Konferenssiterveiset Joensuusta

Tutkijankutkainen opettaja lähtee nyt kesälomalle hyvän konferenssikokemuksen saattelemana. Alkuviikolla Joensuussa järjestettiin Nordic Conference of Religious Education eli NCRE. Tällä kertaa se houkutteli osallistujia laajemminkin Euroopasta sekä Euroopan uskonnonopetuksesta kiinnostuneita myös Euroopan ulkopuolelta. Tuttuun tapaan käyn täällä läpi muutamia kiinnostavia konferenssissa käsiteltyjä aiheita.

Työssäni jonkin verran annan neuvontaa siinä, miten suhtaudutaan muslimioppilaiden tai heidän perheidensä uskonnonharjoitukseen tai uskonnollisten sääntöjen noudattamiseen koulussa. Minun myös odotetaan tietävän, miten asiat toteutuvat ja kuinka paljon esimerkiksi paastotaan tai halutaan rukoilla. Tosiasiassa kuulen lähinnä yksittäisistä tapauksista ja annan neuvontaa yhteistyönä syntyneen ohjeistuksen pohjalta. Olikin kiinnostavaa kuulla sekä Inkeri Rissasen että Martin Ubanin tutkimuksista monikulttuurisuudesta koulussa. Ubani oli havainnoinut kouluyhteisöä, ja erityiseen valokeilaan oli noussut somaliyhteisö ja sen kohtelu. Koulun henkilökunta suhtautui uskontoon ja sen ilmenemiseen sinänsä positiivisesti, mutta oli vaikea hyväksyä sitä, että kaikilla tiettyyn uskontoon tai etniseen ryhmään kuuluvilla ei ollut samoja uskonnollisia käytäntöjä tai tarpeita. Inkeri Rissanen puolestaan oli haastatellut sekä rehtoreita että muslimivanhempia islamista koulussa. Rissanen päätyi siihen lopputulokseen, että tärkeintä uskonnon huomioon ottamisessa ole välttämättä lopputulos eli se, mitä koulussa hyväksytään tai ei hyväksytä, vaan miten hyvässä vuorovaikutuksessa neuvottelut käydään. Samaa sanoi myös Tuula Sakaranaho omassa luennossaan.

Inkeri Rissanen

Viimeisen päivän viimeisessä työpajassa viimeisenä esityksenä oli Karin Sporren pohdinta siitä, miten etiikkaa arvioidaan Ruotsin kansallisissa loppukokeissa. Hän arvosteli sitä, että opetussuunnitelmassa mainitaan erilaisia eettiseen kasvuun liittyviä asioita, mutta testeissä arvioidaan vain eettisten käsitteiden ja argumentointitaidon osaamista. Tämä hämmensi minua. Aivan kuten uskonnon opetuksessa ei voida arvostella sitä, uskooko joku Jumalaan, olen lähtenyt siitä, ettei siellä voida arvostella sitä, mitä mieltä oppilaat ovat eettisistä kysymyksistä. Mutta toisaalta meilläkin on opetussuunnitelmissa jo arvopohjassa tavoitteena kasvattaa oppilaista muun muassa suvaitsevaisia ja demokraattisia. Jos jokin on tavoitteena, pitäisihän sen toteutumista arvioida. Häiritsevältä ajatus kuitenkin tuntuu. Pitäisikö ajatella vaikka niin, että oppilaiden mielipiteistä ei voi antaa numeroa, mutta sillä voisi mitata sitä, miten koulu on onnistunut kasvatustyössään? Itse asiassa olen ollut hyvin varovainen myös näiden asioiden opettamisessa, ja tätä olen miettinyt jonkin verran jo aikaisemmin. Toisaalta tutkimuksen perusteella tiedetään kuitenkin, että arvokasvatus on tehokkainta silloin, kun kasvatettavat saavat itse reflektoida ilman kokemusta, että heitä ohjaillaan johonkin suuntaan.

Seuraavaksi tutkijankutkaa poteva opettaja lähtee siis kesälaitumille! Tällä hetkellä tuntuu siltä, että riippumattoon lähtee mukaan muutama tieteellinen artikkeli ja ehkä läppäri, jos perhe antaa myöten. Kokemus on onneksi kuitenkin osoittanut, että irrottautuminen saattaa onnistua niin, että tutkijankutka helpottaa vähäksi aikaa ja opettaja osaa kesäillä rauhassa.

Olipa kerran... moninainen Suomi

Viime viikolla Facebookissa törmäsin Ylioppilaslehden toimitussihteerin henkilökohtaiseen kirjoitukseen, jossa surtiin sitä, että hän kiinalaisen näköisenä suomalaisena tulee jatkuvasti kohdelluksi kiinalaisena, ei-suomalaisena - tosin lähinnä Suomessa. Lontoossa opiskelijavaihdossa hänet kohdattiin suomalaisena, eikä jatkuvasti tarvinnut tehdä selkoa geneettisestä alkuperästään.

Samaten viime viikolla olin kuuntelemassa mediastrategi Lilly Korpiolan luentoa, jossa puhuttiin muun muassa siitä, kuinka media rakentaa Suomen narratiivia. Nyt tarvittaisiinkin sitä, että Suomen narratiivi alettaisiin rakentaa siihen suuntaan, että se sulkisi sisäänsä myös ei-valkoiset, ei-luterilaiset ja muutenkin moninaiset ihmiset. Ei tietysti ole pikainen tehtävä päivittää Elovena- ja talvisotakuvastoa moninaisemmaksi. Pelkään kuitenkin, ettei tässä asiassa ole sanottu edes "olipa kerran".

Vuosi sitten haastattelemani musliminuoret tuntuivat myös asemoivan itsensä "suomalaisuuden" ulkopuolelle, ehkä jossain määrin myös alapuolelle. Puran tässä vähän aiheeseen liittyvää aineistoa, sillä yksinään niistä ei synny mitään julkaisua.

Pyysin kaikkia haastateltavia kertomaan, mistä he olivat omasta mielestään kotoisin. Samalla tavalla muotoiltuun kysymykseen aikaisemmassa (v. 2010) musliminuoria koskeneessa tutkimuksessani osa haastateltavista määritteli itsensä esimerkiksi suomalaiseksi ja somalialaiseksi. Tällä kertaa kukaan ei puhunut tällaisesta kaksoisidentiteetistä. Kahdella oli toinen vanhemmista suomalainen, mutta toinen heistäkin pyrki häivyttämään sitä osaa identiteetistään.

Kouluaan oppilaat kehuivat, mutta kaveripiirin ja koulun ulkopuolella he kokivat islamiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Haastattelussa ei käsitelty islamofobian kokemuksia erikseen, mutta lähes kaikissa haastatteluissa oppilaat ottivat niitä esiin. He olivat kokeneet halveksintaa sekä epäreiluja oletuksia, joiden kumoaminen tuntui mahdottomalta.

Ehkä kuvaava oli seuraava katkelma. Poikien nimet ovat peitenimiä.

Amiin: Sit siit on tullu vähän niinku silleen, vaik se oli joku, joku suomalaisist, sä oot sanonu vahingos sitä... muslimiks ja sit se on vähän niinku vetäny raget siitä.

Musa: Nii.

Amiin: Tai no vihastunu siit todella paljon ja sit alkanu, (epäselvää)

Musa: Siis ku jotku kunnioittaa niitten uskontoo todella niinku tosi paljon.

Miksi Musa ajatteli, että raivostuminen johtui oman uskonnon kunnioittamisesta? Ajattelivatko pojat, että heidän suomalaiset ikätoverinsa eivät halua tulla sekoitetuiksi muslimeihin fanaattisen luterilaisuutensa vuoksi? Vai selittikö Musa tilannetta ainoalla tuntemallaan ajatusmallilla, joka liittyi oman uskonnon kunnioittamiseen? Vaikka he varmasti tunsivat muslimeihin liitetyt negatiiviset mielikuvat, eivätkö he pystyneet ajattelemaan, että ei-muslimi koulutoveri pyrkisi raivokkaasti irrottautumaan niistä? Amiin ja Musa pyrkivät ymmärtämään reaktiota, he eivät itse raivoa sitä vastaan - ainakaan "suomalaisen" haastattelijan kuullen. He siis sopeutuvat tilanteeseen, jossa muslimius on vertaisille jotain, mistä pitää erottautua.

Toisessa yhteydessä Amiin ja Musa puhuivat "islamin rakastamisesta liikaa" tarkoittaen terroristeja. He olivat siis omaksuneet suomalaisessa yhteiskunnassa melko lailla dominoivan diskurssin "äärimuslimeista", joiden väkivaltaisuuteen islam on syynä. Tiedostavammat muslimithan pyrkivät kritisoimaan tällaista puhetapaa.

Joillekin oli tärkeää korostaa, että eri uskontoihin kuuluvien nuorten tuleminen toimeen keskenään ei ollut ainakaan heistä kiinni:

Amiin: Et jos on vaik kristitty, joka tulee meiän kaa pelaa jalkapalloo, ni ei se oikei meit haittaa. Ihan, kyl se voi tulla.

Samira (myös peitenimi): Kyl mä oon niitten (eriuskontoisten) kaa, et kukaa ei voi sanoo mulle et sä et voi olla niitten kaa.

Suhteet etniseen enemmistöön tai vähemmistöasema nousivat harvakseltaan keskusteluun islamin tunneilla, joita havainnoin. Yhdellä tunnilla Yusuf (sekin peitenimi) kertoi tilanteesta, jossa toinen asiakas oli kassajonossa haukkunut häntä ja hänen kaveriaan sekä käskenyt palaamaan kotimaahansa. Opettaja kehui poikia siitä, että he eivät olleet vastustaneet. Islamin alkuaikojen sotien käsittely vei keskustelun Pariisin terrori-iskuihin, jotka sattuivat havainnointijaksolla. Jotkut oppilaat olivat tuohtuneita siitä, että Pariisin tapahtumiin reagoitiin niin voimakkaasti, vaikka Irakissa ja muualla on kuollut paljon enemmän ihmisiä. Opettaja rauhoitteli tässäkin asiassa.

Otos oli melko pieni (12 haastateltavaa), eivätkä etniset suhteet tai ennakkoluulot olleet tutkimuksen fokuksessa. Tutkijana ja kasvattajana olen kuitenkin kiinnostunut näitten nuorten mahdollisuuksista ja kyvystä osallistua. Heitä kuitenkin painaa moni asia marginaaliin, muun muassa ympäristön ennakkoluulot. Oliko näillä nuorilla voimia, kykyä ja välineitä kaivautua ulos marginaalista? Haastatteluhetkellä nämä kahdeksasluokkalaiset ainakin vielä painoivat itsekin itseään marginaaliin omaksumalla ja hyväksymällä islamiin liittyviä kielteisiä puolia korostavia puhetapoja sekä määrittelemällä itsensä "ei-suomalaisiksi". Tähän varmasti vaikuttaa se, että kahdeksasluokkalaisen ajattelu on vielä melko konkreettista ja mustavalkoista. Ajattelun kehittyessä heidän on mahdollista omaksua muita ajattelu- ja puhetapoja. 

Toisaalta olen miettinyt sitä, onko itsensä määritteleminen ei-suomalaiseksi välttämättä merkki sorrosta tai ulossulkemisesta. Onko se aina reaktio sille, ettei kelpaa suomalaiseksi mediakuvastossa, koulukulttuurissa tai vertaisryhmässä? Vai voiko kyse olla omien juurien kunnioittamisesta? Voisi ajatella, että vähemmistöasemassa oman kulttuurin ja omaan alkuperään liittyvien narratiivien vaaliminen tuntuu erityisen tärkeltä, ja siksi suomalaisuuden mainitseminen yhtä tärkeänä identiteetin lähteenä voisi olla petturuutta. En oikeastaan tiedä, miten tätä voisi edes tutkia. Kun Suomen 100-vuotisjuhlavuoden teemana on "Yhdessä", tätä on ajankohtaista miettiä. 

Etre Charlie où ne pas être?

Viikon pahin uutinen taisi lamaannuttaa minut. Uskonnonopettajien Facebook-sivuilla keskusteltiin siitä, miten oppilaiden kanssa oli käsitelty tai aiottiin käsitellä iskua Charlie Hebdon toimitukseen. Huomasin, että olin itse vain sivunnut lyhyesti aihetta tunnilla. Oppilaatkaan eivät nostaneet asiaa esille.

Totta kai uskontoon liittyvät uutiset ovat tärkeitä opetukselle. Kun jotain tunteisiin vaikuttavaa tapahtuu, ei tarvita erillistä motivointia jonkin asian käsittelyyn. Rankat aiheet ovat silti vaikeita. Miten tasapainoilla sen kanssa, ettei demonisoida jotain uskontoa muttei kuitenkaan vähätellä uskonnon vaikutusta?

En ole mitenkään intohimoisesti kahlannut kaikkea mahdollista asiasta käytyä keskustelua. Olen kuitenkin muun muassa Facebookissa eräässä rasisminvastaisessa ryhmässä, jossa eräässä keskusteluketjussa aika monet ihmiset julistivat, että kyllähän kulttuurien välinen rinnakkaiselo sujuisi, jos ei vain olisi näitä uskontoja. Yritin siellä sanoa, että onhan uskonnoissa muitakin puolia kuin kiihkomielisyys toisten tuomitsemisessa, mutta viesti ei oikein mennyt perille. Olen silti surullinen ja pettynyt siihen, että itseään suvaitsevaisina pitävät ihmiset kuvittelevat, että ilman uskontoja maailma olisi parempi paikka. Yksi asia on, että nykyisistä maailman kulttuureista ei oikein voi kuoria uskontoa pois. Se on niissä kietoutuneena, osittain itse kulttuurista vaikutteita saaneena osittain itse vaikutteiden antajana. Mutta jos uskontoja ei olisi koskaan syntynyt, mahtaisiko meillä olla kulttuurista fundamentalismia? Olisiko meillä syvää loukkaantumista kulttuurin arvojen ja tarinoiden halveksimisesta? Luulenpa, että olisi.

Monet muslimit sanovat, että eivät nämä ole muslimeja, koska he eivät ole eläneet islamilaisten arvojen ja normien mukaan, vaan ovat heittäytyneet väkivallan tiellä. Reaktio on ymmärrettävä, mutta selitys ei ole kestävä. Kaikissa uskonnoissa on erilaisia painotuksia ja liikkeitä, kaikissa uskonnoissa myös väkivaltaa ja sortoa perustellaan uskonnolla. Vastuussa toisten teoista ei olla, mutta omaan uskontoon liittyvältä pahuudelta ei voi aina pistää päätä pensaaseen.

Oppilaille aina korostan, että uskontoon liittyvässä väkivallassa on aina muitakin taustatekijöitä, kuten sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta, etnisiä kiistoja ja kilpailua luonnonvaroista. Huomaan kuitenkin nyt kokevani hieman epämukavuutta niiden kommenttien äärellä, jotka perustelevat, että nämä terroristit eivät todennäköisesti välittäneet Muhammedista, vaan olivat kiinnostuneita vain uusien jihadistien saamisesta. Eihän kukaan meistä voi ihan varmasti tietää, mitä tappajien mielessä on liikkunut viime vuosina ja erityisesti iskun yhteydessä. Olen tutkinut uskonnollista liikettä, joka on hyvin kaukana jihadismista. Pidin siinäkin tutkimuksessa tärkeänä, että jos ihmisellä on joitain maallisia syitä liittyä johonkin uskonnolliseen liikkeeseen, uskonnollista herätystä tai vakaumusta ei pitäisi leimata teeskennellyksi tai epäaidoksi. Luokassa terrorismin käsittelyn tekee sekin vaikeaksi, että radikalisoituminen on prosessi, jota ei pitäisi yksinkertaistaa.

Sitten on vielä tämä kysymys, ollako Charlie vai ei. Olen tätä miettinyt paljon, erityisesti sosiaalisen median äärellä. Koska työkseni opetan nuorille, miten toisista uskonnoista pitäisi puhua, en oikein voi lähteä ihannoimaan uskontoja tölvivää huumoria. Monista Fingerporin uskontoaiheisista stripeistä pidän (en kaikista), mutta huumori, jonka tarkoituksena on horjuttaa, arveluttaa. Samalla kuitenkin Charlie Hebdon huumorin arvostelu tuntuu toimituskunnan syyllistämiseltä omasta kohtalostaan. Se ei toki ollut oikeutettu. Suosikkipuheenvuoroni aiheesta onkin ollut HBL:n Peter al Fakirin Jag vill inte kalla mig Charlie Hebdo. Kysymys sananvapauden rajoista on vaikea. Olen ymmärtänyt, että Ranskassa on täysin toinen mentaliteetti monien asioiden suhteen, esimerkiksi nyt poliittisen satiirin. Miten sitten antaa ohjeita sopivasta ja sopimattomasta huumorista?

En ole Charlie, ravistelija, olen opettaja, paloittelija ja rakentaja.

Kaduntallaajasta jihadistiksi ja takaisin

Viikko sitten Ylen verkkosivujen uutisessa sisäministeriö vetoaa muun muassa opettajiin, että merkit radikalisoitumisesta huomattaisiin ja tapauksiin puututtaisiin. Tämä herätti ajatuksia. Toisaalta on päivänselvää, että asia koskettaa espoolaista koulumaailmaa, tulihan nuorten jihadistien maailma koko kansan aamiaispöytiin Kuukausiliitteen jutun Espoosta pyhään sotaan myötä. Toisaalta ei voi olla liian itsevarma siinä, kenet sitten leimaisi radikalisoituneeksi ja mitä sitä sellaiselle nuorelle sitten sanoisi. "Jos et kävisi niin paljon siellä moskeijassa. Mikset heittäisi läppää kaverien kanssa somessa niin kuin ennen?" Ei sentään.

Lukiessani toista mainiota Helsingin Sanomien kirjoitusta Nettihitti nimeltä Isis mieleeni tuli samankaltainen juttu joskus aikaisemmin, ehkä Kuukausiliitteessä, ehkä vuosina 2006 - 2007. Mustini mukaan siinä Lontoon pommi-iskujen jälkimainingeissa esiteltiin, mitä eurooppalaisten hyvin koulutettujen muslimien radikalisoitumisen syistä on ymmärretty. Valmistauduin silloin väittelemään herätysliikkeestä pohjoiskarjalaisessa kylässä 1800-luvula, ja käsittelin siinäkin syitä herätykselle. Muistan juttua lukiessani tunteneeni, että tutkin samankaltaista asiaa.

Erityisen tärkeänä pidän, ettei tällaista ilmiötä yksinkertaisteta tai yleistetä. Kaikki tietystä ilmiöstä kärsineet eivät ole koskaan kääntyneet tiettyyn uskoon. Mikään kääntymys ei koskaan johdu vain yhdestä syystä, vaan kyse on todennäköisesti jotain välityskanavaa tulleen sanoman sopivuudesta kääntyvän mielessä oleviin kysymyksiin. Lisäksi ihmissuhteet vaikuttavat. Sosiaalisten tekijöiden painottaminen saattaa myös johtaa siihen, että uskonnolliset syyt vaipuvat taka-alalle ja pahimmillaan kääntymys näyttää pinnalliselta, välineeltä johonkin. Tiedotusvälineissä ei ole mielestäni tähän ajauduttukaan. Joka tapauksessa jos uskonnosta tulee jollekin henkilölle tärkeämpi kuin ennen, hän käsittää sen uskonnollisin käsittein, eikä muilla kannata hänen kanssaa siitä puhua.

Liittyhän tämä uskonnonopetukseenkin. Ensinnäkin sain lukea, että yksi terrorismirikoksista syytetty henkilö oli islamin opettajana ainakin Helsingissä. Minulla ei ole mitään lähempiä tietoja siitä, kuinka kauan ja kuinka laajasti, mutta ajatukset ovat toki ristiriitaiset. Tieto varmasti lisää epäilyksiä sitä kohtaan, mitä islamin tunneilla oikein tapahtuu ja kuka islamia opettaa. Yksittäistapaus pilaa kaikkien maineen. Toisaalta on muistettava, että henkilöä ei ole vielä tuomittu mistään. Kolmanneksi mietin, miten jihadisti olisi tunnistettavissa työhönottotilanteessa. Voisiko edes teoreettisesti laatia listaa opillisista piirteistä tai opiskelupaikoista, joiden perusteella hakijoita olisi oikein systemaattisesti raakata? Eikö silloin olisi vaarana hylätä "viaton" ja päästää sisään joku, jolta nämä määreet puuttuvat, mutta on joitain muita opettajalle sopimattomia ominaisuuksia? Oikeudenmukaisuus ja erilaisuuden suvaitseminen on säilytettävä, mutta tarkkuutta ja syvällisyyttä voi tietenkin aina parantaa.

Toinen yhteys uskonnonopetukseen on se, millaista uskonnonopetuksen olisi oltava, jotta varustettaisiin musliminuoria radikalismia vastaan. Yksi tekijä on varmasti sosiaalinen. Miten koko koulukokemus voisi olla sellainen, että musliminuori kokisi kuuluvansa joukkoon? Rasisimin vastaiset toimet ovat varmasti tärkeitä, ja omasta puolestani tekisi mieli mainita myös islamilaisten juhlien muistaminen sekä oman uskonnonopetus merkkeinä siitä, että islamille halutaan antaa tilaa ja näkyvyyttä. Tästä kirjoittivat Inkeri Rissanen ja Tuula Sakaranaho vieraskynä-palstalla. Tärkeää tietenkin on se, ettei tällaisten keinojen tehoa voi oikeastaan mitata. Mitä uskonnonopetuksen muotoon tulee, ainakin ihan kaikkein naiiveimman ajatuksen ampuisin alas, että radikalismia torjutaan opettamalla kaikille yhteisesti, että kaikkia pitää suvaita. Eiköhän tällainen oppi mene vähänkin fundamentalismiin kallellaan oleville nuorille paremmin perille, jos sen perustelee muslimiopettaja asiaan sopivilla koraaninkohdilla.