Tutkijankutkaa poteva opettaja on nyt siis hetkellisesti erossa toisesta kutsumuksestaan ja omistautuu toiselle eli tutkimukselle. Tutkimukseen kuitenkin liittyy myös koulutuksen järjestämistä, ja olenkin lukenut viime aikoina kaikenlaista opettajan ammatillisesta kehittymisestä ja opettajien täydennyskoulutuksesta. Tämänpäiväisen kirjoitukseni aihe on Zembylasin ja Papamichaelin artikkeli, jossa oli tutkittu "epämukavuuden ja empatian pedagogiikkaa".
Idea artikkelissa oli se, että muutosta aiheuttava koulutus usein edellyttää sitä, että koulutettavat johdatetaan pois mukavuusalueelta. Heidät on ikään kuin ravisteltava pois vakiintuneista ajattelutavoista - tai toisaalta niistä luopuminen voi aiheuttaa kipua. Toinen idea oli se, että tätä epämukavuutta on lievennettävä empatialla. Kouluttaja antaa osallistujien ilmaista ja käsitellä negatiivisia tunteitaan ja navigoi niiden välissä empatian avulla.
Artikkelissa kuvattiin työpajamuotoista täydennyskoulutusta, jonka tarkoitus oli uudistaa monikulttuurisuuskasvatusta ja rasismin vastaisuutta Kyproksen kreikkalaisella puolella. Koulutuksen teoriapohja oli kriittisessä kasvatuksessa eli huomiota kiinnitettiin epäoikeudenmukaisiin tai vääristyneisiin rakenteisiin. Katkelmat, joita artikkelissa koulutuksesta esitettiin, antoivat siitä kyllä hieman epämiellyttävän olon. Koin, että empatia tehosi huonosti, kun ensin oli rakennettu tilanne, jossa kouluttaja kaikkitietävänä määrittelee oikean didaktiikan ja siihen liittyvät teoriat. Sen jälkeen kun kouluttaja toisti opettajien ilmaisemia tunteita tarkoituksenaan hyväksyä ne, se kuulosti minusta vähän kettuilulta.
Iso osa opettajien täydennyskoulutuksesta tähtää siihen, että jokin muuttuu opettajien työssä. Se vaatii usein muutosta ajattelussa ja tärkeysjärjestyksissä. Kouluttaminen on siksi tasapainoilua kapealla alueella, jonka toisella puolella on riittämättömyyden tunteen aiheuttaminen opettajissa, ja toisella puolella jääminen itsetyytyväisyyteen, "mehän teemme tätä jo". Olen osallistunut molemman kaltaisiin koulutuksiin. Esimerkiksi yhdessä, johon osallistuin viime syksynä, meidät osallistujat laitettiin arvioimaan omaa opetustamme pitkällä listalla, jossa ei muka ollut oikeita vastauksia, mutta oli kuitenkin. Kouluttaja pyrki korostamaan olevansa yksi meistä eli opettajista ja rimpuilevansa samojen asioiden kanssa, mutta se ei oikein tehonnut, kun pääsanoma kuitenkin oli syyllistävä: "Tärkein oppimista estävä tekijä on opettaja." (Kun sen olisi voinut sanoa myös muodossa "oppimista edistävä".)
Kouluttajana en itse mitenkään kaipaa asetelmaan kouluttaja vastaan opettajat. On siis keksittävä jotain muuta kuin "pedagogy of discomfort". Ja luulenkin, että ratkaisu on jo olemassa. Eiköhän aikuisia kouluteta ihan samalla tavalla kuin lapsiakin: johdatetaan heitä tekemään itse tärkeät havainnot, toisinaan käytetään oman kokemuksen aktivoimista, toisinaan etäännytetään esimerkkihenkilöiden tai roolien ottamisen avulla vastareaktion välttämiseksi.
Tutkijankutkaa poteva opettaja on muuten nyt kouluttajankutkaa poteva tutkija. Pääsen kouluttamaan vasta kevätlukukaudella, ja pää on jo täynnä ideoita. Siihen asti on tultava toimeen tämän kutinan kanssa!
