Ääripään älähdys

Viime aikoina on aina välillä käynyt niin kuin entiselle koiralle eli on tehnyt mieli älähtää. Kyseinen sananlasku antaa toki ymmärtää, että ei kannattaisi älähtää, jottei tulisi paljastaneeksi olleensa arvostelun kohde. Vaikka voisikin kiistää olevansa kritiikon kohde, tunnen, että se on ollut epäoikeudenmukaista ja haluan korjata sitä.

Kyse on etupäässä parista kannanotosta, joissa valitellaan maahanmuuttokeskustelun kärjistymistä ja keskitien argumenttien puuttumista. Olen itsekin puhunut tässä taannoin ääripäiden välillä välittämisen tärkeydestä. Parissa kuukaudessa on kuitenkin tapahtunut paljon ja keskustelun painopiste on muuttunut. Rasistisen vihapuheen tai hysteerisesti maahanmuuttoa vastustavan pelkopuheen vastapooliksi sellaisen puheen, jossa noita puhujia pilkataan vihapuheen tyyppisellä aggressiivisella kielellä. Siksi minua jollain tavalla loukkaa se, että vastapooliksi asetetaan esimerkiksi ne, jotka sanovat rasisteja rasisteiksi, kuten tehtiin Pohjolan Sanomissa, tai se, että toivotetaan maahanmuuttajat tervetulleiksi, kuten Suomen Kuvalehden Näkökulmassa. Näissä kirjoituksissa oli lisäksi muunkinlaisia näkökulmia, eli ne kieltämättä edustavat sitä tervetullutta ääripäiden välissä olevaa kirjoittelua. Haluan kuitenkin vähän puida noita heittoja.

Tässä on varmaan käynyt vähän niin, että viestintä on - niin kuin tavallisesti käy - epäonnistunut. Tarkoitan sitä, että kun humaaneja näkökulmia puolustava kansanosa vastaa maahanmuuttopelkoisten väittämiin, syntyy sellainen käsitys, että mitään ongelmia ei nähtäisi. Hyvä esimerkki on Finland says welcome -tapahtuma viime viikonloppuna. Tarkoitus oli varmasti järjestää jotain positiivista tähän synkkien uutisten aikaan sekä - huomatkaa! - ketään vastaan suuntautumaton tapahtuma. En kuitenkaan ihmettelisi, jos se näytti maahanmuuttopelkoisten ihmisten silmissä siltä, että sinisilmäinen suvaitsevaisto kuvittelee, että monikulttuurisuus on loppumaton sunnuntaipiknik, joten lisää ihmisiä kannattaa oikein houkutella tänne. Kun koko ajan ei haluta synkistellä ja syyllistää, jää sanomatta se, että vieraanvaraisuuden korostaminen liittyy tähän tilanteeseen, jossa ihmisten eläminen kodeissaan on tullut mahdottomaksi, minkä jälkeen he ovat saaneet osakseen jo liikaa tylyä kohtelua. Emme pidä sitä inhimillisenä. Totta kai olisi parempi, jos kaikki voisivat elää omissa kodeissaan.

Rasistiksi syyttämisestä sen sijaan on tullut aivan hirvittävä loukkaus. Ihmeellistä on se, että se loukkaa myös niitä, jotka ovat suorastaan ylpeitä rasistisista mielipiteistään. En tiedä, olisiko parempi sanoa "tuo ajattelu on rasistista" kuin että "nyt olet rasisisti". Silloin ainakin yrittäisi viestittää, että vaikka toisella on joitain kyseenalaisia ajatuksia, hänellä voi silti monia hyviä ominaisuuksia, esimerkiksi hyvä vanhempi, tehokas työntekijä tai säästäväinen taloudenpitäjä, mitä kukakin nyt arvostaa. En oikeastaan tosin usko, että siitä olisi apua, sillä toisen loukkaamiseen ei oikeastaan tarvitse käyttää edes sanaa "rasistinen". Silti olen sitä mieltä, että rasismista pitäisi puhua. Rasismia pitää sanoa rasismiksi juuri nyt, kun rasistinen puhe tuntuu muuttuvan normaaliksi.

On varmaan niin, että moni ihminen vaalii itsestään suvaitsevaista käsitystä. Sillä vain voi olla niin monia ulottuvuuksia, joista sitten joku on sokea kohta. (Esimerkiksi voisi pohtia tapausta, jossa ihminen ilmoittaa suvaitsevansa kaikkea paitsi suvaitsemattomuutta.) Esimerkiksi usein kuulee, että ihminen perustelee, ettei hän voi olla rasisti, koska hänellä on monia ulkomaalaistaustaisia ystäviä. Ilman muuta silloinkin voi olla rasisti. Ihminen hyväksyy ystävänsä - eihän siinä ole mitään erikoista. Samalla ihminen voi aivan hyvin ylläpitää mielessään johonkin toiseen kansallisuuteen liittyviä ennakkoluuloja tai yleistyksiä. Itse asiassa varmasti jokaisella on ihmisryhmiin liittyviä ennakkoluuloja tai yleistäviä ajattelutapoja. Ero onkin siinä, tiedostaako ja tunnustaako ne.

Sosiaalisessa mediassa on erityisesti viime aikoina kiertänyt hellyyttäviä kuvia erivärisistä lapsista tekstillä, jossa väitetään, että kukaan ei synny rasistiksi, vaan viha opitaan. En usko siihen. Lasten kanssa on ihan sama juttu. Jos erivärisen lapsen kanssa leikit sujuvat, ei ole mitään ongelmaa. Jos leikit eivät suju, lapsikin laittaa sen helposti toisen kielen tai pahimmillaan ihonvärin syyksi. Aikuinen yleistää joskus yhdestä, helposti kahdesta ja kolmesta tapauksesta jo todennäköisesti. Ehkä yleistykset ovat meille välttämätön keino luoda järjestystä maailmaan. Siksi rasismi voitetaan vain, jos tämä tiedostetaan ja sitä vastaan tietoisesti taistellaan. Ennakkoluulonsa voi jättää sanomatta ääneen ja pyrkiä kohtelemaan kaikkia samalla tavalla.

Vihapuhe ahdistaa ihan kamalasti. Sitä - eri tasoisena - suolletaan nykyään sekä nimimerkkien suojista että reteästi omalla nimellä. Ja kuten sanottu, kumpikin ääripää syyllistyy siihen, joskin maahanmuuttomyönteinen puoli kyllä vähemmän. Sen suurin ongelma on, että se luo uhkakuvia, jotka levittävät tunnetta, että olemme jotenkin uhattuna. Osa varmaan viestitää ihan aidosta pelosta ja huolestuneisuudestaan, mutta surullista on, että jotenkin näitä ei tunnu tavoittavan kaikki se viestintä, joka tosiasioilla koettaa vähentää niitä - usein kansallisuuksiin liittyviin yleistyksiin perustuvia eli rasistisia - pelkoja. Itsensä on niin helppo ympäröidä äänillä, jotka vahvistavat pelkoja tosiasioiden sijaan. Osa peloista on tietenkin muunlaisia. Ennen minullakin oli tapana naureskella sille, että maahanmuuttajien vika on sekä se, että he elävät sosiaalituilla, että se, että he tekevät töitä. Nyttemmin olen alkanut ymmärtää, että kyse on vain saman kolikon kahdesta puolesta. Maahanmuuttajatulva ymmärrettävästi näyttää lisäävän kilpailua niukkuudesta, oli kyse sitten työtilaisuuksista tai tukirahoista.

Kolmas minua ärsyttävä strategia arvostella suvaitsevaistoa on syyttäminen sinisilmäisyydestä. Se taas liittyy laajempi kysymys hyvän tekemisen dilemmoista. Ehkäpä palaan asiaan myöhemmin tai sitten jätän asian fiksummille.

Kiitos ja anteeksi, katsomusaloite!

Johtuen siitä, että muuan fb-ystäväni esiintyi "viikon kannattajana" Katsomusaloitteen fb-sivuilla, tulin nähneeni tämän julkaisun. En nyt todellakaan aio revitellä sitä mitenkään pilkallisesti, vaan hänen perustelunsa toimi kimmokkeena ajatuskululle, jonka ajattelin jakaa kanssanne, vaikka sen perusteella ei olekaan tarkoitus ottaa kantaa suuntaan eikä toiseen.

Monet lukijat varmaan miettivät, mihin leiriin tutkijankutkaa poteva opettaja kuuluu. Nyt on niin, että niin kauan kuin olen nykyisessä tehtävässäni konsultoivana opettajana, jonka velvollisuuksiin kuuluu koordinoida ja ohjata pienryhmäisten uskontojen opetusta, en tule koskaan kannattamaan oman uskonnon mallista luopumista. En ehkä sen jälkeenkään, tunnesiteen vuoksi. En yksinkertaisesti voi tehdä kyseisten uskontojen opettajille sitä, että julistaisin heidän työnsä olevan turhaa. Jos asiasta demokraattisesti päätetään, kuten hyvinkin voi käydä tällä tai jollain tulevalla vaalikaudella, olen kyllä mukana tekemässä uudesta oppiaineesta parasta mahdollista. Tässä työssä on nähnyt erityisesti vähemmistöjen erityiskysymyksiä, toisaalta olen lukenut myös kirjallisuutta esimerkiksi Ruotsin ja Britannian käytännön kokemuksista, joten on kertynyt aika paljon ideoita siitä, mitä pitäisi ottaa huomioon. Tämä ei tosin tarkoita sitä, että julistautuisin henkilöksi, jonka johdolla vältettäisiin kaikki kompastuskivet. Tässä työssä on tajunnut myös sen, ettei toisista uskonnoista tiedä ollenkaan riittävästi.

Näin siis totesi Katsomusaloitteen viikon kannattaja Nasti, luokanopettaja Espoosta: "Minulle tärkein syy siirtyä kaikille yhteiseen katsomusaineeseen ovat lapsen oikeudet. Luokanopettajalle opetuskokonaisuuksien rakentaminen on jokaviikkoinen murheenkryyni, koska yksi aine jää aina kaiken ulkopuolelle. Sydän särkyy, kun kulttuurisilta taustoiltaan massasta eroavat lähetetään pois luokasta kun keskustelun aiheena on "anteeksi" ja "kiitos".” Hienosti kiteytetty kannanotto. Ensimmäisenä siitä tulee mieleen, että uskonnonopetus on muutakin kuin tapakasvatusta ja tapakasvatusta tulisi tietenkin antaa kaikissa oppiaineissa. Nimenomaan eheyttävien opetuskokonaisuuksien rakentamisen kannalta ymmärrettävästi on kuitenkin vaikeaa, että vähemmistöuskontojen opettajilta ei voi pyytää, että heillä olisi samat kokonaisuudet menossa. Heillähän on ryhmissään oppilaita yleensä monilta eri luokka-asteilta. Mieleeni tulee myös se, että olen välillä leikitellyt ajatuksella, että mitä jos katsomusaineita ei integroitaisikaan ensisijaisesti koulutuspolun loppupäässä eli yläkoulussa tai lukiossa vaan alkupäässä (kuten esikoulussa periaatteessa jo tehdään). Olen ajatellut, että opettajan olisi paljon helpompi omaksua alaluokilla opetettavat perusperiaatteet kuin yläluokilla tarvittavat viittaukset pyhiin teksteihin. Erilaisiin koulukuntiin, suuntauksiin, paikallisiin käytäntöihin sivunmennen sanottuna voi tosin törmätä millä tahansa tasolla, ja se on hyviin haastavaa.

Aloin sitten miettiä, millainen olisi katsomusaineiden yhteinen oppitunti aiheesta "Kiitos ja anteeksi". Ensiksi ehkä oppilaat saisivat kertoa kokemuksistaan kiittämisestä, anteeksi pyytämisestä ja anteeksi saamisesta. Sitten voitaisiin todeta esimerkiksi näin: "Kristityt ja muslimit kohtelevat toisia kauniisti, koska Jumala on käskenyt niin, buddhalaiset, koska pitää olla myötätuntoinen ja uskonnottomat koska olisihan se nyt vain aika kamalaa elää yhdessä, jos toisista ei välitettäisi." Käsittely voisi jatkua: "Kristityt kiittävät myös Jumalaa, koska hän on luonut kaiken ja pitää ihmisistä huolta. Muslimit tekevät samoin. Buddhalaiset... tästäpä pitäisi ottaa selvää... Uskonnottomat / sekulaarit humanistit eivät kiitä Jumalaa, koska ruoka tulee pellosta ja ihmisten pitää itse älytä olla pilaamatta luontoa, jotta ruokaa saadaan jatkossakin." Tai näin: "Kristityt myös pyytävät tekojaan anteeksi Jumalalta, koska Jumala ei halua, että me olemme pahoja toisille. Jumala myös antaa anteeksi Jeesuksen tähden. Muslimit... pitääpä ottaa selvää, missä muodossa muslimit pyytävät anteeksi, mutta varmaan pyytävät, koska Jumala on heille armelias armahtaja. Jeesuksella ei ole heille mitään tekemistä anteeksiannon kanssa. Buddhalaiset taas uskovat karman lakiin, mutta mitähän uskaltaisi sanoa anteeksipyynnöstä? Uskonnottomat eivät pyydä anteeksi Jumalalta, koska jos sinä haukut kaveria, vain kaveri voi antaa anteeksi."

Esimerkit ovat toki kärjistettyjä, mutta ehkä tulee vähän ymmärrettävämmäksi se joidenkin vanhempien huoli (joka vanhastaan on ollut nykyjärjestelmän perustelu), että lapsia pitäisi kouluopetuksessa varjella liian varhaisilta ristiriidoilta kotikasvatuksen kanssa. Minusta tuntuisi aika todennäköiseltä, että maagiseen ajatteluun taipuvainen lapsi tarttuisi noista tarjotuista ajatusmalleista jumalauskoon ja naturalistiseen ajatteluun taipuvainen uskonnottomaan. Ehkä itse olen sitä mieltä, että koti varustakoon lastaan näissä kysymyksissä haluamaansa suuntaan kouluopetuksen vastapainoksi, mikäli katsoo sen tarpeelliseksi, mutta tämän esimerkin valossa on helpompi nähdä mahdolliseksi se, että lapsi ajautuu koulussa erilleen kodin vakaumuksesta.

Lisäksi tulee hyvin esiin se, miten paljon perustietoja enemmän toisista katsomuksista pitäisi oikeastaan tietää. Opettaja ja oppilaat nojaavat pitkälti oppikirjaan ja opettajan oppaisiin tuntikokonaisuuksien rakentelussa. Yhteisen katsomusaineen toteutuessa oppimateriaalien olisi uudistuttava perusteellisesti ja nopeasti. Kaupalliset oppimateriaalikustantajat eivät välttämättä ole sitoutuneet tällaiseen kehitystyöhön. Alakoulun luterilainen uskonto on jo nyt jäämässä kahden kirjasarjan valikoiman varaan, mikä viittaa siihen, että aineen oppimateriaaleja ei pidetä kovin tuottoisana bisneksenä. Yläkoulussa jostain syystä on selvästi enemmän kilpailua.

Vaikka huolet ovat vakavia, on tietenkin muistettava, että monet muut yhteiskunnat ovat selvinneet siirtymästä yhteiseen katsomusaineeseen jollakin tavalla. Jos "Kiitos ja anteeksi" ei tulisikaan toimimaan parhaana mahdollisena (sehän on aika kristinuskokeskeinen jäsennystapa) lähtökohtana yhteiselle tunnille, oppilaiden omaan elämään liittyviä sopivampia aiheita todennäköisesti riittää. Tärkeää kuitenkin olisi, että uskonto voitaisiin liittää isompiin kokonaisuuksiin ja myös oppilaiden omiin kokemuksiin, eikä ainoastaan ulkokohtaisella tavalla tai sivuhuomautuksena.