Kun viimeksi ennen syksyä ja talvea oli yhtä kaunista kuin nyt ja parvekkeella tarkeni lukea, kuten nyt, olin kokemassa metodista kääntymystä. Ja nyt voi sanoa, että kuluneen vuoden aikana olen kokenut henkilökohtaisen kielellisen käänteen eli teoreettinen maailmankuvani on muuttunut sosiaalisen konstruktionismin suuntaan, eikä paluuta ole. Vielä yhdellä tavalla sanottuna, diskurssianalyysi tuli jäädäkseen. Se on vaatinut työtä, ja vaatii edelleen käytännön sovellusta varten. Silti on vaikeaa tarkastella mitään kysymyksiä tai aineistoja muuten kuin sen kautta, millaisia positioita ja identiteettejä niissä rakennetaan.
Ne maailmat, mitä kielenkäytön tarkastelu aukaisee, saavat kuitenkin ajattelemaan myös sitä, miten valmiudesta analysoida kielenkäyttöä olisi hyötyä kenelle tahansa nykyisessä maailmassa, joka on täynnä viestintää. Mielipiteisiin ja erityisesti tunteisiin vaikuttavaa viestintää tulee koko ajan taskuun jo murrosikäisille. Monet teinit suhtautuvat mainoksiin kriittisesti tai pilkallisesti. Sosiaalisessa mediassa kiertäviä meemejä, joissa joku henkilö tai ajatus osoitetaan napakasti tyhmäksi ei sitten osatakaan tarkastella kriittisesti. Moni ysiluokkalainen tuntee Päivi Räsäsen, mutta vain some-ilmiönä. Lisäksi on paljon hienovaraisempaa viestintää. Perinteiset mediatkin vaikuttavat otsikoinneillaan ja kuvavalinnoillaan, joka usein voi olla hämmentävää.
Lisäksi olen alkanut miettiä, miten diskurssianalyysi voisi helpottaa monien arkisten vuorovaikutustilanteiden tulkintaa. Ei tarvitse aina suuttua tai äimistellä. Miettimällä, millaisia toimintamahdollisuuksia puhuja (poliitikko / bloggari / oppilas / oma puoliso) tarvitsi juuri siinä tilanteessa, ymmärtää paremmin, miksi hän sanoi niin tai näin. Toinen lähestymistapa on miettiä, millaisten sosiokulttuuristen resurssien varassa hän teki tulkintansa tai johtopäätöksensä tilanteesta. Tällaiset lähestymistavat ovat joskus hämmästyttävän tehokkaita selittämään puhetta.
Tämän blogikirjoituksen otsikko on kuitenkin trolli. Oikeasti en halua liittyä niihin, joiden vastaus mihin tahansa yhteiskunnalliseen ongelmaan on jonkun asian lisääminen opetussuunnitelmaan tai jopa omaksi oppiaineekseen. Oikeasti koulussa jo opetetaan yllä mainittuja asioita medialukutaidon ja kriittisyyden nimissä. Aihepiiri kuitenkin ansaitsisi huomiota enemmän ja enemmän, kun media monimuotoistuu ja kuin älypuhelimet alkavat kuulua lähes kaikkien nuorten elämään ja siten tehdä heistä median seuraajia aivan eri tavalla kuin ennen. Kielitietoisuus ja monilukutaito, jotka ovat nyt opetussuunnitelman uusia käsitteitä, voisivat tarpeeksi pitkälle vietyinä käsittää myös kriittisen kielitietoisuuden, joka on tarkastelee myös kielen vivahteita, erotteluja, joita sanoilla tehdään sekä esimerkiksi me- tai minä-sanojen käyttöä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiaalinen media opetuksessa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiaalinen media opetuksessa. Näytä kaikki tekstit
tiistai 24. toukokuuta 2016
perjantai 8. huhtikuuta 2016
Häiritsevää kirjallisuutta: tietokoneavusteinen intentionaalinen oppiminen
Tänään löytyi taas kirjallisuutta, joka sähköisti. Olin seurannut johtolankaa yhteisöllisen tiedon rakentamisen juurille, ja päätynyt artikkeliin, joka kertoi CSILE:stä eli Computer Supported Intentional Learning Environmentista. Hämmentävää tässä kirjan luvussa oli se, että CSILE-projekti oli toteutettu jo 1980-luvulla ja itse luku oli kirjoitettu vuonna 1994. Projektissa luotiin oppilaille digitaalinen oppimisympäristö siten, että kytkettiin kahdeksan tietokonetta yhteen. Niiden avulla oppilaat saivat puolen tunnin ajan vuorotellen käydä kirjoittamassa yhteiseen tietokantaan erilaisiin oppimistehtäviin liittyviä muistiinpanojaan, joita toiset saivat kommentoida. Kommentteihin pystyi luomaan eri lajeja kuten "oma teoriani", "minun pitäisi saada tietää" ja niin edelleen.
Koska tämä on blogi, sallittakoon tässä pieni muistelu omista kokemuksistani tietokoneiden käytöstä opetuksessa, kontrastin osoittamiseksi. Olen päässyt ylioppilaaksi vuonna 1995. Meillä oli kotona tietokone, jolla kirjoitin monia koulutöitä yläasteen loppupuolelta lähtien tekstinkäsittelyllä. Se kävi minulta näppärästi, koska minulla oli ollut valinnaisaineena konekirjoitus, jossa olin oppinut kymmensormijärjestelmän. Windows oli olemassa, mikä helpotti tavisten tietokoneen käyttöä muistaakseni aika paljon. Koulussakin oli tietokoneluokka. Kävin siellä muistaakseni kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla osallistuin koulun vuosikirjan puhtaaksikirjoitustalkoisiin. Toisella kerralla, talvella 1995 minun ja muutaman muun abiturientin tehtävänä oli laatia suullisten tenttien aikataulu ilmoittautumisten ja opettajien lukujärjestysten pohjalta. Yksi ryhmästämme, Markku Ursin, oli itse koodannut ohjelman, jolla tämä oli tarkoitus tehdä. No, siinä kävi niin, että virhelyönti johti joko kaikkien tietojen katoamiseen tai ohjelman jumittumiseen, minkä jälkeen teimme työn kuitenkin käsin. On kuitenkin sanottava, että vaikka varmasti vaikutin kärsimättömältä ja skeptiseltä tietokoneohjelmaa kohtaan, olen kaikki nämä vuodet ihmetellen ja ihaillen ajatellut sitä, että minulla on ollut koulutoveri, joka on pystynyt itse koodaamaan tietokoneohjelman.
Internetiin tutustuin yliopistolla, mutta edelleen tärkein tarve opiskelun kannalta tietokoneelle oli tekstinkäsittely. Ihan opiskelun loppuvaiheessa tutustuimme mieheni kanssa esitysohjelmistoon, erääseen PowerPointin kilpailijaan. Hihittelimme animaatioille, ja ihmettelin, mihin tällaista kukaan tavallinen ihminen tarvitsee. No, noin viisi vuotta myöhemmin muuan brittiprofessori eräässä konferenssissa vitsaili, että enää ei opiskelijoiden kanssa voi käydä kahvillakaan ilman PowerPointia. Kun aloitin opettajana vuonna 2001, tietokoneita oli yleensä ottaen vain tietokoneluokissa ja muutama opettajien työhuoneessa. Ne kuitenkin alkoivat pikku hiljaa yleistyä, ja joskus vuoden 2005 tienoilla saimme Espooseen ensimmäisen sähköisen oppimisympäristön, Opitin. Yritän tässä nyt muistella, olisiko sillä voinut tehdä sitä, mitä CSILEllä tehtiin Yhdysvalloissa (yhden koulun pilotoinnissa) 1980-luvulla. En muista, mutta ainakaan minulla ei ollut koulutusta sellaista suunnitella. Yhteisöllisestä tiedon rakentamisesta puhuttiin nykyään Espoossa käytössä olevan sähköisen oppimisympäristön, Fronterin, käyttöönoton yhteydessä. Toisaalta netti on nykyään pullollaan palveluita, joissa nykyään voisi tehdä tiedon keräämistä yhdessä ja siitä keskustelemista. En tiedä, kuinka pitkään ne ovat olleet olemassa, sillä itse olen alkanut kerätä kokemuksia vasta viime vuosina. Tai oikeastaan tarkkaan ottaen tein keväällä 2012 ensimmäisen kokeilun, jossa oppilaat saivat linkin kautta kirjoitella Google-asiakirjoihin asioita, joita olivat oppineet eräällä vierailulla. Ei onnistunut mitenkään loisteliaasti, mutta idea oli idullaan, todennäköisesti suurin piirtein samassa vaiheessa kuin CSILE-porukalla 30 vuotta aikaisemmin.
Toisin sanoen ensimmäinen häiritsevä asia kyseisessä kirjoituksessa oli se, että vaikka tämä kaikki oli tehty jo 1980-luvulla ja siitä oli julkaistu tutkimuksia 1990-luvulla, opettajankoulutuksessa 2000-luvun vaihteessa ei näkynyt häntääkään pedagogiikasta, jossa olisi pohdittu sitä, miten tietoa käsitellään ja miten oppilaita ohjataan siinä. Toinen häiritsevä asia taas oli kipeän tuttu. Artikkelissa puhutaan siitä, kuinka oppilaat pyrkivät ratkaisemaan tehtävät kopioimalla palasia tekstistä suoraan vastaukseksi. Seuraavassa on lainaus kirjasta:
There have been two traditional ways of dealing with it. One is to try
to design tasks that will , as the saying goes,
"make students think ." Give them thought -provoking questions to answer, challenging topics
to write on. The trouble with this approach is that it depends on being
able to outsmart the students, to find tasks for which their labor-saving
strategies will not work . Alfred North Whitehead saw clearly the
futility of such an effort. "You are up against too skillful an adversary,
who will see to it that the pea is always under the other thimble ." The
other approach is to look for activities that will spontaneously engage
students' intellectual efforts by arousing their curiosity or appealing
to their existing interests. Often this means letting students plan their
own activities, choose their own writing topics, set their own goals.
Näiden asioiden kanssa on tullut painittua, ja lähes aina lopputuloksena on - kirjasta tai netistä kopioitua tekstiä vähän muunneltuna tai järjestettynä. Tehtäväksi voi antaa matkaoppaan teon, mielipidekirjoituksen, esitteen, ihan mitä vain - aina sen voi suorittaa kopioimalla. Eikä tilannetta sanottavasti muuta se, jos oppilaat saavat valita aiheensa, minkä lisäksi ongelmana on se, että opetussuunnitelman sisällöt on kuitenkin katettava.
CSILE:n ja tiedon rakentamisen jäljille minut johdatti Minna Lakkalan väitöskirja, jossa muuten kerrotaan tutkimuksen osoittaneen, että oppilaiden yhteistyötaidot eivät automaattisesti kasva siitä, jos heidät laitetaan tekemään ryhmätöitä. Samoin tiedonkäsittelytaidot eivät automaattisesti kehity, jos oppilaat laitetaan hakemaan tietoa itsenäisesti. Tehtävissä pitäisi olla rakenteita, jotka ohjaavat yhteistyötä ja tiedon käsittelyä (tai yhteistyöhön ja tiedon käsittelyyn). Yksinkertaisimmillaan se olisi sitä, että myös prosessia arvioidaan ja siitä saa palautetta. Tiedon käsittelyä sen sijaan voisi ohjata CSILE:n kaltaisilla mekanismeilla, jotka ohjaavat pohdiskeluun ja esimerkiksi tiedon ja väittämän erottamiseen toisistaan, sen mukaan, millä tasolla oppilaat ovat. Tutkimus itse asiassa osoitti, että tietokoneavusteinen tiedon käsittely kehitti taitoja tehokkaammin kuin suora keskustelu ryhmässä, joskin CSILE-projektissa opetus oli väistämättä muutakin kuin tietokoneen ääressä istumista, koska koneita oli vain kahdeksan, mikä soi kullekin oppilaalle "ruutuaikaa" puolisen tuntia päivässä.
Mietin tässä vain sitä, että maamme yli on nyt pyyhkäisemässä ilmiöoppimisen aalto, joka koskee niin lukioita kuin peruskouluja. Ilmiöviikkojen järjestäminen on osoitus edistyksen aallonharjalla olemisesta. Oppilaiden "laittaminen ajattelemaan" (ratkaisemaan ongelmia, etsimään tietoa?) ja oppilaiden oma kiinnostus ovat kovassa kurssissa. Onkohan kuitenkaan joka koulussa mietitty, miten tiedon käsittelyä ja yhteistyötä ohjataan? Onko opettajille tarjottu tähän edelleenkään ratkaisuja? Ehkä on, mutta tällä kirjoituksella haluan vielä puhua niiden tärkeyden puolesta. Seinien kaataminen koulusta ei riitä. Tilalle tarvitaan niin timakoita yhteisen tekemisen ja tietämisen verkostoja, että ne joustavat mutta myös kietovat ja vievät eteenpäin, sekä portaita, ettei kukaan jää alimmalle tasolle niiden puutteessa.
Oikeastaan tuossa lukemassani Scardamalian, Brentanon ja Lamonin artikkelissa oli vielä yksi abstraktiotaso. Tieto on ensin yhteisöllistä (esimerkiksi todellisuudesta kielellisesti rakennettuja muotoiluja) ja se vasta sitten sisäistetään yksilöllisesti. Ei siis niin päin, että yksilöiden tiedosta koostuu yhteinen tieto. Tätä jään vielä pureskelemaan. Siinä on totuutta, mutta mitä se merkitsee opetuksen kannalta, jonka tavoitteeksi Scardamalia ja kumppanit kyllä ymmärtävät, että koulussa on kuitenkin tavoitteena varustaa yksilöt riittävillä tiedoilla ja taidoilla?
Koska tämä on blogi, sallittakoon tässä pieni muistelu omista kokemuksistani tietokoneiden käytöstä opetuksessa, kontrastin osoittamiseksi. Olen päässyt ylioppilaaksi vuonna 1995. Meillä oli kotona tietokone, jolla kirjoitin monia koulutöitä yläasteen loppupuolelta lähtien tekstinkäsittelyllä. Se kävi minulta näppärästi, koska minulla oli ollut valinnaisaineena konekirjoitus, jossa olin oppinut kymmensormijärjestelmän. Windows oli olemassa, mikä helpotti tavisten tietokoneen käyttöä muistaakseni aika paljon. Koulussakin oli tietokoneluokka. Kävin siellä muistaakseni kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla osallistuin koulun vuosikirjan puhtaaksikirjoitustalkoisiin. Toisella kerralla, talvella 1995 minun ja muutaman muun abiturientin tehtävänä oli laatia suullisten tenttien aikataulu ilmoittautumisten ja opettajien lukujärjestysten pohjalta. Yksi ryhmästämme, Markku Ursin, oli itse koodannut ohjelman, jolla tämä oli tarkoitus tehdä. No, siinä kävi niin, että virhelyönti johti joko kaikkien tietojen katoamiseen tai ohjelman jumittumiseen, minkä jälkeen teimme työn kuitenkin käsin. On kuitenkin sanottava, että vaikka varmasti vaikutin kärsimättömältä ja skeptiseltä tietokoneohjelmaa kohtaan, olen kaikki nämä vuodet ihmetellen ja ihaillen ajatellut sitä, että minulla on ollut koulutoveri, joka on pystynyt itse koodaamaan tietokoneohjelman.
Internetiin tutustuin yliopistolla, mutta edelleen tärkein tarve opiskelun kannalta tietokoneelle oli tekstinkäsittely. Ihan opiskelun loppuvaiheessa tutustuimme mieheni kanssa esitysohjelmistoon, erääseen PowerPointin kilpailijaan. Hihittelimme animaatioille, ja ihmettelin, mihin tällaista kukaan tavallinen ihminen tarvitsee. No, noin viisi vuotta myöhemmin muuan brittiprofessori eräässä konferenssissa vitsaili, että enää ei opiskelijoiden kanssa voi käydä kahvillakaan ilman PowerPointia. Kun aloitin opettajana vuonna 2001, tietokoneita oli yleensä ottaen vain tietokoneluokissa ja muutama opettajien työhuoneessa. Ne kuitenkin alkoivat pikku hiljaa yleistyä, ja joskus vuoden 2005 tienoilla saimme Espooseen ensimmäisen sähköisen oppimisympäristön, Opitin. Yritän tässä nyt muistella, olisiko sillä voinut tehdä sitä, mitä CSILEllä tehtiin Yhdysvalloissa (yhden koulun pilotoinnissa) 1980-luvulla. En muista, mutta ainakaan minulla ei ollut koulutusta sellaista suunnitella. Yhteisöllisestä tiedon rakentamisesta puhuttiin nykyään Espoossa käytössä olevan sähköisen oppimisympäristön, Fronterin, käyttöönoton yhteydessä. Toisaalta netti on nykyään pullollaan palveluita, joissa nykyään voisi tehdä tiedon keräämistä yhdessä ja siitä keskustelemista. En tiedä, kuinka pitkään ne ovat olleet olemassa, sillä itse olen alkanut kerätä kokemuksia vasta viime vuosina. Tai oikeastaan tarkkaan ottaen tein keväällä 2012 ensimmäisen kokeilun, jossa oppilaat saivat linkin kautta kirjoitella Google-asiakirjoihin asioita, joita olivat oppineet eräällä vierailulla. Ei onnistunut mitenkään loisteliaasti, mutta idea oli idullaan, todennäköisesti suurin piirtein samassa vaiheessa kuin CSILE-porukalla 30 vuotta aikaisemmin.
Toisin sanoen ensimmäinen häiritsevä asia kyseisessä kirjoituksessa oli se, että vaikka tämä kaikki oli tehty jo 1980-luvulla ja siitä oli julkaistu tutkimuksia 1990-luvulla, opettajankoulutuksessa 2000-luvun vaihteessa ei näkynyt häntääkään pedagogiikasta, jossa olisi pohdittu sitä, miten tietoa käsitellään ja miten oppilaita ohjataan siinä. Toinen häiritsevä asia taas oli kipeän tuttu. Artikkelissa puhutaan siitä, kuinka oppilaat pyrkivät ratkaisemaan tehtävät kopioimalla palasia tekstistä suoraan vastaukseksi. Seuraavassa on lainaus kirjasta:
There have been two traditional ways of dealing with it. One is to try
to design tasks that will , as the saying goes,
"make students think ." Give them thought -provoking questions to answer, challenging topics
to write on. The trouble with this approach is that it depends on being
able to outsmart the students, to find tasks for which their labor-saving
strategies will not work . Alfred North Whitehead saw clearly the
futility of such an effort. "You are up against too skillful an adversary,
who will see to it that the pea is always under the other thimble ." The
other approach is to look for activities that will spontaneously engage
students' intellectual efforts by arousing their curiosity or appealing
to their existing interests. Often this means letting students plan their
own activities, choose their own writing topics, set their own goals.
Näiden asioiden kanssa on tullut painittua, ja lähes aina lopputuloksena on - kirjasta tai netistä kopioitua tekstiä vähän muunneltuna tai järjestettynä. Tehtäväksi voi antaa matkaoppaan teon, mielipidekirjoituksen, esitteen, ihan mitä vain - aina sen voi suorittaa kopioimalla. Eikä tilannetta sanottavasti muuta se, jos oppilaat saavat valita aiheensa, minkä lisäksi ongelmana on se, että opetussuunnitelman sisällöt on kuitenkin katettava.
CSILE:n ja tiedon rakentamisen jäljille minut johdatti Minna Lakkalan väitöskirja, jossa muuten kerrotaan tutkimuksen osoittaneen, että oppilaiden yhteistyötaidot eivät automaattisesti kasva siitä, jos heidät laitetaan tekemään ryhmätöitä. Samoin tiedonkäsittelytaidot eivät automaattisesti kehity, jos oppilaat laitetaan hakemaan tietoa itsenäisesti. Tehtävissä pitäisi olla rakenteita, jotka ohjaavat yhteistyötä ja tiedon käsittelyä (tai yhteistyöhön ja tiedon käsittelyyn). Yksinkertaisimmillaan se olisi sitä, että myös prosessia arvioidaan ja siitä saa palautetta. Tiedon käsittelyä sen sijaan voisi ohjata CSILE:n kaltaisilla mekanismeilla, jotka ohjaavat pohdiskeluun ja esimerkiksi tiedon ja väittämän erottamiseen toisistaan, sen mukaan, millä tasolla oppilaat ovat. Tutkimus itse asiassa osoitti, että tietokoneavusteinen tiedon käsittely kehitti taitoja tehokkaammin kuin suora keskustelu ryhmässä, joskin CSILE-projektissa opetus oli väistämättä muutakin kuin tietokoneen ääressä istumista, koska koneita oli vain kahdeksan, mikä soi kullekin oppilaalle "ruutuaikaa" puolisen tuntia päivässä.
Mietin tässä vain sitä, että maamme yli on nyt pyyhkäisemässä ilmiöoppimisen aalto, joka koskee niin lukioita kuin peruskouluja. Ilmiöviikkojen järjestäminen on osoitus edistyksen aallonharjalla olemisesta. Oppilaiden "laittaminen ajattelemaan" (ratkaisemaan ongelmia, etsimään tietoa?) ja oppilaiden oma kiinnostus ovat kovassa kurssissa. Onkohan kuitenkaan joka koulussa mietitty, miten tiedon käsittelyä ja yhteistyötä ohjataan? Onko opettajille tarjottu tähän edelleenkään ratkaisuja? Ehkä on, mutta tällä kirjoituksella haluan vielä puhua niiden tärkeyden puolesta. Seinien kaataminen koulusta ei riitä. Tilalle tarvitaan niin timakoita yhteisen tekemisen ja tietämisen verkostoja, että ne joustavat mutta myös kietovat ja vievät eteenpäin, sekä portaita, ettei kukaan jää alimmalle tasolle niiden puutteessa.
Oikeastaan tuossa lukemassani Scardamalian, Brentanon ja Lamonin artikkelissa oli vielä yksi abstraktiotaso. Tieto on ensin yhteisöllistä (esimerkiksi todellisuudesta kielellisesti rakennettuja muotoiluja) ja se vasta sitten sisäistetään yksilöllisesti. Ei siis niin päin, että yksilöiden tiedosta koostuu yhteinen tieto. Tätä jään vielä pureskelemaan. Siinä on totuutta, mutta mitä se merkitsee opetuksen kannalta, jonka tavoitteeksi Scardamalia ja kumppanit kyllä ymmärtävät, että koulussa on kuitenkin tavoitteena varustaa yksilöt riittävillä tiedoilla ja taidoilla?
perjantai 7. marraskuuta 2014
Vuosi täynnä!
Eilen oli tämän blogin 1-vuotissyntymäpäivä. Tekstejä on kertynyt 33 ja lukukertoja yli 2000. Tehtävänsä blogi on täyttänyt hyvin eli tarjonnut mahdollisuuden ottaa kantaa ja perustella, jäsennellä ja purkaa mielessä liikkuvia asioita, sanalla sanoen kirjoittaa. Sitä oli ollut ikävä.
Blogin aloittaessani minua askarrutti erityisesti se, onko tutkiva opettajuus mahdollista. Vuoden aikana olen seilaillut kielteisen ja myönteisen vastauksen välillä toisinaan innostuen toisinaan lannistuen. Edelleenkin olen epäileväinen, pystynkö toteuttamaan sitä omassa työssäni saati suosittelemaan muille.
Kulunut vuosi on joka tapauksessa ollut murroksen ja kehittämisen aika omassa opetusta koskevassa ajattelussani. Toisaalta olen päässyt kokeilemaan toimintatutkimusta tutkivana opettajana. Se on avartanut näkemystäni ja kokemustani tutkijana. Toisaalta olen laajentanut valikoimaani digitaalisissa välineiä. Siinä ei ole kyse vain tekniikasta, vaan uusista tavoista liittää opetus ajankohtaisiin ja havainnollistaviin materiaaleihin, uudistaa arvointia ja vähentää opettajan puhetta ja ulkoa opettelua. Tämä murros on sen verran suuri, että tunnen oikeastaan jatkuvaa syyllisyyden tunnetta siitä, että kaikki opetukseni ei vielä ole uudistunut.
Olen päässyt syksyllä käymään kurssia Digiajan opettaja, jolla on otettu haltuun erilaisia välineitä ja kehitetty oman koulun digitaalisten taitojen kehityssuunnitelmaa. Vaikka työtovereilta kuulee paljon tuskittelua ja kyvyttömyyden tunnetta, oppimisen ja kokeilemisen halu tuntuu nyt olevan ihan toisella tasolla kuin ennen. Virikkeitä tulee varmasti monilta eri tahoilta. Olen päässyt opastamaan ja rohkaisemaan monia työtovereita, vaikka toisessa katsannossa olen itsekin täysi noviisi. Kokeilen monia asioita ensimmäistä kertaa - enkä aina malta testata ja varmistella. Pakko on myöntää sekin, että alkaessani soveltaa uusia ideoita en ole jaksanut kehittää mitään havainnointisysteemejä tutkiakseni opetustani.
Sosiaalisen median hyödyntäminen oli yksi asia, joka pisti minut vuosi sitten liikkeelle ja myös antoi idean tämän blogin aloittamiseen. Sosiaalisesta mediasta on tullut aivan keskeinen ammattitaitoni kehittämisen välineeksi. Facebookissa uskonnon ja historian opettajat jakavat löytämiään materiaaleja ja ideoita. On alkanut tuntua, että kaikkihan jo käyttävät sähköisiä välineitä ja edistyksellisiä arviointmenetelmiä. Seuraan myös muutamia blogeja. Olen vähän kaivannut sitä, että sosiaalisessa mediassa kerrottaisiin myös niistä projekteja, jotka eivät niin hyvin onnistuneet. Jokainen on vuorollaan aloittelija ja kohtaa vastoinkäymisiä. Voi olla lannistavaa lukea kuvauksia aina täydellisistä opetuskokonaisuusista. Virkistävä poikkeus oli Suuren uskalluksen kirjoitus, jota suosittelen kaikille, jotka ovat tämän polun alkupäässä.
Toinen teksti, joka pani nyökyttelemään, oli Yksilöllisen opon Jonkin täytyy muuttua. Siinä pohditaan omakohtaisesti, miksi opettajan on niin vaikea muuttaa opetustaan. Kirjoittaja Antti Värtö kertoo lukeneensa artikkeleita opettajien muutosvastarinnasta. Itse olen törmännyt käsitteeseen performance gap, joka viittaa kuiluun sen välillä, miten opettaja haluaa opettaa ja luulee opettavansa, ja sen, miten hän opettaa. Tutkivan opettajuuden pitäisi auttaa tämän kuilun kiinni kuromiseen. Sitähän tässä voisi nyt yrittää tutkailla, pikku hiljaa, projekti kerrallaan.
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Jaa jotain -päivä 2014 osa 3
Tänään jakovuorossa on historia.
Tutkimustehtävä Suomen sotasurmat 1914 - 1922 -tietokannasta
Tänään tutkitaan tietokantaa, johon on tallennettu kaikkien yhteiskunnallisen väkivallan seurauksena vuosina 1914 - 1922 kuolleiden nimet ja tiedot. HUOMAA! Koska olemme kiinnostuneita vain sisällissotaan liittyvistä tapauksista, laitetaan alkupäivämääräksi 1.1.1918.
1. Keksi tutkimuskysymys, johon etsit vastausta tietokannasta. Tietokannasta voit hakea sukunimen, kuolinpaikan, asuinkunnan tai kuolintavan mukaan. Voit siten esimerkiksi tutkia väkivaltaa jollain tietyllä paikkakunnalla, vankileirien kuolleisuutta, punaista ja valkoista terroria, tietyn paikkakunnan miesten vaiheita tai joissain tapauksissa oman sukusi kohtaloita jne. Rajaa kysymys niin pieneksi, että ehdit selvittää asian tällä tunnilla.
2. Tee tutkimuskysymyksesi mukainen haku tietokannasta. Rajaa tarvittaessa kysymystä lisää. Laske tapauksia ja tee johtopäätöksiä.
3. Kirjaa yhteiseen asiakirjaan seuraavat asiat:
- kysymys
- miten selvitit
- tutkimustulokset
- kysymykset, joita tulosten tai tutkimusprosessin pohjalta nousi (esim. epävarmuustekijät tuloksessa, mitä haluaisit vielä tietää jne.)
4. Viime viikolla nousi kysymys, ketkä olivat sisällissodassa niitä hyviä, joiden puolella "pitäisi" olla, ja totesimme, että tarvitsemme hieman lisää tietoa. Nyt tiedät enemmän sodan uhreista. Osallistu keskusteluun otsikolla "Sisällissodan hyvät, pahat ja rumat".
Tehtäviä sotasurmat-tietokannasta, jonka tekijä on Anuleena Kimanen, on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 4.0 Kansainvälinen -käyttöluvalla.
Tutkimustehtävä Suomen sotasurmat 1914 - 1922 -tietokannasta
Tänään tutkitaan tietokantaa, johon on tallennettu kaikkien yhteiskunnallisen väkivallan seurauksena vuosina 1914 - 1922 kuolleiden nimet ja tiedot. HUOMAA! Koska olemme kiinnostuneita vain sisällissotaan liittyvistä tapauksista, laitetaan alkupäivämääräksi 1.1.1918.
1. Keksi tutkimuskysymys, johon etsit vastausta tietokannasta. Tietokannasta voit hakea sukunimen, kuolinpaikan, asuinkunnan tai kuolintavan mukaan. Voit siten esimerkiksi tutkia väkivaltaa jollain tietyllä paikkakunnalla, vankileirien kuolleisuutta, punaista ja valkoista terroria, tietyn paikkakunnan miesten vaiheita tai joissain tapauksissa oman sukusi kohtaloita jne. Rajaa kysymys niin pieneksi, että ehdit selvittää asian tällä tunnilla.
2. Tee tutkimuskysymyksesi mukainen haku tietokannasta. Rajaa tarvittaessa kysymystä lisää. Laske tapauksia ja tee johtopäätöksiä.
3. Kirjaa yhteiseen asiakirjaan seuraavat asiat:
- kysymys
- miten selvitit
- tutkimustulokset
- kysymykset, joita tulosten tai tutkimusprosessin pohjalta nousi (esim. epävarmuustekijät tuloksessa, mitä haluaisit vielä tietää jne.)
4. Viime viikolla nousi kysymys, ketkä olivat sisällissodassa niitä hyviä, joiden puolella "pitäisi" olla, ja totesimme, että tarvitsemme hieman lisää tietoa. Nyt tiedät enemmän sodan uhreista. Osallistu keskusteluun otsikolla "Sisällissodan hyvät, pahat ja rumat".
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Jaa jotain -päivä 2014 osa 2
Tämänpäiväinen jaettava materiaalini liittyy uskontoon.
Tämä on harjoitus, jota olen käyttänyt joskus 7. luokan historiassa, joskaan en kovin usein. Harjoitus on etäistä sukua Bafabafabafa-simulaatiolle. Tarvikkeeksi tarvitaan keltaista, punaista, valkoista ja sinistä paperia leikattuna pieniksi paloiksi. Niitä kutsutaan harjoituksessa "arvopaloiksi". Ne edustavat ihan mitä tahansa, mitä ihminen voi omistaa ja tarjota toisille, ruokaa, vaatetta, esineitä, kenties myös aineetonta pääomaa kuten taitoja. Oppilaat jaetaan neljään ryhmään. Kukin ryhmä saa omat ohjeet sekä satunnaisen valikoiman arvopaloja. Sen jälkeen he saavat vapaasti toimia keskenään noudattaen ryhmänsä saamia ohjeita, toisiin kulttuureihin kuuluvia pitää kuitenkin kohdata. Lopuksi keskustellaan siitä, millaisia tilanteita syntyi ja miksi, sekä siitä, mihin tosielämän tilanteisiin harjoitus liittyy.
Arvopalat-harjoitus, jonka tekijä on Anuleena Kimanen, on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 4.0 Kansainvälinen -käyttöluvalla.
Tämä on harjoitus, jota olen käyttänyt joskus 7. luokan historiassa, joskaan en kovin usein. Harjoitus on etäistä sukua Bafabafabafa-simulaatiolle. Tarvikkeeksi tarvitaan keltaista, punaista, valkoista ja sinistä paperia leikattuna pieniksi paloiksi. Niitä kutsutaan harjoituksessa "arvopaloiksi". Ne edustavat ihan mitä tahansa, mitä ihminen voi omistaa ja tarjota toisille, ruokaa, vaatetta, esineitä, kenties myös aineetonta pääomaa kuten taitoja. Oppilaat jaetaan neljään ryhmään. Kukin ryhmä saa omat ohjeet sekä satunnaisen valikoiman arvopaloja. Sen jälkeen he saavat vapaasti toimia keskenään noudattaen ryhmänsä saamia ohjeita, toisiin kulttuureihin kuuluvia pitää kuitenkin kohdata. Lopuksi keskustellaan siitä, millaisia tilanteita syntyi ja miksi, sekä siitä, mihin tosielämän tilanteisiin harjoitus liittyy.
Kulttuuri A
Suhde muihin:
Pyritte hyötymään toisista, mutta säilytätte ystävällisen
ilmeen. Ette huuda ettekä ole väkivaltaisia.
Näkemys arvopaloista:
Kaikki käyvät, mutta keltaiset ovat arvokkaimpia ja punaiset
vähiten arvokkaita.
Kulttuuri B
Suhde muihin:
Olette vieraanvaraisia. Ette halua, että muut kärsivät
asioista, jotka teidän mielestänne ovat pahoja.
Näkemys arvopaloista:
Valkoiset ovat saastaisia, mutta muut käyvät. Jokaisella kunnon ihmisellä on yksi keltainen
pala.
Kulttuuri C
Suhde muihin:
Olette vieraanvaraisia. Haluatte antaa muille sellaista,
mitä itse arvostatte.
Näkemys arvopaloista:
Siniset tuovat häpeää sille, joka niitä pitää julkisesti
kädessään. Sen sijaan valkoiset tuovat kunniaa.
Kulttuuri D
Suhde muihin:
Olette kohteliaita muille.
Pidätte tärkeimpänä sitä, että saatte noudattaa omia näkemyksiänne.
Näkemys arvopaloista:
Siniset ovat pyhiä. Punainen on huono enne.
Arvopalat-harjoitus, jonka tekijä on Anuleena Kimanen, on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 4.0 Kansainvälinen -käyttöluvalla.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
Jaa jotain -päivä 2014 osa 1
Opeblogissa, jota seurailen, törmäsin itselleni uuteen asiaan, Jaa jotain -päivään. Päivän tarkoitus on, että opettajat julkaisisivat omaa opetusmateriaaliaan vapaasti verkossa. Yhteinen suunnittelu ja jakaminenhan ovat suorastaan hokemia, joilla ajatellaan ratkeavan sekä opettajan kiireen että työn kehittymisen. Onhan se looginen ajatus, että kun kaikkien ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan, aikaa säästyy. Ja jos kaikki antavat vähän, yhteiseen käyttöön saadaan paljon.
En missään nimessä vastusta ajatusta, mutta on minulla rehellisesti sanottuna joitain kriittisiäkin ajatuksia. Ensinnäkin aikaa kyllä menee myös erilaisten hajallaan olevien materiaalipankkien (maksullisten ja maksuttomien) selaamiseen. Jakaminen ei myöskään käy käden käänteessä siksikään, että jos oma materiaali on oppilaan ohje, jaettaessa sen oheen on usein sepitettävä myös ohje opettajalle. Toinen asia, joka mietityttää, on se, että jos haluaa joskus tulevaisuudessa olla mukana tekemässä jotain maksullista materiaalia, vinkkejään ei voi laittaa ihan surutta jakoon. Ja tästä seuraa ajatus, missä määrin yhteisten materiaalipankkien olemassaolo syö halukkuutta tehdä tai ostaa maksullisia materiaaleja. Säästäminen on toki hyvä asia, mutta jos siinä mennään pitkälle, se tarkoittaa myös sitä, että opettajan luovalla työllä ei katsota olevan hintaa.
Nämä ovat toki lähinnä tulevaisuuden visioita tai oikeastaan siihen liittyviä huolia. Nykyisellään ainakaan omissa oppiaineissani olemassaolevat valtakunnalliset materiaalipankit eivät nähdäkseni kilpaile maksullisten lisämateriaalien kanssa. Ja jos olen valmis jakamaan jotain omasta materiaalistani omien aineideni opettajien kanssa valtakunnallisesti, miksi en tekisi sitä ihan julkisestikin? Jaa jotain -päivässä on oikeastaan jotain tosi kutkuttavaa, ja toivon tapahtuman järjestäjien kanssa, että se saa yhä useampia opettajia pohtimaan asiaa sekä tekee tutuksi lisenssejä.
Koska itse opetan tällä hetkellä kolmea eri oppiainetta, olen päättänyt julkaista kaikista niistä jotain sekä yleisön (uskonnonopettajien liiton fb-ryhmä, johon linkitin Jaa jotain -blogin) pyynnöstä pari päivänavausta.
Tässä tulee ensimmäinen, yhteiskuntaoppiin. Tehtävä on toteutettu Fronterissa. Vähän tuppasi olemaan vaikea ysiluokkalaisille, mutta ensi kerralla varaan yksinkertaisesti enemmän aikaa.
Neljäs valtiomahti -tehtäviä, jonka tekijä on Anuleena Kimanen, on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 4.0 Kansainvälinen -käyttöluvalla.
En missään nimessä vastusta ajatusta, mutta on minulla rehellisesti sanottuna joitain kriittisiäkin ajatuksia. Ensinnäkin aikaa kyllä menee myös erilaisten hajallaan olevien materiaalipankkien (maksullisten ja maksuttomien) selaamiseen. Jakaminen ei myöskään käy käden käänteessä siksikään, että jos oma materiaali on oppilaan ohje, jaettaessa sen oheen on usein sepitettävä myös ohje opettajalle. Toinen asia, joka mietityttää, on se, että jos haluaa joskus tulevaisuudessa olla mukana tekemässä jotain maksullista materiaalia, vinkkejään ei voi laittaa ihan surutta jakoon. Ja tästä seuraa ajatus, missä määrin yhteisten materiaalipankkien olemassaolo syö halukkuutta tehdä tai ostaa maksullisia materiaaleja. Säästäminen on toki hyvä asia, mutta jos siinä mennään pitkälle, se tarkoittaa myös sitä, että opettajan luovalla työllä ei katsota olevan hintaa.
Nämä ovat toki lähinnä tulevaisuuden visioita tai oikeastaan siihen liittyviä huolia. Nykyisellään ainakaan omissa oppiaineissani olemassaolevat valtakunnalliset materiaalipankit eivät nähdäkseni kilpaile maksullisten lisämateriaalien kanssa. Ja jos olen valmis jakamaan jotain omasta materiaalistani omien aineideni opettajien kanssa valtakunnallisesti, miksi en tekisi sitä ihan julkisestikin? Jaa jotain -päivässä on oikeastaan jotain tosi kutkuttavaa, ja toivon tapahtuman järjestäjien kanssa, että se saa yhä useampia opettajia pohtimaan asiaa sekä tekee tutuksi lisenssejä.
Koska itse opetan tällä hetkellä kolmea eri oppiainetta, olen päättänyt julkaista kaikista niistä jotain sekä yleisön (uskonnonopettajien liiton fb-ryhmä, johon linkitin Jaa jotain -blogin) pyynnöstä pari päivänavausta.
Tässä tulee ensimmäinen, yhteiskuntaoppiin. Tehtävä on toteutettu Fronterissa. Vähän tuppasi olemaan vaikea ysiluokkalaisille, mutta ensi kerralla varaan yksinkertaisesti enemmän aikaa.
Media - neljäs valtiomahti
Ryhmätyö:
Jokainen ryhmä luo kansiossa Fronter-asiakirjan oman lehtensä nimellä. Sinne kootaan ajankohtaisia uutisia ryhmän teemasta. Koska kopiointi on toimittajiltakin ankarasti kiellettyä (sehän on käytännössä sitä, että esittää toisen työn omissa nimissään ja saa siitä palkan), tekään ette saa kopioida, vaan kirjoitatte oman "lehtenne" linjaan sopivan otsikon, lyhyen tekstin sekä mainitsette lähteen (esim. "YLE Uutisten tietojen mukaan..."). Luokaa kutakin uutista varten oma kappale, niin voitte työstää yhtä aikaa useita eri uutisia.
Teemat (kuvitteellisten lehtien nimet):
1. Sananvapauden airut
Kootkaa uutisia, jotka diktatuurissa mahdollisesti jäisivät julkaisematta. Miksi on tärkeää, että nämä asiat julkaistaan lehdessä? Korostakaa omissa jutuissanne demokratian ja sananvapauden merkitystä.
2. Äänenkannattaja
Etsikää tiedotusvälineiden verkkosivuilta kolumneja tai uutisista käydyistä nettikeskusteluista (vrt. yleisönosastot) sellaisia, jotka selvästi pyrkivät vaikuttamaan lukijoiden mielipiteisiin. Linkittäkää ne omaan lehteenne ja kirjoittakaa oma uutinen, jossa kerrotte, mihin suuntaan kirjoittaja tai kirjoittajat haluavat muokata mielipiteitä.
3. Kansalaisen lehti
Yksi tiedotusvälineiden tärkeä tehtävä on kertoa asioista ja muutoksista, jotka vaikuttavat ihmisten elämään, esim. lakimuutoksista tai oikeuksista jne. Tietoyhteiskunnassa voi jäädä helposti paitsi jostain, jos ei seuraa mitään tiedotusvälineitä. Kootkaa tähän liittyviä uutisia ja korostakaa omissa uutisissanne, miten kansalaiset tai tietyt ihmisryhmät (esim. eläkeläiset jne.) voisivat hyötyä tiedosta.
4. Rajanvetäjä
Kootkaa juttuja, joissa liikutaan sananvapauden rajoilla. Lehtenne osoittelee ongelmia, jotka liittyvät yksityisyyden suojaan, salassa pidettävien tietojen julkistamiseen tai vihapuheeseen ym.
5. Tapiolan koulun lehti
Keksikää uutisia, joita tässä koulussa olisi tärkeä välittää oppilaille (ehkä vanhemmille?) Mitkä asiat vaikuttavat oppilaiden elämään? Mistä he tarvitsisivat tietoa? Millaisia kolumneja, blogeja tai pakinoita lehdessä ehkä olisi (voitte keksiä näihin vaikka otsikot ja nimimerkit)?
6. Wikileaks-seuraaja
Mikä on Wikileaks? Mitä siitä on seurannut? Ketä se koskettaa?
Neljäs valtiomahti -tehtäviä, jonka tekijä on Anuleena Kimanen, on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 4.0 Kansainvälinen -käyttöluvalla.
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Verkkopedagogiikka pelastaa?
Yhdeksäsluokkalaisten asenteita ja oppimistuloksia on nyt tutkittu, ja tulokset huolestuttavat. Kiinnostavasti tutkimusjakso vastaa melko tarkasti oman opettajanurani kestoa. Omakin olo on, että rimaa on pitänyt viime vuosina laskea, joskaan asenteissa en ole itse havainnut muutosta huonompaan. Helsingin Sanomien uutisessa opetusministeri peräänkuuluttaa lääkkeeksi tieto- ja viestintätekniikan rohkeampaa käyttöä.
Niin. Nopeatempoisiin peleihin ja televisio-ohjelmiin tottuneiden nuorten ei kannata odottaa innostuvan vanhoista videoista tai lyijykynästä ja ruutupaperista. Mutta mitenkähän tämän nyt muotoilisi niin, ettei menettäisi kasvojaan, vaikka kirjoittaa omalla nimellään... Jos vaikka näin: Onkohan vielä täysin ymmärretty, millaisia pedagogisia haasteita tietotekniikka oppimisympäristönä asettaa? Aloittamatta nyt tässä nyt mitään valitusvirttä koulujen laitteistoista ja niiden riittävyydestä haluaisin vähän pohdiskella muutamia näkökohtia.
Peruutan ihan oppimiskäsitykseen asti. Minut, kuten oletettavasti muutkin opettajat on koulutettu ajattelemaan, että oppimiselle paras tilanne on sellainen, jossa luokassa syntyy hyvä pöhinä. Oppilaat innostuvat jostain toiminnasta ja samalla työstävät asiaa. Itse pidän draamasta ja kaikenlaisesta mielikuvituksen käytöstä, mutta peleistä ja keskusteluistakin voi syntyä pöhinää. Minulla ja varmaan muillakin on silti niin fiksuja oppilaita, että pelkkään pöhinään ei voi tyytyä. Aina joku kysyy: "Mitä me niinku opitaan tästä?" On siis koottava syntyneet ajatukset, nimettävä ja selitettävä. Se merkitsee usein sitä tylsää opettajajohtoisuutta ainakin jossain vaiheessa.
On myös niin, että hyvän pöhinän järjestäminen vie aikaa. Olen usein kokenut, että ehdin opettaa oppilailleni vähemmän yksityiskohtia kuin jotkut muut. Koulutukseni vuoksi olen sanonut itselleni, että ehkä oppilailleni jää kuitenkin paremmin mieleen jotain. Mutta mistä sen voi tietää? Oppimisen mittaaminen voisi sisältää niin monia ulottuvuuksia: laaajuus vs. syvyys, ajattelun taidot kuten syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen sekä käsitteiden sovellus, muistamisen kesto (mitä peruskoulusta muistetaan esim. parikymppisenä?), asenteet... Alkuperäinen tutkimus mittasi näistä oikeastaan ajattelutaitoja tutkiessaan päättelyä ja tekstin ymmärtämistä.
Verkko-opetus on yksi keino järjestää hyvää pöhinää tunneille. Meillä Espoossa otettiin vuosi sitten käyttöön sähköinen oppimisympäristö Fronter entisen Opitin tilalle. Meillä oli siitä hyvät kouluttajat käyttöönottokoulutuksessa, että he koko ajan antoivat esimerkkejä siitä miten ominaisuuksia voisi hyödyntää. Tämä innosti kokeilemaan kasin kirkkotiedon kurssia, joka tapahtuisi kokonaan internetissä ilman oppikirjaa. Kävin vielä syventävän kurssin, jolla sain sekä teknisiä että pedagogisia vinkkejä ja erityisesti aikaa rakennella kokonaisuutta, vaikka menihän siihen vähän kesälomaakin.
No sitten kävi niin, että erinäisistä syistä meillä ei ollutkaan tietokoneluokkaa käytössä ensimmäiseen... aika moneen viikkoon. Pääsin kokeilemaan joitain Fronteriin luomiani tehtäviä, mutta itse kurssi suoritettiin perinteisesti kokeella ja pareittain tehdyllä esitelmällä (joka olisi tosin kuulunut verkkokurssiinkin), oppikirja ja vihkokin olivat käytössä. Fronter-tehtävät olivat luonteeltaan erilaisia, piti ottaa kantaa, tiivistää, tutkia näkökulmia tai etsiä esimerkkejä, kokeiltiin myös "yhteisöllistä tiedon rakentamista".
Kurssin jälkeen keräsin palautetta, joka kuitenkin keskittyi aika paljon tietokoneiden käyttöön, koska verkkomateriaalia olimme eniten päässeet käyttämään kurssin lopussa. Ilmeisesti ainakin pöhinää oli syntynyt, sillä monet olivat innostuneita ja pitivät Fronter-työskentelyä hauskana. Jotkut taas sanoivat, että työskentelystä jäi sekava olo ja kokeeseen luku oli työlästä, kun oppikirjaa oli käytetty niin vähän. Omat havaintoni oppimisesta olivat myös hieman pettyneet. Varsinkin alkuun verkkokeskustelut olivat paljon latteampia kuin vastaavat keskustelut olisivat olleet luokassa. Oppilaat laittoivat Fronteriin jonkun lyhyen kommentin ja sen jälkeen olivat mielestään suorittaneet tehtävän. Väittelyyn innostuttiin harvoin, ellei sellaiseksi lasketa nuorison omaa jutusteluväittelyä, sellaista nokittelua pikkuasioista tai höpöhöpökommentteja.
Riittääkö siis hyvä pöhinä ja se, että oppilaat (vaikkapa suurin osa heistä) viihtyvät? Eiväthän oppilaat itse tiedosta, mitä he voisivat ideaalitilanteessa oppia jostain työskentelystä, vaan tyytyvät johonkin oivallukseen. Toisaalta allekirjoitan senkin, että mikäli opiskeltuja asioita ei joudu kertaamaan pian, pidempiaikaisesti jää mieleen vain ja ainoastaan se, millainen henki on ollut ja miten on tullut kohdelluksi. Joihinkin oppimistavoitteisiin pitäisi kuitenkin pyrkiä.
Tässä joitain verkkopedagogisia ohjeita oman, toki melko vaatimattoman, kokemukseni pohjalta. Kyse ei siis ole pelkästään tästä kasiluokan kirkkotiedon projektista, vaan olen kokeillut myös ysin yhteiskuntaopissa erilaisia työtapoja Fronterissa.
1.) Varaa riittävästi aikaa eli toisin sanoen ota tarpeeksi vähän tärkeää tehtävää yhdelle tunnille. Usein on käynyt niin, että keskustelu ja työstäminen on alkanut syventyä vasta juuri sillä hetkellä, kun on pitänyt sanoa, että nyt välitunnille.
2.) Jos keskustelette verkossa, käytä keskustelua tehostavia menetelmiä. Esimerkiksi muistuta, että omalla nimellä jätetyistä kommenteista näet jälkeen päin kiistattomasti (ei se tosin ihan niin helppoa ole, mutta mahdollista kuitenkin), ketkä ovat osallistuneet ja miten. Yllättävän hyvin toimi se, että tietyille oppilaille antoi tehtäväksi tiivistää keskustelu. Kilpailu (palkintona tuntiaktiivisuusmerkinnät Wilmaan...) tehosti muuten merkittävästi myös työskentelyä, mutta ei toki sovi kaikkiin tehtäviin eikä voi käyttää kovin usein ilmapiirin kärsimättä. Tämä kertoo kyllä myös siitä, että normaalisti aikaa kuluu paljon oheistoimintoihin.
3.) Oppilaat tarvitsevat rohkaisua yhteisölliseen tiedon rakentamiseen. He ovat niin tottuneita kokonaisten tehtävien suorittamiseen, että he eivät voi uskoa, että voivat heittää yhteiseen asiakirjaan tai keskusteluun löytämiään tiedonmurusia suoraan. Luultavasti työskentelytavan sisäistäminen nopeuttaa työskentelyä, kun oppilaat eivät enää jää miettimään ja junnaamaan paikoilleen ennen kommenttinsa jättämistä.
4.) Hyväksy se, että löydät vähitellen tavat, joilla eri materiaaleja voi hyödyntää. Itse tein välillä vähän liian vaikeita tehtäviä ja välillä verkkosivuilta on vaikea löytää yleisesityksiä tai kieli on aikuisille suunnattua (jota kyllä peruskouluaan päättävän pitäisi pikku hiljaa oppia lukemaan). Uskon, että pienellä säädöllä tehtävistä voi saada sellaisia, että ne kehittävät oppilaiden taitoja.
Sitten täytyy vielä sanoa, että hyvää pöhinää voi saada aikaan ilman tietotekniikkaakin, vaikkei sitä opetusta kehittämistä koskevan kirjoittelun perusteella aina uskoisi.
Niin. Nopeatempoisiin peleihin ja televisio-ohjelmiin tottuneiden nuorten ei kannata odottaa innostuvan vanhoista videoista tai lyijykynästä ja ruutupaperista. Mutta mitenkähän tämän nyt muotoilisi niin, ettei menettäisi kasvojaan, vaikka kirjoittaa omalla nimellään... Jos vaikka näin: Onkohan vielä täysin ymmärretty, millaisia pedagogisia haasteita tietotekniikka oppimisympäristönä asettaa? Aloittamatta nyt tässä nyt mitään valitusvirttä koulujen laitteistoista ja niiden riittävyydestä haluaisin vähän pohdiskella muutamia näkökohtia.
Peruutan ihan oppimiskäsitykseen asti. Minut, kuten oletettavasti muutkin opettajat on koulutettu ajattelemaan, että oppimiselle paras tilanne on sellainen, jossa luokassa syntyy hyvä pöhinä. Oppilaat innostuvat jostain toiminnasta ja samalla työstävät asiaa. Itse pidän draamasta ja kaikenlaisesta mielikuvituksen käytöstä, mutta peleistä ja keskusteluistakin voi syntyä pöhinää. Minulla ja varmaan muillakin on silti niin fiksuja oppilaita, että pelkkään pöhinään ei voi tyytyä. Aina joku kysyy: "Mitä me niinku opitaan tästä?" On siis koottava syntyneet ajatukset, nimettävä ja selitettävä. Se merkitsee usein sitä tylsää opettajajohtoisuutta ainakin jossain vaiheessa.
On myös niin, että hyvän pöhinän järjestäminen vie aikaa. Olen usein kokenut, että ehdin opettaa oppilailleni vähemmän yksityiskohtia kuin jotkut muut. Koulutukseni vuoksi olen sanonut itselleni, että ehkä oppilailleni jää kuitenkin paremmin mieleen jotain. Mutta mistä sen voi tietää? Oppimisen mittaaminen voisi sisältää niin monia ulottuvuuksia: laaajuus vs. syvyys, ajattelun taidot kuten syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen sekä käsitteiden sovellus, muistamisen kesto (mitä peruskoulusta muistetaan esim. parikymppisenä?), asenteet... Alkuperäinen tutkimus mittasi näistä oikeastaan ajattelutaitoja tutkiessaan päättelyä ja tekstin ymmärtämistä.
Verkko-opetus on yksi keino järjestää hyvää pöhinää tunneille. Meillä Espoossa otettiin vuosi sitten käyttöön sähköinen oppimisympäristö Fronter entisen Opitin tilalle. Meillä oli siitä hyvät kouluttajat käyttöönottokoulutuksessa, että he koko ajan antoivat esimerkkejä siitä miten ominaisuuksia voisi hyödyntää. Tämä innosti kokeilemaan kasin kirkkotiedon kurssia, joka tapahtuisi kokonaan internetissä ilman oppikirjaa. Kävin vielä syventävän kurssin, jolla sain sekä teknisiä että pedagogisia vinkkejä ja erityisesti aikaa rakennella kokonaisuutta, vaikka menihän siihen vähän kesälomaakin.
No sitten kävi niin, että erinäisistä syistä meillä ei ollutkaan tietokoneluokkaa käytössä ensimmäiseen... aika moneen viikkoon. Pääsin kokeilemaan joitain Fronteriin luomiani tehtäviä, mutta itse kurssi suoritettiin perinteisesti kokeella ja pareittain tehdyllä esitelmällä (joka olisi tosin kuulunut verkkokurssiinkin), oppikirja ja vihkokin olivat käytössä. Fronter-tehtävät olivat luonteeltaan erilaisia, piti ottaa kantaa, tiivistää, tutkia näkökulmia tai etsiä esimerkkejä, kokeiltiin myös "yhteisöllistä tiedon rakentamista".
Kurssin jälkeen keräsin palautetta, joka kuitenkin keskittyi aika paljon tietokoneiden käyttöön, koska verkkomateriaalia olimme eniten päässeet käyttämään kurssin lopussa. Ilmeisesti ainakin pöhinää oli syntynyt, sillä monet olivat innostuneita ja pitivät Fronter-työskentelyä hauskana. Jotkut taas sanoivat, että työskentelystä jäi sekava olo ja kokeeseen luku oli työlästä, kun oppikirjaa oli käytetty niin vähän. Omat havaintoni oppimisesta olivat myös hieman pettyneet. Varsinkin alkuun verkkokeskustelut olivat paljon latteampia kuin vastaavat keskustelut olisivat olleet luokassa. Oppilaat laittoivat Fronteriin jonkun lyhyen kommentin ja sen jälkeen olivat mielestään suorittaneet tehtävän. Väittelyyn innostuttiin harvoin, ellei sellaiseksi lasketa nuorison omaa jutusteluväittelyä, sellaista nokittelua pikkuasioista tai höpöhöpökommentteja.
Riittääkö siis hyvä pöhinä ja se, että oppilaat (vaikkapa suurin osa heistä) viihtyvät? Eiväthän oppilaat itse tiedosta, mitä he voisivat ideaalitilanteessa oppia jostain työskentelystä, vaan tyytyvät johonkin oivallukseen. Toisaalta allekirjoitan senkin, että mikäli opiskeltuja asioita ei joudu kertaamaan pian, pidempiaikaisesti jää mieleen vain ja ainoastaan se, millainen henki on ollut ja miten on tullut kohdelluksi. Joihinkin oppimistavoitteisiin pitäisi kuitenkin pyrkiä.
Tässä joitain verkkopedagogisia ohjeita oman, toki melko vaatimattoman, kokemukseni pohjalta. Kyse ei siis ole pelkästään tästä kasiluokan kirkkotiedon projektista, vaan olen kokeillut myös ysin yhteiskuntaopissa erilaisia työtapoja Fronterissa.
1.) Varaa riittävästi aikaa eli toisin sanoen ota tarpeeksi vähän tärkeää tehtävää yhdelle tunnille. Usein on käynyt niin, että keskustelu ja työstäminen on alkanut syventyä vasta juuri sillä hetkellä, kun on pitänyt sanoa, että nyt välitunnille.
2.) Jos keskustelette verkossa, käytä keskustelua tehostavia menetelmiä. Esimerkiksi muistuta, että omalla nimellä jätetyistä kommenteista näet jälkeen päin kiistattomasti (ei se tosin ihan niin helppoa ole, mutta mahdollista kuitenkin), ketkä ovat osallistuneet ja miten. Yllättävän hyvin toimi se, että tietyille oppilaille antoi tehtäväksi tiivistää keskustelu. Kilpailu (palkintona tuntiaktiivisuusmerkinnät Wilmaan...) tehosti muuten merkittävästi myös työskentelyä, mutta ei toki sovi kaikkiin tehtäviin eikä voi käyttää kovin usein ilmapiirin kärsimättä. Tämä kertoo kyllä myös siitä, että normaalisti aikaa kuluu paljon oheistoimintoihin.
3.) Oppilaat tarvitsevat rohkaisua yhteisölliseen tiedon rakentamiseen. He ovat niin tottuneita kokonaisten tehtävien suorittamiseen, että he eivät voi uskoa, että voivat heittää yhteiseen asiakirjaan tai keskusteluun löytämiään tiedonmurusia suoraan. Luultavasti työskentelytavan sisäistäminen nopeuttaa työskentelyä, kun oppilaat eivät enää jää miettimään ja junnaamaan paikoilleen ennen kommenttinsa jättämistä.
4.) Hyväksy se, että löydät vähitellen tavat, joilla eri materiaaleja voi hyödyntää. Itse tein välillä vähän liian vaikeita tehtäviä ja välillä verkkosivuilta on vaikea löytää yleisesityksiä tai kieli on aikuisille suunnattua (jota kyllä peruskouluaan päättävän pitäisi pikku hiljaa oppia lukemaan). Uskon, että pienellä säädöllä tehtävistä voi saada sellaisia, että ne kehittävät oppilaiden taitoja.
Sitten täytyy vielä sanoa, että hyvää pöhinää voi saada aikaan ilman tietotekniikkaakin, vaikkei sitä opetusta kehittämistä koskevan kirjoittelun perusteella aina uskoisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)