Iloisena voin kertoa, että katsomusdialogiprojektimme, josta olen täällä moneen kertaan kertonut, on vihdoin edennyt siihen vaiheeseen, että saan julkistaa materiaalimme.
Tässä vaiheessa tärkeintä, mitä voin sanoa, on kannustaa ottamaan materiaali käyttöön. Tiedän, että katsomusten välisten kohtaamisten järjestäminen on uskonnonopettajalle työlästä. Jos opettaa pelkkää uskontoa esimerkiksi seitsemänsarjaisessa koulussa ja suunnittelisi dialogijakson yhdelle vuosikurssille, järjestelyt pitäisi tehdä seitsemän kertaa vuodessa. Lisäksi on vielä niin, että oikeastaan yhdessä kohtaamisessa päästään vasta alkuun.
Vaivannäkö kuitenkin kannattaa. Itse opetan koulussa, jossa on todella vähän katsomuksellista moninaisuutta. Meillä on tällä hetkellä yksi ainoa muslimioppilas, eivätkä kaikki seiskaluokkalaiseni edes tienneet sitä, vaikka kyseessä on tyttö, joka käyttää huivia. Oppilaille on valtava elämys kohdata muslimi, joka puhuu heidän kieltään ja elää heidän maailmassaan. Myös monet dialogiin valmistavat harjoitukset toivat uskonnonopetukseen uutta sähköä. Ilmeisesti siinä oli jotain käytännöllisyyttä ja omaan elämään liittymistä, joka sai sellaiset oppilaat aktivoitumaan, jotka aikaisemmin olivat olleet vaiteliaampia.
Projektiin liittyvä tutkimus on vielä kesken, vaikka yhtä ja toista on jo opittu. Materiaalin esipuheessa esitellään teoria dialogitaitojen kehittymisestä, mutta kysely, jolla tätä teoriaa piti tarkentaa, on vielä analysoimatta loppuun asti. Itse projektissakin aika loppui usein kesken. Ajanpuute esti aineiston keräämisen sillä tarkkuudella, kuin olisi ollut kiinnostavaa, esimerkiksi oppilashaastattelujen tekemisen. Toisaalta aika asetti rajat oppituntien määrälle, jonka projektiin pystyi käyttämään. Ei päästy lopulta kovin syvälle, vaikka se oli tavoitteena. Ei myöskään päästy käsittelemään konflikteja tai todella vaikeita asioita. Näissäkin tosin oppilaille tuntui olevan tärkeä kokemus, että asioita voi tosiaan kysyä ja kiinnittää huomiota tapaan, jolla kysyy. Konflikteista puhuttaessa (projektin ajankohtaanhan sattuivat niin ISISin nousu kuin Charlie Hebdon isku) heihin varmasti vetosi muslimivierailijoidemme tuskastuminen yleistyksiin. On selvää, että yhdellä kierroksella ei voi edetä kuin yhden askeleen.
Omassa mielessäni pyörittelen toistaiseksi ratkaisua saamatta (vaikka ainekohtainen ops-työ antaisi nyt hyvät mahdollisuudet räätälöidä ratkaisuja), miten katsomusdialogi saataisiin sovitettua muidenkin vuosikurssien yhteyteen kuin nykyisen seiskan maailmanuskontoihin yhtä luontevasti. Ilman muuta kristinuskon, Raamatun ja etiikan käsittelyssä olisi paikka dialogitaitojen harjoittelulle, mutta miten se käytännössä muotoiltaisiin, sitä en ole vielä ratkaissut. Samalla pitäisi siis pystyä kehittämään valmiuksia kohdata yhä vaikeampaa erilaisuutta.
Tutkimusaiheita siis riittäisi toisellekin kierrokselle. Tässä vaiheessa kuitenkin voi tehdä välitilinpäätöksen, jota jo aloittelin hankkeen päätösseminaarissa ja varmasti jatkan muun aineiston parissa vähitellen langanpäitä kokoillen. Ja erityisesti nyt kohotan valokeilaan tämän materiaalin sekä kiitän koko työryhmää, joka oli mukana sitä tekemässä, Piaa, Piaa, Nohaa, Olgaa, Kaija-Leena, Juhaa, Raijaa ja Vaulaa!
maanantai 20. huhtikuuta 2015
tiistai 24. maaliskuuta 2015
Murrosten aika pedagogiikassa(ni)
Olen tässä viime aikoina rakennellut taas vähän uudenlaista kasiluokan uskonnon eli kirkkotiedon kurssia. Olen miettinyt menetelmiä ja välineitä, vähän testaillut ja huokaillut, etsinyt toimintoja ja aloittanut alusta. Olen ehkä vähän hurahtanut. Sähköiset välineet ja palvelut lupaavat paljon. Ne, jotka ovat tehneet kanssani töitä (vaikkapa vain taloyhtiön talkoissa), tietävät, että inhoan ja kartan saman työn tekemistä uudestaan. Odotan, että sähköiset välineet mahdollistavat joustavan arkistoinnin, uudelleen käytön ja jakamisen. Odotan, että ne tekevät puolestani mekaanisen työn kuten laskemisen tai järjestelyn. Odotan, että minun ei tarvitse muistaa ottaa mukaan oppilaiden töitä ja lippulappuja, vaan että ne kulkevat mukana mobiililaitteeni saavutettavissa.
Välillä digitaalinen opettaminen onkin näin sujuvaa ja samalla visuaalista ja innostavaa. Olen pitänyt parit pistarit erittäin helposti mobiililaitteiden avulla ja yhdet kokeetkin (toinenkin koe oli tarkoitus pitää, mutta juuri silloin sähköinen oppimisympäristö oli epävakaa...). Olen käyttänyt kuvia hyväkseni, olen saanut kerättyä oppilaiden ajatuksia ja toiveita näppärästi - ja ennen kaikkea olen saanut itse vaihtelua ja kokenut onnistumisen elämyksiä. Näiden humalluttavien endorfiinipiikkien lisäksi on tietenkin ollut paljon takkuilua. Palvelut tökkivät yllättävän usein (aina vuorotellen), tai niiden rajoitteet tulevat yllättäen vastaan. Sopivan välineen valinta on joskus hyvin vaikeaa. Sellaista välinettä ei tunnu olevankaan, jossa olisi kaikki tarvittavat ominaisuudet. Lisäksi on vaikea arvata ennalta, missä yhteyksissä oppilaiden mielestä tekniikan käyttö tuo lisäarvoa tehtävään.
Ennen kaikkea aikaa vie kuitenkin se, että samalla aikaa oma pedagogiikkani on aikamoisessa mullistuksessa. Digitaaliset välineet (ja uskon myös vahvasti siihen, että tehtäväni on opettaa myös niiden käyttöä) ovat vain yksi asia suuremmassa kokonaisuudessa, jossa tavoitteena on vähentää opettajan puheaikaa ja kopiointia taululta. Tämä on kuitenkin muutos, joka ei tapahdu hetkessä, varsinkaan jos opettaa kolmea eri ainetta. Samalla olen epävarma siitä, seuraanko oikeita jälkiä. Olen halunnut käyttää enemmän aikaa siihen, että asioita havainnollistetaan ja annetaan käytännön esimerkkejä. Esimerkiksi yhteiskuntaopissa tämä on merkinnyt keskusteluja, autenttisten tietolähteiden käyttöä sekä käsitteiden soveltamista rohkaisemalla kannan ottamiseen, tuossa kasiluokan uskonnossa puolestaan hylkäsin oppikirjan ja etsin kaiken materiaalin internetistä, painopisteenä nykyajan ilmiöt. Tästä on seurannut valituksia, että emme lue oppikirjaa emmekä käy tarpeeksi paljon käsitteitä yhdessä läpi. Osa oppilaista on selvästi kokenut turvattomuutta, tosin osalle työtapa on sopinut hyvin.
Yksi kysymys on arviointi. Mikä arvo on ulkoa muistamisella, jota koe mittaa, maailmassa, jossa aika moni tieto on googletettavissa? Entä mitä tapahtuu, jos oppilaiden ei yläkoulun uskonnossa tai historiassa tarvitsisi koskaan painaa asioita mieleensä tai edes kerrata niitä? Sain positiivisia kokemuksia, kun annoin oppilaiden ottaa historian kokeeseen mukaan "lunttilapun", mutta oppilaat kertoivat, että vaikutus oli oikeastaan se, että he olivat oppineet asiat kirjoittaessaan niitä muistiin. Moni sanoi käyttäneensä aikaa enemmän kuin olisi muuten käyttänyt. Se ei siis ehkä ollut mikään askel kohti tulevaisuuden oppimista. Mutta vaihtoehdot aiheuttavatkin opettajalle päänvaivaa. Jos ulkoa muistaminen ei ole kovin tavoiteltava asia, sitä ei ole myöskään kopioiminen. On osoittautunut todella vaikeaksi keksiä tehtäviä, joihin ei voi vastata kopioimalla lauseita kirjasta tai netistä. Hyvän ratkaisun löytäminen tähän dilemmaan jokaiseen erilliseen opetettavaan kokonaisuuteen vie todellakin aikansa.
Olen seuraillut yksilöllisen oppimiseen ideaa erityisesti sen Facebook-ryhmän kautta, johon jatkuvasti linkitetään blogeja. Idea itsenäisestä opiskelusta, jonka etenemistä opettaja (tai ryhmän hitaammat opiskelijat) ei rajoita, on kiehtova. Reaaliaineessa kysymys on kuitenkin paljon siitä, miten tehdään tehtäviä, joissa voidaan opetella perusasiat ja sitten soveltaa niitä itsenäisesti niin, että oppilaat eivät voi kopioida suoraan kirjasta (eivätkä toisiltaan), on iso. Lisäksi arviointi ei saisi kuormittaa opettajaa liikaa. Tein seiskaluokkalaisille eräänlaisen pienen yksilöllisen oppimisen projektin tai polun, kuten alalla sanotaan. Se onnistui oikeastaan aika hyvin kiitos hyvän oppikirjan ja fiksujen oppilaiden. Palautteessa osa oppilaista kirjoitti, että olisi kuitenkin toivonut, että asioita olisi käyty läpi yhdessä.
Palautteen voi helposti kuitata muutosvastarinnaksi, mutta miettikääpä, millainen olisi oppilaan koulupäivä tai -viikko, jos kaikki oppiminen olisi itsenäistä tutkimista ja opiskelua. Aihepiiristä julkaistaan näinä aikoina paljon intoutuneita lehti- ja nettijuttuja, mutta on kai samalla niin, että jatkuvan aktiivisen otteen vaatiminen on oppilaille myös paljon väsyttävämpää. Jos ei kukaan pysty keskittymään pelkkään kuuntelemiseen pitkäksi aikaa, ei kukaan voi olla jatkuvassa flow-tilassakaan. Koen myös hapuilevani sen suhteen, miten tarjota oppilaalle tukea ja ohjaamista oikealla hetkellä, jotta oppilas ei koe itseään heitteille jätetyksi, jota opettaja sitten vain arvioi.
Oikeastaan sain parhaat opit ja jonkinlaisia ratkaisuja näihin kysymykseen Palmenian kurssilta, jolle osallistuin syksyllä. Kouluttajat Liisa Ilomäki ja Minna Lakkala esittelivät mallinsa, jossa opetus pitäisi järjestää kokonaisuuksiksi, joissa on suunniteltu rakenteet tiedon rakentumiselle, yhteistyölle, teknologian käytölle ja itse- ja vertaisarvioinnille. Oppilaan pitäisi saada palautetta jo ennen lopullista työn palautusta. Vaatimukset ovat siis varsin monipuoliset ja asettavat opettajalle paineita. Ilman näiden suunnittelemista oppilas tulee kuitenkin jätetyksi heitteille.
Lopuksi on vielä kerrottava, että tänään kasiluokkalaiseni aloittivat kirkkohistorian aikajanan elävöittämisen ThingLinkin avulla, ja tekivätkin sen sellaisella näppäryydellä ja luovuudella, että olin ihan yllättynyt. Tottahan toki palvelu heitti heitä säännöllisesti ulos ja joitain muutoksia menetettiin pariinkin kertaan, mutta hermot ei mennyt keneltäkään. Se on jo ihan hyvä saavutus tässä digitaalisessa opetuksessa. Toivottavasti positiivinen meininki kantaa jatkossakin tätä kurssia!
Välillä digitaalinen opettaminen onkin näin sujuvaa ja samalla visuaalista ja innostavaa. Olen pitänyt parit pistarit erittäin helposti mobiililaitteiden avulla ja yhdet kokeetkin (toinenkin koe oli tarkoitus pitää, mutta juuri silloin sähköinen oppimisympäristö oli epävakaa...). Olen käyttänyt kuvia hyväkseni, olen saanut kerättyä oppilaiden ajatuksia ja toiveita näppärästi - ja ennen kaikkea olen saanut itse vaihtelua ja kokenut onnistumisen elämyksiä. Näiden humalluttavien endorfiinipiikkien lisäksi on tietenkin ollut paljon takkuilua. Palvelut tökkivät yllättävän usein (aina vuorotellen), tai niiden rajoitteet tulevat yllättäen vastaan. Sopivan välineen valinta on joskus hyvin vaikeaa. Sellaista välinettä ei tunnu olevankaan, jossa olisi kaikki tarvittavat ominaisuudet. Lisäksi on vaikea arvata ennalta, missä yhteyksissä oppilaiden mielestä tekniikan käyttö tuo lisäarvoa tehtävään.
Ennen kaikkea aikaa vie kuitenkin se, että samalla aikaa oma pedagogiikkani on aikamoisessa mullistuksessa. Digitaaliset välineet (ja uskon myös vahvasti siihen, että tehtäväni on opettaa myös niiden käyttöä) ovat vain yksi asia suuremmassa kokonaisuudessa, jossa tavoitteena on vähentää opettajan puheaikaa ja kopiointia taululta. Tämä on kuitenkin muutos, joka ei tapahdu hetkessä, varsinkaan jos opettaa kolmea eri ainetta. Samalla olen epävarma siitä, seuraanko oikeita jälkiä. Olen halunnut käyttää enemmän aikaa siihen, että asioita havainnollistetaan ja annetaan käytännön esimerkkejä. Esimerkiksi yhteiskuntaopissa tämä on merkinnyt keskusteluja, autenttisten tietolähteiden käyttöä sekä käsitteiden soveltamista rohkaisemalla kannan ottamiseen, tuossa kasiluokan uskonnossa puolestaan hylkäsin oppikirjan ja etsin kaiken materiaalin internetistä, painopisteenä nykyajan ilmiöt. Tästä on seurannut valituksia, että emme lue oppikirjaa emmekä käy tarpeeksi paljon käsitteitä yhdessä läpi. Osa oppilaista on selvästi kokenut turvattomuutta, tosin osalle työtapa on sopinut hyvin.
Yksi kysymys on arviointi. Mikä arvo on ulkoa muistamisella, jota koe mittaa, maailmassa, jossa aika moni tieto on googletettavissa? Entä mitä tapahtuu, jos oppilaiden ei yläkoulun uskonnossa tai historiassa tarvitsisi koskaan painaa asioita mieleensä tai edes kerrata niitä? Sain positiivisia kokemuksia, kun annoin oppilaiden ottaa historian kokeeseen mukaan "lunttilapun", mutta oppilaat kertoivat, että vaikutus oli oikeastaan se, että he olivat oppineet asiat kirjoittaessaan niitä muistiin. Moni sanoi käyttäneensä aikaa enemmän kuin olisi muuten käyttänyt. Se ei siis ehkä ollut mikään askel kohti tulevaisuuden oppimista. Mutta vaihtoehdot aiheuttavatkin opettajalle päänvaivaa. Jos ulkoa muistaminen ei ole kovin tavoiteltava asia, sitä ei ole myöskään kopioiminen. On osoittautunut todella vaikeaksi keksiä tehtäviä, joihin ei voi vastata kopioimalla lauseita kirjasta tai netistä. Hyvän ratkaisun löytäminen tähän dilemmaan jokaiseen erilliseen opetettavaan kokonaisuuteen vie todellakin aikansa.
Olen seuraillut yksilöllisen oppimiseen ideaa erityisesti sen Facebook-ryhmän kautta, johon jatkuvasti linkitetään blogeja. Idea itsenäisestä opiskelusta, jonka etenemistä opettaja (tai ryhmän hitaammat opiskelijat) ei rajoita, on kiehtova. Reaaliaineessa kysymys on kuitenkin paljon siitä, miten tehdään tehtäviä, joissa voidaan opetella perusasiat ja sitten soveltaa niitä itsenäisesti niin, että oppilaat eivät voi kopioida suoraan kirjasta (eivätkä toisiltaan), on iso. Lisäksi arviointi ei saisi kuormittaa opettajaa liikaa. Tein seiskaluokkalaisille eräänlaisen pienen yksilöllisen oppimisen projektin tai polun, kuten alalla sanotaan. Se onnistui oikeastaan aika hyvin kiitos hyvän oppikirjan ja fiksujen oppilaiden. Palautteessa osa oppilaista kirjoitti, että olisi kuitenkin toivonut, että asioita olisi käyty läpi yhdessä.
Palautteen voi helposti kuitata muutosvastarinnaksi, mutta miettikääpä, millainen olisi oppilaan koulupäivä tai -viikko, jos kaikki oppiminen olisi itsenäistä tutkimista ja opiskelua. Aihepiiristä julkaistaan näinä aikoina paljon intoutuneita lehti- ja nettijuttuja, mutta on kai samalla niin, että jatkuvan aktiivisen otteen vaatiminen on oppilaille myös paljon väsyttävämpää. Jos ei kukaan pysty keskittymään pelkkään kuuntelemiseen pitkäksi aikaa, ei kukaan voi olla jatkuvassa flow-tilassakaan. Koen myös hapuilevani sen suhteen, miten tarjota oppilaalle tukea ja ohjaamista oikealla hetkellä, jotta oppilas ei koe itseään heitteille jätetyksi, jota opettaja sitten vain arvioi.
Oikeastaan sain parhaat opit ja jonkinlaisia ratkaisuja näihin kysymykseen Palmenian kurssilta, jolle osallistuin syksyllä. Kouluttajat Liisa Ilomäki ja Minna Lakkala esittelivät mallinsa, jossa opetus pitäisi järjestää kokonaisuuksiksi, joissa on suunniteltu rakenteet tiedon rakentumiselle, yhteistyölle, teknologian käytölle ja itse- ja vertaisarvioinnille. Oppilaan pitäisi saada palautetta jo ennen lopullista työn palautusta. Vaatimukset ovat siis varsin monipuoliset ja asettavat opettajalle paineita. Ilman näiden suunnittelemista oppilas tulee kuitenkin jätetyksi heitteille.
Lopuksi on vielä kerrottava, että tänään kasiluokkalaiseni aloittivat kirkkohistorian aikajanan elävöittämisen ThingLinkin avulla, ja tekivätkin sen sellaisella näppäryydellä ja luovuudella, että olin ihan yllättynyt. Tottahan toki palvelu heitti heitä säännöllisesti ulos ja joitain muutoksia menetettiin pariinkin kertaan, mutta hermot ei mennyt keneltäkään. Se on jo ihan hyvä saavutus tässä digitaalisessa opetuksessa. Toivottavasti positiivinen meininki kantaa jatkossakin tätä kurssia!
perjantai 13. helmikuuta 2015
Testaa tunnustuksellisuutesi
Ei tässä oikeasti mitään testiä ole, ainakaan et saa mitään testituloksia. Yritän nyt vähän käsitellä asiaa, joka nostaa minulla ja varmaan vähän muillakin välillä karvoja pystyyn. Olen tästä kirjoittanut ankaran tieteellistäkin tekstiä, joka on arviointikierroksella, mutta nyt sanon vain sen, mitä haluan sanoa - pitkällisen pohdinnan ja eri näkökulmiin perehtymisen jälkeen.
Moni haluaa heilutella tunnustuksellisuuden leimakirvestä. "Eihän uskonnonopetus saisi olla enää tunnustuksellista!" "Se oli kyllä vähän liian tunnustuksellista minusta." Jotkut myös sanovat tietävänsä, mistä tunnustuksellisen opetuksen tunnistaa. Tunnustuksellisuudella voi olla eri sisältöjä, mutta jos nyt puhutaan tässä vain sellaisesta tunnustuksellisuudesta, joka ei kuulu eettiseen uskonnonopetukseen. On yllättävän vaikea löytää sille täsmällisiä rajoja. Indoktrinaatioteoriat jäävät puolitiehen, ihmisoikeuslainsäädäntö jättää paljon liikkumavaraa ja pedagogisia viitekehyksiäkin on erilaisia. Olemme varmaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että uskonnonopetuksen ei pitäisi aiheuttaa oppilaassa epämiellyttävää tunnetta, että hänen on esitettävä uskovaista saadakseen hyvän numeron tai muunlaista hyväksyntää opettajalta. Miten tällaista sitten vältetään, se onkin vaikeampi sanoa.
Sitten testiin. Tunnistatko oman ajattelusi seuraavista väittämistä? Tarjoan vähän lisäajateltavaa.
Tunnustukseton opetus on pelkkää tiedon jakamista.
Jos vastaat kyllä, mieti, miten tieto vaikuttaa meihin. Tieto on valtaa, tieto muokkaa mielipiteitä, tieto tekee asioita ymmärrettäviksi. Toisaalta tietoa ei koskaan voi siirtää sellaisenaan opettajan päästä tai kirjasta oppilaan päähän. Koska oppiminen on aktiivinen prosessi, siinä usein aktivoituvat myös tunteet ja mielipiteet. Oikeastaan opettajan on aktivoitava niitä opettaakseen. Lisäksi pedagogisia lähtökohtia on monia. Opettaja voi opettaa ilman tavoitetta sitouttaa oppilaita, vaikka hän opettaisi eri tavalla kuin sinä opettaisit.
Jos vastaat ei, mieti, miten oppilaiden tunteita ja mielipiteitä aktivoidaan niin, että niille annetaan tilaa ja vapautta.
Tunnustuksettomuuden nimissä opettajan ei pitäisi kertoa, mihin itse uskoo.
Jos vastaat kyllä, mieti, millaisia viestejä opettaja lähettää, jos hän ei kerro mitään omasta katsomuksestaan. Onko uskonnosta puhuminen noloa? Olisiko vältettävä katsomuksista kertomista ylipäänsä? Oppilaita ei ehkä innosta jakamaan omia näkemyksiään, jos opettaja kieltäytyy puhumasta omistaan. Oppilailla voi olla myös vääriä ennakko-oletuksia, että opettaja on jonkinlainen kiihkouskovainen, joita ei tällöin päästäisi purkamaan.
Jos vastaat ei, mieti, millaisia vaikutuksia opettajan julkilausutuilla näkemyksillä voi olla. Oppilaat voivat vaikuttaa välinpitämättömiltä niitä kohtaan, mutta he saattavat silti tulkita, että ne asetetaan esikuvallisiksi.
Opetus on tunnustuksetonta, jos siinä ei harjoiteta hartautta.
Jos vastaat kyllä, mieti, miten monilla tavoilla opetus voi hartaudenharjoituksen lisäksi viestittää, että oppilaiden pitäisi sitoutua opetettavaan uskontoon. Mieti myös, miten hartaudenharjoitus rajataan. Rukouksen tai laulun toistaminen sen jälkeen kun se on opittu (tai niin kauan, että joka ikinen sen oppii) on aika hyvä raja. Oppilailla voi silti olla monenlaisia kokemuksia. Entä saako hartaudenharjoitusta näytellä tai siihen eläytyä esimerkiksi vieraisiin uskontoihin tutustuttaessa? Tämä on joillekin kodeille iso kynnys.
Jos vastaat ei, ota huomioon, että tämä on kuitenkin tärkeä rajanveto opetuksen ja koulun uskonnollisten tilaisuuksien välillä.
Kaikki opetus tähtää asenteiden muuttamiseen ja on siten tunnustuksellista. Uskonnonopetuksen ei pitäisi olla erikoistapaus.
Jos vastaat kyllä, uskonnon ei pitäisi olla erikoistapaus, mieti, eivätkö uskonnolliset opit kuitenkin eroa jollain tavalla tieteellisistä. Voit olla täysin varma ja vakuuttunut omasta katsomuksestasi, mutta moniarvoisessa koulussa erilaiset katsomukset ovat aina jossain määrin suhteellisia, muuten ei opetettaisi niin monia eri katsomuksia. Moni argumentoi, että se on vastoin uskontojen itseymmärrystä. Tämänkin voi tuoda esiin, mutta valinnanvapaus kuuluu silti oppilaalle.
Jos vastaat ei, uskonnonopetus on erikoistapaus, mieti, eikö muissakin oppiaineissa pitäisi tarkastella kriittisesti sisältöjä, joita opetetaan, sekä asenteita, joita opettaja välittää. Onko asiat esitetty reilusti vai painottuuko jokin näkökulma? Kuinka vahvasti korostuu länsimainen liberalismi tai perinteiset sukupuoliroolit, tai toistuvatko edellisten oppikirjapainosten yleistykset, vaikka tutkimus on edistynyt? Missä sävyssä opettaja esittää näkemyksiään yhteiskunnan kehityksestä?
Kuten sanottu, pisteitä ei lasketa tässä testissä. Kantaa saa kuitenkin ottaa!
Moni haluaa heilutella tunnustuksellisuuden leimakirvestä. "Eihän uskonnonopetus saisi olla enää tunnustuksellista!" "Se oli kyllä vähän liian tunnustuksellista minusta." Jotkut myös sanovat tietävänsä, mistä tunnustuksellisen opetuksen tunnistaa. Tunnustuksellisuudella voi olla eri sisältöjä, mutta jos nyt puhutaan tässä vain sellaisesta tunnustuksellisuudesta, joka ei kuulu eettiseen uskonnonopetukseen. On yllättävän vaikea löytää sille täsmällisiä rajoja. Indoktrinaatioteoriat jäävät puolitiehen, ihmisoikeuslainsäädäntö jättää paljon liikkumavaraa ja pedagogisia viitekehyksiäkin on erilaisia. Olemme varmaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että uskonnonopetuksen ei pitäisi aiheuttaa oppilaassa epämiellyttävää tunnetta, että hänen on esitettävä uskovaista saadakseen hyvän numeron tai muunlaista hyväksyntää opettajalta. Miten tällaista sitten vältetään, se onkin vaikeampi sanoa.
Sitten testiin. Tunnistatko oman ajattelusi seuraavista väittämistä? Tarjoan vähän lisäajateltavaa.
Tunnustukseton opetus on pelkkää tiedon jakamista.
Jos vastaat kyllä, mieti, miten tieto vaikuttaa meihin. Tieto on valtaa, tieto muokkaa mielipiteitä, tieto tekee asioita ymmärrettäviksi. Toisaalta tietoa ei koskaan voi siirtää sellaisenaan opettajan päästä tai kirjasta oppilaan päähän. Koska oppiminen on aktiivinen prosessi, siinä usein aktivoituvat myös tunteet ja mielipiteet. Oikeastaan opettajan on aktivoitava niitä opettaakseen. Lisäksi pedagogisia lähtökohtia on monia. Opettaja voi opettaa ilman tavoitetta sitouttaa oppilaita, vaikka hän opettaisi eri tavalla kuin sinä opettaisit.
Jos vastaat ei, mieti, miten oppilaiden tunteita ja mielipiteitä aktivoidaan niin, että niille annetaan tilaa ja vapautta.
Tunnustuksettomuuden nimissä opettajan ei pitäisi kertoa, mihin itse uskoo.
Jos vastaat kyllä, mieti, millaisia viestejä opettaja lähettää, jos hän ei kerro mitään omasta katsomuksestaan. Onko uskonnosta puhuminen noloa? Olisiko vältettävä katsomuksista kertomista ylipäänsä? Oppilaita ei ehkä innosta jakamaan omia näkemyksiään, jos opettaja kieltäytyy puhumasta omistaan. Oppilailla voi olla myös vääriä ennakko-oletuksia, että opettaja on jonkinlainen kiihkouskovainen, joita ei tällöin päästäisi purkamaan.
Jos vastaat ei, mieti, millaisia vaikutuksia opettajan julkilausutuilla näkemyksillä voi olla. Oppilaat voivat vaikuttaa välinpitämättömiltä niitä kohtaan, mutta he saattavat silti tulkita, että ne asetetaan esikuvallisiksi.
Opetus on tunnustuksetonta, jos siinä ei harjoiteta hartautta.
Jos vastaat kyllä, mieti, miten monilla tavoilla opetus voi hartaudenharjoituksen lisäksi viestittää, että oppilaiden pitäisi sitoutua opetettavaan uskontoon. Mieti myös, miten hartaudenharjoitus rajataan. Rukouksen tai laulun toistaminen sen jälkeen kun se on opittu (tai niin kauan, että joka ikinen sen oppii) on aika hyvä raja. Oppilailla voi silti olla monenlaisia kokemuksia. Entä saako hartaudenharjoitusta näytellä tai siihen eläytyä esimerkiksi vieraisiin uskontoihin tutustuttaessa? Tämä on joillekin kodeille iso kynnys.
Jos vastaat ei, ota huomioon, että tämä on kuitenkin tärkeä rajanveto opetuksen ja koulun uskonnollisten tilaisuuksien välillä.
Kaikki opetus tähtää asenteiden muuttamiseen ja on siten tunnustuksellista. Uskonnonopetuksen ei pitäisi olla erikoistapaus.
Jos vastaat kyllä, uskonnon ei pitäisi olla erikoistapaus, mieti, eivätkö uskonnolliset opit kuitenkin eroa jollain tavalla tieteellisistä. Voit olla täysin varma ja vakuuttunut omasta katsomuksestasi, mutta moniarvoisessa koulussa erilaiset katsomukset ovat aina jossain määrin suhteellisia, muuten ei opetettaisi niin monia eri katsomuksia. Moni argumentoi, että se on vastoin uskontojen itseymmärrystä. Tämänkin voi tuoda esiin, mutta valinnanvapaus kuuluu silti oppilaalle.
Jos vastaat ei, uskonnonopetus on erikoistapaus, mieti, eikö muissakin oppiaineissa pitäisi tarkastella kriittisesti sisältöjä, joita opetetaan, sekä asenteita, joita opettaja välittää. Onko asiat esitetty reilusti vai painottuuko jokin näkökulma? Kuinka vahvasti korostuu länsimainen liberalismi tai perinteiset sukupuoliroolit, tai toistuvatko edellisten oppikirjapainosten yleistykset, vaikka tutkimus on edistynyt? Missä sävyssä opettaja esittää näkemyksiään yhteiskunnan kehityksestä?
Kuten sanottu, pisteitä ei lasketa tässä testissä. Kantaa saa kuitenkin ottaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)