Kukkahattutäti vai kuplassa? Mietteitä monikulttuurisuudesta joulujuhlien alla

Viime päivinä olen ajautunut miettimään, olenko kukkahattutäti vai elänkö vain kuplassa. Kukkahattutädillä tarkoitan tässä henkilöä, joka on niinsanotusti liian suvaitsevainen. Hänen ymmärtäväisyytensä erilaisuutta kohtaan menee niin pitkälle, että jotkut tärkeät asiat vaarantuvat. Kuplassa elämisellä viittaan siihen, että minähän sekä asun että työskentelen varsin valkoisella ja keskiluokkaisella alueella. Ajattelisinko toisin, jos työskentelisin monikulttuurisemmassa ympäristössä? Syynä näihin pohdintoihin on se, että olen sattunut tilanteisiin, joissa olen ollut myönteisempi moninaisuutta kohtaan kuin hyvin koulutetut ja arvostamani keskustelukumppanini. Ajattelin tässä pohtia vähän näitä asioita laajemmin ja perustella näkemyksiäni.

Elämme aikaa, jona valmistaudutaan koulujen joulujuhliin. Vielä ei ole yleisönosasto- eikä lehtikirjoittelua näkynyt, mutta ei varmaan mene monta päivää, kun aiheesta taas avaudutaan. Yleensä syyttävällä sormella osoitetaan joko maahanmuuttajia, jotka oletetusti vaativat romuttamaan kaikki perinteet suomalaisen koulun joulusta, tai koulujen henkilökuntaa, joka taipuu liikaa tämän oletetun paineen edessä. Itse sain tällä viikolla puhelun, jossa kysyttiin, onko niin, että Enkeli taivaan -virren kolmannen säkeistön aikana ei ole pakko nousta seisomaan. Vastasin, ettei tällaista pakkoa tietenkään voi olla. Samalla ymmärrän, että voihan se aiheuttaa päänvaivaa kouluilla, miten asia juhlassa hoidetaan. Omassa koulussani jouluevankeliumi kuuluu joulukirkkoon, kun taas joulujuhla on riehakkaampi puurojuhlatyyppinen lukukauden päätösjuhla. Tähän ratkaisuun ei tietääkseni ole päädytty moniarvoisuuden lisääntymisen vuoksi, vaan tuntuu ihan luontevalta varata näille joulun eri puolille omat alueensa. En ajattele, että olisi joku oikea Jeesus-joulu ja sen vastakohtana väärä tonttu-joulu, vaan joulu on rikas kimppu erilaisia perinteitä ja muistoja.

Kaikenkaikkiaan on kuitenkin tosiasia, että suomalaisen koulukulttuurin on sopeuduttava siihen, että luterilainen uskonto ei enää yhdistä kansaa niin kuin ennen. Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että uskonto suljetaan koulutilan ulkopuolelle, vaan ratkaisuja, jotka kunnioittavat erilaisia vakaumuksia. Lisäksi muiden uskontojen kalenteria pitäisi huomioida enemmän, jotta enemmistön oppilaat eivät kasvaisi siihen harhaan, että heidän ympäristössään kaikki hahmottavat ajan samalla tavalla. Olen kuullut ratkaisuista, joissa näitä myös yhdistellään, esimerkiksi joulujuhlassa mainitaan Jeesus myös islamin profeettana ja marianpäivän yhteydessä kerrotaan myös islamin näkemyksestä profeetta Jeesuksen äidistä. Tarinoissahan on aina imua. Tulevaisuudessa uskonnonharjoittaminen tulee todennäköisesti koulussa vähenemään, mutta toivottavasti se ei tarkoita kulttuuriperinnön kaventumista vaan monipuolistumista. Kun lähestymistapa on tutustuttava, avoin ja moninainen, sen ei pitäisi loukata uskonnottomiakaan.

Moninaisuuteen tottuminen koskee muutakin kuin juhlia. Kuulin aivan äskettäin kommentin, jossa puhuja tuntui tarkoittavan, että hänen mielestään suomalaisen koulun islamin opettajan pitäisi olla niin akkulturoitunut, ettei hän enää toivoisi koululta mitään joustamista islamin tapojen suhteen. Saatoin toki tulkita väärin, mutta usein vähemmistöuskontojen tai uskonnottomienkin toiveet huomioon ottamisesta koetaan kyseenalaistamiseksi ja mahdottomien vaatimiseksi. Mielestäni on kuitenkin selvää, että koulun on heijastettava moninaistuvaa yhteiskuntaa, eikä muutos voi tapahtua enemmistön ehdoilla. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta erilaisten vaatimusten ja toivomusten esittämistä on yksinkertaisesti opittava ottamaan vastaan.

Moninaisuus koskee myös tapoja opettaa uskontoa. Uskonnonopetuksesta on nyt keskusteltu paljon. Esimerkiksi viimeviikkoinen A-Streamin keskustelu oli varsin tasokas, keskustelijat olivat maltillisia ja ilmeisen perehtyneitä kenttään. Keskeinen käsite, joka keskustelussa toistuu, on tunnustuksellisuus, jolla nähdäkseni halutaan kuvata sitä, missä määrin opetus tavoittelee oppilaiden uskonnollisen sitoutumisen ja aktiivisuuden lisäämistä. Mitä se sitten käytännössä on, sitä haluaisin kovasti tietää henkilönä, jonka velvollisuuksiin kuuluu ohjata oman uskonnon opettajia, myös vasta-alkajia, epäpäteviä ja sijaisia. Opetussuunnitelma tai lait ja asetukset eivät anna juuri mitään välineitä tähän, sen sanon hyvin painokkaasti. Opettajallahan on varsin vapaat kädet toteuttaa opetussuunnitelmaa.

Mitä itse sanoisitte, mitä oppitunneilla ei saa ja saa tehdä, jotta ei opettaisi "liian tunnustuksellisesti"? Tavallinen määritelmä on, että opetus ei sisällä uskonnon harjoittamista, mutta silloinkin jää vielä aika paljon sijaa sitouttavalle kielenkäytölle. Miten sitten määritellään puhetavaksi, joka asettaa uskonnollisen aktiivisuuden normiksi? Äskettäin minulta kysyttiin, epäröiden tosin, eikö ole niin, että uskonnonopettaja ei nykyään saisi kertoa, uskooko itse Jumalaan. Eikö olisi hieman erikoinen tilanne, että oppilaita kannustettaisiin kaikin keinoin ottamaan kantaa (koska syvällinen pohdinta auttaa oppimaan), mutta opettaja itse salaisi omat kantansa visusti? Tämä on hyvä esimerkki siitä, että pyrkiminen neutraaliuteen lakkaa jossain vaiheessa edistämästä oppimista.

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että hyvä opettaja voi olla monenlainen. Hyvää opettamista on muukin kuin se tapa, jolla itse teen asioita. Konsultoivana opettajana toimiminen ja oman uskonnon opetuksen tutkiminen ovat tutustuttaneet minut myös moniin eri näkökulmiin tunnustuksellisuuteen ja vaikkapa fundamentalismiin. Vivahteita on niin monia ja asiat voi tehdä niin monilla eri tyyleillä. Rukousta ja muita uskonnonharjoittamiseen kuuluvia asioita voi käyttää havainnollistamassa opetussuunnitelman mukaisia sisältöjä. Opettajalla voi olla vahva toive oppilaiden kääntymisestä, mutta ei se tarkoita, että opetus olisi pelkkää herätyssaarnaa. Myös oppilaat vaikuttavat tunnin ilmapiiriin. Joskus oppilaat kuorossa kyselevät, miten he eläisivät oikein, joskus vastarintaa ilmaistaan ääneen tai passiivisesti, vaikkei mitään käännyttämisen tarkoitusta ole. Toivon kyllä, että seuraava opetussuunnitelma linjaisi tarkemmin opetuksen henkeä ja esimerkiksi velvoittaisi pitämään esillä liberaaleja uskontulkintoja, mutta toisaalta en toivo, että uskonnonopetusta survottaisiin liiaksi tiettyyn maallis-liberaaliin muottiin.

Niin, olenko kukkahattutäti eli vaarantaako toivomani moninaisuuden salliminen perinteemme ja kansallisen yhtenäisyyden, ihmisoikeudet ja lopulta demokratian? Vai olenko kuplassa, enkä itse asiassa ymmärrä, kuinka mahdotonta olisi lisätä moninaisuuden näkkymistä koulussa? Voi olla, mutta ainakin olen nähnyt vaivaa ymmärtääkseni jotain muutakin kuin valkoista, keskiluokkaista todellisuutta.

Rakenneuudistus uskonnonopetuksessa

Suomen hallitus paikkaa kestävyysvajetta, ja ministeriöt ovat keksineet kohteita, joissa kuntien velvoitteita voisi poistaa tai vähentää. Yksi niistä kohdistuisi uskonnonopetukseen, sillä säästölistalla on nyt kohta, jonka mukaan kuntien velvoitetta järjestää  oman uskonnon opetusta rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluville ollaan muuttamassa siten, että entisen kolmen sijasta opetusta pitäisi pyytää kymmenen oppilaan vanhempien. Uudistuksen aikataulu jää nähtäväksi, sillä kuntien velvoitteiden karsimisesta hallitus aikoo käynnistää vuosina 2015-16 kokeilun, jonka perusteella tehdään lopulliset päätökset. Kiinnostavaa on nähdä, hankkiutuuko Espoo näiden kokeilukuntien joukkoon.

Numerona kymmenen on siinä mielessä paljon, että isompaa ryhmää on vaadittu viimeksi ennen vuotta 1957, jolloin oppilasmäärävaatimus laskettiin 20:stä viiteen. Vertailu on kuitenkin harhaanjohtava, sillä vuoteen 1990-luvulle asti vaatimus oli koulukohtainen, sittemin opetuksen järjestäjäkohtainen, mikä merkitsee useimmiten kuntaa. Tasa-arvonäkökulmasta muutos on kuitenkin suuri muutos huonompaan, sillä ortodoksisen uskonnon ja et:n (sekä luterilaisen uskonnon, mikäli opetuksen järjestäjän alueella he olisivat vähemmistössä) järjestämisen perusteena säilyy vanha kolme oppilasta. Kun moniarvoistuvassa ja moninaistuvassa Suomessa muuten pyritään uskontojen kohtelussa kehittämään tasapuolisuutta, päätös olisi merkittävä poikkeama.

Uudistuksella on laskettu säästettävän julkista rahaa kolme miljoonaa euroa. Tämä tuntuu erittäin isolta summalta. Jos siis leikkuri kohdistuu uskontoaineisiin, joissa on jossain kunnassa 3 - 9 oppilasta, vuosiviikkotuntimäärän säästö ei voi olla paljon enempää kuin 1 - 10, josta 10 % olisi leikannut jo vuonna 2016 voimaan astuva uusi tuntijako, joka pudottaa tuntimäärää yhdellä tunnilla.

Tietenkin pitää ottaa huomioon se, että opetusryhmän perustamiseen edellytetään, että opetusta pyytävät oppilaat ovat rekisteröityneen uskonnollisen yhdyskunnan jäseniä. Yhdyskuntaan kuulumattomat ovat sitten halutessaan voineet tulla mukaan jo aloitettuun uskonnonopetukseen. Ehkä uudistus toteutettaisiin siten, että kaikilta nyt opetukseen osallistuvilta oppilailta pyydettäisiin todistukset jäsenyydestä. Tällöin lakkautus voisi koskea joitain uskontoaineita, joissa on enemmänkin kuin 10 oppilasta, mikäli vain pieni osa heistä kuuluu yhteisöön. Toisaalta pianhan he niihin liittyvät, mikäli kodit ovat tyytyväisiä opetukseen.

Tällainen toimenpide tekisi pakottaisi myös ratkaisemaan erään kysymyksen, jota olen pitkään ihmetellyt mutta jota ei ole käytännössä tullut vastaan. Tähän asti ohjeena on ollut, että jossain katsomusaineessa jo aloittaneet saavat jatkaa peruskoulun loppuun opetuksessa. Olen miettinyt, mitä tämä merkitsee käytännössä. Jos jossain uskonnossa oppilasmäärä vähenisi yhteen (tai jatkossa kenties kahdeksaan), saisiko ryhmään tulla mukaan yksi oppilas? Entä onko näillä tässä vaiheessa mukaan tulleilla jälleen oikeus jatkaa oman uskontonsa opetuksessa peruskoulunsa loppuun? Eli loppuuko tämän säännön mukaan kerran aloitetun uskonnon opetus kunnassa koskaan elleivät oppilaat lopu kokonaan? Tähän tarvitaan yksiselitteiset säädökset, joiden samalla pitäisi olla jotenkin oikeudenmukaiset.

Uskonnonopetus toki herättää intohimoja suuntaan ja toiseen. Moni olisi halunnut nähdä radikaalimman leikkauksen oman uskonnon opetuksessa. Olen kuullut myös toisenlaisia ehdotuksia pienten uskontoaineiden määrän lisääntymisen salpaamiseksi. Mitä uskonnonopetukselle pitäisi tehdä on oman kirjoitelmansa aihe, enkä taida olla valmis sellaista kirjoittamaan. Sen kuitenkin tiedän, että Suomessa kymmenet oman uskonnon opettajat tekevät vaihtelevissa oloissa ja moninaisissa vaatimuksissa hyvää työtä uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvien nuorten uskonnollisen lukutaidon lisäämisessä, kotouttamisessa, kasvattamisessa rauhaan ja vuoropuheluun, jopa voimaannuttamisessa. Tiedän myös että näille suurelle osalle näistä lapsista ja nuorista oman uskonnon opetuksen järjestäminen on merkki suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta ja hyväksynnästä heidän kulttuuriaan ja arvojaan kohtaan.