Viime syksynä ihmettelin täällä, mikä meni pieleen laatimassani Raamattu-aiheisessa projektityöskentelyssä. Nyt sitten ihmettelen samaa, kun seuraava saapumiserä on saanut eteensä saman projektin huomattavasti päivitettynä.
Ajattelin olevani viisaampi. Aloitin aivoriihillä, joissa mietittiin, mitä Raamatusta haluttaisiin oppia. Tulokseksi tulikin paljon ihan järkeviä kysymyksiä, ja saatoin sanoa, että niistä suurin osa jo oli sisällytettynä tulevaan projektiin. Olin tehnyt pohjan selkeämmäksi ja laittanut lähes joka kohtaan vaihtoehdon, joka ei vaatinut tulkitsemaan. Lisäksi olin kirjoittanut näkyviin, missä kohdissa pitäisi hyödyntää luokkakeskusteluja. Tehtävät oli selkeämmin merkitty, ja uskonnottomat näkökulmat Raamattuun olin siirtänyt samaan "muistilappuun" uskonnollisten raamatuntulkintatapojen kanssa.
Parannusta entiseen on se, että nyt kun kaikilla on sopivantasoista tehtävää, en joudu koko ajan vastaamaan kysymykseen "Mitä minä nyt kirjoitan tähän?" Joudun silti huomaamaan, että oppilaille jää jatkuvasti liian vähän aikaa tunnista tehdä tehtäviä ja että heidän on vaikea hahmottaa, mikä käymistämme keskusteluissa on olennaista.
Eilen illalla mietin (tarkkaan ottaen keinuessani ilta-auringossa veneessä Kytönselällä Espoon edustalla), olisiko sittenkin niin, että tässä peruskoulussa ei pitäisi tavoitella analyyttistä suhdetta Raamattuun. Pidän ehdottomasti kiinni siitä, että sivistynyt ihminen tarvitsee sitä, ja että muunmuassa siihen tarvitaan uskonnonopetusta lukiossa, kuten olen aikaisemmin täällä kirjoittanut. On kuitenkin tunnustettava, että peruskouluikäisenä kaikilla ei ole vielä ajattelu siirtynyt abstraktille tasolle. Oloni on kuitenkin edelleen epämukava niiden lähestymistapojen kanssa, joissa yläkoululaisille opetetaan Raamatusta tarinoita, henkilöitä tai jotain ulkoaopeteltua teoriaa kirjojen sisällöstä.
Eikö se ole omiaan lisäämään tunnetta, että koulun uskonnonopetus tähtää sitouttamaan uskonnollisen yhteisön jäseneksi, jos opetuksen tavoitteena on tuntea Raamatun henkilöitä nimeltä ja heidän elämiään juoneltaan? Kuinka monta Raamatun kirjaa ihan oikeasti jokaisen pitää osata nimetä ja sijoittaa oikein Uuteen tai Vanhaan testamenttiin? Onko Raamatun lentävien lauseiden tunteminen taito, jota nuori tulee varmasti tarvitsemaan tulevaisuudessa? Ja jos näistä tiedoista onkin potentiaalisesti hänelle hyötyä, miten voi vaatia hänen mieltävän sen hyödyn tässä ja nyt?
Mikä sitten on se jokin, joka olisi näiden kahden välissä? Tunneille ei riitä mielestäni sisällöksi ja syyksi, että tehdään jonkinlainen teiniversio Lasten Raamatusta. Toisaalta myönnän, että ihan koko Raamattu-osuus ei voi olla pelkkää eksegetiikkaakaan. Eilen illalla, Suomenlahden aalloilla (tuskin kuitenkaan niiden ansiosta) oivallus kuitenkin tavoitti aivoni: vastaus ovat elämänkysymykset. Miksen sitä tajunnut ennen? Ja juuri olen kesällä lukenut aika monta artikkelia siitä, kuinka opetus koetaan motivoivimmaksi silloin, kun puhutaan elämänkysymyksistä ja kun oppilaat saavat kuulla, mitä toiset niistä miettivät.
Tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin. Toki elämänkysymykset ovat uskonnonopetuksen tärkeä kenttä. Ei tutkijankutkaa poteva opettajakaan ole alun perinkään ollut ihan niin tieteilijä, ettei olisi ottanut elämänkysymyksiä, kuten kuolemaa ja kärsimystä mukaan juuri tähän puheena olevaan Raamattu-portfolioon. Se, mitä oivalsin, oli kuitenkin se, että haluaisin opettaa niitä ilman huolta, että oppilailta jäävät oppimatta Raamatun historian vaiheet ja erilaiset kirjaryhmät.
Totta kai Raamattu-kokonaisuuden voi rakentaa niin, että jokaisesta käsiteltävästä Raamatun kertomuksesta tai kirjasta kaivetaan esiin, mitä se opettaa. Esimerkiksi minulla oli Israelin kansan historiaan käsittelevän osuuden kohdalla ajatus havainnollistaa pelastushistoriallista raamatuntulkintaa ja samalla sitä, mikä on kristitty lukutapa näille kieltämättä meistä aika kaukaisille tapahtumille. Teimme still-kuvia, joiden henkilöiltä kysyin: "Uskotko, että Jumalalla on suunnitelma?" Tämä olisi ollut helposti käännettävissä oppilaiden omaa elämää koskevaksi: uskotko, että jokin voima ohjaa sitä, mitä sinulle tapahtuu? Mutta mikä tunnelman latistuminen (ja todennäköisesti opetuksen "tunnustukselliseksi" kokeminen) seuraisi, jos tämän toivottavasti intoutuneen keskustelun jälkeen opettaja sanoisi, että seuraavaksi tarkastellaan, millä tavalla Israelin kansa näki Jumalan ohjaavan heidän kohtaloitaan. Eläytymistä oma pohdinta varmasti auttaa, mutta kyllä se aika pyhäkoulumaista silti olisi.
Syytän vähän opetussuunnitelmaa, sekä nykyistä (ja menneitä) sekä tulevaa. Tietopainotus on siellä aika voimakas. Tämä johtuu osittain siitä, että opetuksen objektiivisuutta kuvailltaessa on käytetty vastaparia tieto - usko / sitoutuminen. Nyt kyllä harmittaa, että tämä asia löi tajuntaani vasta nyt, eikä opsin perusteiden kommentoinnin ollessa vielä avoinna.
Sentään tänä vuonna minulla on vielä yksi ysiluokan uskonnon kurssi jäljellä. He pääsevät nyt kokemaan räjäytetyn Raamattu-kokonaisuuden, jossa ei päntätä Jaakobin poikia. Ehkäpä siitä sitten raportoin tuonnempana - toivottavasti onnistumisten merkeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti