Yksi totuus vai kaikki käy?

Tänään vierailin pääkaupunkiseudun kiertäville oman uskonnon opettajille järjestetyssä koulutuksessa. Tosiaan siis vierailin, minun ei tarvinnut tällä kertaa tehdä mitään. Alkuideoinnissa olin tosin ollut mukana, ja teemana oli - kuinka ollakaan - uudet tuulet, joita ops tuo katsomusaineiden opetussuunnitelmiin. Yksi asia, joka korostuu aikaisempaa enemmän on moniarvoisuuden hengessä uskonnottomuus ja uskontokritiikki.

Helsingin yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori Teemu Taira korosti luennossaan sitä, että uskonnottomat ovat laaja ja moninainen joukko. Uskonnottomuus voi merkitä joko uskontokuntaan kuulumattomuutta tai sitä, ettei elämään kuulu minkään uskonnon uskomuksia tai käytäntöjä. Viimeksi mainitut taas voivat suhtautua uskontoihin myönteisesti tai kielteisesti. Uskontoihin kohdistuva kritiikki taas voi kohdistua uskonnollisten yhteisöjen asemaan yhteiskunnassa, joihinkin uskonnollisiin yhteisöihin tai sitten niihin uskomuksiin, joita yksilöillä on.

Keskustelussa halusin nostaa esille myös ateismin (tai agnostismin) perustelut. Itse olen käsitellyt niitä vähitellen enemmän ja enemmän eri yhteyksissä korostaakseni sitä, että oppilaiden ei tarvitse omaksua Suomen luterilaisen kirkon kristinoppia. Jos tosissaan haluaa luoda avoimen ilmapiirin, mielestäni erilaisiin vaihtoehtoihiin on vähintään viitattava. Luonnollisena reaktiona tähän yksi opettajista toi esiin relativismin pelon.

Relativismikeskustelu olisi oikeastaan ollut hyvin tärkeää käydä. Se on oikeastaan hyvin keskeinen keskustelu uskonnonopetuksen tutkimuksen piirissä. On oikeastaan hyvin laaja akateeminen rintama, jonka mukaan uskonnoille on ominaista, että ne ovat toisensa poissulkevia. Ehkä tämä jyrkimmässä muodossaan pätee lähinnä monoteistisiin uskontoihin, mutta joka tapauksessa uskonto ei voi perustua sille, että sen totuudet saattavat olla tosia. Jos ne eivät ole totta, uskovan elämältä putoaa pohja pois, ainakin loogisesti ottaen.

Olen lukenut pääasiassa brittiläistä kirjallisuutta, jossa tästä puhutaan. Esimerkiksi Elmer Thiessen, Brenda Watson, Penny Thompson ja Ieuan Lloyd ajattelevat, että opetuksessa on aina joku arvolataus, joka on helposti uskonnoton, mikäli mihinkään uskontoon ei saa kasvattaa. Kyse on siis uskonnonopetuksesta, jota Suomessa sanottaisiin tunnustuksettomaksi. Andrew Wright tyrmää usein ihannoidun mallin, jossa käsitellään oppilaiden omia näkemyksiä ja kokemuksia erilaisiin elämänkysymyksiin ja peilataan niitä esimerkiksi eri uskontoperinteiden pyhiin kertomuksiin. Sen lisäksi, että uskonnot eivät tule esitetyiksi totuutta ja traditiota ylläpitävinä yhteisöinä, vaarana on, että oppilaat oppivat ajattelemaan, että oma tunne ratkaisee, mikä on oikein. James C. Conroy ryhmineen puolestaan havaitsi, että tällainen oppia uskonnosta -lähestymistapa jäi helposti pinnalliseksi erilaisten näkemysten läpikäymiseksi, jolla oli vähän merkityksellisyyttä oppilaille.

Uskonnonvapauden ja indoktrinaatiokiellon kannalta olisi tietenkin ongelmallista, jos uskonnonopetus opettaisi yksisilmäisesti yhtä totuutta. Ratkaisuksi tähän on uskontokuntien ylläpitämissä kouluissa, "tunnustuksellisessa" opetuksessa ehdotettu kritiikin sallimista ja kannustamista omaan ajatteluun. Sen sijaan Britannian julkisten koulujen moniuskontoiseen opetukseen tarjotaan relativismin välttämiseksi toisenlaisia keinoja. Andrew Wright vaatii, että kriittisyyttä pitää harjoittaa tutkimalla kaikkien uskontojen totuusväittämien perusteluja, mikä harjoittaa argumentointitaitoa ja kriittisen ajattelun taitoja. Tämä vaatii liikkumista epämukavuusalueelle, mikä tietenkin pitäisi tehdä mahdollisimman turvallisesti. Mike Castelli on ehdottanut dialogista lähestymistapaa, jossa asiat esitettäisiin uskontojen totuuksina ja harjoiteltaisiin kunnioittavaa puhetapaa toisten totuuskäsityksiä kohtaan.
 
Olen pitkään miettinyt tätä jännitettä, ja siksi olin tänään jäi vähän hampaankoloon, ettemme käsitelleet asiaa. Olen myös ollut pitkään selvästi epävarma siitä, miten asia pitäisi ratkaista. Nyt tunnen, että olen valmis ottamaan kantaa.

Mielestäni yhteiskunnan koulussa yhden totuuden opetus on isompi ongelma kuin relativismi. Vaikka erilaisia uskonnollisia käsityksiä pidettäisiin yhtä tosina, se ei tarkoita arvo- ja kulttuurirelativismia eli sitä, että kaikki eettiset periaatteet tai kaikki kulttuuriset käytännöt hyväksyttäisiin. Ei ole myöskään täysin totta, että uskonnot ovat toisensa poissulkevia. Uskonnollisten ihmisten keskuudessa on paljon ajattelua, että eri uskonnot ovat eri teitä saman Jumalan luo tai samaan päämäärään. Vaikka tätä käsitystä voi filosofisesti tai teologisesti arvostella, sitä esiintyy eriasteisesti ja eri muodoissaan, ja se ratkaisee tehokkaasti monelle ihmiselle kysymyksen, miten suhtautua toisten uskontojen edustajiin. Ja mitä tulee Andrew Wrightin ajatukseen totuusväittämien arvioinnista kriittisesti mutta samalla turvallisesti, minusta se on käytännössä mahdotonta.

Uskontorelativismin ongelmia voi kuitenkin torjua. Kun uskonnoista opetetaan, on tärkeää keskustella siitä, että uskominen on lähtökohtaisesti totena pitämistä. Voidaan myös käsitellä uskontojen käsitystä toisista uskonnoista, esimerkiksi kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden itseymmärrykset ja suhde tarjoavat tähän hyvän mahdollisuuden. On myös syytä ohjata rakentavaan kritiikkiin sekä toisten uskontoa että omaa katsomusta kohtaan. Opetus kaipaa myös rakennetta ja ääneen lausuttuja tavoitteita, jotta se ei oppilaiden näkökulmasta ole vain rupattelua. Niitä tarjoavat keskustelutaidot, oman uskonnon mallissa oman uskonnon tuntemus sekä kriittisen ajattelun taidot. Näillä reunaehdoilla pitäisi olla mahdollista esitellä oman uskonnon kantoja perusteluineen mutta myös niitä mahdollisesti kyseenalaistavia käsityksiä ilman että koko opetus vesittyy.

Quia absurdum

Nyt on sitten ollut käynnissä se täysin uudistettu ysiluokan Raamattu-kokonaisuus. Itse olen ollut innoissani, mutta vielä on aikaista sanoa, opitaanko kurssilla tehokkaammin ja mitä siellä opitaan. Oppilaat ovat tehneet pareittain pieniä alustuksia aivoriihimenetelmällä tuotetuista perimmäisistä kysymyksistä. Jonkin verran on keskusteltu tunnillakin, mielestäni aika vilkkaastikin, mutta osa keskustelusta on tietoisesti tarkoitus käydä internetissä. Siten kaikki joutuvat sanomaan jotain, ja toisaalta kirjoittaminen on aika hyvä tapa selventää omia ajatuksia. Lopuksi oppilaat kirjoittavat jonkinlaisen itsearviointi-yhteenvedon Raamatusta kokonaisuutena sekä liittävät suoritukseensa kaksi parasta kommenttiaan.

Siitä vähän yllätyin, että jotkut oppilaista sanoivat, etteivät haluaisi ottaa kantaa julkisesti. He protestoivat sitä vastaan, että aktiivisuus keskusteluissa olisi arviointiperuste. Kävi ilmi, että taustalla oli aikaisempia vastakkainasetteluja samojen aihepiirien käsittelyssä. Oli tietenkin helppo luvata, että kommenttinsa voi kirjoittaa myös omaan tiedostoon ja näyttää vain minulle. Asia alkoi kuitenkin kutkuttaa mieltä. Tässähän on juuri kysymys siitä, mitä koetamme katsomusdialogiprojektissamme parantaa, näkemyserojen käsittelytaitoa. Kun yleensä saa kuulla vain hymistelyä keskinäisestä kunnioituksesta ja suvaitsemisesta, nyt olin päässyt melko lähelle aitoa konfliktia. Kun olin valinnut dialogihankkeen kokeiluryhmäksi 7. luokan, koska olin ajatellut, että maailmanuskontojen käsittelyyn dialogi kuuluisi luontevasti, olin jättänyt huomiotta sen, että suurin kuilu on uskonnollisten ja uskonnottomien nuorten välillä. Katsomusten erilaisuudet tulevat parhaiten näkyviksi, kun keskustellaan katsomuksellisista asioista, kuten nyt olemme tehneet.

Katsoin kuitenkin viisaammaksi olla nostamatta ties kuinka pitkäaikaisia ja selvästi arkoja ristiriitoja käsittelyyn muutamilla tunneilla. Esittelin projektissa käytettäviä vuoropuhelun ohjeita heillekin ja korostin kysymisen tärkeyttä ja ymmärtämiseen pyrkimistä. Yksi oppilaista sanoi silloin, että mitäs kun vastapuolen perustelut ovat ihan absurdeja ja kuin niissä vedotaan asioihin, jotka eivät mitenkään liity toisiinsa. Tästä tuli mieleeni Tertullianuksen suuhun laitettu sitaatti "Credo quia absurdum", "Uskon, koska se on järjenvastaista." Siinä taitaa olla polttopiste koko tässä keskustelussa uskovien ja uskonnottomien välillä. Se, mikä on perustelu uskonnolliselle ihmiselle, ei ole perustelu sellaiselle, jolta puuttuu kokemus uskonnosta. Tosin en kyllä ihan niin paljon ole filosofi, että uskaltaisin tämän pidemmälle mennä tässä perusteiden analyysissa.

Se on tällä perimmäisiin kysymyksiin nojaavalla Raamattu-kurssilla ollut kiinnostavaa ja antoisaa, että olemme todellakin keskustelleet totuusväittämistä, kuten Andrew Wrightin mielestä uskonnon tunneilla nimenomaan pitäisi. Wrightin kriittisessä uskonnonpetuksessa tavoitteena on voimaannuttaa oppilaat arvioimaan kriittisesti mutta kunnioittavasti sitä, mikä Wrightin mukaan uskonnoissa on kaikkein keskeisintä eli totuusväittämiä. Wrightin mukaan uskontojen idean vastaista on suhtautua niihin pluralistisesti tai subjektiivisesti, sillä niissä on kyse totuudesta. Oppilaille on samalla voimaannuttavaa kehittyä oman uskonnon totuusväittämien perustelemisessa.

Olen paljon miettinyt Wrightin ajatusta totuusväittämien tarkastelusta uskonnon tunneilla. Olen ihmetellyt, miten niitä voidaan käsitellä niin, ettei kukaan tunne tulevansa mitätöidyksi, mutta samalla ei silti kuitenkaan pidetä yllä ideaa, että kaikki totuuskäsitykset ovat yhtä oikeita. Olisin melkein valmis sanomaan, että ainoa kestävä pohja uskonnonopetukselle on se, että törkeimmin syrjiviä ja elämää halveksivia periaatteita lukuun ottamatta kaikki näkemykset totuudesta ja elämästä ovat yhtä hyväksyttäviä. Toisaalta huomaan, että mitä enemmän otan näkökulmaksi sen, että uskonnonopetuksessa arvioidaan kriittisesti perusteluja, sitä enemmän opetukseni tulee oman näkemykseni värittämäksi. Suhtaudun itse Raamattuun liberaalisti ja painotan tieteellisiä lähtökohtia. Vaikka teen ihan tosissani töitä tuodakseni esiin myös konservatiivisia ja perinteisiä näkemyksiä sekä herättämään ymmärrystä niitä kohtaan, jonkin verran menee enemmän jo aikaakin siihen, että raamatuntutkimuksen yksityiskohtia selvitetään. Ja perusteluissa opettajan on vaikea päästä pidemmälle kuin mihin on omassa päättelyssään päätynyt, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Minusta voisi toisaalta aika hyvin perustella, että tieteellis-kriittinen raamattunäkemys sopii aika hyvin kouluun, jonka arvot ovat liberaalit ja kriittisyyttä painottavat. Missään uskonnon opetussuunnitelmissa tällaista valintaa ei ole kuitenkaan tehty, enkä ehkä katso itsekään tällaista painotusta soveliaaksi uskonnonopetukseen. En tiedä, miten oppilaat sen kokevat. Äänessä olleista enemmistö tuntuu olevan uskonnottomia, mutta joukossa on myös uskonnollisia nuoria. Monille nuorille ihan katsomuksesta riippumatta kriittinen näkemys Raamattuun tuntuu olevan enemmän tai vähemmän vaikea sulattaa. Enemmän kuitenkin minua vaivaa se, jos joku tuntee oman katsomuksensa (tai vaikkapa kotona saamansa opetuksen) tulleen osoitetuksi tyhmäksi tai vainhanaikaiseksi. Tätä kirjoittaessani päätin kysyä sitä heiltä, nimettöminä. Huomenna. Toivokaa minulle onnea!