sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Maistiaisia katsomusdialogin portaista

Perjantai toi tutkijankutkaiselle opettajalle postia, jossa tosin ilmoitettiin artikkelin lopullisesta hyväksynnästä, mutta samalla arvioijien edelleen vaatimista muutoksista tekstiin. Turhautuminen nimettömien arvioijien rajoittamattomaan valtaan tieteellisen julkaisemisen saralla saa nyt aikaan sen, että julkaisen tässä nyt ennakkotietona Katsomusdialogini portaat -projektista teoreettisen oivalluksen, jonka tasapainottavasti myös sain perjantaina.

Kuten projektin nimestä käy ilmi, oletuksena on, että valmius katsomusten väliseen kohtaamiseen etenee tiettyjen tasojen mukaan. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana. Kukaan ihminen ei varmasti etene niitä johdonmukaisesti niin, että edettyään jonkin katsomuksellisen erilaisuuden suhteen yhdelle tasolle pystyisi kohtaamaan kaikki katsomusten maailman ilmiöt sen mukaisesti. On varmasti niin, että mitä suurempaa erilaisuutta kohdataan tai mitä lähemmäksi se tulee itseä, sitä haastavampaa kohtaaminen on. Jokainen joutuu varmasti ottamaan silloin vauhtia aiemmilta tasoilta.

Työryhmän kanssa emme ole puhuneet oikeastaan niinkään paljon näistä tasoista vaan konkreettisemmin taidoista, joita katsomusten väliseen kohtaamiseen tarvitaan. Olen pitänyt mahdottomana yhdistää näitä kahta asiaa ja ollut vähän huolissani, että jompi kumpi puoli saattaa jäädä vähemmälle huomiolle, mikäli ne joudutaan esittämään erillään. Perjantaina kuitenkin valmistelin erääseen koulutukseen esitystä asiasta ja huomasin pystyväni sijoittamaan taidot tasojen välille välittäviksi oppimistavoitteiksi.

"Portaita" on kuusi, ja vaikka tätä ideaa ei ole vielä vertaisarvioitu, niitä ei ole ravistettu hihasta. Pohjalla on Abu-Nimerin uskontojenvälisen sensitiivisyyden luokittelu, joka taas pohjautuu Bennettin kulttuurien välisen sensitiivisyyden analyysiin (M. Abu-Nimer 2001: "Conflict Resolution, Culture and Religion: Toward a Training Model of Interreligious Peacebuilding" Journal of Peace Research 38 (6)). Abu-Nimerin viiteen tasoon on Streibin koulukontekstissa tekemän tutkimuksen pohjalta lisätty vielä kuudes (H. Streib 2001: "Inter-Religious Negotiations: Case Studies on Students’ Perception of and Dealing with Religious Diversity" – H.-G. Heimbrock, Ch. Th. Scheilke, P. Schreiner (eds.): Towards Religious Competence: Diversity as a Challenge for Education in Europe. Münster: Lit). Seuraavaksi esittelen tasot ja taidot, jota kullakin tasolla olevan kannattaisi harjoitella.

Kieltäminen. Tällä tasolla oleva uskoo, että muiden ihmisten katsomukset eivät liity mitenkään hänen elämäänsä. Siksi hän ei halua tietää niistä lisää. Hänellä ei kuitenkaan ole mielipiteitä toisista katsomuksista, vaan hän ei oikeastaan ole vain tiedostanut niiden olemassaoloa. Koulun katsomusdialogiopetuksessa tällä tasolla olevien oppilaiden kohdalla olisi tärkeintä herättää heidän kiinnostuksensa sekä lisätä tietoisuutta eri katsomuksista. He saattavat tarvita myös sen oivaltamista, että heillä itselläänkin on jonkinlainen elämänkatsomus.

Torjunta. Tällä tasolla ihminen kokee muut katsomukset uhaksi. Niissä on jotain väärää ja niistä pitäisi päästä eroon. Ajattelen, että aggressiivisuuden lisäksi torjuva asenne voi saada muitakin ilmauksia kuten tuskastumisen. Tällä tasolla tarvitaan kuuntelemisen, eläytymisen ja kysymisen taitoja. Usein sanotaan, että kaikkein tärkeintä katsomusten välisessä dialogissa on huomata yhdistävät tekijät ja korostaa niitä. Heti seuraavalla tasolla käy ilmi, että se ei ole korkein tavoite tässä jaottelussa. Muotoilisin pikemminkin niin, että eteen päin auttaa se oivallus, että toisellakin tavalla uskovat ovat ihmisiä ja heillä on samankaltaisia tarpeita hyväksyntään ym. kuten minullakin.

Vähättely. Tällä tasolla oleva ratkaiseekin uskontojen välisen rinnakkaiselon ajattelemalla, että olemme kaikki samanlaisia. Tämä on sinänsä oikein suvaitsevainen ajattelutapa, mutta sen kanssa ajaudutaan ongelmiin, kun kohdataan niitä asioita, joissa oikeasti ollaankin erilaisia. Tällä tasolla tarvitaan ohjausta huomaamaan katsomusten sisäisiä ja välisiä eroja. On ehkä kiinnitettävä huomiota siihen, että kuvailemalla toista uskontoa omasta katsomuksestamme tutuilla käsitteillä saatamme tulla tehneeksi väkivaltaa toisen uskonnon ajattelutavalle. Kysymisen ja kuuntelemisen taitoa tarvitaan tässäkin. Siten aletaan paremmin ymmärtää erilaisten perinteiden erilaisia tarpeita ja saadaan pohjaa valmiuksille suhtautua kriittisesti katsomuksiin liittyviin ilmiöihin.

Hyväksyntä. Miksi toisten katsomusten kunnioittava hyväksyminen ei ole korkein katsomusten välisen kohtaamisen taso? Hyväksyntää ilman ei voi hyvää kohtaamista tapahtua, mutta sitä voi olla aika monen tasoista. Se, että hyväksytään toisten katsomusten olemassaolo ja harjoittaminen jossain yksityisyydessä on aivan eri asia kuin suvaita eri katsomusten näkyminen omassa lähiympäristössä varsinkin jos se vaatii vaivannäköä itseltä. Tällä tasolla onkin kehitettävä juuri hyväksyntää yhä lähemmäksi omaa elämää käyvälle katsomusten moninaisuudelle. Pelkästä sietämisestä voidaan pyrkiä kohti yhdessä tekemisestä ja pohtimisesta nauttimista. Yksi lähestymistapa voi olla sen arviointi, pääsevätkö kaikki katsomukset tasa-arvoisesti näkyville ja miten tasa-arvoa voisi parantaa.

Mukautuminen. Kulttuurien välisessä sensitiivisyydessä voidaan päästä siihen asti, että omaksutaan joitain asioita toisesta kulttuurista omaan elämään. Abu-Nimer arvioi oman tutkimuksensa perusteella, että uskontojen ja siten myös yleisemmin katsomusten välisessä työskentelyssä tämä lienee ongelmallinen taso, uskonnot kun ovat selvästi toisensa poissulkevampia kuin kulttuurit. Ajattelisin tämän tason kuitenkin edellisen tason jatkumona, jossa voidaan hiljentyä yhdessä tai juhlia yhdessä omien perinteiden mukaan. Tuntuu siltä, että jotkut ihmiset ovat hyvin herkkiä ulkopuolisuuden tunteelle, jos toiset harjoittavat hartautta, eikä pysty itse osallistumaan. Toiset taas suhtautuvat tällaiseen suurella kiinnostuksella, kolmannet taas ovat harjaantuneita menemään itsekin mukaan. Toinen monille vaikea asia on se, jos vastapuoli puhuu kovin käännyttävästi. Jyri Komulainen on puhunut siitä, kuinka katsomusten kohtaamisessa on hyväksyttävä myös se, että läsnä voi olla toive vastapuolen kääntymisestä. Lopulta on myös todettava, että todennäköisesti katsomusten välisen rinnakkaiselon ja moniuskontoisten perheiden lisääntyminen johtaa siihen, että yhä enemmän on ihmisiä, jotka omassa elämässään todella yhdistelevät elementtejä eri uskonnollisista perinteistä. 
Mikä olisi tällä tasolla sitten kehityshaasteena? Vastaus on askel kohti viimeistä tasoa eli vaikeiden asioiden kohtaaminen. Dialogi on suhteellisen helppoa, jos ainoastaan pyritään mukavaan yhdessäoloon ja puhutaan vain kaikkia miellyttävistä asioista. Rauhaa ja ymmärrystä ei kuitenkaan rakenneta puuttumatta niihin asioihin, jotka oikeasti hiertävät ja herättävät suuttumusta.

Rakentava kriittisyys. Kaikkiin uskontoihin liittyy jotain vaikeaa niin historiassa kuin nykypäivässäkin. Kyse on usein suhteesta politiikkaan, ihmisoikeuksiin ja valtaan, mutta kyse on myös yleisyydestä ja yleistämisestä. Mikään uskonto ei kehota pedofiliaan, mutta sillä perusteella ei oikeastaan voi jättää nuorten kanssa käsittelemättä pedofiliaskandaaleita. Silti ei pitäisi joutua selittelemään toisten hirmutekoja vain sillä perusteella, että edustaa samaa katsomusta. Tarvitaankin pitkälle kehittyneitä keskustelutaitoja mutta samalla myös keskinäistä luottamusta, joka voi kehittyä jos on ensin kohdattu aikaisemmilla tasoilla. Tarvitaan aika pitkälle suotuisat olosuhteet, jotta oppilaat koulussa voisivat kehittyä niin pitkälle, että pystyisivät itsenäisesti keskustellen todella käymään sen tasoista keskustelua. Ehkä heille voi kuitenkin antaa eväitä ja ohjausta sitä varten.

Nämä ajatukset ovat jossain määrin testaamattomia käytännössä. Lähiviikkoina alamme hankkeessamme harjoitella näitä taitoja oppilaiden kanssa, ja uutta voi ilmetä. Alkukyselyssä saimme aineistoa oppilaiden tämänhetkisestä tasosta, ja joitain mielenkiintoisia asioita tuli esiin. Aineisto on kuitenkin analysoimatta, enkä pysty vielä sanomaan, vahvistavatko tulokset oletusta, että katsomuksia on sitä vaikeampi kohdata, mitä erilaisempia ne ovat omaan verrattuna tai mitä lähemmäs ne tulevat omaa elämää. 

Olen huomannut, että viime aikoina tätä blogia on käyty ainakin vilkaisemassa enemmän kuin ennen. Nyt toivoisinkin sivulla vierailijoilta vähän kommentteja näihin portaisiin. Millaisia kokemuksia teillä on? Löydättekö itsenne? Mitä ei ole otettu huomioon?

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Raamattua ysiluokkalaisille - tarinoiden pänttäystä vai eksegetiikkaa?

Viime syksynä ihmettelin täällä, mikä meni pieleen laatimassani Raamattu-aiheisessa projektityöskentelyssä. Nyt sitten ihmettelen samaa, kun seuraava saapumiserä on saanut eteensä saman projektin huomattavasti päivitettynä.

Ajattelin olevani viisaampi. Aloitin aivoriihillä, joissa mietittiin, mitä Raamatusta haluttaisiin oppia. Tulokseksi tulikin paljon ihan järkeviä kysymyksiä, ja saatoin sanoa, että niistä suurin osa jo oli sisällytettynä tulevaan projektiin. Olin tehnyt pohjan selkeämmäksi ja laittanut lähes joka kohtaan vaihtoehdon, joka ei vaatinut tulkitsemaan. Lisäksi olin kirjoittanut näkyviin, missä kohdissa pitäisi hyödyntää luokkakeskusteluja. Tehtävät oli selkeämmin merkitty, ja uskonnottomat näkökulmat Raamattuun olin siirtänyt samaan "muistilappuun" uskonnollisten raamatuntulkintatapojen kanssa.

Parannusta entiseen on se, että nyt kun kaikilla on sopivantasoista tehtävää, en joudu koko ajan vastaamaan kysymykseen "Mitä minä nyt kirjoitan tähän?" Joudun silti huomaamaan, että oppilaille jää jatkuvasti liian vähän aikaa tunnista tehdä tehtäviä ja että heidän on vaikea hahmottaa, mikä käymistämme keskusteluissa on olennaista.

Eilen illalla mietin (tarkkaan ottaen keinuessani ilta-auringossa veneessä Kytönselällä Espoon edustalla), olisiko sittenkin niin, että tässä peruskoulussa ei pitäisi tavoitella analyyttistä suhdetta Raamattuun. Pidän ehdottomasti kiinni siitä, että sivistynyt ihminen tarvitsee sitä, ja että muunmuassa siihen tarvitaan uskonnonopetusta lukiossa, kuten olen aikaisemmin täällä kirjoittanut. On kuitenkin tunnustettava, että peruskouluikäisenä kaikilla ei ole vielä ajattelu siirtynyt abstraktille tasolle. Oloni on kuitenkin edelleen epämukava niiden lähestymistapojen kanssa, joissa yläkoululaisille opetetaan Raamatusta tarinoita, henkilöitä tai jotain ulkoaopeteltua teoriaa kirjojen sisällöstä.

Eikö se ole omiaan lisäämään tunnetta, että koulun uskonnonopetus tähtää sitouttamaan uskonnollisen yhteisön jäseneksi, jos opetuksen tavoitteena on tuntea Raamatun henkilöitä nimeltä ja heidän elämiään juoneltaan? Kuinka monta Raamatun kirjaa ihan oikeasti jokaisen pitää osata nimetä ja sijoittaa oikein Uuteen tai Vanhaan testamenttiin? Onko Raamatun lentävien lauseiden tunteminen taito, jota nuori tulee varmasti tarvitsemaan tulevaisuudessa? Ja jos näistä tiedoista onkin potentiaalisesti hänelle hyötyä, miten voi vaatia hänen mieltävän sen hyödyn tässä ja nyt?

Mikä sitten on se jokin, joka olisi näiden kahden välissä? Tunneille ei riitä mielestäni sisällöksi ja syyksi, että tehdään jonkinlainen teiniversio Lasten Raamatusta. Toisaalta myönnän, että ihan koko Raamattu-osuus ei voi olla pelkkää eksegetiikkaakaan. Eilen illalla, Suomenlahden aalloilla (tuskin kuitenkaan niiden ansiosta) oivallus kuitenkin tavoitti aivoni: vastaus ovat elämänkysymykset. Miksen sitä tajunnut ennen? Ja juuri olen kesällä lukenut aika monta artikkelia siitä, kuinka opetus koetaan motivoivimmaksi silloin, kun puhutaan elämänkysymyksistä ja kun oppilaat saavat kuulla, mitä toiset niistä miettivät.

Tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin. Toki elämänkysymykset ovat uskonnonopetuksen tärkeä kenttä. Ei tutkijankutkaa poteva opettajakaan ole alun perinkään ollut ihan niin tieteilijä, ettei olisi ottanut elämänkysymyksiä, kuten kuolemaa ja kärsimystä mukaan juuri tähän puheena olevaan Raamattu-portfolioon. Se, mitä oivalsin, oli kuitenkin se, että haluaisin opettaa niitä ilman huolta, että oppilailta jäävät oppimatta Raamatun historian vaiheet ja erilaiset kirjaryhmät.

Totta kai Raamattu-kokonaisuuden voi rakentaa niin, että jokaisesta käsiteltävästä Raamatun kertomuksesta tai kirjasta kaivetaan esiin, mitä se opettaa. Esimerkiksi minulla oli Israelin kansan historiaan käsittelevän osuuden kohdalla ajatus havainnollistaa pelastushistoriallista raamatuntulkintaa ja samalla sitä, mikä on kristitty lukutapa näille kieltämättä meistä aika kaukaisille tapahtumille. Teimme still-kuvia, joiden henkilöiltä kysyin: "Uskotko, että Jumalalla on suunnitelma?" Tämä olisi ollut helposti käännettävissä oppilaiden omaa elämää koskevaksi: uskotko, että jokin voima ohjaa sitä, mitä sinulle tapahtuu? Mutta mikä tunnelman latistuminen (ja todennäköisesti opetuksen "tunnustukselliseksi" kokeminen) seuraisi, jos tämän toivottavasti intoutuneen keskustelun jälkeen opettaja sanoisi, että seuraavaksi tarkastellaan, millä tavalla Israelin kansa näki Jumalan ohjaavan heidän kohtaloitaan. Eläytymistä oma pohdinta varmasti auttaa, mutta kyllä se aika pyhäkoulumaista silti olisi.

Syytän vähän opetussuunnitelmaa, sekä nykyistä (ja menneitä) sekä tulevaa. Tietopainotus on siellä aika voimakas. Tämä johtuu osittain siitä, että opetuksen objektiivisuutta kuvailltaessa on käytetty vastaparia tieto - usko / sitoutuminen. Nyt kyllä harmittaa, että tämä asia löi tajuntaani vasta nyt, eikä opsin perusteiden kommentoinnin ollessa vielä avoinna.

Sentään tänä vuonna minulla on vielä yksi ysiluokan uskonnon kurssi jäljellä. He pääsevät nyt kokemaan räjäytetyn Raamattu-kokonaisuuden, jossa ei päntätä Jaakobin poikia. Ehkäpä siitä sitten raportoin tuonnempana - toivottavasti onnistumisten merkeissä.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Tutkijankutkaa lievittämässä

Tutkijankutkaa poteva opettaja palasi koulujen alkaessa hoitamaan virkaansa. Jalka on kapsanut parakkikoulun pihalla ja yhdestä leirikoulustakin on jo palattu, mutta yksi ajatusten kohde on ollut ylitse muiden: tutkimus- ja kehityshankkeemme alkukysely. Se nimittäin sattui projektina vähän paisumaan.

Viimeksi kirjoitin konferenssista, johon osallistuin juuri ennen lukukauden alkua. Sen tuloksena kävi ilmi, että Opettajankoulutuslaitoksen tutkija Elina Kuusisto ja yliopistonlehtori Arniika Kuusisto olivat hyvin kiinnostuneita siitä, että olin sisällyttämässä alkukyselyyn Kristiina Holmin uskontojen välisen sensitiivisyyden mittarista enemmän katsomusten välisyyteen kehitettyjä osia. Lopulta päädyimme yhteistyössä kehittämään oman katsomusten välisen sensitiivisyyden mittarimme, joka sisällytettiin kokonaisuudessaan alkukyselyyn. Samalla laajennettiin otosta huomattavasti kehityshankkeen tarpeita laajemmaksi ja sisällytettiin taustakysymyksiin osia, joita Elina ja Arniika olivat aikaisemmissa tutkimuksissaan käyttäneet, jotta vertailu mahdollistuisi. Kaikki uudet osat piti kääntää englanniksi, koska kysely toteutettiin kaksikielisenä. Lopuksi syötin kyselyn Espoon kaupungin käytössä olevaan sähköiseen kyselyjärjestelmään. Samalla viestittelin suuntaan ja toiseen saadakseni mahdollisimman paljon ja erilaisia oppilasryhmiä mukaan sekä täydensin tutkimuslupahakemuksen. Kaikkien oppilaiden huoltajia myös lähestyttiin pyynnöllä antaa suostumus oppilaan osallistumiseen. Kaikkia oman kouluni oppilaita pyydettiin osallistumaan kyselyyn, ja tavoittaakseni heidät kaikki kerralla pidin päivänavauksen ihmisten käyttäytymisen ja ajattelun tutkimuksesta ja sen etiikasta. Tämä kaikki tapahtui kahden viikon sisällä, joten ylikierroksilta on ajoittain ollut vaikea välttyä.

Nyt kysely on ollut viikon verran auki, enkä malttanut olla eilen illalla (vaikka vältän työasioiden ajattelua iltaisin) katsomatta tähän mennessä saatuja vastauksia. Olin laittanut viimeiseksi palautemahdollisuuden. Se harmittaa, että kirjoitusvirheistä oli paljon huomautuksia. Kyselytyökalussa oli ilmeisesti sellainen ominaisuus, että kun kopioin kysymyskenttiin tekstiä, osa välilyönneistä katosi. Korjasin niitä lähes joka kysymyksestä, joistain useampia. Jäikö niitä jäljelle vai nykäisikö järjestelmä sanat taas yhteen itsestään? Höpöhöpövastaukset tietenkin vähän latistivat mielialaa myös, mutta on siellä mukana myös hyvin kiinnostavaa materiaalia. Ja lisää on siis tulossa!

Tutkijankutkaa poteva opettaja on innoissaan, kun on saamassa pitkästä aikaa uuden aineiston. Tämä on nyt osittain yhteinen aineisto, sillä Elina ja Arniika Kuusisto tulevat tekemään kvantitatiivisen aineiston analyysin. Kvantitatiivinen tutkimusote on itselleni hieman vieras. Olen vähän kriittinen sen suhteen, mitä pelkät numerot voivat kertoa monimutkaisista ilmiöistä. Oma tutkimukseni pyrkii olemaan toimintatutkimusta, ei eksperimentti, jonka tuloksia sitten mitataan, vaikka sen kaltaisia menetelmiä on mukana. Pidän kuitenkin erittäin arvokkaana sitä, että saan tehdä yhteistyötä toisten kanssa.

Tutkimuksen paisuessa tutkiva opettaja on myös riippuvainen kollegojensa tuesta ja avusta. En voisi itse millään hankkia kaikilta koulun huoltajilta suostumuksia tai viedä kaikkia koulun oppilaita tekemään kyselyä atk-luokkaan. Minun on siis pyydettävä, että lukuisat opettajat tekisivät sen puolestani. Se tuntui oikeastaan vähän epämukavalta. Kouluja, myös meidän kouluamme, nykyaikana pommitetaan erilaisilla tutkimuspyynnöillä. Meidän koulumme kohdalle osui viime talvena kolme melko laajaa ja osittain varsin raskasta tutkimusta. Koska mitään sopivaa opettajien kokousta ei sattunut sopivaan aikaan, jouduin vielä lähettämään sähköpostia, joka on kanava, jota myöten tulevat ohjeet koetaan usein käskyttämiseksi. Koetin parhaani mukaan korostaa sitä, kuinka paljon arvostan toisten vaivannäköä - ja tietenkin lupasin pullaa. Pullat vielä järjestänkin, mutta luulenpa, että tärkeämpää kuin sokeri on arvostava asenne. Mieltäni todellakin lämmittää se, että kaikki kollegat ovat suhtautuneet positiivisesti täysin ilman kärsimättömyyttä ylimääräiseen työhön, vaikka näin lukukauden alussa on varmasti muutakin tekemistä. Toivoakseni heillä on luottamus, että voivat vastavuoroisesti pyytää minultakin jotain palvelusta. Koulun ulkopuolelta tulevilla tutkijoilla ei ole samanlaista jokapäiväistä sosiaalisen pääoman tarvetta suhteessa kyselyn toteuttamisessa avustaviin opettajiin.

Nyt kuitenkin vastausten kertymistä odotellessa ja erityisesti niiden analysointiin paneutuessa tutkivan opettajan on varauduttava laittamaan runsaasti jäitä hattuun. Monenlaiset tunteet heräsivät, kun katselin vastauksia tässä vaiheessa. Tarvitaan varmaankin muutama katselukerta, ennen kuin aineistoon pystyy suhtautumaan vaadittavalla viileydellä. Reilun viikon päästä mietimme työryhmän kanssa, mitä ne merkitsevät dialogituntisuunnitelmillemme.