Kirjoitin Katsomukset.fi-blogiin tunnustuksellisuuden määritelmästä. Jaoin sen Twitterissä ja omalla Facebook-seinälläni sillä seurauksella, että useampikin kollega alkoi pyytää, että kirjoittaisin blogikirjoituksen lopussa väläyttämästäni monitunnustuksellisuudesta enemmän.
Tunnustuksellisuudestahan olen tässä blogissa kirjoittanut varsin usein. Monitunnustuksellisuuttakin olen miettinyt jo pidempään, mutta olen kokenut, ettei minulla ole siitä kokemusta eikä teoriaa. Asiaa mietittyäni kuitenkin ymmärsin, että monia valmiita ajatuksia voi punoa yhteen tämän yksinkertaisen ajattelutavan muutoksen avulla. Joten, yleisön pyynnöstä: mitä olisi monitunnustuksellisuus?
Puhuessani monitunnustuksellisuudesta pyrin siis siihen, että tunnustuksellisuus - tunnustuksettomuus-jaottelu korvattaisiinkin yksitunnustuksellisuus - monitunnustuksellisuus-jaolla. Jos luovuttaisiinkin siitä ajatuksesta, että tunnustuksellisuuden ongelmana on sitouttaminen johonkin, ja korvattaisiin se ajatuksella, että ongelmana on sitouttaminen johonkin tiettyyn eli valinnanvapauden puute. Samalla luovuttaisiin siitä ajatuksesta, että tärkeää on pyrkimys neutraaliteen ja korvattaisiin se pyrkimyksellä inklusiivisuuteen ja riittävien vaihtoehtojen tarjoamiseen. Nämä eivät ole missään tapauksessa uusia ajatuksia. Uskonnonopetukselta on vaadittu avoimuutta ja vaihtoehtojen tarjoilua jo pitkään, ja varmasti suurin osa uskonnon opettajista on niitä ammattitaidolla ja intohimolla vaalinut opetuksessaan, niin kaikille yhteisessä kuin uskontokuntajakoisessa opetuksessa. Jos kuitenkin nämä asiat määriteltäisiin neutraaliutta tärkeämmiksi tavoitteiksi, voitaisiin kenties välttää tunnustuksettomaksi mielletyn opetuksen joitain ongelmia. Tällaisia ongelmiahan ovat varovaisuus suhteessa elämyksellisyyteen ja uskonnollisen näkökulman vaientaminen.
Monitunnustuksellinen opetus nojaisi pitkälti oppia uskonnosta -lähestymistapaan. Monitunnustuksellinen opetus ei olettaisi oppilaiden vakaumuksesta tai kuulumisesta mitään, mutta rohkaisisi sekä pohtimaan omaa näkemystä että liittymään olemassa oleviin uskonnollisiin ja uskonnottomiin traditioihin. Monitunnustuksellisuus ei siis pelkästään kehottaisi kuuntelemaan omaa sydäntään, vaan nimeäisi ja esittelisi vaihtoehtoisia kantoja, esimerkiksi erilaisia uskonnottomuuksia tai erilaisia luterilaisuuksia. Niistä puhuttaisiin arvostavasti, mutta myös kiistakysymyksiä käsiteltäisiin. Oppilaita rohkaistaisiin tutustumaan omiin juuriin ja oman perheen tai lähipiirin rakentaviin katsomuksellisiin narratiiveihin.
Monitunnustuksellisessa opetuksessa voitaisiin tutustua hengellisyyden ja henkisyyden erilaisiin muotoihin. Voitaisiin kuunnella musiikkia ja äänimaailmoja, kokea kuvia ja tiloja tai vaikkapa asentoja ja hengitystekniikoita. Tällaiset tilanteet kuitenkin pohjustettaisiin siten, että ne olisivat aidosti vapaaehtoisia ja purettaisiin huolellisesti viestittäen kaikenlaiten tunnereaktioiden hyväksyntää, myös tunnereaktion puutteen.
Monitunnustuksellinen opetus ilman muuta sisältäisi kohtaamisia ja dialogia sekä kriittistä ajattelua. Sellainen opetus todennäköisesti myös edellyttäisi jonkinasteisen luottamussuhteen luomista huoltajiin. Haasteita ja puutteitakin sillä varmasti olisi, niin kuin millä tahansa versiolla. Todellinen erilaisten identiteettien tukeminen edellyttäisi erilaisten perinteiden, niiden lähteiden, historian ja kulttuurin hyvää tuntemusta.
Ehkä selvyyden vuoksi on vielä sanottava, että monitunnustuksellisuus saattaa kuulostaa mallilta, jossa eri katsomuksia edustavia oppilaita on samalla tunnilla. En kuitenkaan puhu mallista vaan luonteesta tai tavoitteesta. Jos uskontokuntajakoiselta opetukselta odotetaan avoimuutta ja sitouttamattomuutta, kuten tilanne Suomessa on, sen voisi mieltää monitunnustukselliseksi. Käytännössä yhdenkin katsomusryhmän sisällä on moninaisuutta. Samalla monitunnustuksellisuus olisi yhteiselle katsomusopetukselle aidosti moniarvoinen pohja.
