Kun koulussa menee niin kuin Strömsössä

En ole varmaan ainoa, joka on tuskaillut sen kanssa, että oppilaiden pitäisi asettaa työskentelylleen tavoitteita sen sijaan, että ne tulevat annettuina. Nimittäin niiden tavoitteiden pitäisi kuitenkin ilmeisesti olla opetussuunnitelman tavoitteita, sillä niiden suunnassahan opetusta kai annetaan. Opettajan tehtävä: saada oppilaat haluamaan itse niitä asioita, joita aikuiset pitävät tärkeinä tulevaisuutta varten.

Siinä ympäristössä, jossa olen itse opettajana, tämä toki ei ole tavoittamaton päämäärä. Suurin osa oppilaista ajattelee tavoitteenaan työelämää ja ymmärtää sen vaatimuksia. Varsinkin seiska- ja kasiluokkalaisille nämä ovat kuitenkin vielä aika kaukaisia asioita. Olen myös pyytänyt oppilaita keskustelemaan siitä, mitä he haluaisivat oppia niistä aiheista, joita kurssilla on käsiteltävänä. Vaikeahan siihen on vastata, jos ei ole ennakkotietoja.

Olen silti viime aikoina käynyt monia kiinnostavia keskusteluja oppilaiden kanssa tavoitteista ja arvioinnista. Erityisesti arviointimenetelmistä oppilaat ovat väittäneet ja vastaväittäneet toisilleen. Tällä viikolla keskustelu kyllä ylitti kaikki edelliset.

Äänessä oli seiskaluokka, oma valvontaluokkani. Aloittelimme historian kurssia, ja olin esitellyt kurssin tavoitteet: kriittinen lukutaito, syy- ja seuraussuhteiden pohdinta sekä vuosien 1808 - 1918 historian peruskäsitteet. Pyysin oppilaita keskustelemaan ryhmissä siitä, olivatko tavoitteet kiinnostavia, hyödyllisiä ja kohtuullisia. Keskustelun purussa kaksi ensimmäistä ryhmää vastasi suurin piirtein "kyllä", ja kyselin vähän lisää perusteluja.

Kolmas ryhmä ilmoitti keskustelleensa numerotavoitteista. Kysyin oppilaiden kokemuksista historian arvioinnista. Yksi oppilas halusi heti kertoa saaneensa kerran ysin historiasta sillä, että kopioi kaikki muistiinpanot taululta. Tässä oli selvästi kriittinen sävy. Tästä pääsimme juttelemaan, millaisia toiveita heillä oli suoritusten suhteen ja opiskelun suhteen. Joku halusi käydä museoissa ja retkillä, monet myös kertoivat oppineensa parhaiten projekteista.

Neljäs ja viimeinen ryhmä toi kuitenkin keskusteluun vielä uuden näkökulman. He kertoivat keskustelleensa yleisemmällä tasolla siitä, millaisia toiveammatteja heillä oli. Mikä mainioin tilaisuus paitsi liittää historia oppilaiden omiin tavoitteisiin, myös toteuttaa koko koulu ohjaa -periaatetta! Mietime ammatteja, joissa historiasta voisi olla hyötyä. Sanoin myös painokkaasti, että 13-vuotiaana voi huoletta unelmoida mitä vain, koska realismitarkistuksen voi tehdä vaikka lukiossa. Sen jälkeen olikin helppo antaa tehtäväksi kirjoittaa vihkoon ihka omat tavoitteet historian opiskelulle, olisi se sitten joku taitotaso esittelemissäni tavoitteissa, numerotavoite tai etappi omaan toiveammattiin pyrkimiselle. Toiset toki kirjoittivat jotain lyhyttä ja yleispätevää, mutta toiset pohdiskelivat asiaa ajan kanssa.

Joidenkin onnellisten tähtien alla on siis kehittynyt ja päässyt yhteen joukko nuoria, joilla on taitoa ja uskallusta puhua opiskelusta laajemmin kuin esitettyihin kysymyksiin suppeasti vastaten - assosiointia ja terävyyttä. Silloin on helppo olla hyvä opettaja - tai oikeastaan taisin juuri tulla paremmaksi opettajaksi. Sain näiltä teineiltä hyviä ideoita, miten yrittää viedä ajatuksia kiinnostaviin suuntiin muidenkin kanssa.

Jaa jotain 2017

Mietin, mitä tänä vuonna jakaisin. Draamaharjoituksen, jossa kuitenkin käsikirjoitus on pelkkä luuranko sille, mitä itsellä on mielessä ja mitä tositilanteessa voi tapahtua? Itse ottamiani kuvia sisältävän esityksen, johon pitäisi ehkä lisätä tekstiä, jotta sen ymmärtäisi?

Päätin jakaa kolme materiaalia, joissa on tekemistä oppilaille ja joissa hyödynnetään netissä olevaa materiaalia. Kaksi niistä on juuri niitä samoja, joita esittelin edellisessä kirjoituksessani. Tämä on tietysti riski siltä kannalta, että olen käyttänyt näitä Google Suite for Education -ympäristössä, eikä kaikilla ole sitä käytössään. Ja tietysti siltä kannalta, että en voi taata, että ne toimivat kaikilla ryhmillä jne... Mutta eivätköhän nämä ole vähän tyhmiä mietteitä? Kuka voi vaatia takuuta sille, mitä ilmaiseksi saa? Eli olkaa hyvät, tässä linkkejä materiaaleihini! Materiaaleja on käytetty 7. ja 8. luokan historiassa ja uskonnossa.

Diktatuurien aika Euroopassa



Terve uskonnollisuus?


Venäjän yhteiskunta 1800-luvun lopun taiteessa


Olen käyttänyt ideaa muokata samaa Google Slidesia myös 10 käskyn käsittelyssä. Ohjeena oli vain miettiä, mitä käsky koskee ja mitä ongelmia siinä saattaisi olla. Sai myös kommentoida toisten postauksia. Tämä simppeli idea menee kuitenkin jakoon vain näin ilman simppeliä Slides-esitystä.

Hyviä jakamisia kaikille!

Kerimässä historiaa auki ja kiinni

Juhannuksen Hesarissa Sonja Saarikoski kirjoitti historian opettamisesta ja oppimisesta. Vaikka tässä blogissa olen puntaroinut etupäässä uskonnon opetusta sekä yleisiä opettamiseen liittyviä asioita, olen kuitenkin myös historian ja yhteiskuntaopin opettaja. Itse asiassa olen valmistunut historian oppiaineesta sekä maisteriksi että tohtoriksi, joten minun pitäisi olla ensisijaisesti historian opettaja. Se, että olen opettanut enemmän uskontoa kuin historia, että pääsin uskonnon kuntakohtaiseen opetussuunnitelmatyöskentelyyn mukaan jo vuonna 2004 ja että muutamaa vuotta myöhemmin aloitin katsomusaineidne konsultoivana opettajana, ja vielä vähän myöhemmin aloin tutkia uskonnonopetusta, kaikki on vaikuttanut luonnollisesti siihen, että olen enemmän pohtinut uskonnon ja katsomuksen opettamisen problematiikkaa.

Saarikosken kirjoitus historian oppikirjoista ja historianopetuksen tehtävästä kriittisen ajattelun oppimisesta antaa nyt minulle kimmokkeen tähän kirjoitukseen. Se myös osuu aika sopivaan aikaan, sillä juuri ennen juhannusta paketoin töitäni lomalle jäämistä varten - loppuviikon olen vielä EASR:n konferenssissa Helsingissä. Muuten olin päässyt tavoitteisiini: opintoihin liittyvät suoritukset on suoritettu tai palautettu, muuan pitkään kysymysmerkkinä seissyt artikkeli eteni hyvin, ja sain vähän suunniteltua ensi lukuvuoden opetustakin. Nimittäin kun oma opetusnäkemys on murroksessa, ei voi ajatella palaavansa kouluun pyörittämään samoja powerpointteja ja projekteja - vielä sivun mennen sanottuna uusiin tiloihin ja meille uuteen 75-minuuttisten oppituntien järjestelmään. Muutamat edellisenä lukuvuonna kehitetyt systeemit kelpaavat, jotain muokkasin ja jotain uutta kehitin kesäkuussa. Kahdeksannen luokan historia vain jäi kysymysmerkiksi.

Saarikoski kirjoittaa, että hänelle jäi lapsena historia irrallisiksi tapahtumiksi, kuin "joulukuusen koristeiksi", jotka opeteltiin ulkoa. Hän ehdottaa, että historiaa "lähdettäisiin kerimään" siitä, että nykylapsi pystyy ostamaan lähes minkä tahansa eksoottisen hedelmän kaupasta. Vaikka kolumnin päätarkoitus oli käsitellä historian tulkintoja ja esittämistä koulukirjoissa, jo edellä mainitussa katkelmassa on kaksikin historianopetukselle keskeistä haastetta. Syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen on yksi opetussuunnitelmassa mainituista keskeisistä tavoitteista. Tätä luonnollisesti voi tehdä mikro- ja makrotasolla eli yksittäisen tapahtuman selittämisenä tai historian ja nykypäivän yhteyksien, vuosisataisten kehityskulkujen hahmottamisena. Lisäksi se tietysti liittyy siihen historian tulkintaan. Mitä laajempia kehityskulkuja piirretään, sitä enemmän kirjoitetaan tarinaa, tulkitaan, ja jätetään historian akanvirtoja huomiotta.

Toinen on asioiden liittyminen lapsen kokemuspiiriin. Tämä on yleisesti kannatettu pedagoginen lähtökohta, ja ehkä erityisen haastava historianopetuksen kannalta. Yksi puoli sitä liittyy myös oppiaineen perusteluun ja motivointiin. Miksi tätä pitää opiskella? Miten osoittaa, että Pähkinäsaaren rauha tai Julius Caesar liittyvät oppilaan elämään ilman aasinsiltoja tai hämmentämättä oppilasta pahanpäiväisesti.

Olen kyllä miettinyt paljon sitäkin, että historiaa opetettaisiin nykypäivästä taakse päin, lähinnä ajatusleikkinä. On luonnollisesti ongelmallista, että historian opiskelua aloittelevat joutuvat ensin tutustumaan esihistoriaan ja antiikkiin. Toisaalta sellainen esitysjärjestys on loogisin ja ainakin jostain näkökulmasta helpoin omaksua. Ihan lähihistorian opetuksessa kokeilin reilu vuosi sitten sellaista, että oppilaat kuvasivat omasta ympäristöstään ja kodistaan "jälkiä menneisyydestä" (sai ottaa myös kuvakaappauksia uutisista, mutta tätä ei tainnut moni harrastaa). Sen jälkeen muotoilin sieltä parityöaiheita, jotka liittyivät sekä lähimenneisyyden poliittisiin tapahtumiin että elämäntavan muutokseen. Oppilasparien tehtävänä oli aloittaa jostain "jäljestä" ja laatia ensin kysymyksiä ja pohdintoja sisältävä ajatuskartta, joka johdattaisi heidät selvittämään vastauksia niihin kysymyksiin. Tämä osoittautui varsin vaikeaksi tehtäväksi näille kasiluokkalaisille, joiden joukossa kuitenkin oli paljon lahjakkaita ja luovia oppilaita. Lopputulokset olivat ihan kohtuullisia, mutta erityisen vaikea oppilaiden tuntui olevan ymmärtää, mitä virkaa sillä välivaiheella oli, eli miksi he eivät voineet vain pitää esitelmää esimerkiksi aiheesta avaruuden kilpavarustelu.

Saarikoski saattoi tarkoittaa, että "kerijänä" toimisi opettaja. Ongelmana usein on, että pedagogiikassa ehdotetaan erilaisia tiettyyn (reaali)aineeseen sopivia lähestymistapoja tai näkökulmia, mutta ne ovat niin haastavia ja akateemisia, että opettajan (tai oppikirjan) pitäisi esittää ne. Opettajajohtoisuus ei kuitenkaan ole pedagogisesti kovin kovassa huudossa. Ei pidetä kohtuullisena, että oppilaat jaksaisivat kuunnella opettajan valmistamia puheita suurin piirtein viittätoista minuuttia kauemmin, vaan heidän pitäisi saada osallistua ja tehdä itse. Opettajallekin on raskasta pitää niitä puheita, kun oppilaatkin pitävät tällaista vaatimusta kohtuuttomana. Sivun mennen sanottuna nykyiset opetusvelvollisuudet edelleen olettavat, että historian ja uskonnon opettajat vain kerivät asioita auki loputtomilla monologeilla, eivätkä valmistele ja arvioi monimutkaisia projekteja lähdemateriaaleineen ottaen huomioon kunkin oppilaan erityiset oppimistarpeet, kuten toisaalta edellytys olisi. En tarkoita, että pitäisi valita jompi kumpi - opettajajohtoisuus tai oppilaskeskeisyys tai niihin liittyvä näkökulmien akateemisuus, mikä tarkoittaa myös tietynlaista syvällisyyttä, tai oppimisen omakohtaisuus. Tasapainoilua kuitenkin riittää.

Jälkiä menneisyydestä nykyisyydessä riittää, toiset kulttuurisia, toiset teknologisia, taloudellisia tai poliittisia. Olisi aika vaikea valita, mitä jälkiä valita, ja valinta vaikuttaa luonnollisesti lopputulokseen. Yksiä oppilaita puhuttelisivat yhdenlaiset esimerkit, toisia toiset. Ja historiaa olisi syytä keriä myös takaisin kiinni sen osoittamiseksi, mitä muuta nämä samat prosessit ovat vaikuttaneet. Heilurimaista historianopetusta - kuka äänestää sitä?

Sen verran kuitenkin sain aikaiseksi tulevan lukuvuoden opetusta pähkäillessäni, että naputtelin Fronteriin historiallekin tavoitteet ja itsearviointitasot. Aiemmin keväällähän jaoin uskonnon kirkkotiedon kurssiin liittyneet tavoitteet ja tasot. Niiden otsikoiksi tulivat Peruskäsitteet ajanjakson x historiassa, Syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen sekä Kriittinen lukutaito. Jospa siltä pohjalta elokuussa nousisivat vielä konkreettisemmatkin suunnitelmat.