Pätevyysvaatimuksien pätevyydestä

Jo yli kolme viikkoa sitten osallistuin katsomusaineiden tutkimuksen miniseminaariin, jossa käsiteltiin erityisesti tätä kohuttua Kulosaaren mallia ja sitä koskevaa tutkimushanketta. Mietin jonkin aikaa, mitä kirjoittaisin tilaisuudesta, ja sitten tuli tuo suvivirsikohu, joka pani ajatukset liikkeelle ja tuotti pari tekstiä. Yhdestä asiasta haluaisin kuitenkin nyt vähän jakaa ajatuksia.

Tilaisuudessa ensimmäinen puhuja oli Kulosaaren koulun rehtori. Hän avasi korostamalla, etteiTole katsomusaineiden opetuksen asiantuntija, mutta siirtyi pian listaamaan asioita, jotka tekevät erillisestä oman uskonnon opetuksesta ongelmallista. Näkökulman oli tietenkin tarkoitus olla koulun johdon näkökulma, mutta eihän siitä pedagogiikkaa voi rajata ulkopuolelle. Yksi ongelmista oli pätevän opettajan puute.

Kun kokeilua toteuttaneet uskonnonopettajat olivat vielä esitelleet toimintatapojaan, keskustelu vilkastui. Yleisössä ollut islamin opettaja, itse muslimi, kyseenalaisti ei-muslimin antaman opetuksen pätevyysperusteella. Kulosaaressahan on siitä poikkeuksellinen tilanne, että uskonnonopettajia on kaksi ja heistä toisella on opintoja islamista Helsingin yliopistosta. Tämä ei kuitenkaan kommentoijan mielestä ollut riittävää, sillä islamin opettajalle voi tulla vastaan mitä erikoisimpia kysymyksiä, joihin vastatakseen on tunnettava islamilaista perintöä laajemmin kuin perustiedot. Perinteeseen kasvanut taas on elämänsä aikana oppinut keskeiset kertomukset ja on voinut opinnoissaan täydentää tietojaan. Kyseenalaistus hieman kärjisti tunnelmaa, ja koulun rehtori päätyi vielä kerran korostamaan pätevien islamin opettajien puutetta.

Puhe pätevistä ja epäpätevistä opettajista tuntuu aina loukkaavan niitä, jotka eivät täytä kelpoisuusehtoja. Jokainen tietää jonkun pätevyysvaatimukset täyttävän opettajan, joka soveltuu ammattiin niin ja näin tai hoitaa töitään vasemmalla kädellä. Jokainen tietää myös jonkun gradua tai joitain muita opintoja vailla olevan opettajan, joka tekee työtään omistautuen ja kehittyen. Niiden esimerkkien valossa voi tuntua mielettömältä lajitella opettajat vuohiin ja lampaisiin jonkun muun kuin sen perusteella, miten he onnistuvat työssään. Samalla on selvää, että tutkintoja, opintokokonaisuuksia ja pätevyysvaatimuksia tarvitaan. Aika moni uskoo, että pystyy pelkillä sosiaalisilla taidoillan ja elämänkokemuksellaan täyttämään opettajalle asetetut vaatimukset mennen tullen, mutta kyllä opettajankoulutus tekee useimmista vieläkin parempia opettajia.

Itse teen työtä juuri niiden epäpätevien islamin opettajien kanssa. (Pyydän anteeksi ilmaisua, jonka tiedän kaikesta huolimatta satuttavan!) Joukossa on monenlaisia: joiltain puuttuu islamin opinnot, joiltain opettajan pedagogiset opinnot, joiltain ylempikorkeakoulututkinto tai useampia näistä. Jokakeväinen tehtäväni onkin päättää, miten avoimiksi laitettaviin tehtäviin valitaan kelpoisuusehtoja täyttämättömien joukosta ne parhaat ja potentiaalisimmat opettajat. Vuosien varrella hakijoiden määrä, koulutustaso ja suomen kielen taito on parantunut.

Opettajan ammattitaidossa on kaksi pääelementtiä: aineenhallinta ja pedagogiset taidot. Aineenopettajan kelpoisuusvaatimuksissa ne merkitsevät opetettavan aineen (vähintään) aineopintoja ja opettajan aineopintotasoisia pedagogisia opintoja. Katsoisin, että miniseminaarissa, johon osallistuin, törmäsivät aineenhallinnan ja pedagogisten taitojen korostus. Olen seurannut, kuinka opettajamme suorittavat pedagogisia opintoja. Useimmat ovat itse sanoneet katsovansa niiden myötä toisella tavalla työtään ja suhdettaan oppilaisiin. Suomessa suoritetut pedagogiset opinnot myös auttavat ymmärtämään koulumaailmaa ja tuntemaan muuta koulun toimintaa, josta kiertävät opettajat jäävät helposti ulkopuolelle. Kouluhallinnon näkökulmasta pedagogiset opinnot suorittanut opettaja, vaikka muuten keskeneräisin opinnoin, noudattaa usein koulumaailman normeja parhaiten. Täytyy muistaa, että opettajan toimintaa säätelevät lukuisat normit, joista suuri osa on kirjoittamattomia ja täsmentämättömiä.

On varmasti oppilaidenkin etu, että opettaja on pedagogisten opintojen puolesta pätevä. Sananen kuitenkin on sanottava myös aineenhallinnan puolesta. Nimenomaan tässä uskonnonopetusta koskevassa keskustelussa on vaarana, että se antaa siemeniä tulkintaan, että luterilainen tai kirkkoon kuulumaton opettaja antaa parempaa ja objektiivisempaa opetusta kuin uskonnolliseen vähemmistöön kuuluva opettaja.

Pätevä enemmistön uskonnon opettaja voi hyvässä tapauksessa antaa vähemmistöjenkin oppilaille pedagogisesti mielekästä opetusta ja olla helppo ja tuttu työntekijä koulun johdon näkökulmasta, mutta ilman muuta jotain näiltä vähemmistöjen oppilailta jää saamatta. Opiskeltuaan perusasiat ihminen on helposti siinä uskossa, että voi opettaa niitä toisille ja että muuta ei tarvita. Usein nämä asiat on kuitenkin opittu katsomalla niitä omien käsitysten läpi, ja tämä voi tuottaa esimerkiksi sanamuotoja, jotka olisivat vieraita uskonnon harjoittajalle itselleen. Ajattelutapojen erilaisuutta voi olla todella vaikea sisäistää. Toinen asia ovat sitten juuri oppilaiden väärinkäsitykset ja kotien moninaiset kulttuuritaustat, joiden viidakossa voi helposti eksyä - tosin näin uskoisin voivan käydä myös uskonnon jäsenelle. Joka tapauksessa laaja tietämys auttaa tukemaan myös nuorten kriittisyyttä ja itsenäistä ajattelua. Ajattelutaitoja on lähes mahdoton erottaa syvällisistä tai laajoista tiedoista. Mahdollinen ajattelutapa tietenkin on - ja tämä tuotiin myös miniseminaarissa esiin - ettei tällainen sivistäminen ole koululaitoksen tehtävä ja että vähemmistöille on tärkeämpää opettaa kohtaamista ja laajempia tietoja toisista uskonnoista.

Vielä kerran totean sen, että Kulosaaressa tilanne oli erilainen siinä, että toisella uskonnonopettajista oli perustietoja laajemmat opinnot islamista. Hänenkin etunsa olisi, jos keskustelussa tunnustettaisiin, että korostetaan joko pedagogista ja milloin aineenhallinnallista pätevyyttä. Näin keskustelussa jouduttaisiin myös perustelemaan tarkemmin kannanottoja.

Voihan suvivirsi!

En tiedä teistä, mutta minun facebook-ystäväni eivät juuri nyt tunnu puhuvan paljon muusta kuin uutisesta, jonka mukaan apulaisoikeuskansleri asettaa kyseenalaiseksi kaiken uskonnonharjoitukseen viittaavan koulussa. En itse tunne kutsumusta kohottaa sotahuutoa suvivirren puolesta, vaikka se henkilökohtaisesti on rakas ja tärkeä perinne. Asiaan liittyy kuitenkin monta seikkaa, joita haluan pohdiskella.

Tässä myös linkki varsinaiseen päätökseen.

Neutraali oikeus?

Työn puolesta tässä harmittaa eniten, että nyt kun meillä on apulaisoikeusasiamiehen ja apulaisoikeuskanslerin ristiriitaiset ratkaisut asiasta, hämmennystä kentällä riittää. Perustuslakivaliokunta, joka on ottanut kantaa suvivirren puolesta (yksinkertaistus, myönnetään), ehätti jo julistautumaan korkeammaksi laintulkitsijaksi. No, on varmaan paras odottaa, miten Opetushallitus nyt tässä viidakossa päätyy kouluja ohjeistamaan. Siihenkin voi toki sanoa, etteivät OPH:n ohjeet ole sitovia.

Mielestäni tästä ristiriitaisuudesta ei voi vetää kuin sen johtopäätöksen, että neutraalia kantaa asiassa ei ole. Tuomarien (esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen) ja etenkin laillisuusvalvojien pitäisi tehdä ratkaisut lakien ja oikeuskäytäntöjen nojalla, mutta kun varmaa pohjaa ei ole, omat tunteet pääsevät vaikuttamaan. Eikö tällainen pitäisi tiedostaa ja lausua hieman varovaisemmin? Tämä lienee aika arka paikka lainoppineille, joiden työ on saada aikaiseksi nimenomaan joku ratkaisu, eikä mitään toisaalta-toisaalta-puhetta. Oli miten oli, minun luottamukseni puolueettomuuteen on viimeistään nyt mennyt.

Pitäisikö etsiä lain ja oikeuden sijaan jotain toista pohjaa sille, millaisia tilaisuuksia koulussa järjestetään tai millaiset elementit niihin kuuluvat? Tiedotusvälineet ovat järjestäneet omia äänestyksiään siitä, pitäisikö suvivirsi säilyttää koulujen kevätjuhlissa. Niitä voi tietysti kritisoida, mutta eikö koulukulttuurin pohjana voisi oikeastikin olla se, mitä tapoja yhteiskunnassa pidetään merkityksellisinä ja jatkamisen arvoisina, elleivät ne ole varsinaisesti vahingollisia, vähemmistöjä kunnioittaen tietenkin?

Koulusta uskontovapaa vyöhyke?

Toinen asia, joka harmittaa, on tätä yksittäistä ratkaisua laajempi, yleistyvä näkemys, että koulusta pitäisi pyyhkiä pois uskonnot. Miksi ihmeessä? Heti kun pitäisi ponnistella katsomuksellisen moninaisuuden eteen tai heti kun vastaan tulee jotain, mikä on itselle hyvin vierasta, turvaudutaan torjuntaan. Pois, ei kuulu tänne! Osittain on tietenkin kyse julkinen-yksityinen-erottelusta. Koska uskonto on Pohjoismaissa vahvasti yksityisasia, kaikki katsomuksiin viittaava julkisessa tilassa koetaan kiusalliseksi. Julistamalla uskonnollinen kasvatus kotien tehtäväksi kuitenkin pohjimmiltaan pyritään siivoamaan omasta näköpiiristä se outo ja vieroksuttava toinen. 

Kannattaisi kuitenkin miettiä, mitä todella merkitsisi se, että koulussa minkään uskonnon tunnustaminen lopetettaisiin tyystin. Uskonnonopetus voisi säilyä, mutta tietenkään se ei saisi kehottaa oppilaita rakentamaan omaa maailmankatsomustaan, sillä jonkun näkemykset voisivat ahdistaa muita. (Ne muuten voivat, olen nimittäin kerran luonnostellut vastausta kuntalaisen kysymykseen, eikö uskonnonopettajan pitäisi vaientaa tunnilla fundamentalistisia näkemyksiä esittävä oppilas.) Minkään uskontojen juhlista ei puhuttaisi oikeana aikana, koulutyö vain oudosti katkeaisi joidenkin kristillisten juhlien ajaksi. Uskontoon liittyvistä syistä joustettaisiin oppisisällöissä vain hyvin pitkin hampain. Julkista hartaudenharjoitusta ei tapahtuisi, ja todennäköisesti neutraaliuden ihanne toisi mukanaan vielä nykyistäkin penseämmän suhtautumisen yksityiseen hartaudenharjoitukseen. Uskonnollisille oppilaille tämä viestittäisi, että he eivät ole toivottuja yhteiskunnan jäseniä. Kun oppilaat lähtisivät työelämään, heillä olisi jo valmiiksi torjuva asenne ihmisiin, joilla on toisenlainen vuosirytmi tai toisenlaiset pyhät ja kielletyt asiat. Kuka pyyhkisi pois tämän vieraan, yksityiselle alueelle kuuluvan aineksen täältä työelämästä?

Onhan meillä tietenkin hyvä käytäntö, että oppilaiden vanhemmat eivät tule mukana kouluun. Näin he eivät ole määräilemässä, ottamassa kantaa lastensa kasvatukseen tai sanomassa, mitä mieltä lasten pitäisi olla. Eiväthän? Vaikka se ei aina ole helppoa, pakkohan meidän opettajien on ottaa huomioon kotien näkemykset lasten kasvatuksesta, ja väkisinhän kodin arvot ja normit vaikuttavat oppilaiden ajatuksiin ja käytökseen eri tavoin - yksilöllisesti tietenkin. Aivan sama pätee lasten ja nuorten uskonnolliseen taustaan.

Yritän tässä sanoa, että ajatus uskonnon poistamisesta kouluista on pään panemista pensaaseen. Uskonnot eivät lakkaisi sillä päätöksellä olemasta. Niitä lukijoita, joita tällainen puhe provosoi, pyydän lukemaan kärsivällisesti loppuun asti.

Onko uskonnottomuus vakaumus? 

Ajatus siitä, että uskonnoton koulu olisi neutraali tila, sisältää ajatuksen, että uskonnottomuus voisi muodostaa yhteisen pohjan kaikille oppivelvollisille ja koulun henkilökunnalle. Herääkin kysymys, onko sitten uskonnottomuus vakaumus ollenkaan? Miten tuntuu siltä, että uskonnottomuus on vakaumus, silloin kun tarvitaan oikeuksia, mutta muuttuukin neutraaliksi asenteeksi, kun uskonnonharjoitukselle tai uskontokasvatukselle tarvittaisiin tilaa?

Mutta nyt tarkkana kaikki, sekä provosoituneet että mukanahykertelijät: en aio lähteä mukaan siihen pauhaamiseen, että näin kasvatetaan kaikista ateisteja. Katsomuskasvatuksen osalta on varmasti niin, että jos lapselle ei koskaan puhuta Jumalan olemassaolon mahdollisuudesta, hän ei saa neutraalia, vaan ateistisen kasvatuksen. Sen sijaan koulukulttuurin osalta tilanne on hieman toinen.

Nyt jo järjestetään koululaisjumalanpalveluksia korvaavia tilaisuuksia, joissa käsitellään yleiseettisiä, yhteiskunnallisia tai ajan kiertoon liittyviä asioita. Ei kukaan voi nähdä niissä mitään uskontoa loukkaavaa. On siis olemassa asioita ja kysymyksiä, jotka ovat yhteisiä kaikille katsomuksille. Tämä johtaa siihen, että uskonnottoman koulun olisi mahdollista kehittää juhlaperinne, joka ei suoranaisesti kasvattaisi ketään ateistiseen vakaumukseen. Kysymys piiloviesteistä tai piilo-opetussuunnitelmasta on sitten oma lukunsa.

Mieluummin kuitenkin näkisin, että uskonnottoman koulun sijaan meille kehittyisi moniuskontoinen tai moniarvoinen koulu. Moniuskontoisuus voisi näkyä koulun juhlissa esimerkiksi niin, että mukaan otettaisiin näkökulmia eri katsomuksista ja kulttuureista. Samoin vuodenkierron juhlat koulun näkyvimmistä vähemmistökulttuureista otettaisiin huomioon. Mikä sitten olisi uskonnottomien katsomusten rooli tässä? Tontut eivät ole uskonnoton elementti, eivät myöskään muut satuolennot. Voitaisiinko kuitenkin löytää joitain elementtejä, jotka viestittäisivät uskonnottomille, ettei heitä ole unohdettu? Moniarvoisuus joka tapauksessa edellyttää sitä, että mikään ryhmä ei voi sanella sääntöjä.

Koulukulttuurin tulevaisuus?

Yhteiskunnallinen keskustelu kuitenkin osoittaa, että uudistusta koulukulttuuri kyllä kaipaa, mutta millaista? Apulaisoikeuskansleri tuntuu ratkaisunsa loppukaneetissa viitoittavan tietä tulevaan seuraavasti: "Sellaisia tilaisuuksia, joissa on esimerkiksi yhteisiä hiljentymishetkiä, joissa mikään uskonto tai vakaumus

ei nouse opettajien johdolla erikseen esille, taikka muulloin kuin koulupäivän aikana järjestettäviä

ja koulutyöhön liittymättömiä tilaisuuksia en kuitenkaan pidä edellä mainitulla tavalla ongelmallisina." Tarkoitetaanko tällä pidättäytymistä kaikenlaisista viittauksista uskontoihin, mikä tuntuu todellisuudelle vieraalta hyssyttelyltä, vai mahdollistaako se useampia katsomuksia mainitsevan tilaisuuden? Entä voidaanko järjestää tilaisuuksia, joissa nostetaan katsomuksia esille, mutta vältetään hiljentymishetken luonnetta? 

Edellä olen puhunut lähinnä koulun yhteisistä juhlista, mutta varsinaisten uskonnollisten tilaisuuksien järjestäminen on tietenkin toinen asia ja vaatii toisenlaiset perustelut. Itse näkisin, että niin kauan kuin vähemmistöjen oikeuksista huolehditaan ja järjestetään myös kaikille yhteiseksi tarkoitettuja tilaisuuksia, niissäkään ei pitäisi olla periaatteellista ongelmaa, jos siis kouluyhteisö eli oppilaat, opettajat ja huoltajat pitää niitä tärkeinä. Julistustyön tai uskonnollisen kasvatuksen oikeutuksella niitä ei pitäisi järjestää. 

Moniarvoisen koulukulttuurin rakentaminen taitaa alkaa siitä, että mietitään, mikä olisi toiselle tärkeää ja mihin omiin itsestäänselvyyksini minä yritän toiset taivuttaa.

Lisäys 7.4.

Viikonlopun Hesarissa professori Markku Helin oli vähän samoilla linjoilla sen suhteen, että ratkaisua ei löydy lakeja tulkitsemalla vaan yhteisesti sopimalla.

Lukion tuntijako ja uskonto

Vaikka en itse lukiossa opetakaan, en malta olla osallistumatta tämän lukion tuntijakosopan keittoon. Tuntuu myös tärkeltä kommentoida asiaa jossain muuallakin kuin Facebookin suljetuissa ryhmissä. Itsehän olen sekä historian ja yhteiskuntaopin että uskonnon opettaja, joten olen seurannut kommentteja molempien aineiden opettajien ryhmissä.

Tulee kyllä mieleen, että olisipa ainakin mukavampaa, jos laissa ei mainittaisi uskontoa. Silloin voisivat uskonnonopettajat olla yhdessä rintamassa toisten reaaliaineiden opettajien kanssa toivomassa, että tulevaisuuden ylioppilailta edellytettäisiin tutustumista myös niihin asioihin, jotka eivät jo valmiiksi kiinnosta. Nyt uskonto on se aine, joka muka estää kaikilta muilta aineilta paikan auringossa. Keskitytään vain siihen vaihtoehtoon A, jossa pakollinen kurssi on vain terveystiedolla ja uskonnolla, vaikka "tasa-arvoisempiakin" malleja on ehdotettu.

Jos ottaa ainereaalin yo-kokeen kirjoittajamäärät eri aineissa ottaa lähtökohdaksi arviolle siitä, mitä lukiolaiset sitten täysin vapaassa valinnassa valitsisivat, voisi päätellä, että historiaa ja yhteiskuntaoppia valittaisiin kumpaakin kolme kertaa enemmän kuin uskontoa. Yhden uskonnon kurssin pakollisuus ei tee tyhjäksi sitä, että nuorten kiinnostus ja käsitys hyödyllisyydestä jatko-opintoihin hakemisessa tulee ratkaisemaan, mitä aineita huomattavasti vapaavalintaisemmassa lukiossa luettaisiin.

Vastakkainasettelu on johtanut siihen, että uskonnon poistamista lukiosta on vaadittu tavallistakin taajempaan. Tunnustetaan, että jotain tietoa uskonnoista lukiolaiset tarvitsevat, mutta historian ja maantiedon opettajat voisivat siinä sivussa sitä tietoa jakaa. Tämä perustuu siihen näköharhaan, että opetus olisi pelkkää tiedon jakelua. Eiköhän jokainen omasta oppiaineesta tiedosta, että tavoitteet ovat monipuolisemmat, mutta muista oppiaineista ei välttämättä tiedosta muuta kuin tietosisällöt.

Jos uskontoa opetettaisiin historian osana, sen rooli olisi selittää historiaa tai ihmisten käyttäytymistä historiassa. Uskonnollisen lukutaidon kehittyminen edellyttää kuitenkin, että uskontoa tarkastellaan omista lähtökohdistaan käsin. Kuten muissakin oppiaineissa, tavoitteena on oppia hallitsemaan kyseisen tiedonalan kieltä ja perustelutapoja. Tarkempi perehtyminen mahdollistaa myös valmentamisen kriittiseen (vaikka kunnioittavaan) tarkasteluun. Uskontoon, kuten historiaan ja yhteiskuntaoppiin, sisältyy myös analyyttisen ajattelun opettelua (tiedon ja uskon asiat, välinearvot ja itseisarvot...), joka vaatii sellaista abstraktin ajattelun tasoa, jolla harva peruskoululainen vielä on. Siksi uskonnonopetus (kuten muidenkin reaaliaineiden opetus) pääsee viimeistelemään sivistyneen aikuisen vasta lukiossa.

Uskonto ei ole vain historiaa, vaan se on myös tätä päivää. Tässä päivässä se ei ole vain yksityisasia, vaan arvoja ja periaatteita, joiden nojalla uskonnolliset ihmiset haluavat rakentaa yhteiskuntaa ja sen normeja. Jotta voisi väitellä Päivi Räsäsen kanssa homoliitoista tai lestadiolaisten kanssa naisen asemasta, pitäisi pystyä viittaamaan myös Raamattuun. No, myönnetään, ettei konservatiivisesti Raamattuun suhtautuvien kristittyjen kanssa kannata lähteä väittelemään sillä tavoitteella, että saa heidät muuttamaan ajatteluaan. Mutta jos ei pyri ymmärtämään, ei pysty muuta kuin tuomitsemaan ja kauhistelemaan.

Ai niin, mutta eihän Päivi Räsästä tarvitse ymmärtää, koska hänen mielipiteensä ovat vääriä! Ehkä uskonnonopetusta vastustetaankin siksi, että ymmärtämään pyrkiminen käsitetään nykyään periksi antamiseksi. Ainahan ihmisten on ollut vaikea arvostaa erilaisia mielipiteitä, mutta tuntuu, että relativistiksi leimaaminen ja jyrkät sanankäänteet siinä yleistyneet. Tai ehkä tämä on vain näkyvämpää sosiaalisen median aikakaudella, mutta samanmielisten nettiyhteisöissä myös lietsotaan varmuutta näistä jyrkistä mielipiteistä. Lienee syytä myös huomauttaa, ettei uskonnonopetuksessa pyritä ymmärtämään vain yhtä totuutta, vaan yhdenkin uskonnon sisällä voi olla useita korostuksia.

On uskonnonopetuksessa varmasti kehitettävääkin. En nyt tässä ota kantaa oman uskonnon opetuksen malliin, koska mielestäni on oikeasti hyvin vaikea sanoa, kumpi tuottaisi parempia tuloksia. Opetussuunnitelmiin toivoisin selkeämmin ilmaistuksi sitä, että erilaisia näkökulmia pyhiin kirjoituksiin pitäisi tarjoilla oppilaille, eikä vain yhtä totuutta. Lisäksi, kuten olen täällä jo aikaisemmin kirjoittanut, uskonnonopetuksen kannattaisi ottaa vakavasti se, että kaikista ponnisteluista huolimatta oppiaine usein katsotaan sitouttavaksi, edelleen yhteen totuuteen kasvattavaksi - ja jos ei muuta, tylsäksi. Pitäisikö näiden käsitysten syntyä tutkia sen sijaan, että leimataan ne menneiden vuosikymmenten muistojen tuotteeksi? Toisaalta ainakin vielä vuonna 2006 Antti Räsäsen tutkimuksessa kyselyyn vastanneet aikuiset suhtautuivat varsin myönteisesti uskonnonopetukseen. Ehkä nettikeskustelunkaan ei pitäisi antaa hämätä sen suhteen, mikä on yleinen mielipide uskonnonopetuksesta.

Kukkahattutäti vai kuplassa? Mietteitä monikulttuurisuudesta joulujuhlien alla

Viime päivinä olen ajautunut miettimään, olenko kukkahattutäti vai elänkö vain kuplassa. Kukkahattutädillä tarkoitan tässä henkilöä, joka on niinsanotusti liian suvaitsevainen. Hänen ymmärtäväisyytensä erilaisuutta kohtaan menee niin pitkälle, että jotkut tärkeät asiat vaarantuvat. Kuplassa elämisellä viittaan siihen, että minähän sekä asun että työskentelen varsin valkoisella ja keskiluokkaisella alueella. Ajattelisinko toisin, jos työskentelisin monikulttuurisemmassa ympäristössä? Syynä näihin pohdintoihin on se, että olen sattunut tilanteisiin, joissa olen ollut myönteisempi moninaisuutta kohtaan kuin hyvin koulutetut ja arvostamani keskustelukumppanini. Ajattelin tässä pohtia vähän näitä asioita laajemmin ja perustella näkemyksiäni.

Elämme aikaa, jona valmistaudutaan koulujen joulujuhliin. Vielä ei ole yleisönosasto- eikä lehtikirjoittelua näkynyt, mutta ei varmaan mene monta päivää, kun aiheesta taas avaudutaan. Yleensä syyttävällä sormella osoitetaan joko maahanmuuttajia, jotka oletetusti vaativat romuttamaan kaikki perinteet suomalaisen koulun joulusta, tai koulujen henkilökuntaa, joka taipuu liikaa tämän oletetun paineen edessä. Itse sain tällä viikolla puhelun, jossa kysyttiin, onko niin, että Enkeli taivaan -virren kolmannen säkeistön aikana ei ole pakko nousta seisomaan. Vastasin, ettei tällaista pakkoa tietenkään voi olla. Samalla ymmärrän, että voihan se aiheuttaa päänvaivaa kouluilla, miten asia juhlassa hoidetaan. Omassa koulussani jouluevankeliumi kuuluu joulukirkkoon, kun taas joulujuhla on riehakkaampi puurojuhlatyyppinen lukukauden päätösjuhla. Tähän ratkaisuun ei tietääkseni ole päädytty moniarvoisuuden lisääntymisen vuoksi, vaan tuntuu ihan luontevalta varata näille joulun eri puolille omat alueensa. En ajattele, että olisi joku oikea Jeesus-joulu ja sen vastakohtana väärä tonttu-joulu, vaan joulu on rikas kimppu erilaisia perinteitä ja muistoja.

Kaikenkaikkiaan on kuitenkin tosiasia, että suomalaisen koulukulttuurin on sopeuduttava siihen, että luterilainen uskonto ei enää yhdistä kansaa niin kuin ennen. Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että uskonto suljetaan koulutilan ulkopuolelle, vaan ratkaisuja, jotka kunnioittavat erilaisia vakaumuksia. Lisäksi muiden uskontojen kalenteria pitäisi huomioida enemmän, jotta enemmistön oppilaat eivät kasvaisi siihen harhaan, että heidän ympäristössään kaikki hahmottavat ajan samalla tavalla. Olen kuullut ratkaisuista, joissa näitä myös yhdistellään, esimerkiksi joulujuhlassa mainitaan Jeesus myös islamin profeettana ja marianpäivän yhteydessä kerrotaan myös islamin näkemyksestä profeetta Jeesuksen äidistä. Tarinoissahan on aina imua. Tulevaisuudessa uskonnonharjoittaminen tulee todennäköisesti koulussa vähenemään, mutta toivottavasti se ei tarkoita kulttuuriperinnön kaventumista vaan monipuolistumista. Kun lähestymistapa on tutustuttava, avoin ja moninainen, sen ei pitäisi loukata uskonnottomiakaan.

Moninaisuuteen tottuminen koskee muutakin kuin juhlia. Kuulin aivan äskettäin kommentin, jossa puhuja tuntui tarkoittavan, että hänen mielestään suomalaisen koulun islamin opettajan pitäisi olla niin akkulturoitunut, ettei hän enää toivoisi koululta mitään joustamista islamin tapojen suhteen. Saatoin toki tulkita väärin, mutta usein vähemmistöuskontojen tai uskonnottomienkin toiveet huomioon ottamisesta koetaan kyseenalaistamiseksi ja mahdottomien vaatimiseksi. Mielestäni on kuitenkin selvää, että koulun on heijastettava moninaistuvaa yhteiskuntaa, eikä muutos voi tapahtua enemmistön ehdoilla. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta erilaisten vaatimusten ja toivomusten esittämistä on yksinkertaisesti opittava ottamaan vastaan.

Moninaisuus koskee myös tapoja opettaa uskontoa. Uskonnonopetuksesta on nyt keskusteltu paljon. Esimerkiksi viimeviikkoinen A-Streamin keskustelu oli varsin tasokas, keskustelijat olivat maltillisia ja ilmeisen perehtyneitä kenttään. Keskeinen käsite, joka keskustelussa toistuu, on tunnustuksellisuus, jolla nähdäkseni halutaan kuvata sitä, missä määrin opetus tavoittelee oppilaiden uskonnollisen sitoutumisen ja aktiivisuuden lisäämistä. Mitä se sitten käytännössä on, sitä haluaisin kovasti tietää henkilönä, jonka velvollisuuksiin kuuluu ohjata oman uskonnon opettajia, myös vasta-alkajia, epäpäteviä ja sijaisia. Opetussuunnitelma tai lait ja asetukset eivät anna juuri mitään välineitä tähän, sen sanon hyvin painokkaasti. Opettajallahan on varsin vapaat kädet toteuttaa opetussuunnitelmaa.

Mitä itse sanoisitte, mitä oppitunneilla ei saa ja saa tehdä, jotta ei opettaisi "liian tunnustuksellisesti"? Tavallinen määritelmä on, että opetus ei sisällä uskonnon harjoittamista, mutta silloinkin jää vielä aika paljon sijaa sitouttavalle kielenkäytölle. Miten sitten määritellään puhetavaksi, joka asettaa uskonnollisen aktiivisuuden normiksi? Äskettäin minulta kysyttiin, epäröiden tosin, eikö ole niin, että uskonnonopettaja ei nykyään saisi kertoa, uskooko itse Jumalaan. Eikö olisi hieman erikoinen tilanne, että oppilaita kannustettaisiin kaikin keinoin ottamaan kantaa (koska syvällinen pohdinta auttaa oppimaan), mutta opettaja itse salaisi omat kantansa visusti? Tämä on hyvä esimerkki siitä, että pyrkiminen neutraaliuteen lakkaa jossain vaiheessa edistämästä oppimista.

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että hyvä opettaja voi olla monenlainen. Hyvää opettamista on muukin kuin se tapa, jolla itse teen asioita. Konsultoivana opettajana toimiminen ja oman uskonnon opetuksen tutkiminen ovat tutustuttaneet minut myös moniin eri näkökulmiin tunnustuksellisuuteen ja vaikkapa fundamentalismiin. Vivahteita on niin monia ja asiat voi tehdä niin monilla eri tyyleillä. Rukousta ja muita uskonnonharjoittamiseen kuuluvia asioita voi käyttää havainnollistamassa opetussuunnitelman mukaisia sisältöjä. Opettajalla voi olla vahva toive oppilaiden kääntymisestä, mutta ei se tarkoita, että opetus olisi pelkkää herätyssaarnaa. Myös oppilaat vaikuttavat tunnin ilmapiiriin. Joskus oppilaat kuorossa kyselevät, miten he eläisivät oikein, joskus vastarintaa ilmaistaan ääneen tai passiivisesti, vaikkei mitään käännyttämisen tarkoitusta ole. Toivon kyllä, että seuraava opetussuunnitelma linjaisi tarkemmin opetuksen henkeä ja esimerkiksi velvoittaisi pitämään esillä liberaaleja uskontulkintoja, mutta toisaalta en toivo, että uskonnonopetusta survottaisiin liiaksi tiettyyn maallis-liberaaliin muottiin.

Niin, olenko kukkahattutäti eli vaarantaako toivomani moninaisuuden salliminen perinteemme ja kansallisen yhtenäisyyden, ihmisoikeudet ja lopulta demokratian? Vai olenko kuplassa, enkä itse asiassa ymmärrä, kuinka mahdotonta olisi lisätä moninaisuuden näkkymistä koulussa? Voi olla, mutta ainakin olen nähnyt vaivaa ymmärtääkseni jotain muutakin kuin valkoista, keskiluokkaista todellisuutta.

Rakenneuudistus uskonnonopetuksessa

Suomen hallitus paikkaa kestävyysvajetta, ja ministeriöt ovat keksineet kohteita, joissa kuntien velvoitteita voisi poistaa tai vähentää. Yksi niistä kohdistuisi uskonnonopetukseen, sillä säästölistalla on nyt kohta, jonka mukaan kuntien velvoitetta järjestää  oman uskonnon opetusta rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluville ollaan muuttamassa siten, että entisen kolmen sijasta opetusta pitäisi pyytää kymmenen oppilaan vanhempien. Uudistuksen aikataulu jää nähtäväksi, sillä kuntien velvoitteiden karsimisesta hallitus aikoo käynnistää vuosina 2015-16 kokeilun, jonka perusteella tehdään lopulliset päätökset. Kiinnostavaa on nähdä, hankkiutuuko Espoo näiden kokeilukuntien joukkoon.

Numerona kymmenen on siinä mielessä paljon, että isompaa ryhmää on vaadittu viimeksi ennen vuotta 1957, jolloin oppilasmäärävaatimus laskettiin 20:stä viiteen. Vertailu on kuitenkin harhaanjohtava, sillä vuoteen 1990-luvulle asti vaatimus oli koulukohtainen, sittemin opetuksen järjestäjäkohtainen, mikä merkitsee useimmiten kuntaa. Tasa-arvonäkökulmasta muutos on kuitenkin suuri muutos huonompaan, sillä ortodoksisen uskonnon ja et:n (sekä luterilaisen uskonnon, mikäli opetuksen järjestäjän alueella he olisivat vähemmistössä) järjestämisen perusteena säilyy vanha kolme oppilasta. Kun moniarvoistuvassa ja moninaistuvassa Suomessa muuten pyritään uskontojen kohtelussa kehittämään tasapuolisuutta, päätös olisi merkittävä poikkeama.

Uudistuksella on laskettu säästettävän julkista rahaa kolme miljoonaa euroa. Tämä tuntuu erittäin isolta summalta. Jos siis leikkuri kohdistuu uskontoaineisiin, joissa on jossain kunnassa 3 - 9 oppilasta, vuosiviikkotuntimäärän säästö ei voi olla paljon enempää kuin 1 - 10, josta 10 % olisi leikannut jo vuonna 2016 voimaan astuva uusi tuntijako, joka pudottaa tuntimäärää yhdellä tunnilla.

Tietenkin pitää ottaa huomioon se, että opetusryhmän perustamiseen edellytetään, että opetusta pyytävät oppilaat ovat rekisteröityneen uskonnollisen yhdyskunnan jäseniä. Yhdyskuntaan kuulumattomat ovat sitten halutessaan voineet tulla mukaan jo aloitettuun uskonnonopetukseen. Ehkä uudistus toteutettaisiin siten, että kaikilta nyt opetukseen osallistuvilta oppilailta pyydettäisiin todistukset jäsenyydestä. Tällöin lakkautus voisi koskea joitain uskontoaineita, joissa on enemmänkin kuin 10 oppilasta, mikäli vain pieni osa heistä kuuluu yhteisöön. Toisaalta pianhan he niihin liittyvät, mikäli kodit ovat tyytyväisiä opetukseen.

Tällainen toimenpide tekisi pakottaisi myös ratkaisemaan erään kysymyksen, jota olen pitkään ihmetellyt mutta jota ei ole käytännössä tullut vastaan. Tähän asti ohjeena on ollut, että jossain katsomusaineessa jo aloittaneet saavat jatkaa peruskoulun loppuun opetuksessa. Olen miettinyt, mitä tämä merkitsee käytännössä. Jos jossain uskonnossa oppilasmäärä vähenisi yhteen (tai jatkossa kenties kahdeksaan), saisiko ryhmään tulla mukaan yksi oppilas? Entä onko näillä tässä vaiheessa mukaan tulleilla jälleen oikeus jatkaa oman uskontonsa opetuksessa peruskoulunsa loppuun? Eli loppuuko tämän säännön mukaan kerran aloitetun uskonnon opetus kunnassa koskaan elleivät oppilaat lopu kokonaan? Tähän tarvitaan yksiselitteiset säädökset, joiden samalla pitäisi olla jotenkin oikeudenmukaiset.

Uskonnonopetus toki herättää intohimoja suuntaan ja toiseen. Moni olisi halunnut nähdä radikaalimman leikkauksen oman uskonnon opetuksessa. Olen kuullut myös toisenlaisia ehdotuksia pienten uskontoaineiden määrän lisääntymisen salpaamiseksi. Mitä uskonnonopetukselle pitäisi tehdä on oman kirjoitelmansa aihe, enkä taida olla valmis sellaista kirjoittamaan. Sen kuitenkin tiedän, että Suomessa kymmenet oman uskonnon opettajat tekevät vaihtelevissa oloissa ja moninaisissa vaatimuksissa hyvää työtä uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvien nuorten uskonnollisen lukutaidon lisäämisessä, kotouttamisessa, kasvattamisessa rauhaan ja vuoropuheluun, jopa voimaannuttamisessa. Tiedän myös että näille suurelle osalle näistä lapsista ja nuorista oman uskonnon opetuksen järjestäminen on merkki suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta ja hyväksynnästä heidän kulttuuriaan ja arvojaan kohtaan.