Opettajalähtöistä tutkimusta

Tutkijankutkaa poteva opettaja osallistui OPEOSAA-hankkeen risteilylle, jonka osana vierailtiin Tukholman yliopistossa. Tukholman yliopisto on Ruotsissa ylivoimaisesti suurin opettajien kouluttaja. Isäntämme (tai emäntämme, yhtään miestä ei tainnut olla esiintyjien joukossa) vähän naureskelivat, että tilaisuus oli heillekin kiinnostava, koska toisella puolella kampusta ei tiedetä, mitä toisella tutkitaan.

Kuulimme kiinnostavista hankkeista, muun muassa kielitietoisuudesta matematiikassa, mutta eniten sykähdytti kuulla yhteistyöverkostosta yliopiston ja Tukholman kaupungin välillä (Stockholm Teaching and Learning Studies), jonka yksi tärkeä tehtävä oli tarjota ympäristö, jossa tuetaan opettajia tutkimaan heitä itseään kiinnostavia kysymyksiä. Forskning i praktiken -blogissa kerrotaan aiheista, joita on tutkittu.

Stockholm Teaching and Learning Studies -verkoston toimintaa esitteli Maria André.

Kymmenen minuutin esityksestä ei selvinnyt, miten verkosto on resursoitu eli onko opettajille tarjolla muuta tukea kuin kommentointia, mutta onhan sekin jo jotain. Unelmoinkin nyt yliopistosta, jossa olisi riittävät resurssit kuunnella opettajia ja lähteä mukaan vaikka kandidaatintutkielmien tai gradujen muodossa tukemaan käytännön ongelmien ja innovaatioiden tutkimusta. Kaikki avaukset, joissa opettajan roolia liikautetaan tutkimuksen kohteesta ja parhaassa tapauksessa kuluttajasta tutkimuksen tilaajaksi ja kanssatoteuttajaksi, ovat tervetulleita välineitä tutkimuksen ja käytännön umpeenluomiseksi.

Herääminen

Tässä blogissa on vallinnut hiljaisuus, mutta olen pari blogikirjoitusta julkaissut hankkeemme Kulttuuri- ja katsomussensitiivistä opetusta ja ohjausta kehittämässä sivuilla. Hankkeemme, josta arjessa puhumme nimellä KuKaS, onkin edistynyt mukavasti, ja olen nauttinut olostani. Monet yhteistyökuvioista ovat osoittautuneet mutkattomiksi ja samalla hedelmällisiksi: ollaan oltu samoilla linjoilla tärkeistä kysymyksistä ja löydetty toisiaan täydentävää osaamista. Olen saanut tehdä tutkimusta eli olen käynyt haastattelemassa opettajia ja paria rehtoria, mikä on lisännyt ymmärrystäni. Harhailu teorioiden ja metodien maailmassa, joka joskus tuntuu tuottavan vain hieman epämukavia yhdistelmiä, tuntuu tällä kertaa tuottavan jotain ihan kestävää.

Vaikka KuKaS-hankkeen blogissa olen kirjoittanut pohdintojani melko avoimesti, ajattelin pitää hengissä tämänkin blogini ja kirjoittaa täällä ehkä keskeneräisempiä ajatuksia ja tarvittaessa tietysti myös muista aihepiireistä kuin kulttuuri- ja katsomussensitiivisyydestä tai konkreettisesta hankkeestamme.

Tänään aion kertoa lyhyen välähdyksenomaisen oivalluksen, jonka koin toissapäivänä. Luin kirjasta Who learns what from cases and how? artikkelia, jossa kerrottiin projektista, jossa koottiin eri etnisyyksiä edustavilta yhdysvaltalaisnuorilta elämäntarinoita ja koulukokemuksia. Yksi artikkelissa käsitellyistä nuorista oli "Vanessa", jolla oli eurooppalaiset juuret. Hän ei halunnut määritellä itseään valkoiseksi "koska sillä ei ole minulle väliä", mutta samalla hän oli tietoinen tai juuri tullut tietoiseksi etuoikeutetusta asemastaan, ja hän oli jonkin verran ahdistunut siitä. Tämä laukaisi minussa jonkinlaisen itsereflektion. Itse kyllä määrittelisin itseni valkoiseksi ja olen samaten tietoinen siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa pääsen helpommalla kuin joku, joka käyttää huivia tai jonka nimi on Fatima. Ehdin kuitenkin ajatella, että eihän kuitenkaan suomalaisessa koulujärjestelmässä ole samanlaista rakenteellista syrjintää kuin Yhdysvalloissa.

Ajattelin tietysti täpötäysiä, huonosti varusteltuja mustien kouluja ja hienoja valkoisten kouluja, ajattelin myös erilaisia opettajien ennakkoluuloja, joista kuulee joskus todisteita. Sitten ajattelin omia kokemuksiani suomalaisesta koulusta, josta tunnen varmasti sen parhaat puolet, ja se näyttäytyy tasa- ja moniarvoisena. Tulokset kuitenkin puhuvat toista kieltä. Jotain täytyy olla jossain pielessä, kun erityisesti Euroopan ulkopuolelta tulevat ensimmäisen mutta myös toisen polven maahanmuuttajat tuntuvat syrjäytyvän sekä koulutuksesta että työelämästä.

PISA-tulosten mukaan Suomessa on suurempi ero kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten oppilaiden välillä kuin monissa muissa OECD-maissa. Osaamiseroista todistaa myös Valtiontalouden tarkastusviraston teettämä selvitys, joka myös paljastaa, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat saavat parempia numeroita kuin heidän osaamisensa edellyttäisi eli suomalainen koulu pyrkii integroimaan oppilaita ymmärtäväisellä arvioinnilla. Menetelmistä, jotka auttaisivat maahanmuuttajataustaisia oppilaita oikeasti oppimaan, on tehty myös selvitys, joka suosittaa maahanmuuttajaoppilaiden entistä eksplisiittisempää huomioimista ja kielitietoisen opetuksen laajentamista. Lopulta nimittäin kielitaidon puutteet hankaloittavat maahanmuuttajataustaisia nuoria pääsemästä korkea-asteelle.

Ei ole varmasti järkevää alkaa etsiä syyllisiä, vaan alkaa toteuttaa keinoja erojen pienentämiseksi. Moninaisuus on tullut jäädäkseen, ja se muuttaa opettajuutta ainakin jonkin verran. Suomalainen koulutus on syytä palauttaa sellaiseksi tasa-arvon tukijaksi, jota se on ollut - ja tämä tietysti koskee kaikkea koulutuksellista tasa-arvoa eli myös sosiaalista ja alueellista.

Epämukavuusalue ja ammatillinen kehitys

Tutkijankutkaa poteva opettaja on nyt siis hetkellisesti erossa toisesta kutsumuksestaan ja omistautuu toiselle eli tutkimukselle. Tutkimukseen kuitenkin liittyy myös koulutuksen järjestämistä, ja olenkin lukenut viime aikoina kaikenlaista opettajan ammatillisesta kehittymisestä ja opettajien täydennyskoulutuksesta. Tämänpäiväisen kirjoitukseni aihe on Zembylasin ja Papamichaelin artikkeli, jossa oli tutkittu "epämukavuuden ja empatian pedagogiikkaa".

Idea artikkelissa oli se, että muutosta aiheuttava koulutus usein edellyttää sitä, että koulutettavat johdatetaan pois mukavuusalueelta. Heidät on ikään kuin ravisteltava pois vakiintuneista ajattelutavoista - tai toisaalta niistä luopuminen voi aiheuttaa kipua. Toinen idea oli se, että tätä epämukavuutta on lievennettävä empatialla. Kouluttaja antaa osallistujien ilmaista ja käsitellä negatiivisia tunteitaan ja navigoi niiden välissä empatian avulla.

Artikkelissa kuvattiin työpajamuotoista täydennyskoulutusta, jonka tarkoitus oli uudistaa monikulttuurisuuskasvatusta ja rasismin vastaisuutta Kyproksen kreikkalaisella puolella. Koulutuksen teoriapohja oli kriittisessä kasvatuksessa eli huomiota kiinnitettiin epäoikeudenmukaisiin tai vääristyneisiin rakenteisiin. Katkelmat, joita artikkelissa koulutuksesta esitettiin, antoivat siitä kyllä hieman epämiellyttävän olon. Koin, että empatia tehosi huonosti, kun ensin oli rakennettu tilanne, jossa kouluttaja kaikkitietävänä määrittelee oikean didaktiikan ja siihen liittyvät teoriat. Sen jälkeen kun kouluttaja toisti opettajien ilmaisemia tunteita tarkoituksenaan hyväksyä ne, se kuulosti minusta vähän kettuilulta.

Iso osa opettajien täydennyskoulutuksesta tähtää siihen, että jokin muuttuu opettajien työssä. Se vaatii usein muutosta ajattelussa ja tärkeysjärjestyksissä. Kouluttaminen on siksi tasapainoilua kapealla alueella, jonka toisella puolella on riittämättömyyden tunteen aiheuttaminen opettajissa, ja toisella puolella jääminen itsetyytyväisyyteen, "mehän teemme tätä jo". Olen osallistunut molemman kaltaisiin koulutuksiin. Esimerkiksi yhdessä, johon osallistuin viime syksynä, meidät osallistujat laitettiin arvioimaan omaa opetustamme pitkällä listalla, jossa ei muka ollut oikeita vastauksia, mutta oli kuitenkin. Kouluttaja pyrki korostamaan olevansa yksi meistä eli opettajista ja rimpuilevansa samojen asioiden kanssa, mutta se ei oikein tehonnut, kun pääsanoma kuitenkin oli syyllistävä: "Tärkein oppimista estävä tekijä on opettaja." (Kun sen olisi voinut sanoa myös muodossa "oppimista edistävä".)

Kouluttajana en itse mitenkään kaipaa asetelmaan kouluttaja vastaan opettajat. On siis keksittävä jotain muuta kuin "pedagogy of discomfort". Ja luulenkin, että ratkaisu on jo olemassa. Eiköhän aikuisia kouluteta ihan samalla tavalla kuin lapsiakin: johdatetaan heitä tekemään itse tärkeät havainnot, toisinaan käytetään oman kokemuksen aktivoimista, toisinaan etäännytetään esimerkkihenkilöiden tai roolien ottamisen avulla vastareaktion välttämiseksi.

Tutkijankutkaa poteva opettaja on muuten nyt kouluttajankutkaa poteva tutkija. Pääsen kouluttamaan vasta kevätlukukaudella, ja pää on jo täynnä ideoita. Siihen asti on tultava toimeen tämän kutinan kanssa!