myös ylläpitää toivoa ja itsetuntoa koulutaipaleella. Opettajalle tämä merkitsisi hyvin tarkkaa lähikehityksen vyöhykkeen tunnistamista sekä opetettavien taitojen hyvin hienojakoista pilkkomista osiin. Voi hyvin kuvitella, että jos saa aina saman ohjeen tyyliin "ole huolellisempi" tai "lue enemmän sanastoa", oppilas voi saada käsityksen, että hän junnaa paikallaan, vaikka hänen tekemänsä huolellisuusvirheet olisivat muuttuneet pienemmiksi ja vaikka hän olisi kartuttanutu sanavarastoa jo paljon.

Arviointi saattaa siis olla hyvin tehotonta, jos se ei sisällä oppilaan ja opettajan vuoropuhelua missään muodossa. Miten se sitten toteutetaan tilanteessa, jossa ryhmät ovat suuria ja opettajalla paljon arvioitavia ryhmiä, eikä oppituntejakaan ole haaskattavissa? Jotenkin tässä mietin yksilöllisen opiskelun ja oppimisen omistajuuden mallin mahdollisuuksia, mutta sen käyttöönotossa on kyllä paljon mietittävää uskonnonopetuksen osalta. Se kuitenkin nostaisi itsearvioinnin tärkeään asemaan ja tarjoaisi kaikille oppilaille tehtävää sillä aikaa, kun opettaja mahdollisesti käy yksilöllisiä keskusteluja oppilaiden kanssa.

Katselin sitä paitsi viime viikolla uskonnon uusia opetussuunnitelmia, tällä kertaa tavoitteiden näkökulmasta. Olin vähän pettynyt. Tavoitteet ovat sittenkin melko pitkälle tiedollisia, aivan kuin uskonnon opiskelu tosiaan olisi jonkinlaisen varaston täyttämistä. Laitetaan tietoja varastoon, josta niitä sitten automaattisesti osataan käyttää tarpeen tullen. Noin vuosi sitten omassa opettajantyössäni pohdin tavoitteita, palautetta ja arviointia, kun otin käyttöön sähköisen oppimisympäristön Fronterin tavoite-työkalua. Silloin päädyin laatimaan kasiluokan uskonnolle kielitietoiset tavoitteet. Mutta ehkä tästä enemmän toisessa kirjoituksessa, jos en siitä ole vielä kirjoittanut.

Jos Gudrun Erickson kiinnostaa, hän on mukana Eurooppalaisessa kielten oppimisen arvioinnin järjestössä, EALTAssa. Sen kotisivuilta löytyvät kielten oppimisen arvioinnin kriteerit, joissa itse asiassa ei ole mitään erityisesti kielten oppimiseen liittyvää, vaan hyvin pitkälle niitä asioita, joita Erickson puhui Turussa parisen viikkoa sitten. Ohjeet löytyvät myös suomeksi!