Noin viikko sitten toteutui pitkäaikainen toiveeni, kun Ainedidaktiikka-lehti julkaisi artikkelini, jossa sovellettiin aikaisemmin luomaani tunnustuksellisuuden analyysivälinettä todelliseen opetukseen, tässä siis erään kahdeksannen luokan islamin tunteihin. Odotuksen pitkäaikaisuus ei johtunut tällä kertaa siitä, että julkaiseminen ei olisi tapahtunut toivotussa aikataulussa, vaan siitä, että olin alun perin itse mallia pyöritellyt jo vuosia tarkoituksena päästä sitä soveltamaan, mikä sitten toteutui parin vuoden takaisen opintovapaani aikana. Sen aikana sain myös lopulta julkaistua tunnustuksellisuutta koskevan artikkelini, mikä on näköjään jäänyt juhlimatta täällä blogissa. Prosessiin liittyi hyvin monenlaisia asioita, kuten sopivan metodisen viitekehyksen etsintää, rönsyjen kasvattamista ja jälleen leikkaamista, ja lopulta oikeastaan ajattelunikin kehittyi hieman ohi tästä. Nyt julkaistussa artikkelissa on kuitenkin monia näkökulmia, joilla olen halunnut osallistua keskusteluun.
Keskustelussa uskonnonopetuksesta esiintyy aika usein näkemyksiä siitä, että joku uskonnonopetus on tunnustuksellisempaa kuin toinen tai liian tunnustuksellista suhteessa muuhun kouluopetukseen. Työssänikin olen joutunut usein keskustelemaan sopivan ja sopimattoman tunnustuksellisuuden rajoista. On pitänyt määritellä tunnustuksellisuutta ja miettiä sen ilmenemistä eri osa-alueilla.
En nyt tässä käy läpi koko analyysia, mutta artikkeli on vapaasti kaikkien luettavissa. Keskityn yhteen näkökulmaan. Teoria-artikkelissani päädyin siihen, että keskeisintä sen kannalta, rikkooko uskonnon opetus oppilaan uskonnonvapautta on oppilaan kokemus siitä, odotetaanko häneltä opetuksessa joidenkin uskomusten omaksumista. Osoittautui kuitenkin, että tämä ei ole suoraviivainen kysymys. Asiaan vaikuttavat hyvin paljon oppilaan ennakko-odotukset. Haastattelemani islamia opiskelevat oppilaat pitivät islamin opetuksen tavoitteena valmistamista islamilaiseen elämäntapaan, mutta tätä he perustelivat uskonnonvapaudella, oikeudellaan saada uskontoaan koskevaa opetusta. Nämä asiat olivat heille niin itsestään selviä, että kun opetuksessa oli jotain siitä poikkeavaa, he eivät osanneet suhtautua. Kun opettaja yritti joskus viritellä vapaata keskustelua uskonnollisista aiheista, vihjeet mielipiteenvapauden suuntaan jäivät huomaamatta. Keskittynein tunnelma luokassa oli, kun puhuttiin elämänohjeista.
Tulin samalla siihen tulokseen, että pitäisi kiinnittää entistä enemmän huomiota opetuksessa käytettävään kieleen ja siihen, miten sillä luodaan velvollisuuksia ja oikeuksia sekä totuusväittämiä ja mahdollisuuksia niiden kritisoimiseen. Toisaalta on kiinnitettävä huomiota myös oppilaiden kielellisiin resursseihin, jotka ovat myös heidän ajatuksellisia resurssejaan. Samalla pohdin sitä, että opettajaa ei ole vastuussa oppilaiden ennakko-oletuksista, mutta jos ne estävät oppilaita omaksumaan joitain opetussuunnitelman tavoitteita, opettajan on pyrittävä ottamaan ennakko-oletukset käsittelyyn avoimesti, arvostavasti ja perusteellisesti.
Kaiken kaikkiaan haluan kiittää koulua ja opettajaa, jotka päästivät minut seuraamaan opetusta sekä niitä musliminuoria, jotka haastatteluissa kertoivat minulle monia värikkäitä juttuja ja avasivat teini-ikäisen ajattelua kaikessa vauhdikkuudessaan.
Tutkimustakin harjoittanut opettaja pohtii kahta kutsumustaan. Erityisesti nyt kiinnostaa tutkiva opettajuus. Muita mielenkiinnon kohteita ovat uskonnonopetuksen kehittäminen ja sosiaalinen media opetuksessa.
lauantai 30. syyskuuta 2017
lauantai 2. syyskuuta 2017
Luovan työn huumaus
Perjantaina illalla vähän ennen nukkumaan menoa luin uusimmasta Suomen Kuvalehdestä viikon Hän-artikkelia. Sen lopussa oli kohtaus, jossa viikon Hän, suomalainen Lego-kuvaaja Vesa Lehtimäki oli puheessaan hehkuttanut tiettyä Lego-pakkausta, minkä jälkeen kyseisen pakkauksen suunnittelija oli silminnähden otettuna lahjoittanut signeeratun pakkauksen hänelle. Lävitseni kulki hetkessä kaksi syvää tunnetta. Tunnistin luovan työn tekemiseen liittyvät tunteet ja heti sen jälkeen koin riemua: minähän saan tehdä tuota! Istuin hetken hämärissä leveästi hymyillen.
Tilanne on nimittäin se, että viime viikolla hyvästelin sekä oman uskonnon opetuksen väen että Tapiolan koulun väen, mukaan lukien valvontaluokkani (varsinkaan viimeksi mainittu ei ollut ihan kevyttä). Siirryin syyskuun ensimmäisestä päivästä lähtien Helsingin yliopistolle hankkeeseen, jossa tutkimuspohjaisesti kehitetään kulttuuri- ja katsomussensitiivistä opetusta ja ohjausta. Odotan siltä paljon luovaa työtä, uusien koulutuskokonaisuuksien suunnittelua, mutta myös tutkimustiedon koostamista ja sivutuotteena toivottavasti myös omaa tutkimusta.
En tiedä, vaatiiko hieman selitystä, miksi koin yhteyttä Lego-suunnittelijan kanssa. Eihän tieteellistä tutkimusta yleensä rinnasteta taiteeseen tai teolliseen muotoiluun. Tietysti näillä töillä on paljonkin eroja, mutta olen tunnistanut kaksi elementtiä tutkijankutkassani. Ensinnäkin kyse on uteliaisuudesta ja tiedonhalusta: miten voidaan saada selville asioita, miten voidaan tuottaa tietoa, josta olisi hyötyä käytännölle. Toiseksi kyse on myös siitä, että tieteellinen työ on luova prosessi. Ensin pitää keksiä tutkimuskysymys ja miten sitä tutkitaan. Sitten pitää lukea koottua aineistoa ja keksiä, mitä siitä nousee esiin ja millä käsitteillä niitä asioita kuvataan. Lopulta tulee luonnollisesti kirjoitusprosessi, jossa jokainen virke on aseteltava toisaalta tieteellisen taiteen sääntöjen mukaan, toisaalta muodostamaan sitä teosta, joka tekstistä on tarkoitus tulla.
Vaikka Lego-suunnittelija tämän jutun juurena on silkka sattuma, on oikeastaan hyvin mahdollista, että tieteellisessä työssä ja Lego-sarjojen suunnittelussa on jotain samaa. Kumpikaan ei lähde puhtaalta pöydältä, vaan luova työ käyttää materiaalinaan jotain muiden kehittämää, Lego-suunnittelija tietyn mallisia palikoita, ja tutkija esimerkiksi kyselytutkimuksen tuloksia. Kun tutkija tai teollinen muotoilija on mielestään saanut aikaan jotain todella harkittua, omaperäistä ja hienoa, hänen työnsä tulos alistetaan ankaralle arvioinnille ja muutosehdotuksille. Lopputulos kuitenkin on entistä hiotumpi ja tyylikkäämpi, ja sitä voi jaella ympäriinsä. Siihen myös suhtautuu vähän samanlaisella hellyydellä ja ylpeydellä kuin omaan lapseen. Ja lopuksi, jos hyvin käy, luovan työn tuoksesta voi saada julkista tunnustusta.
Tekiköhän tämä selvitys yhtään ymmärrettävämmäksi sitä, miten juovuttavaa luova työ voi siis olla? Onkohan oikeastaan niin, että tutkijankutka onkin riippuvuus? Joka tapauksessa kuvitan tämän tekstin omilla Lego-kuvillani. Veneet on askarrellut poikani, ja ne ovat mielestäni aika kekseliäitä. Ne myös esittävät todellisia venemalleja, mutta välttääkseni enemmän tuotesijoittelun, en nyt tee selkoa niistä.

perjantai 18. elokuuta 2017
Kun koulussa menee niin kuin Strömsössä
En ole varmaan ainoa, joka on tuskaillut sen kanssa, että oppilaiden pitäisi asettaa työskentelylleen tavoitteita sen sijaan, että ne tulevat annettuina. Nimittäin niiden tavoitteiden pitäisi kuitenkin ilmeisesti olla opetussuunnitelman tavoitteita, sillä niiden suunnassahan opetusta kai annetaan. Opettajan tehtävä: saada oppilaat haluamaan itse niitä asioita, joita aikuiset pitävät tärkeinä tulevaisuutta varten.
Siinä ympäristössä, jossa olen itse opettajana, tämä toki ei ole tavoittamaton päämäärä. Suurin osa oppilaista ajattelee tavoitteenaan työelämää ja ymmärtää sen vaatimuksia. Varsinkin seiska- ja kasiluokkalaisille nämä ovat kuitenkin vielä aika kaukaisia asioita. Olen myös pyytänyt oppilaita keskustelemaan siitä, mitä he haluaisivat oppia niistä aiheista, joita kurssilla on käsiteltävänä. Vaikeahan siihen on vastata, jos ei ole ennakkotietoja.
Olen silti viime aikoina käynyt monia kiinnostavia keskusteluja oppilaiden kanssa tavoitteista ja arvioinnista. Erityisesti arviointimenetelmistä oppilaat ovat väittäneet ja vastaväittäneet toisilleen. Tällä viikolla keskustelu kyllä ylitti kaikki edelliset.
Äänessä oli seiskaluokka, oma valvontaluokkani. Aloittelimme historian kurssia, ja olin esitellyt kurssin tavoitteet: kriittinen lukutaito, syy- ja seuraussuhteiden pohdinta sekä vuosien 1808 - 1918 historian peruskäsitteet. Pyysin oppilaita keskustelemaan ryhmissä siitä, olivatko tavoitteet kiinnostavia, hyödyllisiä ja kohtuullisia. Keskustelun purussa kaksi ensimmäistä ryhmää vastasi suurin piirtein "kyllä", ja kyselin vähän lisää perusteluja.
Kolmas ryhmä ilmoitti keskustelleensa numerotavoitteista. Kysyin oppilaiden kokemuksista historian arvioinnista. Yksi oppilas halusi heti kertoa saaneensa kerran ysin historiasta sillä, että kopioi kaikki muistiinpanot taululta. Tässä oli selvästi kriittinen sävy. Tästä pääsimme juttelemaan, millaisia toiveita heillä oli suoritusten suhteen ja opiskelun suhteen. Joku halusi käydä museoissa ja retkillä, monet myös kertoivat oppineensa parhaiten projekteista.
Neljäs ja viimeinen ryhmä toi kuitenkin keskusteluun vielä uuden näkökulman. He kertoivat keskustelleensa yleisemmällä tasolla siitä, millaisia toiveammatteja heillä oli. Mikä mainioin tilaisuus paitsi liittää historia oppilaiden omiin tavoitteisiin, myös toteuttaa koko koulu ohjaa -periaatetta! Mietime ammatteja, joissa historiasta voisi olla hyötyä. Sanoin myös painokkaasti, että 13-vuotiaana voi huoletta unelmoida mitä vain, koska realismitarkistuksen voi tehdä vaikka lukiossa. Sen jälkeen olikin helppo antaa tehtäväksi kirjoittaa vihkoon ihka omat tavoitteet historian opiskelulle, olisi se sitten joku taitotaso esittelemissäni tavoitteissa, numerotavoite tai etappi omaan toiveammattiin pyrkimiselle. Toiset toki kirjoittivat jotain lyhyttä ja yleispätevää, mutta toiset pohdiskelivat asiaa ajan kanssa.
Joidenkin onnellisten tähtien alla on siis kehittynyt ja päässyt yhteen joukko nuoria, joilla on taitoa ja uskallusta puhua opiskelusta laajemmin kuin esitettyihin kysymyksiin suppeasti vastaten - assosiointia ja terävyyttä. Silloin on helppo olla hyvä opettaja - tai oikeastaan taisin juuri tulla paremmaksi opettajaksi. Sain näiltä teineiltä hyviä ideoita, miten yrittää viedä ajatuksia kiinnostaviin suuntiin muidenkin kanssa.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)