Tutkimustietoa keskustelun taustaksi

Jostain syystä kuluneella viikolla Yle on taas tehnyt juttuja uskonnonopetuksesta. Itsenäisyyspäivän mellakoita selittämään pyydetty dosentti kosketteli pikaisesti myös uskonnonopetusta. Perustuslakivaliokunnan puheenjohtajakin lausui katsomusopetuksen kehittämisestä elämänkatsomustiedon suuntaan (sen yleisen harhakäsityksen pohjalta, että et on katsomusten basaari), mihin kommenttia pyydettiin yhdestä moskeijasta ja tutkija Inkeri Rissaselta. Vähän itseä jo tuskastuttaa. Opetussuunnitelmatyö niin lukiossa kuin peruskoulussa tarvitsisi työrauhan, ne opetussuunnitelmat tehdään nykymallille, ja kaikkien etu on, jos ne tehdään mahdollisimman sopiviksi ja päteviksi juuri tähän tilanteeseen. Ymmärrän toki senkin, että tiedotusvälineiden tehtävä on pitää yhteiskunnallinen keskustelu käynnissä sen sijaan, että ne tukisivat joitain rakenteita. Uutisviikko tarjoaa kuitenkin oivan mahdollisuuden tarjoilla kaksi saman viikon aikana ajankohtaista julkaisua, joissa on tutkimuksen pohjalta pohdittu oman uskonnon opetusta.

Toissa päivänä väitteli Harriet Zilliacus tohtoriksi väitöskirjallaan Supporting Sutdents' Identity and Inclusion in Minority Religious and Secular Ethics Education. Siinä osoitetaan, että vähemmistöuskontojen opetuksessa on ongelmia, mutta niitä käsitellään suurin piirtein oikeissa mittasuhteissaan. Tutkimus tuo esiin sekä opettajia, jotka pitävät vahvaa uskonnollista identiteettiä joko itsestäänselvyytenä tai toivottavana asiana, että opettajia (voivat tietenkin olla samoja henkilöitä), jotka toimivat tärkeinä siltoina tai tulkkeina maahanmuuttajaoppilaiden kotikulttuurin ja koulukulttuurin välillä. Samoin kuullaan sekä oppilaita, jotka viihtyvät oman uskonnon opetuksessa, että oppilaita, jotka kokevat liian pienet ryhmät painostaviksi tai itsensä muuten ulkopuolisiksi vahvasti identiteettiä painottavassa opetuksessa.

Jos ajatellaan oman uskonnon opetuksen koko kuvaa ja oppilaan ääntä siinä, rinnalle voisi hyvin tuoda Inkeri Rissasen keväällä julkaistun väitöskirjan Negotiating Identity and Tradition in Single-faith Religious Education.  Siinä on haastateltu yläaste- ja lukioikäisiä muslimioppilaita, joille oman uskonnon opetus on merkittävä signaali siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa tai koulussa saa olla muslimi. Tämä on erityisesti radikalisoitumiskeskustelussa aika tärkeä näkökulma.

Samaa sanoivat ne 8.- ja 9.-luokkalaiset muslimioppilaat, joita itse haastattelin talvella 2010. Tutkimuksen tuloksia voi lukea kahdesta eri artikkelista. Vuonna 2013 konferenssijulkaisussa ilmestyneessä artikkelissa pohdin sitä, millaisia kriittisen ajattelun taitoja islamin opetus vahvistaa. Totean siinä, että katsomusten väliselle dialogille on heikosti mahdollisuuksia nykyisellä mallilla. (Se on vähän kaventanut vaihtoehtoja myös parhaillaan käynnissä olevassa dialogiprojektissa. Toisaalta ei kaikissa kouluissa ole niin paljon vähemmistöuskontojen edustajia, että dialogia syntyisi noin vain.) Nykymalli kuitenkin suosii ja edistää katsomusten sisäistä dialogia, mikä puolestaan ei voi olla vaikuttamatta ehkäisevästi esimerkiksi radikalismiin, sillä keskustelutaito nimenomaan oman uskonnon argumenteilla paranee.

Kuluneella viikolla ilmestyi myös tuorein artikkelini British Journal of Religious Educationin nettisivuilla. Siinä pohdin oman uskonnon opetuksen vaikutusta nuorten uskonnollisuuteen ja totean, että vaikutusta luultavasti jonkin verran on, mutta kokonaisuus eli nuoren tarpeiden, kotitaustan ja tarjolla olevien vastausten yhteensopivuus todennäköisesti ratkaisee. Tutkijankutkaa poteva opettaja tuntee syvää tyytyväisyyttä saatuaan tällaisen vaativan julkaisuprojektin maaliin.

Mitä tulee siis tutkimustietoon uskonnonopetuksen mallin tarkastelijana, lisäisin tähän myös Helsingin yliopiston Opettajankoulutuslaitoksen tutkimuksen, joka tarkastelee monesta eri näkökulmasta eri katsomuksia integroivaa opetusta Kulosaaren yhteiskoulussa ja Eurooppalaisessa koulussa. Tutkijoina tässä ovat Saila Poulter, Vesa Åhs ja Jussi Ikkala. Tuloksia on tiedossa, ja ne tuovat toisen näkökulman keskittymällä tähän uudistamismalliin. Jos siis haluaa käyttää tutkimustietoa apuna mielipiteen muodostamiseen siitä, millainen malli olisi paras, tulokset on siis yhdistettävä tutkimuksiin, jotka tarkastelevat yksiuskontoista opetusta.

Kohtaamisia koulussa

Koko vuoden käynnistelty ja valmisteltu katsomusdialogiprojekti huipentui meidän koulussamme reilu viikko sitten, kun saimme yhdistetylle luterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunnillemme vierailijoita. Kuusi nuorta naista edustivat pääasiassa tietenkin itseään, mutta toissijaisesti ortodoksista ja katolista kristinuskoa sekä islamia. Olimme elämänkatsomustiedon opettajan Raija Silfverbergin kanssa suunnitelleet kaksoistunnin, jossa ensin vähän tutustuttiin ja lämmiteltiin "hedelmäsalaatti"-leikistä muokatulla versiolla, jossa käytettiin väittämiä arkielämästä sekä joitain stereotypioita uskovaisista. Sen jälkeen oppilaat saivat kysellä vierailijoilta, ja lopuksi kaikki saivat jälleen ilmaista omia näkemyksiään janaharjoituksen muodossa. Ensin kysyimme näkemyksiä siitä, kuinka arvostettu ja sallittu oma katsomus on yhteiskunnassa ja koulumaailmassa, sitten palautetta tunneista.

Hieman lannistunut olin tajutessani, ettei tällaisessa kaksoistunninkaan sessiossa ehdi kuin vähän raapaista pintaa. Kun vierailupohjalta toimitaan, pidempiä jaksoja lienee kuitenkin mahdotonta järjestää. Miten ikinä saisi samoille vapaaehtoisille sopimaan saman ajan kahteen kertaan peräkkäin keskellä koulupäivää? Enimmäkseen olin kuitenkin innostunut. Oppilaat olivat vähän ujoja, mutta enimmäkseen he seurasivat todella intoutuneesti. Jonkin verran silti syntyi myös todellista vuoropuhelua. Vierailijat halusivat kysyä joitain asioita myös toisiltaan, ja yksi vierailijoista kysyi kysymyksen myös yhdeltä oppilaalta, joka - erittäin fiksuun sävyyn - esittäytyi ateistiksi.

Palaute oppilailta oli erinomaista. Olin myös tyytyväinen kuullessani, että oppilaat vahvistivat oikeaksi uumoiluni, että nuoremmilta on helpompi kysyä kuin omien vanhempien ikäisiltä ihmisiltä. Olin kuitenkin yllättynyt perusteluista. Yksi oppilas sanoi, että hänestä meidän vierailijamme - siis vieraiden uskontojen ja eri kulttuurien edustajat - olivat lähempänä hänen ajatusmaailmaansa kuin hänen omat vanhempansa. Toinen taas perusteli, että hän pelkäisi aikuisten pitävän häntä tyhmänä ja oppimattomana, jos hän kysyisi jotain.

Kirjoitin tuon kaksoistunnin aikana ylös kaikki kysymykset, joita oppilaat kysyivät vierailijoilta. Muutakin olisi voinut kirjata tuossa tilanteessa, jossa en itse ollut vetämässä tilannetta ja ohjaamassa keskustelua. Mutta kun kaikista pohjustavista tunneista olen joutunut kirjoittamaan havaintoni vasta jälkikäteen, en ollut oikeastaan valmistautunut mihinkään laajempaan. Tämä osoittaa aika hyvin ongelman, joka tutkivassa opettajuudessa on. Havainnointi on poikkeustilanteita lukuunottamatta muistinvaraista - toki sekin parempi kuin ei mitään. Poikkeustilanteissa jos voi kirjata tarkemmin, saa kuitenkin ihan toisenlaista materiaalia. Tallentaminen toki onnistuisi vaikka omalla puhelimella, mutta nauhoitteiden läpikäymiseen ei opettajan työn ohella minusta kerta kaikkiaan ole aikaa.

Kuluneella viikolla oppilaat sitten viimeistelivät oppimispäiväkirjansa, ja ne olivat erittäin palkitsevaa luettavaa. Oppilaat kokivat dialogiharjoitukset tärkeiksi, mutta monet nauttivat myös tunnista, jona heidän piti pohtia omaa elämänkatsomustaan aivan itsekseen. Usein olen ollut pettynyt tavoitteiden saavuttamiseen ja usein olen saanut jakautunutta palautetta, mutta nyt on todella saanut kokea tehneensä jotain oikein. Tätä täytyy siis jatkaa.