Kaduntallaajasta jihadistiksi ja takaisin

Viikko sitten Ylen verkkosivujen uutisessa sisäministeriö vetoaa muun muassa opettajiin, että merkit radikalisoitumisesta huomattaisiin ja tapauksiin puututtaisiin. Tämä herätti ajatuksia. Toisaalta on päivänselvää, että asia koskettaa espoolaista koulumaailmaa, tulihan nuorten jihadistien maailma koko kansan aamiaispöytiin Kuukausiliitteen jutun Espoosta pyhään sotaan myötä. Toisaalta ei voi olla liian itsevarma siinä, kenet sitten leimaisi radikalisoituneeksi ja mitä sitä sellaiselle nuorelle sitten sanoisi. "Jos et kävisi niin paljon siellä moskeijassa. Mikset heittäisi läppää kaverien kanssa somessa niin kuin ennen?" Ei sentään.

Lukiessani toista mainiota Helsingin Sanomien kirjoitusta Nettihitti nimeltä Isis mieleeni tuli samankaltainen juttu joskus aikaisemmin, ehkä Kuukausiliitteessä, ehkä vuosina 2006 - 2007. Mustini mukaan siinä Lontoon pommi-iskujen jälkimainingeissa esiteltiin, mitä eurooppalaisten hyvin koulutettujen muslimien radikalisoitumisen syistä on ymmärretty. Valmistauduin silloin väittelemään herätysliikkeestä pohjoiskarjalaisessa kylässä 1800-luvula, ja käsittelin siinäkin syitä herätykselle. Muistan juttua lukiessani tunteneeni, että tutkin samankaltaista asiaa.

Erityisen tärkeänä pidän, ettei tällaista ilmiötä yksinkertaisteta tai yleistetä. Kaikki tietystä ilmiöstä kärsineet eivät ole koskaan kääntyneet tiettyyn uskoon. Mikään kääntymys ei koskaan johdu vain yhdestä syystä, vaan kyse on todennäköisesti jotain välityskanavaa tulleen sanoman sopivuudesta kääntyvän mielessä oleviin kysymyksiin. Lisäksi ihmissuhteet vaikuttavat. Sosiaalisten tekijöiden painottaminen saattaa myös johtaa siihen, että uskonnolliset syyt vaipuvat taka-alalle ja pahimmillaan kääntymys näyttää pinnalliselta, välineeltä johonkin. Tiedotusvälineissä ei ole mielestäni tähän ajauduttukaan. Joka tapauksessa jos uskonnosta tulee jollekin henkilölle tärkeämpi kuin ennen, hän käsittää sen uskonnollisin käsittein, eikä muilla kannata hänen kanssaa siitä puhua.

Liittyhän tämä uskonnonopetukseenkin. Ensinnäkin sain lukea, että yksi terrorismirikoksista syytetty henkilö oli islamin opettajana ainakin Helsingissä. Minulla ei ole mitään lähempiä tietoja siitä, kuinka kauan ja kuinka laajasti, mutta ajatukset ovat toki ristiriitaiset. Tieto varmasti lisää epäilyksiä sitä kohtaan, mitä islamin tunneilla oikein tapahtuu ja kuka islamia opettaa. Yksittäistapaus pilaa kaikkien maineen. Toisaalta on muistettava, että henkilöä ei ole vielä tuomittu mistään. Kolmanneksi mietin, miten jihadisti olisi tunnistettavissa työhönottotilanteessa. Voisiko edes teoreettisesti laatia listaa opillisista piirteistä tai opiskelupaikoista, joiden perusteella hakijoita olisi oikein systemaattisesti raakata? Eikö silloin olisi vaarana hylätä "viaton" ja päästää sisään joku, jolta nämä määreet puuttuvat, mutta on joitain muita opettajalle sopimattomia ominaisuuksia? Oikeudenmukaisuus ja erilaisuuden suvaitseminen on säilytettävä, mutta tarkkuutta ja syvällisyyttä voi tietenkin aina parantaa.

Toinen yhteys uskonnonopetukseen on se, millaista uskonnonopetuksen olisi oltava, jotta varustettaisiin musliminuoria radikalismia vastaan. Yksi tekijä on varmasti sosiaalinen. Miten koko koulukokemus voisi olla sellainen, että musliminuori kokisi kuuluvansa joukkoon? Rasisimin vastaiset toimet ovat varmasti tärkeitä, ja omasta puolestani tekisi mieli mainita myös islamilaisten juhlien muistaminen sekä oman uskonnonopetus merkkeinä siitä, että islamille halutaan antaa tilaa ja näkyvyyttä. Tästä kirjoittivat Inkeri Rissanen ja Tuula Sakaranaho vieraskynä-palstalla. Tärkeää tietenkin on se, ettei tällaisten keinojen tehoa voi oikeastaan mitata. Mitä uskonnonopetuksen muotoon tulee, ainakin ihan kaikkein naiiveimman ajatuksen ampuisin alas, että radikalismia torjutaan opettamalla kaikille yhteisesti, että kaikkia pitää suvaita. Eiköhän tällainen oppi mene vähänkin fundamentalismiin kallellaan oleville nuorille paremmin perille, jos sen perustelee muslimiopettaja asiaan sopivilla koraaninkohdilla.

Aineiston äärellä

Siunattu TET-jakso auttoi purkamaan työsumaa, joten tutkijankutkaa poteva opettaja pystyi vihdoin siunatulla syyslomalla omistautumaan tutkimukselle. Osa ajasta meni työn alla olleen artikkelin viimeistelemiseen, mutta pääsin käsiksi myös dialogihankkeeseen liittyneen kyselyn tuottamaan aineistoon. Pitkästä aikaa pääsin siis käsittelemään uutta aineistoa!

Miten kysely sitten onnistui? Alustavasti näyttää siltä, että katsomusten välisen sensitiivisyyden mittarissa jotkin väittämät eivät toimineet aivan toivotulla tavalla. Saan kuitenkin siitä tarkempaa tietoa, kun kvantitatiivinen analyysi on tehty. Sitä en itse ole tekemässä. Sen sijaan omaa kenttääni ovat avoimet vastaukset, joiden luokittelua aloin miettiä.

Ensi lukemalta avoimissa vastauksissa silmiin pistivät aggressiiviset vastaukset, joissa tehtiin pilkkaa uskovaisista, haukuttiin kyselyä tai ihmeteltiin, miten ketään voivat kiinnostaa uskontoasiat ylipäänsä. Suhteessa niitä ei kuitenkaan ole kuin muutamia prosentteja kaikista vastauksista. Lyhyet kyselyvastaukset on hyvin luontevaa käsitellä laadullisen sisällönanalyysin jälkeen määrällisesti. Tämä esimerkki kuitenkin osoittaa, miten helposti tunteisiin osuvat maininnat luultavasti saavat merkittävän osuuden laadullisessa analyysissa muutenkin.

Eihän sen pitäisi olla mikään yllätys, että uskonto joidenkin nuorten mielestä kuuluisi historian sivumaininnaksi (näinkin voi salonkikelpoistaa niitä alatyylisiä ilmaisuja, joiden edessä olen melkein haukkonut henkeäni vastauksia lukiessani). Kuuleehan sellaista omilta oppilailtaankin, samoin internetin uutiskeskusteluista, joista tietenkin on tullut katseltua uskonnonopetukseen liittyviä aiheita. Jotenkin ne vain silti herättivät tunteita.

Eikö tutkijan pitäisi kuitenkin sulkea tunteet pois analyysista? Tietyssä mielessä tietenkin pitäisi, ja siksi juuri on tärkeää olla tarkastella frekvenssejä ja haastaa tulkintojaan. Toisaalta teen tutkimusta paitsi uteliaisuudesta myös opetuksen hyväksi. Siinä mielessä olen maailmanparantaja, joten tunteet omalta osaltaan antavat energiaa tutkimustyöhön. Näin on varmaan aika monen tutkijan kohdalla.

Onko tällä kyselyllä sitten mitään merkitystä opetuksen kannalta? Siihen on varmaan liian aikaista sanoa mitään. Tällä hetkellä tunnen kuitenkin pääseväni kurkistamaan nuorten ajattelumaailmaan ja ajatusten muotoiluun lukiessani vastauksia. Se on sinänsä jo aika kiehtovaa. Ainakin teemoista, joita vastauksista löytyy, voisi muotoilla oppilaiden kanssa käsiteltäviä väittämiä katsomusdialogimateriaaliin, jonka kirjoitamme kevättalvesta.