Kymppijahdissa kovan luokan koulussa

Viikon koulutuspuheenaihe, joka kalahti omaan työyhteisööni eli etuoikeutetun alueen peruskoulun yläluokkien opettajiin, oli Hesarin pääkirjoitussivun kolumni päättöarvioinnin numeroista. Siinä nostettiin isoksi koulutuksen epätasa-arvokysymykseksi se, että peruskoulun päättöarvosanoja saa kovin eri osaamisella.

Kirjoituksen taustalla lienee Najat Ouakrim-Soivion muutaman vuoden takainen väitöskirja arvosanojen ja Opetushallituksen oppimistulosten seurannasta. Arvosanojen heittely on käsittääkseni tullut esiin muissakin yhteyksissä. En nyt ota kantaa väitöskirjan tai oppimistulosten arvioinnin metodologiaan, vaan toimittaja Jukka Ruukin sanavalintoihin. Koulussamme nimittäin on jo pitkään paljon puhuttu siitä, annammeko itse liian vähän hyviä arvosanoja, kun joukossa on harrastuneita huippuoppilaita.

Ensinnäkin ihmettelen sitä, miksi Ruukki suuntaa kritiikkinsä vain korkean vaatimustason kouluihin. Kun tiedetään, että oppilaiden arvosanat ovat nousseet samalla kun PISA-tulokset ovat laskeneet, eikö yhtä lailla voisi olla kyse siitä, että matalamman vaatimustason kouluissa annetaan valheellisen hyviä numeroita? Paineet kannustaa, ymmärtää, soveltaa kriteereejä ja päästää luokalta ovat tuttuja meillekin.

Toiseksi haluan osoittaa puheet Gaussin käyrästä pötypuheeksi. Jos minulla on luokka, josta yli puolet saa ysin tai kympin kokeesta, ei sitä mihinkään Gaussin käyrään survota. Tämä ei tietysti tarkoita, ettei suhteellista arviointia tapahtuisi. Jos oppilaiden saamat pisteet tungeksivat asteikon yläpäässä, en ehkä näe syytä laskea arvosteluasteikkoa jonkin vaikeaksi osoittautuneen tehtävän takia niin kuin tekisin sellaisen luokan kohdalla, jolla vain harva yltäisi muuten kiitettävään.

Kyllä arvioinnille on kriteerit olemassa, mutta niissä on ongelmia. Joissain oppiaineissa ne ovat ostoslistamaisia: pitäisi oikeastaan katsoa koekysymykset sieltä. Joissain aineissa on enemmän taitopainotusta, jolloin arviointitiedon kerääminen on vaikeampaa.

Mietin asiaa myös oppimiskulttuurin murroksen kannalta. Kokeista on paineita siirtyä luovempiin muotoihin. Kun oppilaiden ei ole tarkoitus muistaa asioita ulkoa, vaan he tekevät erilaisia oppimistehtäviä (esitelmät, alustukset, esseet, oppimispäiväkirjat yleisimpiä vaihtoehtoja mainitakseni), arvosanat ahtautuvat entistä tiukemmin välille 8 - 9 1/2. Jos oppilas tekee tehtävät, ei yleensä oikein voi antaa alle kasia. Sen sijaan onnistuminen kaikilla osa-alueilla laajemmassa projektissa on ilmeisesti vaikeampaa. Suhteellisuuskin vaikuttaa tässäkin: En ehkä edes odottaisi niin korkeita taitoja oppilailta, ellei joku niihin joskus pääsisi. Sen sijaan vertailu saman luokan oppilaisiin ei vaikuta niin paljon, sillä arviointi on enemmän tavoiteperustaista kuin kokeissa, joissa kootaan pisteitä ja pienet virheet voivat tulla kalliiksi. Mutta mitä tulee siihen, mitä oppilailta voi vaatia, on tärkeää muistuttaa, että opsin arviointikriteereissäkin edellytetään soveltavia taitoja. Ulkolukuhan ei siis ole kovin kovassa kurssissa opetuksen uudistuksessa, vaikka sillä saisi helpommin hyviä arvosanoja!

Kaiken kaikkiaan en oikein usko, että arviointia saadaan koskaan täysin tasapuoliseksi. Siinä on niin paljon vaikuttavia tekijöitä, joista varmaankaan vähäisin ei ole se, millaisia suorituksia tai tehtävätyyppejä arvostellaan numeroa varten. En aikonut ottaa kantaa tehtyjen tutkimusten metodologiaan, mutta en oikein usko edes kokeisiin, jotka yhdellä ainoalla oikealla tavalla mittaisivat opsin määrittelemää osaamista. Myöskään joissain maissa käytettävät kansalliset testit tuskin ratkaisivat asiaa. Niillä on todettu olevan huonot vaikutukset opetukseen, ja meilläkin lukiossa, joka huipentuu kansallisiin yhteismitallisiin ylioppilaskirjoituksiin, arvosanoissa on todettu täysin samaa ongelmaa.

Itse törmäsin edellisellä viikolla eikoiseen ongelmaan. Aikaisemmin kaseja saanut oppilas oli saamassa oppimistehtävien kimarasta kymppiä. Aloin jo tuskastella, oliko työtä tehty kotona vanhempien voimin. Tutkin kuitenkin sähköisen työn versiohistoriaa ja keskustelin oppilaan äidinkielen opettajan kanssa. Lopulta olin vakuuttunut, että tämä oppilas oli kerta kaikkiaan kehittynyt hyppäyksellä ajattelutaidoissaan. Jos nyt olisi tehty oppimistulosten arviontia, hänet olisi katsottu sorretuksi! En kuitenkaan voisi olla iloisempi hänen puolestaan.

Jaa jotain 2017

Mietin, mitä tänä vuonna jakaisin. Draamaharjoituksen, jossa kuitenkin käsikirjoitus on pelkkä luuranko sille, mitä itsellä on mielessä ja mitä tositilanteessa voi tapahtua? Itse ottamiani kuvia sisältävän esityksen, johon pitäisi ehkä lisätä tekstiä, jotta sen ymmärtäisi?

Päätin jakaa kolme materiaalia, joissa on tekemistä oppilaille ja joissa hyödynnetään netissä olevaa materiaalia. Kaksi niistä on juuri niitä samoja, joita esittelin edellisessä kirjoituksessani. Tämä on tietysti riski siltä kannalta, että olen käyttänyt näitä Google Suite for Education -ympäristössä, eikä kaikilla ole sitä käytössään. Ja tietysti siltä kannalta, että en voi taata, että ne toimivat kaikilla ryhmillä jne... Mutta eivätköhän nämä ole vähän tyhmiä mietteitä? Kuka voi vaatia takuuta sille, mitä ilmaiseksi saa? Eli olkaa hyvät, tässä linkkejä materiaaleihini! Materiaaleja on käytetty 7. ja 8. luokan historiassa ja uskonnossa.

Diktatuurien aika Euroopassa



Terve uskonnollisuus?


Venäjän yhteiskunta 1800-luvun lopun taiteessa


Olen käyttänyt ideaa muokata samaa Google Slidesia myös 10 käskyn käsittelyssä. Ohjeena oli vain miettiä, mitä käsky koskee ja mitä ongelmia siinä saattaisi olla. Sai myös kommentoida toisten postauksia. Tämä simppeli idea menee kuitenkin jakoon vain näin ilman simppeliä Slides-esitystä.

Hyviä jakamisia kaikille!

Laaja-alaisia hommia

Lukuvuoden viimeisen kvartaalin vähitellen alkaessa voin sanoa, että alkaa vähän helpottaa. Tämä lukuvuosi on ollut varmasti jokaiselle Suomen opettajalle aikamoista omaan työhön kohdistettujen vaatimusten kanssa painimista. Oppimiskulttuurihan olisi siis pitänyt laittaa kerralla kuntoon - ajan tasalle siitä iänikuisen vanhasta ja takapajuisesta opettajajohtoisesta ja ainesidonnaisesta jne. Jakamisen kulttuuriin pitäisi päästä eikä mitään enää yksinään kehittää. Samalla pitäisi olla kartalla siitä, mikä on nuorille relevanttia ja lähteä heidän kysymyksistään. Lisäksi uusi opetussuunnitelma on tuonut opettajien oppiaineiden opettamisen lisäksi velvoitteen toteuttaa monialaisia kokonaisuuksia sekä laaja-alaista osaamista. Nämä kaksi ovat saaneet monta otsaa rypistymään. Ne toisaalta ovat eri asioita ja toisaalta limittyvät toisiinsa: laaja-alainen oppiminen tapahtuu eri oppiaineissa, joten siinäkin on monialaisuutta.

Sitten saatiin vielä tämä kiky. OAJ on kieltämättä neuvotellut opettajille edullisen kiky-sopimuksen, mutta eipä se riemunkiljahduksiakaan kirvoita, kun kikyn nimissä on jäätävä töihin vielä vähän useampana iltapäivänä kehittämään ja suunnittelemaan. Mutta rehellisesti: mitä tekisimme ilman kikyä? Millä ajalla tämä toimintakulttuurin muutos toteutettaisiin? En tiedä, mitä tulevina vuosina kiky-ajalla tehdään, mutta nyt sitä tarvitaan kipeästi.

Yhden kiky-iltapäivän sain omalla koulullani vetää, sillä olen mukana kehittämässä laaja-alaisen osaamisen opettamista koulullamme. Hienosti se meni - minulla on niin upeat työkaverit, että moni oikein kiitteli, että sai miettiä iltapäivän myöhäisinä tunteina luovuutta tai itsensä johtamista opetuksessa. Lähdin mukaan tuohon kehittämistyöhön intuition saattelemana. Asiat tuntuivat tärkeiltä. Vaikka on välillä tuskastuttanut, että miksi tähänkin vielä pitää ihan itse keksiä tyhjästä joku toimiva kehikko, onnistumisen elämyksiäkin on tullut.

On tullut uusia oivalluksia, kun on miettinyt laaja-alaista osaamista taitoina, ja niitä siitä näkökulmasta, miten niitä voi oikeasti opettaa sen sijaan, että vain antaa tehtäviä, joissa niitä taitoja tarvitaan. Tietysti onnistumisen elämys on paljon kiinni siitä, millaisen palautteen oppilaat antavat, ja riipuu paljon ryhmästä, miten valmiita oppilaat ovat myöntämään oppineensa tai oivaltaneensa uutta. Hyviä keskusteluja on käyty, kun korostin oppilaille, että vaikeudet ryhmätyössä ovat hyvä asia, koska niissä voi oppia sitä, miten ryhmätyön saa sujumaan. Taitojen oppiminen on tuntunut myös motivoivan oppilaita.

Yksi taito, johon olen erityisesti kiinnittänyt huomiota, ovat tekstitaidot. Aikanaan Agora-hankkeessa mukana ollessani lähestulkoon provosoiduin, kun Katriina Rapatti sanoi luennossaan, että oppilaat jätetään yksin purkamaan oppikirjatekstejä. Yläkoululaisetko eivät selviytyisi oppikirjateksteistä? Kun oikein tarkasti oppilaiden vastauksia, erityisesti kirjallisia, tarkkailee, huomaa, että asia on juuri näin. Kielitietoisuudesta tietoiseksi tuleminen on saanut ymmärtämään, miksi oppilaat eivät joskus löydä oppikirjatekstistä vastausta tai vastaavat puolinaisesti, miksi he kirjoittavat kokonaisia lauseita, kun pitäisi tehdä muistiinpanoja, miksi he kopioivat suoraan Wikipediasta, kun pitäisi määritellä: He eivät hallitse erilaisia tekstityyppejä. Myös aikaisempien tietojen puuttuminen saa heidät katsomaan kirjan tekstiä aivan toisella tavalla kuin opettaja katsoo.

Kielitietoisuuteen olen viitannut tässä blogissa muutaman kerran aikaisemminkin. Nämä taidot ovat entistä tärkeämpiä tilanteessa, jossa oppilaan osuutta oppimisessa lisätään eli vähennetään opettajajohtoisuutta. Toisin sanoen jos frontaaliopetusta on entistä vähemmän, se täytyy entistä vahvemmin suunnata oppilaiden evästämiseen siihen, mitä taitoja he tarvitsevat osaamisensa osoittamisessa, esimerkiksi määritelmän ja yhteenvedon kirjoittamiseen. Näitä asioita pitäisi myös henkilökohtaisessa ohjaamisessa tietoisesti tarkastella. Koko opettajan urallani olen äärimmäisen vähän luettanut kirjan kappaleita ääneen ja käsitellyt sitä, miten ne ovat rakentuneet. Vähän on tullut valituksia siitä, että kappaleista vain pyyhälletään ohi, mutta kuittasin sen tottumattomuutena. Nyt olen lisännyt oppikirjan tekstin lukemista, ja oppilaat ovat tuntuneet arvostavan. Oppikirjan kappaleet ovat osoittaneet kimuranttiutensa. Erityisesti historian oppikirjassa käytetään monenlaisia tehokeinoja, joissa tottumattoman lukijan on varmasti vaikea pysyä perässä. Haastetta toki riittää siinä, että yhdessä lukeminen olisi kaikille mielekästä.

Otin lukuvuoden alussa periaatteeksi, että minun tunneillani ei kopioida mitään, mitä opettaja heijastaa taululle. No, käytännössä kyllä kopioidaankin, koska varsinkaan vaikeammissa tapauksissa ei oikein voi jättää kokonaan suullisen läpikäynnin varaan, mutta ainakin ensin kaikki oppilaat yrittävät itse muodostaa itselleen muistiinpanoja. Olen kehittänyt erilaisia tapoja tehdä ohjatusti muistiinpanoja eli yleensä käytännössä annan tehtäviä, jotka pitää kirjan avulla tehdä, esimerkiksi pitää etsiä joidenkin otsikoiden alle asioita, ehkä piirtääkin ne. Toinen menetelmä on antaa sanoja, joita pitää määritellä. Siinä olen joutunut miettimään, miten opetan määritelmän kirjoittamista. Muistiinpanojen lisäksi olen kirjoituttanut yhteenvetoja, ja sen ohjaamisessa vasta onkin ollut opeteltavaa. Historiassa on luontevaa kirjoituttaa myös eläytymiseen perustuvia mielikuvitustekstejä. Olen miettinyt, voinko perustella sitä tällaisen tekstityypin tarpeellisuudella työelämässä. Varmasti en, mutta toisaalta monet ovat pitäneet niistä, ja tulokset ovat olleet usein hyviä.

Ihan omanlaisensa näkökulma siihen, miten irrallisista huomioista päästään syvälliseen oppimiseen on yhteisöllinen tiedon rakentaminen. Kun meillä nyt on internetin kautta pääsy niin monipuoliseen visuaaliseen, audiovisuaaliseen ja tekstuaaliseen materiaaliin, joka päästää sekä historian että uskonnon opetuksessa niin lähelle autenttisia kokemuksia, sitä pitäisi tehokkaasti hyödyntää. Voidaan tietysti käydä opettajajohtoisia keskusteluja, mutta koska materiaalia on niin paljon, sen avulla voisi myös eriyttää ja hyödyntää oppilaiden erilaisia kiinnostuksen kohteita. Lisäksi olen toivonut, että kehittämällä menetelmiä, joissa tehdään näkyväksi tiedon rakentumisen prosessi yksittäisistä havainnoista synteeseihin ja johtopäätöksiin, se auttaisi oppilaita itsenäisessä tiedonhaussa ja esittämisessä. Kuvailin täällä aikaisemmin erästä vanhaa yhteisöllisen tiedon rakentamisen projektia.
Pähkäilin oikeasti tosi pitkään, miten voisin samankaltaista toteuttaa käytössäni olevilla moderneilla digitaalisilla työkaluilla. Paitsi että täydellistä työkalua en ole löytänyt, en ole päässyt myöskään pedagogisesti ihan vielä tavoitteisiini. Turhaa työskentely ei kuitenkaan ole ollut.

Pääasiassa olen käyttänyt kahta menetelmää. Meillä on käytössä Google Suite for Education. Kevyempi tehtävätyyppi on ollut sellainen, että olen laittanut Classroomissa kysymys-työkalulla oppilaille joitain linkkejä ja tehtäväksi jakaa joku havaintonsa, esimerkiksi kiinnostava asia, jonka ovat löytäneet materiaaleista. Työkalu on ainoa Classroomissa oleva keskustelun mahdollistava vaihtoehto, ja sen ongelma on se, etteivät oppilaat näe toisten vastauksia ennen kuin ovat vastanneet itse. Tällöin he eivät tiedä, onko joku jo laittanut saman asian. Toiseksi oppilaat tuntuvat ajattelevan suorittaneensa tehtävän kun ovat laittaneet yhden vastauksen, vaikka toisten vastausten kommentoimisen voi mahdollistaa. Jos olisi aikaa, voisi laittaa seuraavaksi tehtäväksi tehdä yhteenveto luokan vastauksista. Yleensä olen tehnyt sitä itse suullisesti. Toinen, syvällisempi versio on ollut tehdä luokalle yhteinen Slides-esitys, jossa on niinikään erilaisia linkkejä ja kysymyksiä, joihin voi ottaa kantaa. Oppilaat ovat voineet myös pohtia oppitunnilla muilla tavoin ksäiteltyjä asioita. Olen antanut värikoodeja, joilla oppilaiden on pitänyt merkitä, onko heidän kommenttinsa vaikutelma jostain materiaalista, lisätieto, kysymys vai johtopäätös. Tässä vaihtoehdossa oppilaat näkevät, mitä muut ovat kirjoittaneet. Heidän täytyy itse muistaa kirjoittaa nimensä kommenttinsa perään. Tietysti tällainen työtapa on myös hyvin haavoittuivainen, jos joku ryhmästä sattuisi olemaan sabotoinninhaluinen, vaikka versiohistoriasta toki pystyy palauttamaan poistettuja asioita. Jos ryhmässä on paljon oppilaita työskentelemässä saman aiheen kimpussa, jotkut saattavat turhautua, kun eivät keksi uutta sanottavaa. Ihan en tässäkään ole päässyt siihen, että tieto jäsentyisi ja rakentuisi prosessinomaisesti, mutta hetkellisesti on syntynyt kiinnostavaa keskustelua. Olen osallistunut keskusteluun, mutta tässä menetelmässä opettajan osuus on minimaalinen verrattuna tuntikeskusteluun, ja sitä on hienoa seurata.

Laaja-alaisuudesta kielitietoisuuteen - näin nämä uudet haasteet ja virtaukset kietoutuvat yhteen. Tästä tuli aika pitkä purkaus, mutta jospa nuo viimeiset kuvaukset olisivat myös sitä jakamisen kulttuuria. Toivon teille kaikille innostavia tutkimusmatkoja laaja-alaisen osaamisen tukemiseen!