Olipa kerran... moninainen Suomi

Viime viikolla Facebookissa törmäsin Ylioppilaslehden toimitussihteerin henkilökohtaiseen kirjoitukseen, jossa surtiin sitä, että hän kiinalaisen näköisenä suomalaisena tulee jatkuvasti kohdelluksi kiinalaisena, ei-suomalaisena - tosin lähinnä Suomessa. Lontoossa opiskelijavaihdossa hänet kohdattiin suomalaisena, eikä jatkuvasti tarvinnut tehdä selkoa geneettisestä alkuperästään.

Samaten viime viikolla olin kuuntelemassa mediastrategi Lilly Korpiolan luentoa, jossa puhuttiin muun muassa siitä, kuinka media rakentaa Suomen narratiivia. Nyt tarvittaisiinkin sitä, että Suomen narratiivi alettaisiin rakentaa siihen suuntaan, että se sulkisi sisäänsä myös ei-valkoiset, ei-luterilaiset ja muutenkin moninaiset ihmiset. Ei tietysti ole pikainen tehtävä päivittää Elovena- ja talvisotakuvastoa moninaisemmaksi. Pelkään kuitenkin, ettei tässä asiassa ole sanottu edes "olipa kerran".

Vuosi sitten haastattelemani musliminuoret tuntuivat myös asemoivan itsensä "suomalaisuuden" ulkopuolelle, ehkä jossain määrin myös alapuolelle. Puran tässä vähän aiheeseen liittyvää aineistoa, sillä yksinään niistä ei synny mitään julkaisua.

Pyysin kaikkia haastateltavia kertomaan, mistä he olivat omasta mielestään kotoisin. Samalla tavalla muotoiltuun kysymykseen aikaisemmassa (v. 2010) musliminuoria koskeneessa tutkimuksessani osa haastateltavista määritteli itsensä esimerkiksi suomalaiseksi ja somalialaiseksi. Tällä kertaa kukaan ei puhunut tällaisesta kaksoisidentiteetistä. Kahdella oli toinen vanhemmista suomalainen, mutta toinen heistäkin pyrki häivyttämään sitä osaa identiteetistään.

Kouluaan oppilaat kehuivat, mutta kaveripiirin ja koulun ulkopuolella he kokivat islamiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Haastattelussa ei käsitelty islamofobian kokemuksia erikseen, mutta lähes kaikissa haastatteluissa oppilaat ottivat niitä esiin. He olivat kokeneet halveksintaa sekä epäreiluja oletuksia, joiden kumoaminen tuntui mahdottomalta.

Ehkä kuvaava oli seuraava katkelma. Poikien nimet ovat peitenimiä.

Amiin: Sit siit on tullu vähän niinku silleen, vaik se oli joku, joku suomalaisist, sä oot sanonu vahingos sitä... muslimiks ja sit se on vähän niinku vetäny raget siitä.

Musa: Nii.

Amiin: Tai no vihastunu siit todella paljon ja sit alkanu, (epäselvää)

Musa: Siis ku jotku kunnioittaa niitten uskontoo todella niinku tosi paljon.

Miksi Musa ajatteli, että raivostuminen johtui oman uskonnon kunnioittamisesta? Ajattelivatko pojat, että heidän suomalaiset ikätoverinsa eivät halua tulla sekoitetuiksi muslimeihin fanaattisen luterilaisuutensa vuoksi? Vai selittikö Musa tilannetta ainoalla tuntemallaan ajatusmallilla, joka liittyi oman uskonnon kunnioittamiseen? Vaikka he varmasti tunsivat muslimeihin liitetyt negatiiviset mielikuvat, eivätkö he pystyneet ajattelemaan, että ei-muslimi koulutoveri pyrkisi raivokkaasti irrottautumaan niistä? Amiin ja Musa pyrkivät ymmärtämään reaktiota, he eivät itse raivoa sitä vastaan - ainakaan "suomalaisen" haastattelijan kuullen. He siis sopeutuvat tilanteeseen, jossa muslimius on vertaisille jotain, mistä pitää erottautua.

Toisessa yhteydessä Amiin ja Musa puhuivat "islamin rakastamisesta liikaa" tarkoittaen terroristeja. He olivat siis omaksuneet suomalaisessa yhteiskunnassa melko lailla dominoivan diskurssin "äärimuslimeista", joiden väkivaltaisuuteen islam on syynä. Tiedostavammat muslimithan pyrkivät kritisoimaan tällaista puhetapaa.

Joillekin oli tärkeää korostaa, että eri uskontoihin kuuluvien nuorten tuleminen toimeen keskenään ei ollut ainakaan heistä kiinni:

Amiin: Et jos on vaik kristitty, joka tulee meiän kaa pelaa jalkapalloo, ni ei se oikei meit haittaa. Ihan, kyl se voi tulla.

Samira (myös peitenimi): Kyl mä oon niitten (eriuskontoisten) kaa, et kukaa ei voi sanoo mulle et sä et voi olla niitten kaa.

Suhteet etniseen enemmistöön tai vähemmistöasema nousivat harvakseltaan keskusteluun islamin tunneilla, joita havainnoin. Yhdellä tunnilla Yusuf (sekin peitenimi) kertoi tilanteesta, jossa toinen asiakas oli kassajonossa haukkunut häntä ja hänen kaveriaan sekä käskenyt palaamaan kotimaahansa. Opettaja kehui poikia siitä, että he eivät olleet vastustaneet. Islamin alkuaikojen sotien käsittely vei keskustelun Pariisin terrori-iskuihin, jotka sattuivat havainnointijaksolla. Jotkut oppilaat olivat tuohtuneita siitä, että Pariisin tapahtumiin reagoitiin niin voimakkaasti, vaikka Irakissa ja muualla on kuollut paljon enemmän ihmisiä. Opettaja rauhoitteli tässäkin asiassa.

Otos oli melko pieni (12 haastateltavaa), eivätkä etniset suhteet tai ennakkoluulot olleet tutkimuksen fokuksessa. Tutkijana ja kasvattajana olen kuitenkin kiinnostunut näitten nuorten mahdollisuuksista ja kyvystä osallistua. Heitä kuitenkin painaa moni asia marginaaliin, muun muassa ympäristön ennakkoluulot. Oliko näillä nuorilla voimia, kykyä ja välineitä kaivautua ulos marginaalista? Haastatteluhetkellä nämä kahdeksasluokkalaiset ainakin vielä painoivat itsekin itseään marginaaliin omaksumalla ja hyväksymällä islamiin liittyviä kielteisiä puolia korostavia puhetapoja sekä määrittelemällä itsensä "ei-suomalaisiksi". Tähän varmasti vaikuttaa se, että kahdeksasluokkalaisen ajattelu on vielä melko konkreettista ja mustavalkoista. Ajattelun kehittyessä heidän on mahdollista omaksua muita ajattelu- ja puhetapoja. 

Toisaalta olen miettinyt sitä, onko itsensä määritteleminen ei-suomalaiseksi välttämättä merkki sorrosta tai ulossulkemisesta. Onko se aina reaktio sille, ettei kelpaa suomalaiseksi mediakuvastossa, koulukulttuurissa tai vertaisryhmässä? Vai voiko kyse olla omien juurien kunnioittamisesta? Voisi ajatella, että vähemmistöasemassa oman kulttuurin ja omaan alkuperään liittyvien narratiivien vaaliminen tuntuu erityisen tärkeltä, ja siksi suomalaisuuden mainitseminen yhtä tärkeänä identiteetin lähteenä voisi olla petturuutta. En oikeastaan tiedä, miten tätä voisi edes tutkia. Kun Suomen 100-vuotisjuhlavuoden teemana on "Yhdessä", tätä on ajankohtaista miettiä. 

Kysymisestä ja vastaamisesta

Viime viikolla Hesarin kolumnissa Petja Pelli kertoi lukemastaan Daniel Kahnemanin tutkimuksesta siitä, miten ihmiset pystyvät vastaamaan erilaisissa tutkimuksissa kysymyksiin mitä monimutkaisimmista asioista. Ihmiset rastittavat vaihtoehtoja, ilmoittavat lukuja suoriutuakseen tehtävästä. Tutkija puolestaan raportoi tulokset ikään kuin vastaajat olisivat vastanneet hänen esittämiinsä kysymyksiin. Kahnemanin mukaan on kuitenkin otettava huomioon, että ihmiset todennäköisesti kääntävät kysymykset mielessään ymmärrettävämmiksi käyttämällä mielikuviaan asioista. Pitäisikin päästä kiinni siihen, mihin kysymyksiin ihmiset mielessään vastaavat.

Seuraavana päivänä tuon kolumnin ilmestymisestä osallistuin itse tutkimushaastatteluun, jossa minun piti vastata hyvin laajoihin kysymyksiin, joihin ei oikein ollut eksaktia vastausta. Lavertelin siinä sitten ummet ja lammet asioista, jotka omasta mielestäni liittyivät kyseisten asioiden opettamiseen koulussa. Turvauduin mielikuviini siitä, mitä opetussuunnitelmassa on ja mitä kollegat tekevät. Huh huh! Tämän kaiken tein auttaakseni tutkijakollegaa.

Tietysti omassa tutkimuksessani oli sama ongelma. Halusin tietää, millaisia asioita kahdeksasluokkalaiset pitävät uskonnonopetuksessa sitouttavina, mikäli pitävät mitään. Sitouttavuus ei kuitenkaan ollut monenkaan haastattelemani huolenaihe. Monet, erityisesti muslimit, näkivät uskonnonopetuksen tavoitteeksi sen, että oppii noudattamaan omaa uskontoaan. Useimmille tärkeintä oli, että tunnit olisivat kivoja ja mielekkäitä ja että opettaja ei huutaisi. Jotkut oppilaat miettivät suhdettaan opetettaviin asioihin, mutta suhde ei typistynyt siihen, että he olisivat kokeneet opettajan sitouttavan heitä heidän tahtonsa vastaisesti.

Tämä oli tietysti opettavainen kokemus. Jouduin vähän muokkaamaan suunnittelemieni artikkeleiden aihepiirejä, mutta ei se ole mikään ongelma. Jotenkin uskon jälleen, että diskurssianalyysi ratkaisee tämänkin ongelman. Vähän sopimattomatkin kysymykset tuottavat haastateltavan puhetta. Siitä voi sitten päätellä, millaiset puhetavat haastateltava hallitsee.

Kysymykset, niiden monimutkaisuus ja niihin vastaaminen on toki myös opettajalle tuttua. Kun kysyy kysymyksiä kokeessa, tunnilla tai muuten, vastaukset voivat joskus yllättää. Voi kyllä sanoa, että vastaukset usein paljastavat jotain oppilaiden mielikuvista. Jos olisi joskus aikaa, niitäkin voisi tutkia.