Tässä blogissa on vallinnut hiljaisuus, mutta olen pari blogikirjoitusta julkaissut hankkeemme Kulttuuri- ja katsomussensitiivistä opetusta ja ohjausta kehittämässä sivuilla. Hankkeemme, josta arjessa puhumme nimellä KuKaS, onkin edistynyt mukavasti, ja olen nauttinut olostani. Monet yhteistyökuvioista ovat osoittautuneet mutkattomiksi ja samalla hedelmällisiksi: ollaan oltu samoilla linjoilla tärkeistä kysymyksistä ja löydetty toisiaan täydentävää osaamista. Olen saanut tehdä tutkimusta eli olen käynyt haastattelemassa opettajia ja paria rehtoria, mikä on lisännyt ymmärrystäni. Harhailu teorioiden ja metodien maailmassa, joka joskus tuntuu tuottavan vain hieman epämukavia yhdistelmiä, tuntuu tällä kertaa tuottavan jotain ihan kestävää.
Vaikka KuKaS-hankkeen blogissa olen kirjoittanut pohdintojani melko avoimesti, ajattelin pitää hengissä tämänkin blogini ja kirjoittaa täällä ehkä keskeneräisempiä ajatuksia ja tarvittaessa tietysti myös muista aihepiireistä kuin kulttuuri- ja katsomussensitiivisyydestä tai konkreettisesta hankkeestamme.
Tänään aion kertoa lyhyen välähdyksenomaisen oivalluksen, jonka koin toissapäivänä. Luin kirjasta Who learns what from cases and how? artikkelia, jossa kerrottiin projektista, jossa koottiin eri etnisyyksiä edustavilta yhdysvaltalaisnuorilta elämäntarinoita ja koulukokemuksia. Yksi artikkelissa käsitellyistä nuorista oli "Vanessa", jolla oli eurooppalaiset juuret. Hän ei halunnut määritellä itseään valkoiseksi "koska sillä ei ole minulle väliä", mutta samalla hän oli tietoinen tai juuri tullut tietoiseksi etuoikeutetusta asemastaan, ja hän oli jonkin verran ahdistunut siitä. Tämä laukaisi minussa jonkinlaisen itsereflektion. Itse kyllä määrittelisin itseni valkoiseksi ja olen samaten tietoinen siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa pääsen helpommalla kuin joku, joka käyttää huivia tai jonka nimi on Fatima. Ehdin kuitenkin ajatella, että eihän kuitenkaan suomalaisessa koulujärjestelmässä ole samanlaista rakenteellista syrjintää kuin Yhdysvalloissa.
Ajattelin tietysti täpötäysiä, huonosti varusteltuja mustien kouluja ja hienoja valkoisten kouluja, ajattelin myös erilaisia opettajien ennakkoluuloja, joista kuulee joskus todisteita. Sitten ajattelin omia kokemuksiani suomalaisesta koulusta, josta tunnen varmasti sen parhaat puolet, ja se näyttäytyy tasa- ja moniarvoisena. Tulokset kuitenkin puhuvat toista kieltä. Jotain täytyy olla jossain pielessä, kun erityisesti Euroopan ulkopuolelta tulevat ensimmäisen mutta myös toisen polven maahanmuuttajat tuntuvat syrjäytyvän sekä koulutuksesta että työelämästä.
PISA-tulosten mukaan Suomessa on suurempi ero kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten oppilaiden välillä kuin monissa muissa OECD-maissa. Osaamiseroista todistaa myös Valtiontalouden tarkastusviraston teettämä selvitys, joka myös paljastaa, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat saavat parempia numeroita kuin heidän osaamisensa edellyttäisi eli suomalainen koulu pyrkii integroimaan oppilaita ymmärtäväisellä arvioinnilla. Menetelmistä, jotka auttaisivat maahanmuuttajataustaisia oppilaita oikeasti oppimaan, on tehty myös selvitys, joka suosittaa maahanmuuttajaoppilaiden entistä eksplisiittisempää huomioimista ja kielitietoisen opetuksen laajentamista. Lopulta nimittäin kielitaidon puutteet hankaloittavat maahanmuuttajataustaisia nuoria pääsemästä korkea-asteelle.
Ei ole varmasti järkevää alkaa etsiä syyllisiä, vaan alkaa toteuttaa keinoja erojen pienentämiseksi. Moninaisuus on tullut jäädäkseen, ja se muuttaa opettajuutta ainakin jonkin verran. Suomalainen koulutus on syytä palauttaa sellaiseksi tasa-arvon tukijaksi, jota se on ollut - ja tämä tietysti koskee kaikkea koulutuksellista tasa-arvoa eli myös sosiaalista ja alueellista.
