Lukupäiväkirjasta: Kohtaamisia perus-Suomessa

Kirja ei ole aivan uusi. Halusin lukea sen, kun se ilmestyi, mutta en asettunut varausjonoon kirjastossa. Nyt se sattui silmään, nimittäin Leena Sharman kirja Ne: Kohtaamisia perus-Suomessa. En ole kovin pitkällä kirjassa, mutta tähän asti se on ollut jotain muuta kuin olin kuvitellut (Suomen Kuvalehti muistaakseni julkaisi siitä luvun). Lisäksi se jotain on ollut yhdellä tavalla turvallisuuden tunnetta horjuttavaa. Ei, kirja ei paljasta (ainakaan tähän mennessä) oikeistoradikalismin levinneisyyttä huolestuttavan laajalle. Sen sijaan se on puhkonut perussuomalaisten sanomisiin liittyviä mediakohuja tavalla, joka saa miettimään, miten epäluotettava oma, suhteellisen paljon koulutettukin harkintakyky on. Näin ensi viikolla vietettävän mediataitoviikon kunniaksi avaan tätä lisää.

Sitä luulee, että kun on saanut mm. tutkijakoulutuksen historiassa, olisi kriittinen ajattelija. Historiasta, etenkin muusta kuin lähihistoriasta, on jäljellä niin vähän lähteitä, että on pystyttävä arvioimaan todella ankarasti, mistä lähteinä käytettävät jäänteet todella kertovat. Historiantutkimuksen tärkeä metodi on mielikuvitus. On kuviteltava mahdollisia kertomuksia lähteistä paljastuneiden faktojen  ympärille ja eri lähteitä yhdistelemällä arvioitava niiden todennäköisyyttä. On nöyryyttävää, kun nykyisyyttä prosessoidessa mielikuvitus pettääkin. Sen voima ei aina riitä huomaamaan aukkoja, täyttämään niitä vaihtoehtoisilla tarinoilla ja kyseenalaistamaan ensivaikutelmaa.

Tämä on tuttua työyhteisöstä ja joskus perheestäkin: Joku kertoo jutun, jossa häntä on kohdeltu kaltoin. Jos ei keksi vaihtoehtoista kertomusta, on yleensä valmis tuomitsemaan, esimerkiksi lapsen opettajan. Kun kysyy vastapuolelta, saakin kuulla toisenlaisen kertomuksen. Kuva täydentyy ja tulkinta muuttuu toiseksi, ilman että alkuperäinen kertomus on ollut välttämättä valheellinen.

Samaa näköjään käy myös median kanssa. Yleensä en jaa lööppejä enkä klikkiotsikoita lukematta itse juttua. Voi kuitenkin käydä niin, että itse uutinenkaan, edes luotettavan tiedotusvälineen tuottama, ei sisällä riittäviä tietoja siitä, missä yhteydessä joku on jotain sanonut. Oma mielikuvitus ei vain aina riitä keksimään, missä yhteydessä joku kommentti voisikin olla hyväksyttävä. Esimerkiksi en jakanut aikanaan hihamerkkikohuun liittyviä otsikoita somessa, mutta pidin varmana, että joku perussuomalainen on tosiaan ehdottanut joko tosissaan tai sitten sopimattomasti vitsaillen hihamerkkejä ulkomaalaisille. Kirjassaan Leena Sharma palauttaa uutisen alkuperäiseen Helena Erosen blogiin. Sharman kuvauksen perusteella sanoisin, että kirjoitus olisi voinut olla yhtä hyvin suvakin sanailua: siinä kritisoitiin päätöstä antaa poliisille oikeus tarkastaa "ulkomaalaisen näköisiltä" henkilöllisyystodistukset milloin vain ja huipennuksena ehdotettiin yhtenä vaihtoehtona hihamerkkejä Suomen kansalaisille. Ironia on vaikea laji, mutta onkohan niin, että sitä tulkitaan myös henkilöön liittyvien tekijöiden valossa? Kun henkilöltä odotetaan rasismia, sitä myös nähdään herkemmin. Luonnollista toki, mutta ei silti hyväksyttävää.

Mitä siis sivistyneen median kuluttajan pitäisi itsessään kehittää? Ennakko-odotusten tunnistamista, kyseenalaistavaa mielikuvisusta, ja sitä, mistä paljon puhutaan: katsomista oman kuplan ulkopuolelle. Viimeksi mainittuun suosittelen tätä kirjaa, ainakin kaltaisilleni suvaitsevaiston jäsenille.

Opettajalähtöistä tutkimusta

Tutkijankutkaa poteva opettaja osallistui OPEOSAA-hankkeen risteilylle, jonka osana vierailtiin Tukholman yliopistossa. Tukholman yliopisto on Ruotsissa ylivoimaisesti suurin opettajien kouluttaja. Isäntämme (tai emäntämme, yhtään miestä ei tainnut olla esiintyjien joukossa) vähän naureskelivat, että tilaisuus oli heillekin kiinnostava, koska toisella puolella kampusta ei tiedetä, mitä toisella tutkitaan.

Kuulimme kiinnostavista hankkeista, muun muassa kielitietoisuudesta matematiikassa, mutta eniten sykähdytti kuulla yhteistyöverkostosta yliopiston ja Tukholman kaupungin välillä (Stockholm Teaching and Learning Studies), jonka yksi tärkeä tehtävä oli tarjota ympäristö, jossa tuetaan opettajia tutkimaan heitä itseään kiinnostavia kysymyksiä. Forskning i praktiken -blogissa kerrotaan aiheista, joita on tutkittu.

Stockholm Teaching and Learning Studies -verkoston toimintaa esitteli Maria André.

Kymmenen minuutin esityksestä ei selvinnyt, miten verkosto on resursoitu eli onko opettajille tarjolla muuta tukea kuin kommentointia, mutta onhan sekin jo jotain. Unelmoinkin nyt yliopistosta, jossa olisi riittävät resurssit kuunnella opettajia ja lähteä mukaan vaikka kandidaatintutkielmien tai gradujen muodossa tukemaan käytännön ongelmien ja innovaatioiden tutkimusta. Kaikki avaukset, joissa opettajan roolia liikautetaan tutkimuksen kohteesta ja parhaassa tapauksessa kuluttajasta tutkimuksen tilaajaksi ja kanssatoteuttajaksi, ovat tervetulleita välineitä tutkimuksen ja käytännön umpeenluomiseksi.

Herääminen

Tässä blogissa on vallinnut hiljaisuus, mutta olen pari blogikirjoitusta julkaissut hankkeemme Kulttuuri- ja katsomussensitiivistä opetusta ja ohjausta kehittämässä sivuilla. Hankkeemme, josta arjessa puhumme nimellä KuKaS, onkin edistynyt mukavasti, ja olen nauttinut olostani. Monet yhteistyökuvioista ovat osoittautuneet mutkattomiksi ja samalla hedelmällisiksi: ollaan oltu samoilla linjoilla tärkeistä kysymyksistä ja löydetty toisiaan täydentävää osaamista. Olen saanut tehdä tutkimusta eli olen käynyt haastattelemassa opettajia ja paria rehtoria, mikä on lisännyt ymmärrystäni. Harhailu teorioiden ja metodien maailmassa, joka joskus tuntuu tuottavan vain hieman epämukavia yhdistelmiä, tuntuu tällä kertaa tuottavan jotain ihan kestävää.

Vaikka KuKaS-hankkeen blogissa olen kirjoittanut pohdintojani melko avoimesti, ajattelin pitää hengissä tämänkin blogini ja kirjoittaa täällä ehkä keskeneräisempiä ajatuksia ja tarvittaessa tietysti myös muista aihepiireistä kuin kulttuuri- ja katsomussensitiivisyydestä tai konkreettisesta hankkeestamme.

Tänään aion kertoa lyhyen välähdyksenomaisen oivalluksen, jonka koin toissapäivänä. Luin kirjasta Who learns what from cases and how? artikkelia, jossa kerrottiin projektista, jossa koottiin eri etnisyyksiä edustavilta yhdysvaltalaisnuorilta elämäntarinoita ja koulukokemuksia. Yksi artikkelissa käsitellyistä nuorista oli "Vanessa", jolla oli eurooppalaiset juuret. Hän ei halunnut määritellä itseään valkoiseksi "koska sillä ei ole minulle väliä", mutta samalla hän oli tietoinen tai juuri tullut tietoiseksi etuoikeutetusta asemastaan, ja hän oli jonkin verran ahdistunut siitä. Tämä laukaisi minussa jonkinlaisen itsereflektion. Itse kyllä määrittelisin itseni valkoiseksi ja olen samaten tietoinen siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa pääsen helpommalla kuin joku, joka käyttää huivia tai jonka nimi on Fatima. Ehdin kuitenkin ajatella, että eihän kuitenkaan suomalaisessa koulujärjestelmässä ole samanlaista rakenteellista syrjintää kuin Yhdysvalloissa.

Ajattelin tietysti täpötäysiä, huonosti varusteltuja mustien kouluja ja hienoja valkoisten kouluja, ajattelin myös erilaisia opettajien ennakkoluuloja, joista kuulee joskus todisteita. Sitten ajattelin omia kokemuksiani suomalaisesta koulusta, josta tunnen varmasti sen parhaat puolet, ja se näyttäytyy tasa- ja moniarvoisena. Tulokset kuitenkin puhuvat toista kieltä. Jotain täytyy olla jossain pielessä, kun erityisesti Euroopan ulkopuolelta tulevat ensimmäisen mutta myös toisen polven maahanmuuttajat tuntuvat syrjäytyvän sekä koulutuksesta että työelämästä.

PISA-tulosten mukaan Suomessa on suurempi ero kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten oppilaiden välillä kuin monissa muissa OECD-maissa. Osaamiseroista todistaa myös Valtiontalouden tarkastusviraston teettämä selvitys, joka myös paljastaa, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat saavat parempia numeroita kuin heidän osaamisensa edellyttäisi eli suomalainen koulu pyrkii integroimaan oppilaita ymmärtäväisellä arvioinnilla. Menetelmistä, jotka auttaisivat maahanmuuttajataustaisia oppilaita oikeasti oppimaan, on tehty myös selvitys, joka suosittaa maahanmuuttajaoppilaiden entistä eksplisiittisempää huomioimista ja kielitietoisen opetuksen laajentamista. Lopulta nimittäin kielitaidon puutteet hankaloittavat maahanmuuttajataustaisia nuoria pääsemästä korkea-asteelle.

Ei ole varmasti järkevää alkaa etsiä syyllisiä, vaan alkaa toteuttaa keinoja erojen pienentämiseksi. Moninaisuus on tullut jäädäkseen, ja se muuttaa opettajuutta ainakin jonkin verran. Suomalainen koulutus on syytä palauttaa sellaiseksi tasa-arvon tukijaksi, jota se on ollut - ja tämä tietysti koskee kaikkea koulutuksellista tasa-arvoa eli myös sosiaalista ja alueellista.