Olen tässä viime aikoina rakennellut taas vähän uudenlaista kasiluokan uskonnon eli kirkkotiedon kurssia. Olen miettinyt menetelmiä ja välineitä, vähän testaillut ja huokaillut, etsinyt toimintoja ja aloittanut alusta. Olen ehkä vähän hurahtanut. Sähköiset välineet ja palvelut lupaavat paljon. Ne, jotka ovat tehneet kanssani töitä (vaikkapa vain taloyhtiön talkoissa), tietävät, että inhoan ja kartan saman työn tekemistä uudestaan. Odotan, että sähköiset välineet mahdollistavat joustavan arkistoinnin, uudelleen käytön ja jakamisen. Odotan, että ne tekevät puolestani mekaanisen työn kuten laskemisen tai järjestelyn. Odotan, että minun ei tarvitse muistaa ottaa mukaan oppilaiden töitä ja lippulappuja, vaan että ne kulkevat mukana mobiililaitteeni saavutettavissa.
Välillä digitaalinen opettaminen onkin näin sujuvaa ja samalla visuaalista ja innostavaa. Olen pitänyt parit pistarit erittäin helposti mobiililaitteiden avulla ja yhdet kokeetkin (toinenkin koe oli tarkoitus pitää, mutta juuri silloin sähköinen oppimisympäristö oli epävakaa...). Olen käyttänyt kuvia hyväkseni, olen saanut kerättyä oppilaiden ajatuksia ja toiveita näppärästi - ja ennen kaikkea olen saanut itse vaihtelua ja kokenut onnistumisen elämyksiä. Näiden humalluttavien endorfiinipiikkien lisäksi on tietenkin ollut paljon takkuilua. Palvelut tökkivät yllättävän usein (aina vuorotellen), tai niiden rajoitteet tulevat yllättäen vastaan. Sopivan välineen valinta on joskus hyvin vaikeaa. Sellaista välinettä ei tunnu olevankaan, jossa olisi kaikki tarvittavat ominaisuudet. Lisäksi on vaikea arvata ennalta, missä yhteyksissä oppilaiden mielestä tekniikan käyttö tuo lisäarvoa tehtävään.
Ennen kaikkea aikaa vie kuitenkin se, että samalla aikaa oma pedagogiikkani on aikamoisessa mullistuksessa. Digitaaliset välineet (ja uskon myös vahvasti siihen, että tehtäväni on opettaa myös niiden käyttöä) ovat vain yksi asia suuremmassa kokonaisuudessa, jossa tavoitteena on vähentää opettajan puheaikaa ja kopiointia taululta. Tämä on kuitenkin muutos, joka ei tapahdu hetkessä, varsinkaan jos opettaa kolmea eri ainetta. Samalla olen epävarma siitä, seuraanko oikeita jälkiä. Olen halunnut käyttää enemmän aikaa siihen, että asioita havainnollistetaan ja annetaan käytännön esimerkkejä. Esimerkiksi yhteiskuntaopissa tämä on merkinnyt keskusteluja, autenttisten tietolähteiden käyttöä sekä käsitteiden soveltamista rohkaisemalla kannan ottamiseen, tuossa kasiluokan uskonnossa puolestaan hylkäsin oppikirjan ja etsin kaiken materiaalin internetistä, painopisteenä nykyajan ilmiöt. Tästä on seurannut valituksia, että emme lue oppikirjaa emmekä käy tarpeeksi paljon käsitteitä yhdessä läpi. Osa oppilaista on selvästi kokenut turvattomuutta, tosin osalle työtapa on sopinut hyvin.
Yksi kysymys on arviointi. Mikä arvo on ulkoa muistamisella, jota koe mittaa, maailmassa, jossa aika moni tieto on googletettavissa? Entä mitä tapahtuu, jos oppilaiden ei yläkoulun uskonnossa tai historiassa tarvitsisi koskaan painaa asioita mieleensä tai edes kerrata niitä? Sain positiivisia kokemuksia, kun annoin oppilaiden ottaa historian kokeeseen mukaan "lunttilapun", mutta oppilaat kertoivat, että vaikutus oli oikeastaan se, että he olivat oppineet asiat kirjoittaessaan niitä muistiin. Moni sanoi käyttäneensä aikaa enemmän kuin olisi muuten käyttänyt. Se ei siis ehkä ollut mikään askel kohti tulevaisuuden oppimista. Mutta vaihtoehdot aiheuttavatkin opettajalle päänvaivaa. Jos ulkoa muistaminen ei ole kovin tavoiteltava asia, sitä ei ole myöskään kopioiminen. On osoittautunut todella vaikeaksi keksiä tehtäviä, joihin ei voi vastata kopioimalla lauseita kirjasta tai netistä. Hyvän ratkaisun löytäminen tähän dilemmaan jokaiseen erilliseen opetettavaan kokonaisuuteen vie todellakin aikansa.
Olen seuraillut yksilöllisen oppimiseen ideaa erityisesti sen Facebook-ryhmän kautta, johon jatkuvasti linkitetään blogeja. Idea itsenäisestä opiskelusta, jonka etenemistä opettaja (tai ryhmän hitaammat opiskelijat) ei rajoita, on kiehtova. Reaaliaineessa kysymys on kuitenkin paljon siitä, miten tehdään tehtäviä, joissa voidaan opetella perusasiat ja sitten soveltaa niitä itsenäisesti niin, että oppilaat eivät voi kopioida suoraan kirjasta (eivätkä toisiltaan), on iso. Lisäksi arviointi ei saisi kuormittaa opettajaa liikaa. Tein seiskaluokkalaisille eräänlaisen pienen yksilöllisen oppimisen projektin tai polun, kuten alalla sanotaan. Se onnistui oikeastaan aika hyvin kiitos hyvän oppikirjan ja fiksujen oppilaiden. Palautteessa osa oppilaista kirjoitti, että olisi kuitenkin toivonut, että asioita olisi käyty läpi yhdessä.
Palautteen voi helposti kuitata muutosvastarinnaksi, mutta miettikääpä, millainen olisi oppilaan koulupäivä tai -viikko, jos kaikki oppiminen olisi itsenäistä tutkimista ja opiskelua. Aihepiiristä julkaistaan näinä aikoina paljon intoutuneita lehti- ja nettijuttuja, mutta on kai samalla niin, että jatkuvan aktiivisen otteen vaatiminen on oppilaille myös paljon väsyttävämpää. Jos ei kukaan pysty keskittymään pelkkään kuuntelemiseen pitkäksi aikaa, ei kukaan voi olla jatkuvassa flow-tilassakaan. Koen myös hapuilevani sen suhteen, miten tarjota oppilaalle tukea ja ohjaamista oikealla hetkellä, jotta oppilas ei koe itseään heitteille jätetyksi, jota opettaja sitten vain arvioi.
Oikeastaan sain parhaat opit ja jonkinlaisia ratkaisuja näihin kysymykseen Palmenian kurssilta, jolle osallistuin syksyllä. Kouluttajat Liisa Ilomäki ja Minna Lakkala esittelivät mallinsa, jossa opetus pitäisi järjestää kokonaisuuksiksi, joissa on suunniteltu rakenteet tiedon rakentumiselle, yhteistyölle, teknologian käytölle ja itse- ja vertaisarvioinnille. Oppilaan pitäisi saada palautetta jo ennen lopullista työn palautusta. Vaatimukset ovat siis varsin monipuoliset ja asettavat opettajalle paineita. Ilman näiden suunnittelemista oppilas tulee kuitenkin jätetyksi heitteille.
Lopuksi on vielä kerrottava, että tänään kasiluokkalaiseni aloittivat kirkkohistorian aikajanan elävöittämisen ThingLinkin avulla, ja tekivätkin sen sellaisella näppäryydellä ja luovuudella, että olin ihan yllättynyt. Tottahan toki palvelu heitti heitä säännöllisesti ulos ja joitain muutoksia menetettiin pariinkin kertaan, mutta hermot ei mennyt keneltäkään. Se on jo ihan hyvä saavutus tässä digitaalisessa opetuksessa. Toivottavasti positiivinen meininki kantaa jatkossakin tätä kurssia!
