Sitä luulee, että kun on saanut mm. tutkijakoulutuksen historiassa, olisi kriittinen ajattelija. Historiasta, etenkin muusta kuin lähihistoriasta, on jäljellä niin vähän lähteitä, että on pystyttävä arvioimaan todella ankarasti, mistä lähteinä käytettävät jäänteet todella kertovat. Historiantutkimuksen tärkeä metodi on mielikuvitus. On kuviteltava mahdollisia kertomuksia lähteistä paljastuneiden faktojen ympärille ja eri lähteitä yhdistelemällä arvioitava niiden todennäköisyyttä. On nöyryyttävää, kun nykyisyyttä prosessoidessa mielikuvitus pettääkin. Sen voima ei aina riitä huomaamaan aukkoja, täyttämään niitä vaihtoehtoisilla tarinoilla ja kyseenalaistamaan ensivaikutelmaa.
Tämä on tuttua työyhteisöstä ja joskus perheestäkin: Joku kertoo jutun, jossa häntä on kohdeltu kaltoin. Jos ei keksi vaihtoehtoista kertomusta, on yleensä valmis tuomitsemaan, esimerkiksi lapsen opettajan. Kun kysyy vastapuolelta, saakin kuulla toisenlaisen kertomuksen. Kuva täydentyy ja tulkinta muuttuu toiseksi, ilman että alkuperäinen kertomus on ollut välttämättä valheellinen.
Samaa näköjään käy myös median kanssa. Yleensä en jaa lööppejä enkä klikkiotsikoita lukematta itse juttua. Voi kuitenkin käydä niin, että itse uutinenkaan, edes luotettavan tiedotusvälineen tuottama, ei sisällä riittäviä tietoja siitä, missä yhteydessä joku on jotain sanonut. Oma mielikuvitus ei vain aina riitä keksimään, missä yhteydessä joku kommentti voisikin olla hyväksyttävä. Esimerkiksi en jakanut aikanaan hihamerkkikohuun liittyviä otsikoita somessa, mutta pidin varmana, että joku perussuomalainen on tosiaan ehdottanut joko tosissaan tai sitten sopimattomasti vitsaillen hihamerkkejä ulkomaalaisille. Kirjassaan Leena Sharma palauttaa uutisen alkuperäiseen Helena Erosen blogiin. Sharman kuvauksen perusteella sanoisin, että kirjoitus olisi voinut olla yhtä hyvin suvakin sanailua: siinä kritisoitiin päätöstä antaa poliisille oikeus tarkastaa "ulkomaalaisen näköisiltä" henkilöllisyystodistukset milloin vain ja huipennuksena ehdotettiin yhtenä vaihtoehtona hihamerkkejä Suomen kansalaisille. Ironia on vaikea laji, mutta onkohan niin, että sitä tulkitaan myös henkilöön liittyvien tekijöiden valossa? Kun henkilöltä odotetaan rasismia, sitä myös nähdään herkemmin. Luonnollista toki, mutta ei silti hyväksyttävää.
Mitä siis sivistyneen median kuluttajan pitäisi itsessään kehittää? Ennakko-odotusten tunnistamista, kyseenalaistavaa mielikuvisusta, ja sitä, mistä paljon puhutaan: katsomista oman kuplan ulkopuolelle. Viimeksi mainittuun suosittelen tätä kirjaa, ainakin kaltaisilleni suvaitsevaiston jäsenille.
