Lukupäiväkirjasta: Suosituksia uskontojen opettamiseen osana monikulttuurisuuskasvatusta

Sain juuri luettua teoksen, joka julkaistiin viime syksynä. Se liittyy Euroopan neuvoston antamiin suosituksiin sisällyttää uskonnon käsittelyä opetukseen, jonka tavoitteena on lisätä kulttuurien välistä ymmärrystä. Kyseessä on Warwickin yliopiston professorin Robert Jacksonin kirjoittama

Signposts - Policy and practice for teaching about religions and non-religious world views in intercultural education.

Kirja on tarkoitettu opettajille, poliitikoille ja opettajankouluttajille, joskin uskon, että täällä Suomessa se päätyy lähinnä opettajankouluttajien tai opettajiksi opiskelevien käsiin. Syyttäisin osin kielimuuria siitä, että meillä ei ole juuri levitetty sanaa uskonnonopetukseen liittyvistä Euroopan Neuvoston julkilalusumista eikä esimerkiksi ETYJ:in alaisen järjestön suosituksista uskontoja koskevasta opetuksesta Toledo Guiding Principles on Teaching about Religions and Beliefs in Public Shcools. Olen tietenkin osin itsekin vastuussa tästä täydennyskoulutusta järjestävänä konsultoivana opettajana. Ehkä täydennyskoulutukselle on kuitenkin otollisempaa edistää suositusten periaatteita erilaisten menetelmien kautta kuin käydä läpi itse asiakirjoja. Opetussuunnitelmatyölle asiakirjat ja Signpostsin kaltaiset käsitteitä, tutkimustuloksia ja menetelmiä kokoavat kirjat olisivat kuitenkin arvokkaita, samoin oppimateriaalien tekijöille.

Kirja on hyvin selkeästi jäsennelty, eikä siinä sanoma hämärry teorian taakse, kuten tieteellisessä tekstissä joskus käy. Kyseessä ei siis olekaan varsinainen tieteellinen teksti, vaan tutkimukseen nojautuva esitys. Jos vertaan sitä Toledo Guiding Principlesiin, jossa oli jonkin verran käytännön esimerkkejä ja paljon samojen asioiden toistelua eri yhteyksissä, tässä kirjassa on enemmän käytännön esimerkkejä ja jonkin verran vähemmän toistoa.

Signpostsissa on paljon asiaa katsomusten välisestä dialogista. Olisi ehkä ollut hyvä lukea teos tuoreeltaan, koska siitä olisi voinut saada hyviä ideoita dialogiprojektiimme liittyvään toimintatutkimukseen. Ehkä on kuitenkin turha jossitella, sillä ilman muuta suunnitelmat oli tehtävä ajoissa eikä niitä olisi ollut helppo muuttaa enää syksyn aikana. Kirjassa käsitellään myös katsomuksellista kirjavuutta monesta eri näkökulmasta, myös uskonnottomien katsomusten määrittelyn problematiikkaa. Sen sijaan taitoihin ja niissä kehittymiseen kirja ei mielestäni olisi tuonut mitään merkittävää uutta.

Siihen kiinnitin huomiota, että Jackson käyttää häpeilemättä käsitettä suvaitsevaisuus. Useinhan kuulee, että tuo sana pitäisi poistaa kokonaan käytöstä, koska suvaitsevaisuudessa ikään kuin ylhäältä päin annetaan jollekin tila, jonka pitäisi kuulua tälle henkilölle tai hänen edustamalleen asialle itsestäänselvyytenä. Sanan käytöllä luodaan käsitys, että on esimerkiksi enemmistön vallassa myöntää olemassaolon oikeutus jollekin - tai halutessaan kieltää se. Minusta on kuitenkin realismia käyttää käsitettä suvaitsevaisuus etenkin kasvatuksessa. Jackson määrittelee suvaitsevaisuuden niin, että henkilö hyväksyy, että toisella on oikeus kannattaa erilaisia näkemyksiä kuin henkilö itse. Suvaitsemattomuus eli kyvyttömyys tai haluttomuus tähän on asenne, josta joidenkin nuorten kanssa lähdetään liikkeelle. Kasvattaja kohtaa sen, vaikka olisi itse käyttämättä sanaa suvaitsevaisuus.

Tärkeä käsite kirjassa on turvallinen tila, "safe space". Olen viime aikoina ollut vähän varautunut tuon käsitteen kanssa, koska luin jokin aika sitten Robert Boostromin artikkelin, jossa hän kritisoi turvallisen tilan käsitettä. Sitä käytetään hänen mielestään (tosin artikkeli on vuodelta 1998) määrittelemättä. Toisaalta hän kysyy, voiko oppimista tapahtua, jos oppilasta ei koskaan haasteta tai arvostella. Turvallisuuden korostaminen voi myös johtaa dialogin tukahduttamiseen konfliktien pelossa. Jackson kyllä määrittelee turvallisen tilan. Turvallinen uskonnonopetuksen luokkatilanne on sellainen, jossa kukin voi tuoda esiin vakaumustaan pelkäämättä joutumista naurunalaiseksi. Jackson myös myöntää, että mikään luokkatilanne ei voi olla koko ajan turvallinen kaikille. Tämä on hyvin tärkeä myönnytys, sillä opettajallehan turvallisen tilan vaatimus lataa paljon vastuuta asioista, joita hän ei oikeastaan voi kontrolloida. On toisaalta itsestäänselvyys, että opettaja ei saa hyväksyä henkilökohtaisten asioiden kritisoimista eikä niille naureskelua. Hän ei saa myöskään syyllistyä niihin itse. Hän ei voi kuitenkaan puuttua puheisiin ennen kuin ne on lausuttu eikä sulkea pois tunnilta tunnin ulkopuolisia jännitteitä.

Turvallisen tilan ongelmallisuus uskonnontunnilla tuli hyvin kuvailluksi myös Mike Castellin artikkelissa, josta sain Signpostsista vinkin. Siinä kuvataan uskonnontunti, jossa oppilas kommentoi yliluonnollisia aineksia sisältävää kertomusta Guru Nanakista sanoilla "Toi on typerää." Tunnilla törmäävät maallistuneen, tieteellisen maailmankuvan omaksuneen oppilaan kehittymättömät kyvyt purkaa hämmennystään rakentavammalla tavalla, vakaumuksellisen sikhioppilaan henkilökohtainen suhde tähän maailmankatsomuksellista totuutta perustelevaan kertomukseen sekä tuntia pitävän opetusharjoittelijan pyrkimys käsitellä sikhiläisyyttä pluralistisesta, kaikkia vastauksia yhtä oikeina pitävästä näkökulmasta. Törmäys on väistämätön, mutta ymmärsin Castellin kirjoitusta niin, että dialogitaitojen kehittäminen vähentäisi sen voimaa. Erilaiset näkemykset tehtäisiin näkyviksi ja niistä opeteltaisiin kyselemään kunnioittavasti. Toisin sanoen turvallinen tila voisikin olla dialogin lopputulos eikä edellytys. Tämä antaa ajattelemisen aihetta.

Yhden kiinnostavan, ilmaisen (joskin englanninkielisen) opetusmateriaalin, jonka Signposts esitteli, haluaisin vielä tässä esitellä. Se on niin ikään Euroopan Neuvoston materiaali, Autobiography of Intercultural Encounters through Visual Media. Se on valmis ja varsin laaja kysymyspatteristo kuvien käsittelyyn osana kulttuurienvälistä mediakasvatusta. En usko, että uskonnonopettajalta veisi kauan kääntää siitä käyttöönsä riittävä määrä kysymyksiä, joten suosittelen lämpimästi tutustumaan materiaaliin.

Katsomusdialogimateriaalia, olkaa hyvät!

Iloisena voin kertoa, että katsomusdialogiprojektimme, josta olen täällä moneen kertaan kertonut, on vihdoin edennyt siihen vaiheeseen, että saan julkistaa materiaalimme.

Askelia katsomusdialogiin from Askelia katsomusdialogiin, Espoon kaupungin suomenkielinen opetus

Tässä vaiheessa tärkeintä, mitä voin sanoa, on kannustaa ottamaan materiaali käyttöön. Tiedän, että katsomusten välisten kohtaamisten järjestäminen on uskonnonopettajalle työlästä. Jos opettaa pelkkää uskontoa esimerkiksi seitsemänsarjaisessa koulussa ja suunnittelisi dialogijakson yhdelle vuosikurssille, järjestelyt pitäisi tehdä seitsemän kertaa vuodessa. Lisäksi on vielä niin, että oikeastaan yhdessä kohtaamisessa päästään vasta alkuun.

Vaivannäkö kuitenkin kannattaa. Itse opetan koulussa, jossa on todella vähän katsomuksellista moninaisuutta. Meillä on tällä hetkellä yksi ainoa muslimioppilas, eivätkä kaikki seiskaluokkalaiseni edes tienneet sitä, vaikka kyseessä on tyttö, joka käyttää huivia. Oppilaille on valtava elämys kohdata muslimi, joka puhuu heidän kieltään ja elää heidän maailmassaan. Myös monet dialogiin valmistavat harjoitukset toivat uskonnonopetukseen uutta sähköä. Ilmeisesti siinä oli jotain käytännöllisyyttä ja omaan elämään liittymistä, joka sai sellaiset oppilaat aktivoitumaan, jotka aikaisemmin olivat olleet vaiteliaampia.

Projektiin liittyvä tutkimus on vielä kesken, vaikka yhtä ja toista on jo opittu. Materiaalin esipuheessa esitellään teoria dialogitaitojen kehittymisestä, mutta kysely, jolla tätä teoriaa piti tarkentaa, on vielä analysoimatta loppuun asti. Itse projektissakin aika loppui usein kesken. Ajanpuute esti aineiston keräämisen sillä tarkkuudella, kuin olisi ollut kiinnostavaa, esimerkiksi oppilashaastattelujen tekemisen. Toisaalta aika asetti rajat oppituntien määrälle, jonka projektiin pystyi käyttämään. Ei päästy lopulta kovin syvälle, vaikka se oli tavoitteena. Ei myöskään päästy käsittelemään konflikteja tai todella vaikeita asioita. Näissäkin tosin oppilaille tuntui olevan tärkeä kokemus, että asioita voi tosiaan kysyä ja kiinnittää huomiota tapaan, jolla kysyy. Konflikteista puhuttaessa (projektin ajankohtaanhan sattuivat niin ISISin nousu kuin Charlie Hebdon isku) heihin varmasti vetosi muslimivierailijoidemme tuskastuminen yleistyksiin. On selvää, että yhdellä kierroksella ei voi edetä kuin yhden askeleen.

Omassa mielessäni pyörittelen toistaiseksi ratkaisua saamatta (vaikka ainekohtainen ops-työ antaisi nyt hyvät mahdollisuudet räätälöidä ratkaisuja), miten katsomusdialogi saataisiin sovitettua muidenkin vuosikurssien yhteyteen kuin nykyisen seiskan maailmanuskontoihin yhtä luontevasti. Ilman muuta kristinuskon, Raamatun ja etiikan käsittelyssä olisi paikka dialogitaitojen harjoittelulle, mutta miten se käytännössä muotoiltaisiin, sitä en ole vielä ratkaissut. Samalla pitäisi siis pystyä kehittämään valmiuksia kohdata yhä vaikeampaa erilaisuutta.

Tutkimusaiheita siis riittäisi toisellekin kierrokselle. Tässä vaiheessa kuitenkin voi tehdä välitilinpäätöksen, jota jo aloittelin hankkeen päätösseminaarissa ja varmasti jatkan muun aineiston parissa vähitellen langanpäitä kokoillen. Ja erityisesti nyt kohotan valokeilaan tämän materiaalin sekä kiitän koko työryhmää, joka oli mukana sitä tekemässä, Piaa, Piaa, Nohaa, Olgaa, Kaija-Leena, Juhaa, Raijaa ja Vaulaa!

Murrosten aika pedagogiikassa(ni)

Olen tässä viime aikoina rakennellut taas vähän uudenlaista kasiluokan uskonnon eli kirkkotiedon kurssia. Olen miettinyt menetelmiä ja välineitä, vähän testaillut ja huokaillut, etsinyt toimintoja ja aloittanut alusta. Olen ehkä vähän hurahtanut. Sähköiset välineet ja palvelut lupaavat paljon. Ne, jotka ovat tehneet kanssani töitä (vaikkapa vain taloyhtiön talkoissa), tietävät, että inhoan ja kartan saman työn tekemistä uudestaan. Odotan, että sähköiset välineet mahdollistavat joustavan arkistoinnin, uudelleen käytön ja jakamisen. Odotan, että ne tekevät puolestani mekaanisen työn kuten laskemisen tai järjestelyn. Odotan, että minun ei tarvitse muistaa ottaa mukaan oppilaiden töitä ja lippulappuja, vaan että ne kulkevat mukana mobiililaitteeni saavutettavissa.

Välillä digitaalinen opettaminen onkin näin sujuvaa ja samalla visuaalista ja innostavaa. Olen pitänyt parit pistarit erittäin helposti mobiililaitteiden avulla ja yhdet kokeetkin (toinenkin koe oli tarkoitus pitää, mutta juuri silloin sähköinen oppimisympäristö oli epävakaa...). Olen käyttänyt kuvia hyväkseni, olen saanut kerättyä oppilaiden ajatuksia ja toiveita näppärästi - ja ennen kaikkea olen saanut itse vaihtelua ja kokenut onnistumisen elämyksiä. Näiden humalluttavien endorfiinipiikkien lisäksi on tietenkin ollut paljon takkuilua. Palvelut tökkivät yllättävän usein (aina vuorotellen), tai niiden rajoitteet tulevat yllättäen vastaan. Sopivan välineen valinta on joskus hyvin vaikeaa. Sellaista välinettä ei tunnu olevankaan, jossa olisi kaikki tarvittavat ominaisuudet. Lisäksi on vaikea arvata ennalta, missä yhteyksissä oppilaiden mielestä tekniikan käyttö tuo lisäarvoa tehtävään.

Ennen kaikkea aikaa vie kuitenkin se, että samalla aikaa oma pedagogiikkani on aikamoisessa mullistuksessa. Digitaaliset välineet (ja uskon myös vahvasti siihen, että tehtäväni on opettaa myös niiden käyttöä) ovat vain yksi asia suuremmassa kokonaisuudessa, jossa tavoitteena on vähentää opettajan puheaikaa ja kopiointia taululta. Tämä on kuitenkin muutos, joka ei tapahdu hetkessä, varsinkaan jos opettaa kolmea eri ainetta. Samalla olen epävarma siitä, seuraanko oikeita jälkiä. Olen halunnut käyttää enemmän aikaa siihen, että asioita havainnollistetaan ja annetaan käytännön esimerkkejä. Esimerkiksi yhteiskuntaopissa tämä on merkinnyt keskusteluja, autenttisten tietolähteiden käyttöä sekä käsitteiden soveltamista rohkaisemalla kannan ottamiseen, tuossa kasiluokan uskonnossa puolestaan hylkäsin oppikirjan ja etsin kaiken materiaalin internetistä, painopisteenä nykyajan ilmiöt. Tästä on seurannut valituksia, että emme lue oppikirjaa emmekä käy tarpeeksi paljon käsitteitä yhdessä läpi. Osa oppilaista on selvästi kokenut turvattomuutta, tosin osalle työtapa on sopinut hyvin.

Yksi kysymys on arviointi. Mikä arvo on ulkoa muistamisella, jota koe mittaa, maailmassa, jossa aika moni tieto on googletettavissa? Entä mitä tapahtuu, jos oppilaiden ei yläkoulun uskonnossa tai historiassa tarvitsisi koskaan painaa asioita mieleensä tai edes kerrata niitä? Sain positiivisia kokemuksia, kun annoin oppilaiden ottaa historian kokeeseen mukaan "lunttilapun", mutta oppilaat kertoivat, että vaikutus oli oikeastaan se, että he olivat oppineet asiat kirjoittaessaan niitä muistiin. Moni sanoi käyttäneensä aikaa enemmän kuin olisi muuten käyttänyt. Se ei siis ehkä ollut mikään askel kohti tulevaisuuden oppimista. Mutta vaihtoehdot aiheuttavatkin opettajalle päänvaivaa. Jos ulkoa muistaminen ei ole kovin tavoiteltava asia, sitä ei ole myöskään kopioiminen. On osoittautunut todella vaikeaksi keksiä tehtäviä, joihin ei voi vastata kopioimalla lauseita kirjasta tai netistä. Hyvän ratkaisun löytäminen tähän dilemmaan jokaiseen erilliseen opetettavaan kokonaisuuteen vie todellakin aikansa.

Olen seuraillut yksilöllisen oppimiseen ideaa erityisesti sen Facebook-ryhmän kautta, johon jatkuvasti linkitetään blogeja. Idea itsenäisestä opiskelusta, jonka etenemistä opettaja (tai ryhmän hitaammat opiskelijat) ei rajoita, on kiehtova. Reaaliaineessa kysymys on kuitenkin paljon siitä, miten tehdään tehtäviä, joissa voidaan opetella perusasiat ja sitten soveltaa niitä itsenäisesti niin, että oppilaat eivät voi kopioida suoraan kirjasta (eivätkä toisiltaan), on iso. Lisäksi arviointi ei saisi kuormittaa opettajaa liikaa. Tein seiskaluokkalaisille eräänlaisen pienen yksilöllisen oppimisen projektin tai polun, kuten alalla sanotaan. Se onnistui oikeastaan aika hyvin kiitos hyvän oppikirjan ja fiksujen oppilaiden. Palautteessa osa oppilaista kirjoitti, että olisi kuitenkin toivonut, että asioita olisi käyty läpi yhdessä.

Palautteen voi helposti kuitata muutosvastarinnaksi, mutta miettikääpä, millainen olisi oppilaan koulupäivä tai -viikko, jos kaikki oppiminen olisi itsenäistä tutkimista ja opiskelua. Aihepiiristä julkaistaan näinä aikoina paljon intoutuneita lehti- ja nettijuttuja, mutta on kai samalla niin, että jatkuvan aktiivisen otteen vaatiminen on oppilaille myös paljon väsyttävämpää. Jos ei kukaan pysty keskittymään pelkkään kuuntelemiseen pitkäksi aikaa, ei kukaan voi olla jatkuvassa flow-tilassakaan. Koen myös hapuilevani sen suhteen, miten tarjota oppilaalle tukea ja ohjaamista oikealla hetkellä, jotta oppilas ei koe itseään heitteille jätetyksi, jota opettaja sitten vain arvioi.

Oikeastaan sain parhaat opit ja jonkinlaisia ratkaisuja näihin kysymykseen Palmenian kurssilta, jolle osallistuin syksyllä. Kouluttajat Liisa Ilomäki ja Minna Lakkala esittelivät mallinsa, jossa opetus pitäisi järjestää kokonaisuuksiksi, joissa on suunniteltu rakenteet tiedon rakentumiselle, yhteistyölle, teknologian käytölle ja itse- ja vertaisarvioinnille. Oppilaan pitäisi saada palautetta jo ennen lopullista työn palautusta. Vaatimukset ovat siis varsin monipuoliset ja asettavat opettajalle paineita. Ilman näiden suunnittelemista oppilas tulee kuitenkin jätetyksi heitteille.

Lopuksi on vielä kerrottava, että tänään kasiluokkalaiseni aloittivat kirkkohistorian aikajanan elävöittämisen ThingLinkin avulla, ja tekivätkin sen sellaisella näppäryydellä ja luovuudella, että olin ihan yllättynyt. Tottahan toki palvelu heitti heitä säännöllisesti ulos ja joitain muutoksia menetettiin pariinkin kertaan, mutta hermot ei mennyt keneltäkään. Se on jo ihan hyvä saavutus tässä digitaalisessa opetuksessa. Toivottavasti positiivinen meininki kantaa jatkossakin tätä kurssia!