torstai 31. joulukuuta 2015

Uuden vuoden ajatuksia

Uuden vuoden kunniaksi blogi on saanut uuden ulkoasun - vihdoinkin! Vuoden vaihteessa sitä myös miettii mennyttä ja tulevaa.

Suunnilleen puolet menneestä vuodesta kului opintovapaan merkeissä, samoin alkupuolisko tulevasta. Opintovapaa on ollut todella mukavaa aikaa. Innostavuus ja stressaavuus on ollut aika lailla tasapainossa. Loppuvuodesta tosin alkoi vähän kalvaa sosiaalisten kontaktien puute. Alkoi tuntua, että ehkä tämän vuoden jälkeen voisi taas olla ihan mukava palata töihin.

Lupaukseni tai toiveeni tulevalle vuodelle onkin se, että pyrkisin pitämään myös työmaalla palkitsevuuden ja paineet paremmin tasapainossa. Tutkijankutkalle luulisi nyt olevan joksikin aikaa helpotusta, kun tämän oointovuoden aikana kerättävästä materiaalista lienee kirjoitettavaa vielä useammaksi artikkeliksi. Välillä mietin, onko kyseessä oikeastaan kirjoittamisen kutka. Tämä blogi kyllä helpottaa, mutta ei yksinään riitä. Nyt on kuitenkin työn alla myös oppikirja. Aika näyttää, tyydyttääkö sen parissa työskentely luovan työn ja teoreettisen pohdinnan tarvetta. Oppimateriaalissahan pitäisi pystyä muuttamaan ideaalit käytännöksi, tai ainakin käytännön tueksi ja ohjaukseksi. Toisaalta pitäisi pystyä kirjoittamaan nuoria kiinnostavasti ja ennen kaikkea ymmärrettävästi. Huomaan, että se vaatii tieteellisen kirjoittamisen jälkeen vähän hakemista.

Joka tapauksessa toivotan kaikille lukijoille innostavien haasteiden täyttämää vuotta 2016!

torstai 3. joulukuuta 2015

Häiritsevää kirjallisuutta: koulun kehittäminen ja kulttuurierot

Joskus kirjallisuus kolahtaa, ja tarkoitan nyt tieteellistä tekstiä. Luonnollisesti se kolahtaa erityisesti silloin, kun on etsinyt vastausta johonkin kysymykseen tai jotain kehikkoa, josta tarkastella jotain asiaa. Minulle kävi näin viime viikolla.

Luin kirjasta Handbook of Socialization luvun, jonka sisältämän tiedon pitäisi olla paljon laajemmassa tiedossa ja käytössä. Luvun nimi oli "Do Roots and Wings Complement or Oppose One Another? The Socialization of Relatedness and Autonomy in Cultural Context" ja sen olivat kirjoittaneet Fred Rothbaum ja Gisela Trommsdorff vuonna 2006, siis jo lähes yhdeksän vuotta sitten.

Kirjoitus perustuu varsin laajasti käyttökelpoisena pidettyyn tapaan jaotella kulttuureita individualistisiin ja kollektiivisiin. Individualistisissa yhteiskunnissa tämän jaottelun mukaan ihmisten väliset suhteet ovat väljiä, eikä kenenkään odoteta pitävän huolta muista kuin itsestään ja lähimmästä perheestään. Kollektiivisissa yhteiskunnissa on paljon tiiviitä ryhmiä, joille yksilöt ovat uskollisia ja joilta ne saavat suojelua kaikissa elämän vaiheissa. Rothmann ja Trommsdorff tarkastelevat niiden välistä eroa, joka liittyy omaehtoisuuteen (autonomy) ja yhteisöllisyyteen (relatedness). Individualistiset (pääasiassa länsimaiset) yhteiskunnat korostavat omaehtoisuutta eli yksilön itsenäisyyttä ja valinnanvapautta. Ei-länsimaiset yhteiskunnat ovatkin yleensä kollektiivisia, ja niissä korostetaan yhteisöllisyyttä. 

Kulttuurierot näkyvät jo lapsuudessa. Rothbaum ja Trommsdorff kokoavat tutkimustuloksia, joiden mukaan individualististen kulttuurien lapset arvostavat itsenäisyyttä ja vapaaehtoisuutta enemmän ja vanhempien auktoriteettia ja velvollisuuksia vähemmän kuin kollektivististen kulttuurien lapset. Tämä heijastuu myös siihen, opitaanko paremmin, jos saadaan itse tehdä valintoja vai jos vanhemmat tai ystävät tekevät valinnat. Mielestäni se on hyvin kiinnostava havainto nykytilanteessa, jossa oppilaan valinnat ja kiinnostus ollaan nostamassa entistä vahvemmin opetuksen keskiöön, ainakin ihanteissa!

Ero näyttäisi syntyvän kasvatuksessa, ja täytyy sanoa että tässä vaiheessa tekstin lukeminen herätti aika vahvoja tunteita minussa kasvattajana. Länsimaalaisissa kulttuureissa lapsia rohkaistaan jo pienestä pitäen itsensä ilmaisemiseen, itsenäisiin valintoihin ja itsehallintaan. Isompina heidän odotetaan huolehtivan omista tavaroistaan ja löytävän oman paikkansa maailmassa. Ei-länsimaalaisssa kulttuureissa sen sijaan pikkulapsia pidetään paljon lähellä, heitä lohdutellaan ja pidetään riippuvaisina vanhemmistaan. Isompina heille annetaan tehtäväksi huolehtia jostain koko perhettä hyödyttävästä tehtävästä, jopa pienempien sisarusten kasvattamisesta, ja heidän odotetaan asettavan ryhmän valinnat omien tavoitteidensa edelle. Vanhemmuuden ideaali länsimaissa on autoritatiivinen eli kuunteleva kun taas niiden ulkopuolella autoritäärinen eli ehdotonta tottelemista vaativa. 

Yhteisöllisyyttä ei kuitenkaan puutu individualistisista kulttuureistakaan. Rothbaum ja Trommsdorff ehdottavat, että kyse on siitä, että yhteisöllisyyttä on kahdenlaista. Kaksi yhteisöllisyyden mallia he lainaavat Toshio Yamagishiltä. Individualistisissa kulttuureissa se perustuu luottamukseen (trust), vapaaehtoiseen sitoutumiseen toisiin ihmisiin. Näin autonomia korostuu yhteisöllisyyden sisällä. Kollektiivisisssa kulttuureissa korostetaan velvollisuuteen perustuvia suhteita, kuten sukulaisuutta, ja tätä kutsutaan vakuuttuneisuudeksi (assurance). Rothbaum ja Trommsdorff myös pohtivat, olisiko kahdenlaista autonomiaa, mutta toteavat, että tähän mennessä kehitetyt vertailut ovat liian länsimaisittain vaikuttuneita.

Rothbaum ja Trommsdorff tekevät johtopäätöksen, jota todellakin haluan nostaa esiin. Eettisen uskonnonopetuksen (ja samalla muunkin opetuksen) kriteeriksi on nostettu turvallisen tilan järjestäminen. Rothbaum ja Trommsdorff kuitenkin huomauttavat, että arvot ja käyttäytymismallit, jotka ovat tärkeitä lapsen turvallisuudentunteelle riippuvat kulttuurista. Individualistisissa kulttuureissa pyritään tarjoamaan turvallinen pohja, jolta lapset voivat tehdä omia valintojaan. Kollektiivisissa kulttuureissa turvallisuudessa on kyse tiiviin yhteisön muodostamisesta ja harmonisen yhteistoiminnan mahdollistamisesta.

On aika ymmärtää, että koulutusihanteemme ovat länsimaisia ja liberaaleja, eivät suinkaan universaaleja ja vaihtoehdotomia. Tämä ymmärrys ei tarkoita sitä, että ihanteista pitää luopua, mutta niitä kohtaan pitäisi olla kriittinen. Pitäisi miettiä, miten otetaan huomioon muita kulttuuritaustoja lapsen parhaaksi. Pitäisi varmistaa, etteivät tavoitteet käänny itseään vastaan, jos ne ovat liian leimallisesti jotain, mikä on vierasta - siis turvattomuutta aiheuttavaa - osalle lapsista. Vähintäänkin pitäisi tutkia, voiko vieraissakin kasvatusihanteissa olla jotain hyvää ja oikeaa.

Erityisen innostunut olen tästä artikkelista, koska se tuntuu selittävän joitain asioita, joihin törmäsin suomalaisten musliminuorten haastatteluissa. Kenties haastatteluaineisto voi vastata myös siihen kysymykseen, omaksuvatko kollektiivisista kulttuureista kotoisin olevat nuoret individualistisen kulttuurin piirteitä suomalaisessa koulussa ja missä mielessä. Löysin (yllättäen aika helposti Googlen avulla) myös Rothbaumia ja Trommsdorffia kohtaan kohdistettua kritiikkiä, mutta se ei ollut sen luonteista, ettei jaottelua voisi käyttää. Kuten jokainen joskus tieteellistä tutkimusta tehnyt tietää, metodinen löytö on kullan arvoinen!

torstai 12. marraskuuta 2015

Kuilun äärellä

Viikon koulu-uutinen on Katariina Salmela-Aron tutkimusryhmän tutkimustulos, että puolet kuudesluokkalaisista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. Taustalla katsotaan olevan kuilu nuorten ja koulun oppimiskäytäntöjen äärellä.

Sanat kyynisyys ja kuilu puhuttelevat minua opettajana. Jotenkin ne sanoittavat sitä, mitä olen itse kokenut työssäni. Tutkimus ei luultavasti todentanut mitään sellaista, mitä minulla on mielessäni, mutta hyvinkin kyse voi olla saman ilmiön eri puolista. Olen nimittäin ihmetellyt eräitä oppilaiden hyvin tiukkoja käsityksiä, joita minun on ollut opettajan hyvin vaikea puhkaista. Niitä voisi kuvata koviksi tai kyynisiksi. Esimerkiksi luokan ilmapiirin käsittelyn yhteydessä voi vastaan tulla sellaista, että kaikkihan heittävät ikävää läppää toisistaan, ja se pitää vain kestää. Sanotaan myös, että sille ei voi mitään. Eikä varmasti voikaan, jos oppilaat eivät sitoudu muutokseen.

Sosiaalinen media ja kaikkialle mukana kulkevat älypuhelimet luovat nuorille oman tilan, jossa he voivat olla ilman aikuisia ja luoda omaa kulttuuria. Tällä on varmasti hyviä ja neutraaleja puolia, mutta negatiivinen seuraus lienee juuri tämä kuilun kasvaminen. Jos nuorten omalla kulttuurilla on kielteisiä puolia, esimerkisi kyynisyys, aikuisten on vaikeampi tarjota sille vastavoimaa, kun se oma tila sosiaalisissa medioissa on niin koko ajan läsnä.

Arvaatte varmaan, että en Katariina Salmela-Aron lailla usko, että kuilu kaventuu, jos oppilaat saavat käyttää kännykkää oppimiseen. Kännykässä nuoria kiehtoo se nuorten oma maailma. Kaikki tietävät, ettå jos opetuksessa käytetään internettiä, oppilaat hakeutuvat Facebookiin, Youtubeen, Instagramiin, peleihin... (Ja näinhän tekevät myös aikuiset.) Siellä odottaavat läpänheitto ja kieli, jota aikuiset eivät ymmärrä, kaverien kehut, vitsit ja jännitys.

Mielestäni kännyköitä ja tietotekniikkaa pitää kuitenkin käyttää opetuksessa runsaasti. Olisi hölmöä jättää käyttämättä se määrä visuaalista aineistoa, autenttisia tarinoita, havainnollistavia testejä ja tilastoja, joita netti tarjoaa. Oppilaiden on myös opittava nykyaikaiset tiedonkäsittelytavat, lähdekritiikki ja ryhmätyömahdollisuudet, joita erilaiset nettipalvelut tarjoavat. Heidän olisi myös opittava käyttämään mobiililaitteita ja sähköisiä palveluita fiksusti ja turvallisesti.

Paljon puhutaan myös siitä, että oppilaiden olisi saatava tutkia itseään kiinnostavia asioita. Tasapaino on muistettava tässäkin. Olen itse kokenut sen taian, miten kiinnostus vaikuttaa oppilaisiin. On kuitenkin pidettävä mielessä, että teinien kiinnostusmaailman ei pitäisi sanella opetussuunnitelman sisältöjä, vaan aikuisten on uskallettava tehdä arviot siitä, mitä nuoret tarvitsevat aikuisuudessa.

Koulun tehtävä on houkutella nuoria omasta kuplastaan aikuisten maailmaan, yhteiseen maailmaan. Se tarkoittaa aikuiseen käytökseen ja jonkinlaiseen kulttuuriseen jatkuvuuteen. Voi olla, ettei se yhteinen maailma ole sellainen kuin meidän aikuisten nuoruudessa tai edes sellainen kuin miltä nykyinen maailma meistä näyttää. Meidän on kuitenkin tähdättävä siihen, että se on riittävässä määrin yhteinen ja yhteiseksi koettu.

torstai 5. marraskuuta 2015

Kotona ja kentällä

Nautin opintovapaasta kyllä täysin siemauksin. Teen töitä kyllä varsin tunnollisesti, mutta vähän voi löysätä. Iltaisin ei tarvitse pakata laukkua eikä joka päiväksi miettiä työvaatteita. Kun pidän kotona lounastaukoa, kuuntelen Ylen korkeatasoisia puheohjelmia, Kare Eskolan välilevyjä, Roman Schatzin Maamme kirjaa, Suoria kysymyksiä islamista, Aristoteleen kantapäätä ja niin edelleen.

Opintovapaa on myös mahdollistanut osallistumisen kiinnostaviin päiväsaikaan järjestettäviin tilaisuuksiin yliopistolla. Samalla olen pystynyt sekä verkostoitumaan että ylläpitämään vanhoja tutkimustuttavuuksia.

Kaikkein innostavinta on kuitenkin päästä keräämään ja analysoimaan uutta aineistoa. Olen nyt seurannut kaksi kaksoistuntia kasiluokan islamin opetusta sekä haastatellut viisi musliminuorta. Sitä ennen koehaastattelin neljä luterilaisessa uskonnonopetuksessa käyvää nuorta. Olen myös litteroinut haastatteluja ja pohtinut niiden sisältöä. Nuoret erittelevät ja selventävät hienosti ajatuksiaan, mutta toisaalta ajatukset kulkevat niin eri reittejä kuin aikuisten. Haastattelut herättävät minussa myös syvää sympatiaa näitä nuoria kohtaan. He avaavat minulle unelmansa ja historioitaan, puhuvat selviytymisestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Toisaalta näen heitä myös haastattelujen ulkopuolella velmuilemassa, häiritsemässä, kiusoittelemassa. Olen hyvin eri roolissa kuin opettajan, kun saan vain nojata taakse päin ja ihmetellä ja eläytyä. Toisaalta opettajaminää on vaikea sulkea kokonaan pois. Huomaan ärtyväni, kun tunneilla on hälyisää. Tunnen, että synteesiin tästä kaikesta on vielä pitkä matka.

Minulla on sellainen olo, että tutkimuskohteeseen jonkin periaatteen mukaan pitäisi säilyttää emotionaalinen välimatka. En kuitenkaan aio hillitä itseäni tämän suhteen ihan kamalasti. Luulen, että tunteet ovat osa tulkintaprosessia, ja yritän tulla niistä tietoiseksi. Yritän myös olla tekemättä johtopäätöksiä liian varhain. Viisastun varmasti vähitellen.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Yksi totuus vai kaikki käy?

Tänään vierailin pääkaupunkiseudun kiertäville oman uskonnon opettajille järjestetyssä koulutuksessa. Tosiaan siis vierailin, minun ei tarvinnut tällä kertaa tehdä mitään. Alkuideoinnissa olin tosin ollut mukana, ja teemana oli - kuinka ollakaan - uudet tuulet, joita ops tuo katsomusaineiden opetussuunnitelmiin. Yksi asia, joka korostuu aikaisempaa enemmän on moniarvoisuuden hengessä uskonnottomuus ja uskontokritiikki.

Helsingin yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori Teemu Taira korosti luennossaan sitä, että uskonnottomat ovat laaja ja moninainen joukko. Uskonnottomuus voi merkitä joko uskontokuntaan kuulumattomuutta tai sitä, ettei elämään kuulu minkään uskonnon uskomuksia tai käytäntöjä. Viimeksi mainitut taas voivat suhtautua uskontoihin myönteisesti tai kielteisesti. Uskontoihin kohdistuva kritiikki taas voi kohdistua uskonnollisten yhteisöjen asemaan yhteiskunnassa, joihinkin uskonnollisiin yhteisöihin tai sitten niihin uskomuksiin, joita yksilöillä on.

Keskustelussa halusin nostaa esille myös ateismin (tai agnostismin) perustelut. Itse olen käsitellyt niitä vähitellen enemmän ja enemmän eri yhteyksissä korostaakseni sitä, että oppilaiden ei tarvitse omaksua Suomen luterilaisen kirkon kristinoppia. Jos tosissaan haluaa luoda avoimen ilmapiirin, mielestäni erilaisiin vaihtoehtoihiin on vähintään viitattava. Luonnollisena reaktiona tähän yksi opettajista toi esiin relativismin pelon.

Relativismikeskustelu olisi oikeastaan ollut hyvin tärkeää käydä. Se on oikeastaan hyvin keskeinen keskustelu uskonnonopetuksen tutkimuksen piirissä. On oikeastaan hyvin laaja akateeminen rintama, jonka mukaan uskonnoille on ominaista, että ne ovat toisensa poissulkevia. Ehkä tämä jyrkimmässä muodossaan pätee lähinnä monoteistisiin uskontoihin, mutta joka tapauksessa uskonto ei voi perustua sille, että sen totuudet saattavat olla tosia. Jos ne eivät ole totta, uskovan elämältä putoaa pohja pois, ainakin loogisesti ottaen.

Olen lukenut pääasiassa brittiläistä kirjallisuutta, jossa tästä puhutaan. Esimerkiksi Elmer Thiessen, Brenda Watson, Penny Thompson ja Ieuan Lloyd ajattelevat, että opetuksessa on aina joku arvolataus, joka on helposti uskonnoton, mikäli mihinkään uskontoon ei saa kasvattaa. Kyse on siis uskonnonopetuksesta, jota Suomessa sanottaisiin tunnustuksettomaksi. Andrew Wright tyrmää usein ihannoidun mallin, jossa käsitellään oppilaiden omia näkemyksiä ja kokemuksia erilaisiin elämänkysymyksiin ja peilataan niitä esimerkiksi eri uskontoperinteiden pyhiin kertomuksiin. Sen lisäksi, että uskonnot eivät tule esitetyiksi totuutta ja traditiota ylläpitävinä yhteisöinä, vaarana on, että oppilaat oppivat ajattelemaan, että oma tunne ratkaisee, mikä on oikein. James C. Conroy ryhmineen puolestaan havaitsi, että tällainen oppia uskonnosta -lähestymistapa jäi helposti pinnalliseksi erilaisten näkemysten läpikäymiseksi, jolla oli vähän merkityksellisyyttä oppilaille.

Uskonnonvapauden ja indoktrinaatiokiellon kannalta olisi tietenkin ongelmallista, jos uskonnonopetus opettaisi yksisilmäisesti yhtä totuutta. Ratkaisuksi tähän on uskontokuntien ylläpitämissä kouluissa, "tunnustuksellisessa" opetuksessa ehdotettu kritiikin sallimista ja kannustamista omaan ajatteluun. Sen sijaan Britannian julkisten koulujen moniuskontoiseen opetukseen tarjotaan relativismin välttämiseksi toisenlaisia keinoja. Andrew Wright vaatii, että kriittisyyttä pitää harjoittaa tutkimalla kaikkien uskontojen totuusväittämien perusteluja, mikä harjoittaa argumentointitaitoa ja kriittisen ajattelun taitoja. Tämä vaatii liikkumista epämukavuusalueelle, mikä tietenkin pitäisi tehdä mahdollisimman turvallisesti. Mike Castelli on ehdottanut dialogista lähestymistapaa, jossa asiat esitettäisiin uskontojen totuuksina ja harjoiteltaisiin kunnioittavaa puhetapaa toisten totuuskäsityksiä kohtaan.
 
Olen pitkään miettinyt tätä jännitettä, ja siksi olin tänään jäi vähän hampaankoloon, ettemme käsitelleet asiaa. Olen myös ollut pitkään selvästi epävarma siitä, miten asia pitäisi ratkaista. Nyt tunnen, että olen valmis ottamaan kantaa.

Mielestäni yhteiskunnan koulussa yhden totuuden opetus on isompi ongelma kuin relativismi. Vaikka erilaisia uskonnollisia käsityksiä pidettäisiin yhtä tosina, se ei tarkoita arvo- ja kulttuurirelativismia eli sitä, että kaikki eettiset periaatteet tai kaikki kulttuuriset käytännöt hyväksyttäisiin. Ei ole myöskään täysin totta, että uskonnot ovat toisensa poissulkevia. Uskonnollisten ihmisten keskuudessa on paljon ajattelua, että eri uskonnot ovat eri teitä saman Jumalan luo tai samaan päämäärään. Vaikka tätä käsitystä voi filosofisesti tai teologisesti arvostella, sitä esiintyy eriasteisesti ja eri muodoissaan, ja se ratkaisee tehokkaasti monelle ihmiselle kysymyksen, miten suhtautua toisten uskontojen edustajiin. Ja mitä tulee Andrew Wrightin ajatukseen totuusväittämien arvioinnista kriittisesti mutta samalla turvallisesti, minusta se on käytännössä mahdotonta.

Uskontorelativismin ongelmia voi kuitenkin torjua. Kun uskonnoista opetetaan, on tärkeää keskustella siitä, että uskominen on lähtökohtaisesti totena pitämistä. Voidaan myös käsitellä uskontojen käsitystä toisista uskonnoista, esimerkiksi kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden itseymmärrykset ja suhde tarjoavat tähän hyvän mahdollisuuden. On myös syytä ohjata rakentavaan kritiikkiin sekä toisten uskontoa että omaa katsomusta kohtaan. Opetus kaipaa myös rakennetta ja ääneen lausuttuja tavoitteita, jotta se ei oppilaiden näkökulmasta ole vain rupattelua. Niitä tarjoavat keskustelutaidot, oman uskonnon mallissa oman uskonnon tuntemus sekä kriittisen ajattelun taidot. Näillä reunaehdoilla pitäisi olla mahdollista esitellä oman uskonnon kantoja perusteluineen mutta myös niitä mahdollisesti kyseenalaistavia käsityksiä ilman että koko opetus vesittyy.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Musiikin johtaminen ja tutkiva musiikinjohtajuus

Tutkijankutkaa potevan ainoita intohimoja eivät ole tutkimus, opetus ja kirjoittaminen, vaan nautin myös laulamisesta. Olen jo 18 vuoden ajan saanut laulaa haastavaa klassista musiikkia Tapiolan kamarikuoron riveissä. Tänään meillä oli aivan erityinen keikka, nimittäin esitimme osan johtajamme Hannu Norjasen taiteellisen tohtorintutkinnon tarkastustilaisuuteen kuuluvasta musiikista. Kuuntelin mielenkiinnolla koko tarkastustilaisuuden siihen sisältyvine keskusteluineen.

Tutkinnon otsikko oli kuoron- ja orkesterinjohtajasta musiikinjohtajaksi. Norjasen teesi oli, että sekä kuoron että orkesterin johtamisessa on ensisijaisesti kyse musiikin johtamisesta, joten jyrkät raja-aidat pitäisi kaataa näiden ammattien väliltä. Tilaisuudessa kevyesti väiteltiin aiheesta, mutta en nyt tässä käy läpi finessejä.
Kuorolaisen näkökulmasta voisin sanoa joitain asioita. Tapiolan kamarikuoro avustaa pääkaupunkiseudun ammattiorkestereita säännöllisesti. Tämä sujuu yleensä niin, että harjoittelemme viikkoharjoituksissamme Hannun johdolla teosta, sitten konserttiviikolla konsertin johtava kapellimestari pitää meille pianoharjoitukset, joissa harjoituspianisti soittaa orkesteriosuudet. Sen jälkeen meillä on yhdet tai kahdet harjoitukset orkesterin kanssa sekä läpimenokenraali (tavallisesti päiväsaikaan konserttipäivänä). Olemme laulaneet Hannu Linnun, Okko Kamun, Sakari Oramon, Esa-Pekka Salosen, Jukka-Pekka Sarasteen, Peter Schreierin, Aapo Häkkisen ja monien muiden johdolla. Joskus käy niin (ei ehkä juuri äsken mainittujen henkilöiden kanssa), että kapellimestari tulee pianoharjoituksiin ja ilmoittaa, ettei hän tiedä laulamisesta tai kuoron johtamisesta kovin paljon. Minusta niin ei pitäisi tapahtua. En ymmärrä, miksi kuoron johtaminen ei ole ollut osa kapellimestarien koulutusta jo kauan sitten (ja vastaavasti kuoronjohtajien kompetenssiin pitäisi luontevasti kuulua orkesterinjohdon perusteet). Voi olla, että se on kohteliaisuutta tai suomalaiseen kulttuuriin kuuluvaa itsensä vähättelyä, ehkä asiaan kuuluvaa kunnioitusta Hannun kokemusta ja ammattitaitoa kohtaan. Sitäkin voisi osoittaa muillakin tavoilla.

Uskoisin myös, että orkesterinjohtajille olisi ihan terveellinen kokemus joskus valmentaa joku kuoro toisen johtajan johtamaan orkesterikonserttiin. Hannu Norjanen kertoi tarkastustilaisuudessa tapauksen kuoromme taipaleelta, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Kapellimestari ei vastannut yhteydenottoihin, minkä seurauksena harjoittelimme vääriä asioita. Laulaminen myös poikkeaa jonkin verran soittamisesta.  Jotkut huippukapellimestaritkin muistavat, että laulajat tarvitsevat muutaman sekunnin soittajia enemmän aikaa löytää alkuääni jostain, jos harjoitettava paikka lähtee keskeltä laulua, toiset eivät. Oman lauluinstrumentin luominen on sen verran pitkällinen prosessi, että soittaja-johtajalta ei tarvitse sitä edellyttää. Jos oma tekniikka ei riitä puhtaaseen lauluun, on parempi näyttää fraseeraus kuorolle vaikkapa lausumalla. (Jotkut orkesterinjohtajat tosin laulavat todella komeasti.) Silti kuorolle voi esittää vaikka mitä tulkinnallisia toiveita, eikä tarvitse varmistella, voikohan tällaista ääniteknisesti tehdä. Yleensä voi, aina ei kannata, ja siinä kuoronjohtaja voi neuvoa.
Asia, josta esitettiin kritiikkiä, oli se, onko tässä tutkinnossa opittu mitään uutta vai pelattu varman päälle painottamalla tuttua perusohjelmaa (Bachin Matteus-passio ja Jouluoratorio sekä Brahmsin Ein deutsches Requiem). Tuntematta Sibelius-Akatemian tutkintovaatimuksia kiinnittäisin huomiota Hannu Norjasen kirjallisen työn yhtymäkohtiin - minkäs muun kuin - tutkivan opettajuuden kanssa. Hän oli siinä kuvannut päiväkirjatyyliin Matteus-passion harjoittamisprosessia Cantores minores -kuoron kanssa. Siinähän on kyse mitä suurimmassa määrin opettamisesta ja oppimisesta. Hannu Norjanen kertoi tarkastustilaisuudessa, että oli hyvin haastavaa pukea sanoiksi arkista työtään, sellaisia tietoja, sitä ymmärrystä ja niitä valintoja, joista ei yleensä puhuta. En ole lukenut kyseistä työtä, mutta mielestäni tuollaisessa prosessissa ihmisen on lähestulkoon pakko ottaa etäisyyttä itseensä ja työhönsä ja alkaa kiinnittää huomiota asioihin uudella tavalla - sanalla sanoen kehittyä.

Ehdottaisinkin - enkä tiedä, vaikka tällaista olisi joku jo ehdottanutkin - että tutkivan opettajuuden periaatteiden soveltamista alettaisiin pohtia ja opettaa myös musiikinjohtajakoulutuksessa. Pedagoginen osaaminen on tärkeä osa lasten, nuorten ja aikuisten amatöörien kanssa työskentelyä. Itse asiassa projektien onnistuminen on pitkälti kiinni oppimisprosessin onnistumisesta ja sopivien tavoitteiden asettamisesta. Uskon, että päiväkirjan pitäminen, harjoitusten videointi, ehkä joissain tapauksissa myös kuorolaisten tai orkesterilaisten palautteen tai päiväkirjojen kerääminen auttaisi johtajaa kehittymään työssään.

Yhdessä kohdassa tarkastustilaisuutta otin vähän nokkiini. Muuan lautakunnan jäsen arvioi tarpeettoman tylyin sanankääntein osapuolta, joka ei ollut arvioinnin kohteena tässä tilaisuudessa, nimittäin kuoroamme. Vaikeassa modernia sävel- ja rytmikieltä edustavassa kappaleessa emme olleet kyenneet välittämään asioita, joihin tuossa rehevässä ja väkevässä kappaleessa (Erik Bergmanin Lemminkäinen) olisi ollut tilausta. Nykymusiikin, erityisesti kantaesitysten kanssa käy kuitenkin helposti niin. Kun huomio on pitkään pelkässä osumisessa, sävyjä ei saada liimatuksi loppuvaiheessa kunnolla kiinni. Ajatuksia on vaikea kohdistaa tunnelmiin ja soivaan lopputulokseen, kun äänitteitäkään ei ole olemassa. On kuin veistos tulisi vähitellen esiin kiven keskeltä. Ehdotankin tämän prosessin parantamista tutkimusaiheeksi innokkaalle opinnäytettä tekevälle tutkivalle musiikinjohtajalle!

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Ääripään älähdys

Viime aikoina on aina välillä käynyt niin kuin entiselle koiralle eli on tehnyt mieli älähtää. Kyseinen sananlasku antaa toki ymmärtää, että ei kannattaisi älähtää, jottei tulisi paljastaneeksi olleensa arvostelun kohde. Vaikka voisikin kiistää olevansa kritiikon kohde, tunnen, että se on ollut epäoikeudenmukaista ja haluan korjata sitä.

Kyse on etupäässä parista kannanotosta, joissa valitellaan maahanmuuttokeskustelun kärjistymistä ja keskitien argumenttien puuttumista. Olen itsekin puhunut tässä taannoin ääripäiden välillä välittämisen tärkeydestä. Parissa kuukaudessa on kuitenkin tapahtunut paljon ja keskustelun painopiste on muuttunut. Rasistisen vihapuheen tai hysteerisesti maahanmuuttoa vastustavan pelkopuheen vastapooliksi sellaisen puheen, jossa noita puhujia pilkataan vihapuheen tyyppisellä aggressiivisella kielellä. Siksi minua jollain tavalla loukkaa se, että vastapooliksi asetetaan esimerkiksi ne, jotka sanovat rasisteja rasisteiksi, kuten tehtiin Pohjolan Sanomissa, tai se, että toivotetaan maahanmuuttajat tervetulleiksi, kuten Suomen Kuvalehden Näkökulmassa. Näissä kirjoituksissa oli lisäksi muunkinlaisia näkökulmia, eli ne kieltämättä edustavat sitä tervetullutta ääripäiden välissä olevaa kirjoittelua. Haluan kuitenkin vähän puida noita heittoja.

Tässä on varmaan käynyt vähän niin, että viestintä on - niin kuin tavallisesti käy - epäonnistunut. Tarkoitan sitä, että kun humaaneja näkökulmia puolustava kansanosa vastaa maahanmuuttopelkoisten väittämiin, syntyy sellainen käsitys, että mitään ongelmia ei nähtäisi. Hyvä esimerkki on Finland says welcome -tapahtuma viime viikonloppuna. Tarkoitus oli varmasti järjestää jotain positiivista tähän synkkien uutisten aikaan sekä - huomatkaa! - ketään vastaan suuntautumaton tapahtuma. En kuitenkaan ihmettelisi, jos se näytti maahanmuuttopelkoisten ihmisten silmissä siltä, että sinisilmäinen suvaitsevaisto kuvittelee, että monikulttuurisuus on loppumaton sunnuntaipiknik, joten lisää ihmisiä kannattaa oikein houkutella tänne. Kun koko ajan ei haluta synkistellä ja syyllistää, jää sanomatta se, että vieraanvaraisuuden korostaminen liittyy tähän tilanteeseen, jossa ihmisten eläminen kodeissaan on tullut mahdottomaksi, minkä jälkeen he ovat saaneet osakseen jo liikaa tylyä kohtelua. Emme pidä sitä inhimillisenä. Totta kai olisi parempi, jos kaikki voisivat elää omissa kodeissaan.

Rasistiksi syyttämisestä sen sijaan on tullut aivan hirvittävä loukkaus. Ihmeellistä on se, että se loukkaa myös niitä, jotka ovat suorastaan ylpeitä rasistisista mielipiteistään. En tiedä, olisiko parempi sanoa "tuo ajattelu on rasistista" kuin että "nyt olet rasisisti". Silloin ainakin yrittäisi viestittää, että vaikka toisella on joitain kyseenalaisia ajatuksia, hänellä voi silti monia hyviä ominaisuuksia, esimerkiksi hyvä vanhempi, tehokas työntekijä tai säästäväinen taloudenpitäjä, mitä kukakin nyt arvostaa. En oikeastaan tosin usko, että siitä olisi apua, sillä toisen loukkaamiseen ei oikeastaan tarvitse käyttää edes sanaa "rasistinen". Silti olen sitä mieltä, että rasismista pitäisi puhua. Rasismia pitää sanoa rasismiksi juuri nyt, kun rasistinen puhe tuntuu muuttuvan normaaliksi.

On varmaan niin, että moni ihminen vaalii itsestään suvaitsevaista käsitystä. Sillä vain voi olla niin monia ulottuvuuksia, joista sitten joku on sokea kohta. (Esimerkiksi voisi pohtia tapausta, jossa ihminen ilmoittaa suvaitsevansa kaikkea paitsi suvaitsemattomuutta.) Esimerkiksi usein kuulee, että ihminen perustelee, ettei hän voi olla rasisti, koska hänellä on monia ulkomaalaistaustaisia ystäviä. Ilman muuta silloinkin voi olla rasisti. Ihminen hyväksyy ystävänsä - eihän siinä ole mitään erikoista. Samalla ihminen voi aivan hyvin ylläpitää mielessään johonkin toiseen kansallisuuteen liittyviä ennakkoluuloja tai yleistyksiä. Itse asiassa varmasti jokaisella on ihmisryhmiin liittyviä ennakkoluuloja tai yleistäviä ajattelutapoja. Ero onkin siinä, tiedostaako ja tunnustaako ne.

Sosiaalisessa mediassa on erityisesti viime aikoina kiertänyt hellyyttäviä kuvia erivärisistä lapsista tekstillä, jossa väitetään, että kukaan ei synny rasistiksi, vaan viha opitaan. En usko siihen. Lasten kanssa on ihan sama juttu. Jos erivärisen lapsen kanssa leikit sujuvat, ei ole mitään ongelmaa. Jos leikit eivät suju, lapsikin laittaa sen helposti toisen kielen tai pahimmillaan ihonvärin syyksi. Aikuinen yleistää joskus yhdestä, helposti kahdesta ja kolmesta tapauksesta jo todennäköisesti. Ehkä yleistykset ovat meille välttämätön keino luoda järjestystä maailmaan. Siksi rasismi voitetaan vain, jos tämä tiedostetaan ja sitä vastaan tietoisesti taistellaan. Ennakkoluulonsa voi jättää sanomatta ääneen ja pyrkiä kohtelemaan kaikkia samalla tavalla.

Vihapuhe ahdistaa ihan kamalasti. Sitä - eri tasoisena - suolletaan nykyään sekä nimimerkkien suojista että reteästi omalla nimellä. Ja kuten sanottu, kumpikin ääripää syyllistyy siihen, joskin maahanmuuttomyönteinen puoli kyllä vähemmän. Sen suurin ongelma on, että se luo uhkakuvia, jotka levittävät tunnetta, että olemme jotenkin uhattuna. Osa varmaan viestitää ihan aidosta pelosta ja huolestuneisuudestaan, mutta surullista on, että jotenkin näitä ei tunnu tavoittavan kaikki se viestintä, joka tosiasioilla koettaa vähentää niitä - usein kansallisuuksiin liittyviin yleistyksiin perustuvia eli rasistisia - pelkoja. Itsensä on niin helppo ympäröidä äänillä, jotka vahvistavat pelkoja tosiasioiden sijaan. Osa peloista on tietenkin muunlaisia. Ennen minullakin oli tapana naureskella sille, että maahanmuuttajien vika on sekä se, että he elävät sosiaalituilla, että se, että he tekevät töitä. Nyttemmin olen alkanut ymmärtää, että kyse on vain saman kolikon kahdesta puolesta. Maahanmuuttajatulva ymmärrettävästi näyttää lisäävän kilpailua niukkuudesta, oli kyse sitten työtilaisuuksista tai tukirahoista.

Kolmas minua ärsyttävä strategia arvostella suvaitsevaistoa on syyttäminen sinisilmäisyydestä. Se taas liittyy laajempi kysymys hyvän tekemisen dilemmoista. Ehkäpä palaan asiaan myöhemmin tai sitten jätän asian fiksummille.

torstai 3. syyskuuta 2015

Kiitos ja anteeksi, katsomusaloite!

Johtuen siitä, että muuan fb-ystäväni esiintyi "viikon kannattajana" Katsomusaloitteen fb-sivuilla, tulin nähneeni tämän julkaisun. En nyt todellakaan aio revitellä sitä mitenkään pilkallisesti, vaan hänen perustelunsa toimi kimmokkeena ajatuskululle, jonka ajattelin jakaa kanssanne, vaikka sen perusteella ei olekaan tarkoitus ottaa kantaa suuntaan eikä toiseen.

Monet lukijat varmaan miettivät, mihin leiriin tutkijankutkaa poteva opettaja kuuluu. Nyt on niin, että niin kauan kuin olen nykyisessä tehtävässäni konsultoivana opettajana, jonka velvollisuuksiin kuuluu koordinoida ja ohjata pienryhmäisten uskontojen opetusta, en tule koskaan kannattamaan oman uskonnon mallista luopumista. En ehkä sen jälkeenkään, tunnesiteen vuoksi. En yksinkertaisesti voi tehdä kyseisten uskontojen opettajille sitä, että julistaisin heidän työnsä olevan turhaa. Jos asiasta demokraattisesti päätetään, kuten hyvinkin voi käydä tällä tai jollain tulevalla vaalikaudella, olen kyllä mukana tekemässä uudesta oppiaineesta parasta mahdollista. Tässä työssä on nähnyt erityisesti vähemmistöjen erityiskysymyksiä, toisaalta olen lukenut myös kirjallisuutta esimerkiksi Ruotsin ja Britannian käytännön kokemuksista, joten on kertynyt aika paljon ideoita siitä, mitä pitäisi ottaa huomioon. Tämä ei tosin tarkoita sitä, että julistautuisin henkilöksi, jonka johdolla vältettäisiin kaikki kompastuskivet. Tässä työssä on tajunnut myös sen, ettei toisista uskonnoista tiedä ollenkaan riittävästi.

Näin siis totesi Katsomusaloitteen viikon kannattaja Nasti, luokanopettaja Espoosta: "Minulle tärkein syy siirtyä kaikille yhteiseen katsomusaineeseen ovat lapsen oikeudet. Luokanopettajalle opetuskokonaisuuksien rakentaminen on jokaviikkoinen murheenkryyni, koska yksi aine jää aina kaiken ulkopuolelle. Sydän särkyy, kun kulttuurisilta taustoiltaan massasta eroavat lähetetään pois luokasta kun keskustelun aiheena on "anteeksi" ja "kiitos".” Hienosti kiteytetty kannanotto. Ensimmäisenä siitä tulee mieleen, että uskonnonopetus on muutakin kuin tapakasvatusta ja tapakasvatusta tulisi tietenkin antaa kaikissa oppiaineissa. Nimenomaan eheyttävien opetuskokonaisuuksien rakentamisen kannalta ymmärrettävästi on kuitenkin vaikeaa, että vähemmistöuskontojen opettajilta ei voi pyytää, että heillä olisi samat kokonaisuudet menossa. Heillähän on ryhmissään oppilaita yleensä monilta eri luokka-asteilta. Mieleeni tulee myös se, että olen välillä leikitellyt ajatuksella, että mitä jos katsomusaineita ei integroitaisikaan ensisijaisesti koulutuspolun loppupäässä eli yläkoulussa tai lukiossa vaan alkupäässä (kuten esikoulussa periaatteessa jo tehdään). Olen ajatellut, että opettajan olisi paljon helpompi omaksua alaluokilla opetettavat perusperiaatteet kuin yläluokilla tarvittavat viittaukset pyhiin teksteihin. Erilaisiin koulukuntiin, suuntauksiin, paikallisiin käytäntöihin sivunmennen sanottuna voi tosin törmätä millä tahansa tasolla, ja se on hyviin haastavaa.

Aloin sitten miettiä, millainen olisi katsomusaineiden yhteinen oppitunti aiheesta "Kiitos ja anteeksi". Ensiksi ehkä oppilaat saisivat kertoa kokemuksistaan kiittämisestä, anteeksi pyytämisestä ja anteeksi saamisesta. Sitten voitaisiin todeta esimerkiksi näin: "Kristityt ja muslimit kohtelevat toisia kauniisti, koska Jumala on käskenyt niin, buddhalaiset, koska pitää olla myötätuntoinen ja uskonnottomat koska olisihan se nyt vain aika kamalaa elää yhdessä, jos toisista ei välitettäisi." Käsittely voisi jatkua: "Kristityt kiittävät myös Jumalaa, koska hän on luonut kaiken ja pitää ihmisistä huolta. Muslimit tekevät samoin. Buddhalaiset... tästäpä pitäisi ottaa selvää... Uskonnottomat / sekulaarit humanistit eivät kiitä Jumalaa, koska ruoka tulee pellosta ja ihmisten pitää itse älytä olla pilaamatta luontoa, jotta ruokaa saadaan jatkossakin." Tai näin: "Kristityt myös pyytävät tekojaan anteeksi Jumalalta, koska Jumala ei halua, että me olemme pahoja toisille. Jumala myös antaa anteeksi Jeesuksen tähden. Muslimit... pitääpä ottaa selvää, missä muodossa muslimit pyytävät anteeksi, mutta varmaan pyytävät, koska Jumala on heille armelias armahtaja. Jeesuksella ei ole heille mitään tekemistä anteeksiannon kanssa. Buddhalaiset taas uskovat karman lakiin, mutta mitähän uskaltaisi sanoa anteeksipyynnöstä? Uskonnottomat eivät pyydä anteeksi Jumalalta, koska jos sinä haukut kaveria, vain kaveri voi antaa anteeksi."

Esimerkit ovat toki kärjistettyjä, mutta ehkä tulee vähän ymmärrettävämmäksi se joidenkin vanhempien huoli (joka vanhastaan on ollut nykyjärjestelmän perustelu), että lapsia pitäisi kouluopetuksessa varjella liian varhaisilta ristiriidoilta kotikasvatuksen kanssa. Minusta tuntuisi aika todennäköiseltä, että maagiseen ajatteluun taipuvainen lapsi tarttuisi noista tarjotuista ajatusmalleista jumalauskoon ja naturalistiseen ajatteluun taipuvainen uskonnottomaan. Ehkä itse olen sitä mieltä, että koti varustakoon lastaan näissä kysymyksissä haluamaansa suuntaan kouluopetuksen vastapainoksi, mikäli katsoo sen tarpeelliseksi, mutta tämän esimerkin valossa on helpompi nähdä mahdolliseksi se, että lapsi ajautuu koulussa erilleen kodin vakaumuksesta.

Lisäksi tulee hyvin esiin se, miten paljon perustietoja enemmän toisista katsomuksista pitäisi oikeastaan tietää. Opettaja ja oppilaat nojaavat pitkälti oppikirjaan ja opettajan oppaisiin tuntikokonaisuuksien rakentelussa. Yhteisen katsomusaineen toteutuessa oppimateriaalien olisi uudistuttava perusteellisesti ja nopeasti. Kaupalliset oppimateriaalikustantajat eivät välttämättä ole sitoutuneet tällaiseen kehitystyöhön. Alakoulun luterilainen uskonto on jo nyt jäämässä kahden kirjasarjan valikoiman varaan, mikä viittaa siihen, että aineen oppimateriaaleja ei pidetä kovin tuottoisana bisneksenä. Yläkoulussa jostain syystä on selvästi enemmän kilpailua.

Vaikka huolet ovat vakavia, on tietenkin muistettava, että monet muut yhteiskunnat ovat selvinneet siirtymästä yhteiseen katsomusaineeseen jollakin tavalla. Jos "Kiitos ja anteeksi" ei tulisikaan toimimaan parhaana mahdollisena (sehän on aika kristinuskokeskeinen jäsennystapa) lähtökohtana yhteiselle tunnille, oppilaiden omaan elämään liittyviä sopivampia aiheita todennäköisesti riittää. Tärkeää kuitenkin olisi, että uskonto voitaisiin liittää isompiin kokonaisuuksiin ja myös oppilaiden omiin kokemuksiin, eikä ainoastaan ulkokohtaisella tavalla tai sivuhuomautuksena.

tiistai 25. elokuuta 2015

Metodikylvyssä

Tutkijankutkaa poteva opettaja nauttii siitä, että ehtii nyt paneutua kunnolla teoriaan. Myönnän, että tyydyn usein siihen, että luulen löytäneeni olennaisen, sen sijaan että jäisin viimeistelemään ja varmistelemaan. Muuten en kyllä pärjäisi opettajan työssäkään! Mutta olen kyllä kipeästi tiedostanut sen, että vakavasti otettavan tutkimuksen eteen pitäisi perehtyä vähän syvällisemmin tutkimusmenetelmiin kuin muutaman artikkelin tai suomenkielisen oppaan verran. Edellinen (tai oikeastaan vielä kirjoitusvaihetta vajaa) tutkimusprojektini katsomusdialogimateriaalin kehittämisestä nojasi toimintatutkimukseen, josta kyllä luin useampia kirjoja. (Tässä yksi esimerkki.)Nyt olen kuitenkin lähdössä hieman toiseen suuntaan elvyttäessäni pöytälaatikossa ollutta tutkimussuunnitelmaa oppilaiden kokemuksista uskonnonopetuksen sitouttavuudesta.

Yhden metodioppaan eräässä luvussa kirjoittajat pohtivat metodioppaiden kirjoittamisen mielekkyyttä. Heistä tuntui, että teoria- ja metodiluvut tieteellisissä julkaisuissa viittaisivat siihen, tutkimuksessa teoria on usein valittu tukemaan lopputuloksia. He toivoivat kuitenkin, että joskus tutkijat lukevat metodioppaita saadakseen neuvoja tutkimuksen tekemiseen. Uskon kyllä, että en ole ainoa, joka lukee metodioppaita kuten minä nyt, etsien ja opiskellen. Mutta koska metodeja on tällä hetkellä niin paljon tarjolla, niistä pystyy valitsemaan sen, joka tuntuu intuitiivisesti parhaalta ja joka kenties sitä kautta tukee ennakko-oletuksia ja kysymyksenasetteluja, joita on valmiiksi mielessä.

Jokainen, joka on joskus lukenut jonkin tieteellisen lähestymistavan tai metodin esittelyä, myös tietää, kuinka vakuuttavia ne ovat. Lukija tuntee itsensä lähestulkoon huiputetuksi ajoittain, kun kirja etenee esittelemällä menetelmiä vanhimmasta uusimpaan. Ensin lukija selvittää itselleen tekstistä, mitä joku tietty menetelmä tutki ja millä perusteella. Sitten hänelle kerrotaan, mitä vikaa tässä lähestymistavassa oli (so. mitä kritiikkiä sitä vastaan on esitetty) ja miten se on ratkaistu seuraavassa menetelmässä. Sitten sama toistuu uudestaan, joskus lukuisia kertoja. Jos tekstin tarkoituksena on esitellä tutkimuskenttää, kaikkia lähestymistapoja kohtaan esitellään myös kriittisiä huomioita. Jos tekstin tarkoituksena on käydä läpi kehityskulkua, joka johtaa aiheena olevaan menetelmään, tuo menetelmä saa varsin vaikuttavan taustan.

Pelkään, että minulle on käynyt  nyt niin. Olen pitkään etsinyt menetelmää tutkimukseeni, mutta mikäään ei ole oikein täydellisesti vastannut kysymyksiini. Tai oikeastaan löysin B. Kumaravadivelun critical classroom discourse analysis -nimisen menetelmän. Sitä ei vain ole käytetty eikä kuvattu kovin laajasti. Aloin tutustua tarkemmin diskurssianalyysiin. Muutamien metodioppaiden lukujen jälkeen seurasin viitettä Potter & Wetherellin kirjaan Discourse and Social Psychology vuodelta 1987. Aloin indoktrinoitua.


Kuten olen omissa uskonnonopetusta koskevissa artikkeleissani huomauttanut, kääntyminen ei ole koskaan yksisuuntainen prosessi. Käännynnäisen taustat vaikuttavat. En nyt tässä mene kovin syvälle, mutta sanottakoon, että sympatioita tuohon suuntaan minulla on ollut. Sosiaalipsykologiassa voisi olla paljon sellaista, mitä opettajien ja kasvatustieteilijöiden kannattaisi ottaa huomioon ja soveltaa. Muistan tenttineeni osana sosiologian opintoja Klaus Helkaman kirjan Johdatus sosiaalipsykologiaan, ja pidin sitä silloin parhaana kurssikirjana, mitä olin lukenut. Jääköön nyt sivuseikaksi, että Potterin ja Wetherellin diskurssianalyyttisessa kirjassa kyseenalaistetaan paljon perinteisestä sosiaalipsykologiasta.

Kirjan yhdeksästä luvusta nimittäin seitsemän käy läpi erilaisia tutkimussuuntauksia, yksi tai kaksi kerrallaan, ja kaava on suurin piirtein sama. Joillekin suuntauksille annetaan enemmän arvoa kuin toisille, mutta diskurssianalyysi selviytyy tietenkin aina voittajana. Välillä minulla oli epäilyksiä, nyt, luvussa 8 alan taas olla sillä kannalla, että muunlaista tutkimusta ei oikein uskalla tehdäkään. Mietin vain, että voisikohan mikä tahansa vastaava kirja aiheuttaa minussa kääntymyksen toiseen suuntaan. Kannattaako lopettaa etsimistä tähän? Kuinka monta kirjaa pitäisi lukea ja millä intensiteetillä? Miten ne pitäisi valikoida kun kerran aivan tietty polku on johtanut minut nyt tähän pisteeseen?

Kun opiskelin perustutkintoani 1990-luvun lopussa, diskurssianalyysi taisi olla aika kovassa huudossa. Kun joku menetelmä on hyvin suosittu, siitä on myös haittaa. Helposti hämärtyy, mistä siinä on oikein kyse, eivätkä kaikki sillä tehdyt tutkimukset ole yhtä laadukkaita. Joka tapauksessa itse opiskelin historiaa, jossa päämenetelmänä oli puristaa vähistä lähteistä mahdollisimman paljon irti millä tahansa keinolla mutta lähdekritiikin säätelemänä, joten monimutkaisempiin analyysimenetelmiin ei ollut tarvetta kajota.

Ei olekaan yksinkertaista perehtyä tutkimukselliseen lähestymistapaan, kun siihen liittyy laajoja tietoteoreettisia kysymyksiä. Väitöskirjan metodiluvun lukeminen ei oikeastaan auta, ellei ole todella perehtynyt itse kyseiseen teoriaan. Nyt vasta koen ymmärtäväni, mitä diskurssianalyysi on ja mitä sillä voi tehdä, ainakin yhdessä kontekstissa (olen siis myös oppinut sen, että kyseessä on laaja teoria, jolle on muodostunut hieman eri perinteitä eri tieteenalojen piirissä).

Historiantutkijatausta saa minut kavahtamaan tutkimustuloksia, joissa selkeät huomiot on koristeltu tutkijan lainaamilla tai kehittämillä käsitteillä. (Tehdään sitä historiantutkimuksessakin, ja voin tarvittaessa osoittaa omasta väitöskirjastanikin joitain esimerkkejä tällaisesta käsitteellistämisestä.) Käsitteet auttavat kiteyttämään ja kiinnittämään huomiota, mutta mielestäni aina pitäisi huolehtia siitä, että tutkimustulos ei ole pelkkää uusien sanojen keksimistä, vaan että sanojen avulla todella tuodaan jotain uutta päivänvaloon. No, diskurssianalyysihan juuri antaa tulokseksi näitä nimityksiä. Käydään läpi puhetta tai tekstiä ja nostetaan sieltä esiin eri tapoja käyttää kieltä erilaisiin funktioihin. Ei spekuloida, mitä ihmisen päässä liikkuu.

Oma innostukseni nykyiseen tutkimusaiheeseen nousee siitä, että haluaisin ymmärtää, mitä oppilaat ajattelevat ja tuntevat uskonnontunneilla. Diskurssianalyysi kuitenkin vastaa siihen huoleen, joka minulla on ollut niin historiantutkijana kuin kasvatustieteilijänä: miten erottaa aidot tunteet ja asenteet siitä, mitä ihminen ajattelee, että hänen odotetaan vastaavan? Tai jos hän haluaa shokeerata tutkijaa tai häntä sattuu ketuttamaan juuri haastatteluhetkellä joku asia? Tietääkö hän lopulta itsekään, mitä mieltä hän on asioista? Diskurssianalyysin vastaus on: tutkitaankin vain sitä, millä eri tavoilla ihminen puhuu siitä, miten nämä tavat rakentuvat ja mitä niillä saa aikaan.

Nyt onkin mietittävä, muokkaanko tutkimuskysymystä siihen suuntaan, mitä oppilaat puhuvat uskonnollisesta valinnan vapaudestaan. Miten tuon parhaiten muotoilisi? Miten minä aina lähden tekemään tutkimusta asioista, joista on vaikea puhua nuorten kanssa selkeillä sanoilla? Ja vielä tänään pitäisi kysyä alustavaa suostumusta eräältä luokalta... Pitäkäähän peukkuja!


maanantai 10. elokuuta 2015

Tutkiva opettaja irti!

Tutkijankutkaa poteva opettaja on nyt päässyt eräänlaiselle kuntoutuslomalle: olen tämän lukuvuoden opintovapaalla suorittaakseni uskontotieteen syventävät opinnot. Niiden varjolla pääsenkin keräämään aineistoa periaatteessa sivugradua varten, mutta käytännössä toteutan tutkimusta, jolla on ollut suunnitelma jo kauan, mutta ei rahoitusta. Samalla tämä oli oiva käytännön ratkaisu, kun kärsin omalla työpaikallani sisäilmaongelmista, joiden pitäisi siirtyä historiaan peruskorjauksen valmistuessa vuoden päästä.
Tänään tämä pitkästä aikaa erilainen elämä nyt sitten alkoi! Vaikka opintovapaa on mielessäni ollut jo muutaman kuukauden ihana vapaus, olen myös ollut huolissani monista pienistä ja suurista käytännön asioista:
Miten korvaan työmatkaliikunnan, joka on ollut merkittävä osa viikottaista liikuntaani?
Miten terveyteen vaikuttaa opettajan suhteellisen liikkuvan työn vaihtuminen koneen äärellä istumiseen?
Miten pärjään ilman kouluruokailua? Pitäisi keksiä ruokaa joka päiväksi, eikä viitsisi tuhrata aikaa sen tekemiseen, kun koulussa tuon välttämättömän viivytyksen saa tarvittaessa hoidetuksi kahdeksassa minuutissa.
Miten sopeudun yksin tehtävään työhön? Onneksi on seminaari, tutkijakavereita ja odotettavissa oleva aineiston keruu kentältä eli koulusta, mutta...
Miten pääsen kentälle eli miten löydän henkilöt, jotka päästävät minut tunneilleen, saanko oppilaat ja heidän huoltajansa suostumaan ja ilmaisemaan suostumuksensa hyväksyttävällä tavalla?
Miten ymmärrän mitään opinto-oppaista ilman tutoria? On nimittäin opiskelu aika tavalla muuttunut 1990-luvun lopusta.

Iloitsen ajatuksesta, että voin istua ulkona kirjoittamassa tai lukemassa (kauniilla säällä kuten nyt, mutta en toki suorassa auringonpaisteessa näiden elektronisten laitteiden kanssa...), että voin käydä esimerkiksi lääkärissä ilman sijaisjärjestelyjä tai hoitaa tarvittaessa sairasta lasta. Lekotteluksi tämä vuosi ei kuitenkaan saa mennä, sen verran paljon on tavoitteita. Uskontotieteen opintojen lisäksi olisi tarkoitus kirjoittaa pari-kolme artikkelia uskontodialogiaineistosta valmiiksi, suorittaa opetushallinnon tutkinto sekä kirjoittaa oppimateriaalia.



tiistai 28. heinäkuuta 2015

Miten taltuttaa painajainen?

Täytyy sanoa, että omassakin mielessä on viime päivinä käynyt toive, että kunpa tämä olisi vain pahaa unta. Puhun siis tapauksesta Olli Immonen, mutta minun painajaiseni ei ole monikulttuurisuus vaan tämä tilanne, jossa osa kansasta tuntuu todella kokevan, että vierasmaalaiset ihmiset Suomessa uhkaavat meitä ja meidän elämäntapaamme. Vähän on kyllä käynyt mielessä, että onko Immonen tosissaan vai pyrkiikö hän vain tällaisella helposti tunteisiin vetoavalla retoriikalla taistelusta puhtaudesta saamaan valtaa. Alan myös kallistua sille kannalle, että kaikkein suurin ongelma eivät ole ne Vastarintaliikkeen tyyppiset toistaiseksi aika pienet ääriliikkeet vaan ne lukuisat ihan tavalliset ihmiset, jotka joidenkin omien kokemustensa perusteella ovat alttiita uhka-retoriikalle.

Elän varmasti jonkinlaisessa kuplassa, mutta haluaisin todella ymmärtää, mistä tämä oman aseman uhatuksi kokeminen kumpuaa. Niin kuin moni muukin, haluaisin toimia sen hyväksi, että tämä maa ei jakaantuisi toisiaan sättiviin "suvaitsevaistoon" ja "rasisteihin", vaikka monikin henkilö toki voi kuulua rintamalinjan eri puolille asiasta riippuen. Tutkijana uskon, että vain parempi ymmärrys voi tuottaa tehokkaita toimenpiteitä. Mitään tutkimusta en toki ole nyt tehnyt enkä lukenut, enkä myöskään ole keksinyt, miten voitaisiin toimia tavoitteeni saavuttamiseksi pitkäjänteisesti ja jatkuvasti - vaikka on tietenkin muistettava, että opettajanahan toimin juuri pitkäjänteisesti ja jatkuvasti rasismia ja stereotypioita vastaan. Nämä aikuiset eivät vain ole siellä luokassani! Kirjoitan tässä nyt eräänlaisen oppimateriaalin sen pohjalta, mitä tässä olen viime päivinä yrittänyt ymmärtää.

Mitä monikulttuurisuus on?

Minun ymmärtääkseni monikulttuurisuus on yhteiskunnan sellainen piirre, että siellä elää rinnakkain erilaisia kulttuureita. Moni on viime päivien keskustelussa korostanut, että tämän on suomalaisen yhteiskunnan piirre, joka ei ole uusi ja jota ei voi pyyhkiä pois. Ei myöskään ole mitään yhteistä ja yleistä suomalaista kulttuuria, jonka kaikki piirteet jokainen suomalainen tuntisi itselleen läheiseksi.

Toisteltu fraasi on "monikulttuurisuus on rikkaus". Itse koen niin. Olen työssäni kohdannut erilaisia kulttuureita edustavia ihmisiä ja keskustellut heidän kanssaan. Tuntuu loputtomalta, miten erilaisia arkeen, juhlaan, ihmissuhteisiin ja viestintään liittyviä merkityksiä voidaan vertailla heidän kanssaan. Joskus keskustelussa joku arvostelee suomalaisia arvoja ja normeja, joskus vain ihmetellään yhdessä. Ymmärrän kuitenkin täysin, että ihan kaikki eivät haltioidu tällaisista keskusteluista niin kuin minä. Minulla on tällaiset mieltymykset, ja koen itseni etuoikeutetuksi - ja sitä varmasti olenkin - kun saan työssäni fiksujen eri kulttuurien edustajien kanssa keskustella asioista. Toisilla on varmasti toisenlaiset kiinnostuksen kohteet, ja moni voi kokea tällaiset kohtaamiset hyvinkin vaikeiksi, erityisesti oman elämäntavan arvostelun. Siksi tätä fraasia pitäisi jotenkin pystyä purkamaan. Mitä hyötyä monikulttuurisuudesta on jollekin tietylle henkilölle hänen elämäntilanteessaan? Onko siitä hyötyä kaikille? Voiko siitä olla haittaa? Voiko haittoja minimoida? Voiko haittoja pienentää muuttamalla omaa asennettaan?

Käsitteen monikulttuurisuus (multicultural) rinnalla käytetään usein myös kulttuurien välinen (intercultural). Tämä vähän huonosti suomeksi kääntyvä termi voidaan nähdä eräänlaiseksi tavoitteeksi, millaisia noiden monien kulttuurien välisten suhteiden pitäisi olla. Kulttuurien välisyys yhteiskunnassa merkitsee sitä, että kulttuurien edustajat eivät pitäydy omissa oloissaan vaan kulttuureilla on keskenään kanssakäymistä. Tämä on normatiivista ajattelua, mutta mielestäni vieraisiin kulttuureihin epäluuloisesti suhtautuvien pitäisi hyväksyä kulttuurien välisyys tavoitteeksi. Nimittäin jos haluamme, että Suomessa elävät maahanmuuttajat tutustuvat tai sopeutuvat suomalaiseen kulttuuriin, tarvitaan kanssakäymistä ja vuorovaikutusta, ja tämä vaatii sopeutumista myös valtakulttuurin jäseniltä - ja parhaimmillaan ennakkoluuloton vuorovaikutus myös johtaa sopeutumiseen. Mielestäni tämä käsite on tärkeä tässä keskustelussa siksi, että monien ihmisten pelot tuntuvat liittyvän siihen, millaiset säännöt säätelevät eri kulttuurien välistä kanssakäymistä ja kuka ne ehdot sanelee.

Väärinkäsityksiä monikulttuurisuudesta / kulttuurien välisyydestä Suomessa

Seuraavassa käsittelen muutamia käsityksiä, joihin törmäsin mm. Ruskeat tytöt -blogin kommentoinnissa.

Monikulttuurisuus merkitsee sitä, että kaikki on sallittua kulttuurisin perustein.

Monikulttuurisuuden kannattajat ovat tietoisia kulttuurirelativismin vaaroista. Monet heistä ovat liberaaleja ja pitävät ihmisoikeuksia luovuttamattomina arvoina, joiden avulla kulttuurien arvoja ja käytäntöjä voidaan tarkastella. Tämä tosin vaatii sensitiivisyyttä aika lailla.

Meitä vaaditaan noudattamaan vieraiden kulttuurien tapoja.

Mielestäni tällä väitteellä ei ole perusteita. Käsityksen taustalla on ehkä jonkinlainen porttiteoria. Jos ehdotetaan, että jostain perinteisestä asiasta luovutaan tietyissä tilanteissa (en nyt viitsisi käyttää tässä Suvivirttä tai betoniporsaita esimerkkinä, mutta ilmeisesti ja valitettavasti nekin ovat vaikuttaneet), koska ne voivat loukata joitakuita kulttuurin tai uskonnon perusteella, tämä tarkoittaa, että kulttuurinen vähemmistö sanelee säännöt ja seuraavaksi suomalaisnaiset pakotetaan pitämään huntua. Ylilyöntejä varmasti on, samoin sitä, ettei ehditä tai osata käydä neuvotteluja vähemmistöjen kanssa.

Muiden kulttuurien edustajille ei saa huomauttaa mistään.

"Kukkahattutädit" eivät kiellä ketään ottamasta puheeksi esimerkiksi taloyhtiössä ongelmallista käytöstä, vaikka se olisi toisessa kulttuurissa normaalia. Kuten kaikessa naapureiden välisessä kanssakäymisessä, mikäli käytös ei varsinaisesti riko yhtiöjärjestystä, pitää olla valmis sovittelemaan. Tässä voisi kyllä olla kansalaisaktiivisuuden paikka. Miten näitä neuvotteluja käydään, jos on kielimuuria ja ennakkoluuloja tai äkkiväärää käytöstä puolin ja toisin? Kuka rahoittaisi maksuttomien (tai edullisten) naapurisovittelijoiden koulutuksen ja toiminnan? Olisiko siinä jotain uutta ja konkreettista, millä voitaisiin auttaa molemminpuolista integroitumista?

Meidän ei tarvitse tarjota maahantulijoille parempaa kohtelua kuin heidän lähtömaissaan tarjottaisiin meille.

"Jos minä muuttaisin Lähi-itään, ei minulle järjestettäisi uskonnonopetusta / oman äidinkielen opetusta / vapautusta uskonnollisista tilaisuuksista jne." Jos arvostamme uskonnonvapautta tai jotain muuta ihmisoikeutta, emme kai oikeasti ole ottamassa mallia jostain Lähi-idän diktatuurista?

Monikulttuurisuuden ongelmat saadaan kuriin laittamalla maahanmuutto kuriin.

Jos pidämme itseämme moraalisina ihmisinä, emme voi sysätä vastuuta maailman hädänalaisista ihmisistä kokonaan maailman köyhimmille maille (tai Välimeren tilannetta ajatellen Euroopan köyhimmille maille). Tämä on ehdoton ei. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käsitellä monikulttuurisuuden haasteita täällä Suomessa ja käyttää siihen asiaankuuluvat resurssit. On tietenkin muistettava, että maahanmuuttajista vain osa on pakolaisia tai turvapaikanhakijoita tai heidän perheitään, mutta yleensä työn perässä muuttavia pidetään "sopeutumiskelpoisempina".

Mitä monikulttuurisuus / kulttuurienvälisyys meiltä vaatii?

Itsestäänselvyyksiä, mutta niin vaikeita asioita:

Älä yleistä.

Peruskoululainenkin osaa toistaa tämän. Älä yleistä, älä yleistä. Mutta kahdesta syystä se on lopultakin todella vaikeaa. Yleistäminen kansallisuuden tai siihen verrattavan piirteen vuoksi tuntuu olevan syvästi inhimillistä. Sitä vastaan on taisteltava joka päivä omassa itsessään. Sivistys auttaa, mutta ei aina riitä. Toinen vaikeus on se, että yleistämisen kielto todella tarkoittaa sitä, että vaikka olisi jollain vedenpitävällä keinolla osoitettu, että ihmisryhmässä x on yksi rehellinen jäsen ja kaikki muut ovat huijareita tai varkaita, jokaiselle ihmisryhmän x jäsenelle on periaatteessa annettava mahdollisuus osoittaa teoillaan, onko se rehellinen henkilö. Jos tällainen todella äärimmäinen tilanne olisi, ilman muuta terve järki sanoisi, jollain tavalla olisi varauduttava siihen, että et ole tekemisessä sen ainokaisen rehellisen henkilön kanssa. Silti oikeudenmukaisuus vaatii, että ketään ei pidetä lurjuksena ennen kuin hän on todistettavasti tehnyt jotain.

On neuvoteltava ja tasapainoiltava.

On helppo suuttua ja ja purnata, mutta vaatii paljon enemmän neuvotella säännöistä. Ei voi myöskään kaikki tilanteet kattavasti sanoa, mihin asti joustetaan ja mihin laitetaan raja. Olisi helppo sanoa, että Suomen lait ovat mittari, ja usein ovatkin, mutta joskus ne ottavat heikosti huomioon moninaisuutta. Silloin on pohdittava niiden muuttamista, päivittämistä. Tärkeää on kuitenkin selvittää, miten vastapuoli tulkitsee tilanteen ja mitä arvoja hän vaalii toimiessaan tietyllä tavalla. Vasta kun tämä ymmärrys on saavutettu, on tuomitsemisen aika. Ajattelen tässä nyt vaikka niitä taloyhtiön tai työyhteisön konfliktitilanteita.

Oikeudenmukaisuus on arvo, ei välinearvo.

On ymmärrettävää pettyä, jos tulee ongelmia, kun yritetään auttaa toista ihmistä. Moni turhautuu voimakkaasti, kun maahanmuuttajat arvostelevat Suomea jostain - eikä se tunnu kivalta minustakaan! Maahanmuuttajan tekemä rikos on tuplarikos, koska se osoittaa, että hän ei ole sen armon arvoinen, että on päässyt Suomeen. Maahanmuuttajat eivät saisi haastaa riitaa suomalaisten kanssa, mutta eivät myöskään keskenään. Konflikteja voisi selittää kulttuurilla tai vaikeilla kokemuksilla, mutta siihen voi aina sanoa, etteivät ne oikeuta pahoja tekoja. Eivät oikeutakaan. On kuitenkin ajateltava, että jos pidämme jotain asiaa todella arvokkaana, esimerkiksi oikeudenmukaisuutta tai inhimillisyyttä, meidän on toteutettava sitä huolimatta siitä, miten sen kohteet käyttäytyvät. Ristiriitoihin on varauduttava ja erilaisiin viestintätyyleihin kannattaa tutustua, jotta osaa lukea tilanteita oikein. Oikeudenmukaisuus pitää antaa lahjana, ei vastalahjana jostain teosta tai asenteesta.

Niin että eihän se monikulttuurisuus ole pelkkää laulua ja tanssia. Monia varmaan loukkaa sellainen yläpuolelta tuleva monikulttuurisuushehkutus, joka ei ota huomioon ihmisten pettymystä ja turhautumista. Suhtautumista voi kuitenkin opetella. Yleistäminen ja oikeudenmukaisuus kun eivät liity vain monikulttuurisuuteen, vaan kenen tahansa, vammaisen, vanhuksen, bodarin, hevarin tai blondin kohtaamiseen.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Terveiset Tartosta

Tutkijankutkaa poteva opettaja lähti kesälaitumille tällä kertaa erityisissä tunnelmissa, sillä ensi lukuvuodeksi opettajankutsumus jää sivuun. Tutkijankutkaa lievittää silloin varsinainen tehokuuri, sillä olen koko lukuvuoden opintovapaalla uskontotieteen syventävien opintojen parissa, ja tutkielmaa aion tehdä nimenomaan aiheesta, joka minua on aikaisemmin jo kiinnostanut tutkimusmielessä. Mikä olisikaan tässä tilanteessa ollut parempi tapa aloittaa kesäloma kuin osallistua tieteelliseen konferenssiin?


Tartossa pidettiin juhannuksenalusviikolla kahdeksas Nordic Conference on Religious Education. Koolla oli uskonnonopetuksen ja uskontokasvatuksen tutkijoita Pohjoismaista ja Baltian maista. Teemana oli "Shifting Borders in Religious Education". Itse esittelin katsomusten väliseen dialogiin liittyvää tutkimustani viime lukuvuoden ajalta, mikä tietenkin sopi teemaan hyvin, joskin teema oli varsin väljä.

Jenny Berglund

Jenny Berglund Södertörnin yliopistosta Tukholmasta piti yhden konferenssin pääluennoista. Hänen tutkimuksessaan rajat ovat olleet hyvin konkreettisesti läsnä, sillä hän on tutkinut uskonnonopetusta lähellä valtionrajoja sijaitsevissa viidessä kohteessa Itämeren alueella. Kaikissa raja erotti myös uskonnollisesti, ja tutkimuskysymyksenä oli, opetettiinko rajan toisella puolella vaikuttavasta uskonnollisuudesta kouluissa. Kaikissa vastaus oli sama: ei juuri mitään. Vastaus oli siis sama, vaikka yhdessä tapauksessa (Valga - Valka Viron ja Latvian rajalla) raja oli todella lähellä ja sen ylittäminen äärimmäisen arkipäiväistä ja vaikka toisessa tapauksessa oli merkittävää siirtolaisuutta rajan yli. Syytä tähän pohdittiin myös keskustelussa, ja yksi keskustelijoista ehdotti, että opetussuunnitelma on niin täyteen pakattu, että opetukseen ei pysty lisäämään muita aiheita. Itsekin olisin taipuvainen uskomaan tähän selitykseen. Jenny Berglund kuitenkin tyrmäsi ajatuksen huomauttamalla, että opetussuunnitelmissa on kyllä väljyyttä ja että jos niissä mainitaan tutustuminen eri kirkkokuntiin, siihen voisi helposti sisällyttää myös ainesta maantieteellisesti läheisen alueen uskonnollisuudesta, esimerkiksi Itä-Suomessa (yksi esimerkeistä Imatra) Venäjän ortodoksisuudesta. 

Jäin miettimään tätä. Mikä meitä opettajia estää ottamasta enemmän huomioon paikallista ympäristöä sisältöjä valittaessa? Oikeasti opetussuunnitelmassa on melko paljon asiaa tuntimäärään nähden, mutta onhan nyt esimerkiksi yläkoulussa kirkkokuntiin tutustumiseenkin varattavissa helposti vähintään 10 tuntia. On arvovalinta, miten sen käyttää (ja varaako siihen enemmän vai esimerkiksi luterilaisen kirkon nykypäivään, jota itse nykyään yritän painottaa). Tutkimukset ovat osoittaneet, että oppikirjat vaikuttavat hyvin vahvasti opetukseen, ja ne usein ottavat opetussuunnitelman sijan suunnittelua ohjaavana tekijänä. Ehkä on myös niin, että vaikka opettaja seuraisi opetussuunnitelmaan, oppikirja toimii sen tulkintana tai ainakin vaikuttaa siihen vahvasti. Ajatus helposti on, että tässä ovat perusasiat ja kaikki muu on ekstraa. 

Toisaalta oppilailla on oltava perusasiat vaikkapa ortodoksisesta kirkosta ennen kuin voi esitellä Venäjän ortodoksisuutta. Oppikirja ei ole myöskään vähäpätöinen asia sen suhteen, että ottaakseen joitain asioita käsittelyyn opettajalla on oltava jotain materiaalia. Hänellä on oltava itsellään tietoa ja hänellä on oltava jotain, mitä viedä luokkaan. Opetushan ei ole vain sitä, että opettaja kertoo. Joissain tapauksissa tietoa juuri lähialueiden uskonnollisesta tilanteesta ei ole omalla kielellä saatavissa tai sitten se voi olla hyvin ristiriitojen värittämää kuten juuri Suomen (tai lännen) ortodoksien suhteet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Siellä, missä rajaa ylitetään helposti ja usein, vierailijoiden kutsuminen olisi hyvin luontevaa. Yhden vierailun järjestäminen voi olla opettajalle helppo juttu, mutta sen ottaminen osaksi kaikkien ryhmien opetusta jatkuvasti teettääkin paljon enemmän töitä. 

Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin sanottava, että pienellä luovuudella pitäisi olla mahdollista ottaa mukaan paikallista ainesta niin uskonnon kuin historiankin opetukseen. Sen voi yhdistää maininnaksi "perusasioiden" käsittelyyn ja antaa mahdollisuus oppilaille kysellä enemmän. On varmasti tärkeää säännöllisesti kyseenalaistaa se, mikä määrää sen, mitä minä opetan ja minkä verran mihinkin varataan aikaa. 

Tutkijankutkaa potevalle opettajalle tärkein anti konferenssista oli kuitenkin rohkaisu, jota omaa työtä kohtaan sai. Monesti on tullut harmitelluksi, miten toimintatutkimuksen olisi voinut suunnitella huolellisemmin ja toisella tavalla. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että siitä saa irti ainakin yhteen artikkeliin ainekset. Omaa työtään voi siis tutkia jollain tavalla. Aihe myös kiinnostaa monia. Sain tietää parista muusta dialogiin ja ennakkoluulojen poistamiseen liittyvästä projektista, joista toisesta ehkä lisää myöhemmin. Olin mukana myös työpajassa, jossa käsiteltiin kertomusten käsittelyä tavalla, joka mielestäni sopisi hyvin katsomusten väliseen dialogiin. Siihenkin aiheeseen palaan ehkä vielä perusteellisemmin. 

Pietarin ja Paavalin kirkon raunio

maanantai 18. toukokuuta 2015

Lukupäiväkirjasta: Suosituksia uskontojen opettamiseen osana monikulttuurisuuskasvatusta

Sain juuri luettua teoksen, joka julkaistiin viime syksynä. Se liittyy Euroopan neuvoston antamiin suosituksiin sisällyttää uskonnon käsittelyä opetukseen, jonka tavoitteena on lisätä kulttuurien välistä ymmärrystä. Kyseessä on Warwickin yliopiston professorin Robert Jacksonin kirjoittama
PDF - Signposts - Policy and practice for teaching about religions and non-religious world views in intercultural education
Kirja on tarkoitettu opettajille, poliitikoille ja opettajankouluttajille, joskin uskon, että täällä Suomessa se päätyy lähinnä opettajankouluttajien tai opettajiksi opiskelevien käsiin. Syyttäisin osin kielimuuria siitä, että meillä ei ole juuri levitetty sanaa uskonnonopetukseen liittyvistä Euroopan Neuvoston julkilalusumista eikä esimerkiksi ETYJ:in alaisen järjestön suosituksista uskontoja koskevasta opetuksesta Toledo Guiding Principles on Teaching about Religions and Beliefs in Public Shcools. Olen tietenkin osin itsekin vastuussa tästä täydennyskoulutusta järjestävänä konsultoivana opettajana. Ehkä täydennyskoulutukselle on kuitenkin otollisempaa edistää suositusten periaatteita erilaisten menetelmien kautta kuin käydä läpi itse asiakirjoja. Opetussuunnitelmatyölle asiakirjat ja Signpostsin kaltaiset käsitteitä, tutkimustuloksia ja menetelmiä kokoavat kirjat olisivat kuitenkin arvokkaita, samoin oppimateriaalien tekijöille.
Kirja on hyvin selkeästi jäsennelty, eikä siinä sanoma hämärry teorian taakse, kuten tieteellisessä tekstissä joskus käy. Kyseessä ei siis olekaan varsinainen tieteellinen teksti, vaan tutkimukseen nojautuva esitys. Jos vertaan sitä Toledo Guiding Principlesiin, jossa oli jonkin verran käytännön esimerkkejä ja paljon samojen asioiden toistelua eri yhteyksissä, tässä kirjassa on enemmän käytännön esimerkkejä ja jonkin verran vähemmän toistoa.
Signpostsissa on paljon asiaa katsomusten välisestä dialogista. Olisi ehkä ollut hyvä lukea teos tuoreeltaan, koska siitä olisi voinut saada hyviä ideoita dialogiprojektiimme liittyvään toimintatutkimukseen. Ehkä on kuitenkin turha jossitella, sillä ilman muuta suunnitelmat oli tehtävä ajoissa eikä niitä olisi ollut helppo muuttaa enää syksyn aikana. Kirjassa käsitellään myös katsomuksellista kirjavuutta monesta eri näkökulmasta, myös uskonnottomien katsomusten määrittelyn problematiikkaa. Sen sijaan taitoihin ja niissä kehittymiseen kirja ei mielestäni olisi tuonut mitään merkittävää uutta.
Siihen kiinnitin huomiota, että Jackson käyttää häpeilemättä käsitettä suvaitsevaisuus. Useinhan kuulee, että tuo sana pitäisi poistaa kokonaan käytöstä, koska suvaitsevaisuudessa ikään kuin ylhäältä päin annetaan jollekin tila, jonka pitäisi kuulua tälle henkilölle tai hänen edustamalleen asialle itsestäänselvyytenä. Sanan käytöllä luodaan käsitys, että on esimerkiksi enemmistön vallassa myöntää olemassaolon oikeutus jollekin - tai halutessaan kieltää se. Minusta on kuitenkin realismia käyttää käsitettä suvaitsevaisuus etenkin kasvatuksessa. Jackson määrittelee suvaitsevaisuuden niin, että henkilö hyväksyy, että toisella on oikeus kannattaa erilaisia näkemyksiä kuin henkilö itse. Suvaitsemattomuus eli kyvyttömyys tai haluttomuus tähän on asenne, josta joidenkin nuorten kanssa lähdetään liikkeelle. Kasvattaja kohtaa sen, vaikka olisi itse käyttämättä sanaa suvaitsevaisuus.

Tärkeä käsite kirjassa on turvallinen tila, "safe space". Olen viime aikoina ollut vähän varautunut tuon käsitteen kanssa, koska luin jokin aika sitten Robert Boostromin artikkelin, jossa hän kritisoi turvallisen tilan käsitettä. Sitä käytetään hänen mielestään (tosin artikkeli on vuodelta 1998) määrittelemättä. Toisaalta hän kysyy, voiko oppimista tapahtua, jos oppilasta ei koskaan haasteta tai arvostella. Turvallisuuden korostaminen voi myös johtaa dialogin tukahduttamiseen konfliktien pelossa. Jackson kyllä määrittelee turvallisen tilan. Turvallinen uskonnonopetuksen luokkatilanne on sellainen, jossa kukin voi tuoda esiin vakaumustaan pelkäämättä joutumista naurunalaiseksi. Jackson myös myöntää, että mikään luokkatilanne ei voi olla koko ajan turvallinen kaikille. Tämä on hyvin tärkeä myönnytys, sillä opettajallehan turvallisen tilan vaatimus lataa paljon vastuuta asioista, joita hän ei oikeastaan voi kontrolloida. On toisaalta itsestäänselvyys, että opettaja ei saa hyväksyä henkilökohtaisten asioiden kritisoimista eikä niille naureskelua. Hän ei saa myöskään syyllistyä niihin itse. Hän ei voi kuitenkaan puuttua puheisiin ennen kuin ne on lausuttu eikä sulkea pois tunnilta tunnin ulkopuolisia jännitteitä.

Turvallisen tilan ongelmallisuus uskonnontunnilla tuli hyvin kuvailluksi myös Mike Castellin artikkelissa, josta sain Signpostsista vinkin. Siinä kuvataan uskonnontunti, jossa oppilas kommentoi yliluonnollisia aineksia sisältävää kertomusta Guru Nanakista sanoilla "Toi on typerää." Tunnilla törmäävät maallistuneen, tieteellisen maailmankuvan omaksuneen oppilaan kehittymättömät kyvyt purkaa hämmennystään rakentavammalla tavalla, vakaumuksellisen sikhioppilaan henkilökohtainen suhde tähän maailmankatsomuksellista totuutta perustelevaan kertomukseen sekä tuntia pitävän opetusharjoittelijan pyrkimys käsitellä sikhiläisyyttä pluralistisesta, kaikkia vastauksia yhtä oikeina pitävästä näkökulmasta. Törmäys on väistämätön, mutta ymmärsin Castellin kirjoitusta niin, että dialogitaitojen kehittäminen vähentäisi sen voimaa. Erilaiset näkemykset tehtäisiin näkyviksi ja niistä opeteltaisiin kyselemään kunnioittavasti. Toisin sanoen turvallinen tila voisikin olla dialogin lopputulos eikä edellytys. Tämä antaa ajattelemisen aihetta.
Yhden kiinnostavan, ilmaisen (joskin englanninkielisen) opetusmateriaalin, jonka Signposts esitteli, haluaisin vielä tässä esitellä. Se on niin ikään Euroopan Neuvoston materiaali, Autobiography of Intercultural Encounters through Visual Media. Se on valmis ja varsin laaja kysymyspatteristo kuvien käsittelyyn osana kulttuurienvälistä mediakasvatusta. En usko, että uskonnonopettajalta veisi kauan kääntää siitä käyttöönsä riittävä määrä kysymyksiä, joten suosittelen lämpimästi tutustumaan materiaaliin.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Katsomusdialogimateriaalia, olkaa hyvät!

Iloisena voin kertoa, että katsomusdialogiprojektimme, josta olen täällä moneen kertaan kertonut, on vihdoin edennyt siihen vaiheeseen, että saan julkistaa materiaalimme.


Tässä vaiheessa tärkeintä, mitä voin sanoa, on kannustaa ottamaan materiaali käyttöön. Tiedän, että katsomusten välisten kohtaamisten järjestäminen on uskonnonopettajalle työlästä. Jos opettaa pelkkää uskontoa esimerkiksi seitsemänsarjaisessa koulussa ja suunnittelisi dialogijakson yhdelle vuosikurssille, järjestelyt pitäisi tehdä seitsemän kertaa vuodessa. Lisäksi on vielä niin, että oikeastaan yhdessä kohtaamisessa päästään vasta alkuun.

Vaivannäkö kuitenkin kannattaa. Itse opetan koulussa, jossa on todella vähän katsomuksellista moninaisuutta. Meillä on tällä hetkellä yksi ainoa muslimioppilas, eivätkä kaikki seiskaluokkalaiseni edes tienneet sitä, vaikka kyseessä on tyttö, joka käyttää huivia. Oppilaille on valtava elämys kohdata muslimi, joka puhuu heidän kieltään ja elää heidän maailmassaan. Myös monet dialogiin valmistavat harjoitukset toivat uskonnonopetukseen uutta sähköä. Ilmeisesti siinä oli jotain käytännöllisyyttä ja omaan elämään liittymistä, joka sai sellaiset oppilaat aktivoitumaan, jotka aikaisemmin olivat olleet vaiteliaampia.

Projektiin liittyvä tutkimus on vielä kesken, vaikka yhtä ja toista on jo opittu. Materiaalin esipuheessa esitellään teoria dialogitaitojen kehittymisestä, mutta kysely, jolla tätä teoriaa piti tarkentaa, on vielä analysoimatta loppuun asti. Itse projektissakin aika loppui usein kesken. Ajanpuute esti aineiston keräämisen sillä tarkkuudella, kuin olisi ollut kiinnostavaa, esimerkiksi oppilashaastattelujen tekemisen. Toisaalta aika asetti rajat oppituntien määrälle, jonka projektiin pystyi käyttämään. Ei päästy lopulta kovin syvälle, vaikka se oli tavoitteena. Ei myöskään päästy käsittelemään konflikteja tai todella vaikeita asioita. Näissäkin tosin oppilaille tuntui olevan tärkeä kokemus, että asioita voi tosiaan kysyä ja kiinnittää huomiota tapaan, jolla kysyy. Konflikteista puhuttaessa (projektin ajankohtaanhan sattuivat niin ISISin nousu kuin Charlie Hebdon isku) heihin varmasti vetosi muslimivierailijoidemme tuskastuminen yleistyksiin. On selvää, että yhdellä kierroksella ei voi edetä kuin yhden askeleen.

Omassa mielessäni pyörittelen toistaiseksi ratkaisua saamatta (vaikka ainekohtainen ops-työ antaisi nyt hyvät mahdollisuudet räätälöidä ratkaisuja), miten katsomusdialogi saataisiin sovitettua muidenkin vuosikurssien yhteyteen kuin nykyisen seiskan maailmanuskontoihin yhtä luontevasti. Ilman muuta kristinuskon, Raamatun ja etiikan käsittelyssä olisi paikka dialogitaitojen harjoittelulle, mutta miten se käytännössä muotoiltaisiin, sitä en ole vielä ratkaissut. Samalla pitäisi siis pystyä kehittämään valmiuksia kohdata yhä vaikeampaa erilaisuutta.

Tutkimusaiheita siis riittäisi toisellekin kierrokselle. Tässä vaiheessa kuitenkin voi tehdä välitilinpäätöksen, jota jo aloittelin hankkeen päätösseminaarissa ja varmasti jatkan muun aineiston parissa vähitellen langanpäitä kokoillen. Ja erityisesti nyt kohotan valokeilaan tämän materiaalin sekä kiitän koko työryhmää, joka oli mukana sitä tekemässä, Piaa, Piaa, Nohaa, Olgaa, Kaija-Leena, Juhaa, Raijaa ja Vaulaa!

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Murrosten aika pedagogiikassa(ni)

Olen tässä viime aikoina rakennellut taas vähän uudenlaista kasiluokan uskonnon eli kirkkotiedon kurssia. Olen miettinyt menetelmiä ja välineitä, vähän testaillut ja huokaillut, etsinyt toimintoja ja aloittanut alusta. Olen ehkä vähän hurahtanut. Sähköiset välineet ja palvelut lupaavat paljon. Ne, jotka ovat tehneet kanssani töitä (vaikkapa vain taloyhtiön talkoissa), tietävät, että inhoan ja kartan saman työn tekemistä uudestaan. Odotan, että sähköiset välineet mahdollistavat joustavan arkistoinnin, uudelleen käytön ja jakamisen. Odotan, että ne tekevät puolestani mekaanisen työn kuten laskemisen tai järjestelyn. Odotan, että minun ei tarvitse muistaa ottaa mukaan oppilaiden töitä ja lippulappuja, vaan että ne kulkevat mukana mobiililaitteeni saavutettavissa.

Välillä digitaalinen opettaminen onkin näin sujuvaa ja samalla visuaalista ja innostavaa. Olen pitänyt parit pistarit erittäin helposti mobiililaitteiden avulla ja yhdet kokeetkin (toinenkin koe oli tarkoitus pitää, mutta juuri silloin sähköinen oppimisympäristö oli epävakaa...). Olen käyttänyt kuvia hyväkseni, olen saanut kerättyä oppilaiden ajatuksia ja toiveita näppärästi - ja ennen kaikkea olen saanut itse vaihtelua ja kokenut onnistumisen elämyksiä. Näiden humalluttavien endorfiinipiikkien lisäksi on tietenkin ollut paljon takkuilua. Palvelut tökkivät yllättävän usein (aina vuorotellen), tai niiden rajoitteet tulevat yllättäen vastaan. Sopivan välineen valinta on joskus hyvin vaikeaa. Sellaista välinettä ei tunnu olevankaan, jossa olisi kaikki tarvittavat ominaisuudet. Lisäksi on vaikea arvata ennalta, missä yhteyksissä oppilaiden mielestä tekniikan käyttö tuo lisäarvoa tehtävään.

Ennen kaikkea aikaa vie kuitenkin se, että samalla aikaa oma pedagogiikkani on aikamoisessa mullistuksessa. Digitaaliset välineet (ja uskon myös vahvasti siihen, että tehtäväni on opettaa myös niiden käyttöä) ovat vain yksi asia suuremmassa kokonaisuudessa, jossa tavoitteena on vähentää opettajan puheaikaa ja kopiointia taululta. Tämä on kuitenkin muutos, joka ei tapahdu hetkessä, varsinkaan jos opettaa kolmea eri ainetta. Samalla olen epävarma siitä, seuraanko oikeita jälkiä. Olen halunnut käyttää enemmän aikaa siihen, että asioita havainnollistetaan ja annetaan käytännön esimerkkejä. Esimerkiksi yhteiskuntaopissa tämä on merkinnyt keskusteluja, autenttisten tietolähteiden käyttöä sekä käsitteiden soveltamista rohkaisemalla kannan ottamiseen, tuossa kasiluokan uskonnossa puolestaan hylkäsin oppikirjan ja etsin kaiken materiaalin internetistä, painopisteenä nykyajan ilmiöt. Tästä on seurannut valituksia, että emme lue oppikirjaa emmekä käy tarpeeksi paljon käsitteitä yhdessä läpi. Osa oppilaista on selvästi kokenut turvattomuutta, tosin osalle työtapa on sopinut hyvin.

Yksi kysymys on arviointi. Mikä arvo on ulkoa muistamisella, jota koe mittaa, maailmassa, jossa aika moni tieto on googletettavissa? Entä mitä tapahtuu, jos oppilaiden ei yläkoulun uskonnossa tai historiassa tarvitsisi koskaan painaa asioita mieleensä tai edes kerrata niitä? Sain positiivisia kokemuksia, kun annoin oppilaiden ottaa historian kokeeseen mukaan "lunttilapun", mutta oppilaat kertoivat, että vaikutus oli oikeastaan se, että he olivat oppineet asiat kirjoittaessaan niitä muistiin. Moni sanoi käyttäneensä aikaa enemmän kuin olisi muuten käyttänyt. Se ei siis ehkä ollut mikään askel kohti tulevaisuuden oppimista. Mutta vaihtoehdot aiheuttavatkin opettajalle päänvaivaa. Jos ulkoa muistaminen ei ole kovin tavoiteltava asia, sitä ei ole myöskään kopioiminen. On osoittautunut todella vaikeaksi keksiä tehtäviä, joihin ei voi vastata kopioimalla lauseita kirjasta tai netistä. Hyvän ratkaisun löytäminen tähän dilemmaan jokaiseen erilliseen opetettavaan kokonaisuuteen vie todellakin aikansa.

Olen seuraillut yksilöllisen oppimiseen ideaa erityisesti sen Facebook-ryhmän kautta, johon jatkuvasti linkitetään blogeja. Idea itsenäisestä opiskelusta, jonka etenemistä opettaja (tai ryhmän hitaammat opiskelijat) ei rajoita, on kiehtova. Reaaliaineessa kysymys on kuitenkin paljon siitä, miten tehdään tehtäviä, joissa voidaan opetella perusasiat ja sitten soveltaa niitä itsenäisesti niin, että oppilaat eivät voi kopioida suoraan kirjasta (eivätkä toisiltaan), on iso. Lisäksi arviointi ei saisi kuormittaa opettajaa liikaa. Tein seiskaluokkalaisille eräänlaisen pienen yksilöllisen oppimisen projektin tai polun, kuten alalla sanotaan. Se onnistui oikeastaan aika hyvin kiitos hyvän oppikirjan ja fiksujen oppilaiden. Palautteessa osa oppilaista kirjoitti, että olisi kuitenkin toivonut, että asioita olisi käyty läpi yhdessä.

Palautteen voi helposti kuitata muutosvastarinnaksi, mutta miettikääpä, millainen olisi oppilaan koulupäivä tai -viikko, jos kaikki oppiminen olisi itsenäistä tutkimista ja opiskelua. Aihepiiristä julkaistaan näinä aikoina paljon intoutuneita lehti- ja nettijuttuja, mutta on kai samalla niin, että jatkuvan aktiivisen otteen vaatiminen on oppilaille myös paljon väsyttävämpää. Jos ei kukaan pysty keskittymään pelkkään kuuntelemiseen pitkäksi aikaa, ei kukaan voi olla jatkuvassa flow-tilassakaan. Koen myös hapuilevani sen suhteen, miten tarjota oppilaalle tukea ja ohjaamista oikealla hetkellä, jotta oppilas ei koe itseään heitteille jätetyksi, jota opettaja sitten vain arvioi.

Oikeastaan sain parhaat opit ja jonkinlaisia ratkaisuja näihin kysymykseen Palmenian kurssilta, jolle osallistuin syksyllä. Kouluttajat Liisa Ilomäki ja Minna Lakkala esittelivät mallinsa, jossa opetus pitäisi järjestää kokonaisuuksiksi, joissa on suunniteltu rakenteet tiedon rakentumiselle, yhteistyölle, teknologian käytölle ja itse- ja vertaisarvioinnille. Oppilaan pitäisi saada palautetta jo ennen lopullista työn palautusta. Vaatimukset ovat siis varsin monipuoliset ja asettavat opettajalle paineita. Ilman näiden suunnittelemista oppilas tulee kuitenkin jätetyksi heitteille.

Lopuksi on vielä kerrottava, että tänään kasiluokkalaiseni aloittivat kirkkohistorian aikajanan elävöittämisen ThingLinkin avulla, ja tekivätkin sen sellaisella näppäryydellä ja luovuudella, että olin ihan yllättynyt. Tottahan toki palvelu heitti heitä säännöllisesti ulos ja joitain muutoksia menetettiin pariinkin kertaan, mutta hermot ei mennyt keneltäkään. Se on jo ihan hyvä saavutus tässä digitaalisessa opetuksessa. Toivottavasti positiivinen meininki kantaa jatkossakin tätä kurssia!




perjantai 13. helmikuuta 2015

Testaa tunnustuksellisuutesi

Ei tässä oikeasti mitään testiä ole, ainakaan et saa mitään testituloksia. Yritän nyt vähän käsitellä asiaa, joka nostaa minulla ja varmaan vähän muillakin välillä karvoja pystyyn. Olen tästä kirjoittanut ankaran tieteellistäkin tekstiä, joka on arviointikierroksella, mutta nyt sanon vain sen, mitä haluan sanoa - pitkällisen pohdinnan ja eri näkökulmiin perehtymisen jälkeen.

Moni haluaa heilutella tunnustuksellisuuden leimakirvestä. "Eihän uskonnonopetus saisi olla enää tunnustuksellista!" "Se oli kyllä vähän liian tunnustuksellista minusta." Jotkut myös sanovat tietävänsä, mistä tunnustuksellisen opetuksen tunnistaa. Tunnustuksellisuudella voi olla eri sisältöjä, mutta jos nyt puhutaan tässä vain sellaisesta tunnustuksellisuudesta, joka ei kuulu eettiseen uskonnonopetukseen. On yllättävän vaikea löytää sille täsmällisiä rajoja. Indoktrinaatioteoriat jäävät puolitiehen, ihmisoikeuslainsäädäntö jättää paljon liikkumavaraa ja pedagogisia viitekehyksiäkin on erilaisia. Olemme varmaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että uskonnonopetuksen ei pitäisi aiheuttaa oppilaassa epämiellyttävää tunnetta, että hänen on esitettävä uskovaista saadakseen hyvän numeron tai muunlaista hyväksyntää opettajalta. Miten tällaista sitten vältetään, se onkin vaikeampi sanoa.

Sitten testiin. Tunnistatko oman ajattelusi seuraavista väittämistä? Tarjoan vähän lisäajateltavaa.

Tunnustukseton opetus on pelkkää tiedon jakamista.

Jos vastaat kyllä, mieti, miten tieto vaikuttaa meihin. Tieto on valtaa, tieto muokkaa mielipiteitä, tieto tekee asioita ymmärrettäviksi. Toisaalta tietoa ei koskaan voi siirtää sellaisenaan opettajan päästä tai kirjasta oppilaan päähän. Koska oppiminen on aktiivinen prosessi, siinä usein aktivoituvat myös tunteet ja mielipiteet. Oikeastaan opettajan on aktivoitava niitä opettaakseen. Lisäksi pedagogisia lähtökohtia on monia. Opettaja voi opettaa ilman tavoitetta sitouttaa oppilaita, vaikka hän opettaisi eri tavalla kuin sinä opettaisit.

Jos vastaat ei, mieti, miten oppilaiden tunteita ja mielipiteitä aktivoidaan niin, että niille annetaan tilaa ja vapautta.

Tunnustuksettomuuden nimissä opettajan ei pitäisi kertoa, mihin itse uskoo.

Jos vastaat kyllä, mieti, millaisia viestejä opettaja lähettää, jos hän ei kerro mitään omasta katsomuksestaan. Onko uskonnosta puhuminen noloa? Olisiko vältettävä katsomuksista kertomista ylipäänsä? Oppilaita ei ehkä innosta jakamaan omia näkemyksiään, jos opettaja kieltäytyy puhumasta omistaan. Oppilailla voi olla myös vääriä ennakko-oletuksia, että opettaja on jonkinlainen kiihkouskovainen, joita ei tällöin päästäisi purkamaan.

Jos vastaat ei, mieti, millaisia vaikutuksia opettajan julkilausutuilla näkemyksillä voi olla. Oppilaat voivat vaikuttaa välinpitämättömiltä niitä kohtaan, mutta he saattavat silti tulkita, että ne asetetaan esikuvallisiksi.

Opetus on tunnustuksetonta, jos siinä ei harjoiteta hartautta.

Jos vastaat kyllä, mieti, miten monilla tavoilla opetus voi hartaudenharjoituksen lisäksi viestittää, että oppilaiden pitäisi sitoutua opetettavaan uskontoon. Mieti myös, miten hartaudenharjoitus rajataan. Rukouksen tai laulun toistaminen sen jälkeen kun se on opittu (tai niin kauan, että joka ikinen sen oppii) on aika hyvä raja. Oppilailla voi silti olla monenlaisia kokemuksia. Entä saako hartaudenharjoitusta näytellä tai siihen eläytyä esimerkiksi vieraisiin uskontoihin tutustuttaessa? Tämä on joillekin kodeille iso kynnys.

Jos vastaat ei, ota huomioon, että tämä on kuitenkin tärkeä rajanveto opetuksen ja koulun uskonnollisten tilaisuuksien välillä.

Kaikki opetus tähtää asenteiden muuttamiseen ja on siten tunnustuksellista. Uskonnonopetuksen ei pitäisi olla erikoistapaus.

Jos vastaat kyllä, uskonnon ei pitäisi olla erikoistapaus, mieti, eivätkö uskonnolliset opit kuitenkin eroa jollain tavalla tieteellisistä. Voit olla täysin varma ja vakuuttunut omasta katsomuksestasi, mutta moniarvoisessa koulussa erilaiset katsomukset ovat aina jossain määrin suhteellisia, muuten ei opetettaisi niin monia eri katsomuksia. Moni argumentoi, että se on vastoin uskontojen itseymmärrystä. Tämänkin voi tuoda esiin, mutta valinnanvapaus kuuluu silti oppilaalle.

Jos vastaat ei, uskonnonopetus on erikoistapaus, mieti, eikö muissakin oppiaineissa pitäisi tarkastella kriittisesti sisältöjä, joita opetetaan, sekä asenteita, joita opettaja välittää. Onko asiat esitetty reilusti vai painottuuko jokin näkökulma? Kuinka vahvasti korostuu länsimainen liberalismi tai perinteiset sukupuoliroolit, tai toistuvatko edellisten oppikirjapainosten yleistykset, vaikka tutkimus on edistynyt? Missä sävyssä opettaja esittää näkemyksiään yhteiskunnan kehityksestä?

Kuten sanottu, pisteitä ei lasketa tässä testissä. Kantaa saa kuitenkin ottaa!

lauantai 7. helmikuuta 2015

Oman uskonnon vaikeus ja välttämättömyys

Viimeksi kuluneiden viikkojen jälkeen olen törmännyt useita kertoja kiistelyyn käsitteestä oma uskonto. Sinänsä siinä ei ole mitään uutta, mutta koska se liittyy myös katsomusdialogiprojektiimme, olen yrittänyt ratkoa joitain siihen liittyviä käytännön asioita. Dialogiin oman uskonnon käsite liittyy kahdella tavalla. Ensinnäkin yleinen lähtökohta, jota vähän olen halunnut haastaa, on ollut tämä: "Ei voi osallistua dialogiin, jos ei tunne omaa katsomustaan." Uskomme, että kohtaamista voi harjoitella, vaikkei itse olisi vielä etsijä tai katsomukseltaan rakentumaton. Vaarana on tietenkin dialogin jääminen yksisuuntaiseksi, mikä ei välttämättä tee dialogin harjoittelua turhaksi. Oma katsomus on kuitenkin monimutkaisempi asia kuin se, mitä pitäisi pystyä kertomaan oman yhteisönsä uskosta tai tavoista. Toinen asia on se, että mielestämme uskonnottomien ja uskonnollisten nuorten välisen kuilua voisi yrittää kaventaa herättämällä oppilaat huomaamaan, että kaikilla on elämänkatsomus.

Peruutan kuitenkin vähän. Oman uskonnon opetus on termi, jolla korvattiin uskonnonvapausuudistuksen jälkeen perusopetus- ja lukiolaeista aikaisempi termi "oman tunnustuksen mukainen opetus". Ilmaisu on astetta selkeämpi kuin ennen. Sitä kuitenkin haastetaan yhä enemmän ja enemmän siitä näkökulmasta, että oppilaan oma uskonto ei välttämättä ole sama kuin hänen vanhempiensa uskonto. Tässä puhetavassa uskonto ymmärretään uskoksi tai elämänkatsomukseksi, eikä kulttuuriksi tai symbolijärjestelmäksi, jotka tosin nekin voivat olla jonkin uskonnon opetukseen osallistuvalle oppilaalle entuudestaan varsin vieraita. Torstaina istuin joukossa, jossa ajauduttiin miettimään korvaavaa, parempaa nimitystä uskonnonopetusjärjestelmällemme, mutta ei oikein keksitty.

Dialogiprojektissamme kokeilin eräästä lähteestä lainaamaani työtapaa saada oppilaat miettimään omaa elämänkatsomustaan. Siinä mietittiin arvoja, päämääriä ja sitä, mistä on kotoisin. Osa (seiskaluokkalaisista) oppilaista oli ihastuksissaan ja koki tämän uudenlaiseksi ja kiinnostavaksi. Osalle tehtävä oli liian abstrakti. Vastaukset olivat kauttaaltaan maallisia. Toisaalta mietin, että todennäköisesti muidenkin uskontojen oppilaiden vastaukset olisivat voineet olla samantyyppisiä. Perhe, ystävät, rehellisyys ja luotettavuus - mikä uskonto olisi niitä vastaan?

Saman projektin toisessa kokeilussa katolisen uskonnon ja islamin opettajat olivat prepanneet omia oppilaitaan ennen eri katsomusaineiden yhteisiä tunteja kysymyksissä, joita vastaan saattaa tulla. Itse olen kokenut aina valmiiden vastausten antamisen vähän kiusallisena, joskin toki kirkkotiedon kurssi välillisesti siihen valmentaa. Aloin kuitenkin ajatella, että tätä pitäisi vähän muuttaa.

Toissa syksynä dialogiprojektin suunnitteluvaiheessa mietin paljon tuota lähtökohtaa "voidakseen osallistua dialogiin on tunnettava hyvin oma katsomuksensa". Päädyin lopulta muokkaamaan sitä koulukontekstia varten muotoon "jokaisella oppilaalla on oikeus saada tukea omaan katsomukseensa". Ajatus oli se, ettei oppilas jäisi yksin hänen uskontoaan koskevien kysymysten edessä ja että hän voisi oppia myös uutta siitä perinteestä, johon hän tavalla tai toisella kuuluu. Kyllähän tämän pitäisi siis toimia myös enemmistöuskonnon kohdalla.

Oman uskonnon voi siis lievää väkivaltaa käyttäen jakaa yksilölliseksi elämänkatsomukseksi ja kollektiivisesti kulttuuriksi. Yhden ihmisen kohdalla näillä kahdella asialla voi olla heikompi tai voimakkaampi yhteys toisiinsa. Lisäksi monet ihmiset - erityisesti länsimaiset nuoremmat ikäluokat - kokevat olevansa elämänkatsomuksellisia yksilöitä ja väheksyvät niitä vaikutteita, joita he ovat saaneet uskonnollisesta kasvatuksestaan tai ympäristöstään. Koska yleisessä puheessa aitona uskonnollisuutena pidetään sisäistä, sydämen uskoa, ulkoiset tavat käsitetään maallisina. Sitä ne voivat harjoittajilleen toki olla, mutta ne silti laajasti ymmärrettynä ovat uskonnollista kulttuuria, jota voisi olla hyvä osata ymmärtää ja selittää.

Opetuksen näkökulmasta tämä kaikki tarkoittaa sitä, että oman uskonnon käsittely henkilökohtaisella tavalla on aika tarkkaa puuhaa. Kokeeko oppilas, että häntä tungetaan muottiin, johon hän ei sovi, jos opetuksessa yritetään osoittaa, että kristinuskoa on kaikkialla ja että hän voikin olla vähintään kulttuurikristitty? Vaikka nuori oppisi perustelemaan lähetystyön tai selittämään pitkäperjantain merkityksen, onko hän yhtään halukkaampi esittäytymään henkilöksi, joka ymmärtää nämä asiat? Lisäksi tutkimuksessa on viitteitä siihen, että jos nämä asiat esitetään vahvasti me-kielellä, heikosti perinteeseen sitoutuneet oppilaat kokevat sen ulossulkevaksi tai velvoittavaksi.

Uskonnonopetus - tasapainoiluahan se on.

perjantai 30. tammikuuta 2015

Opettajan materiaalia yhteistyönä

Katsomusdialogiprojetimme on edennyt nyt siihen vaiheeseen, että kirjoitamme materiaalia, jotta muutkin opettajat voisivat mahdollisimman helposti alkaa toteuttaa katsomusten välistä dialogia oppilaiden kanssa. Projektin rahoitus edellyttää käytänteiden levittämistä, ja ilman muuta olemme myös itse sen verran asian takana, että haluamme helpottaa katsomusdialogin leviämistä. Katsomusten - todellakin kaikkien katsomusten, ei vain uskontojen - välisen vuoropuhelun ja keskinäisen ymmärryksen lisääminen on myös tulevassa opetussuunnitelmassa yksi keskeinen lisä katsomusaineiden tavoitteisiin.

Tunnit on ideoitu ja paljolti kirjoitettukin, joten jakoon laittaminen on helppo homma, vai mitä? Niinhän sitä luulisi. Käsistään ei voi kuitenkaan päästää sellaista, mitä ei itse jaksaisi lukea alkua pidemmälle. Jos materiaali on kovin epäyhtenäistä, sitä on raskasta lukea, sillä saatuaan kiinni yhden kirjoittajan logiikasta joutuukin totuttelemaan toisenlaiseen. Jos yksi kirjoittaa yleisiä periaatteita ja toinen käytännön vinkkejä, lukija ei myöskään tiedä, tuleeko hän saamaan tekstiltä mitään, mitä ei jo ennestään tietäisi. Ongelmahan on, että vaikka valmista materiaalia olisi kollegiaalisesti jaossa, opettaja ei voi käyttää määrättömästi aikaa materiaalien läpikäymiseen. Onkohan joku tutkinut, kuinka monessa sekunnissa opettajan materiaalin on vakuutettava lukijansa?

Kymmenen sopuisaa ja yhteenhioutunuttakin kokkia yhden sopan äärellä on työläästi hallittava kokonaisuus. Olimme vain viikkoa aikaisemmin luoneet materiaalille yhdessä jäsentelyn. Ajatuksena oli purkaa toteutetut kokonaisuudet erilaisiksi vaihtoehtoisiksi harjoituksiksi tai menetelmiksi. Mietimme otsikot, joiden alle, niitä oli tarkoitus alkaa koota. Käytännössä jouduimme kuitenkin kertaamaan tätä ideaa ja jaotteluperusteita. Kokonaisuuksien purkaminen ei ollut ihan ongelmatonta, ja jonkin verran oli pakko viitata muihin lukuihin. Yhdellä opettajista on erityistaitoja, ja hän lupasi huolehtia ulkoasusta ja taittaa materiaalimme hienoksi. (Jos minä olisi ollut tästä vastuussa, joku Word-pohja olisi saanut kelvata, mutta nyt siitä tulee veret seisauttavan upea.) Hän olisi tietenkin tarvinnut valmista tekstiä, mutta ohjeista huolimatta kaikki eivät aloittaneet purkaa materiaalejaan järjestyksessä... Mutta mahdotontahan se varmaan olisi ollutkin.

Jouduimme myös ratkomaan erilaisia kysymyksiä. Onko enemmän vähemmän vai enemmän? Pitäisikö jotain rakkaudella valmisteltua vain jättää pois? Materiaalista on tulossa sähköinen, joten sivumäärärajoitteita ei ole, mutta mitä jos kukaan ei jaksa kahlata tekstiä läpi? Entä mitä tarkkuutta pitäisi noudattaa? Kuvaillaanko vain ideat vai liitetäänkö kaikki materiaalit mukaan? Jotkut opettajat olivat laatineet pieniä esityksiä omista uskonnoistaan, mutta herättäisikö niiden sisällyttäminen kysymyksiä, miksi ei muista uskonnoista ollut mitään?

Lopputulos on se, että käytämme seuraavan työpajapäivän vain ja ainoastaan yhdenmukaistamiseen ja selkeyttämiseen, minkä lisäksi taittoeksperttimme tulee vähän muita myöhemmin ja alkaa taittaa valmiita tekstejä. Se tarkoittaa sitä, että kaikki tekstit on saatava valmiiksi ensi kerraksi. Näin se vain menee, puisevaan työstämiseen on kulutettava enemmän aikaa kuin luomiseen... Tai ehkä ei sittenkään. Tuskailinhan keväällä myös sitä, kuinka hitaasti ideat alkoivat saada oppituntien muotoa.

Niille opettajille, jotka lukevat tätä blogia, heittäisin kysymyksen. Meitä opettajiahan pommitetaan erilaisilla opettajan ja oppilaan materiaaleilla ja valmiilla 2 - 20 tunnin kokonaisuuksilla. Mitkä tekijät saavat teidät tarttumaan materiaaliin ja hyödyntämään sitä, mitkä taas saavat sysäämään sen syrjään?

Mitä tutkimukseen tulee, nyt on materiaalia kädet täynnä ottaen huomioon, että päätyössäkin ja tuossa materiaalissa riittää hommia. Kaksi oppilaskyselyä odottaa analysoijaansa, opettajakysely on vielä tulossa. Samoin olin kuvitellut purkavani äänitiedostosta kokeilujen arviointikeskustelun opettajatyöryhmän kanssa voidakseni lukea yhteenvedon heille ja saada siihen kommentit. Viikot ne vain vierivät niin nopeasti...