Metodikylvyssä

Tutkijankutkaa poteva opettaja nauttii siitä, että ehtii nyt paneutua kunnolla teoriaan. Myönnän, että tyydyn usein siihen, että luulen löytäneeni olennaisen, sen sijaan että jäisin viimeistelemään ja varmistelemaan. Muuten en kyllä pärjäisi opettajan työssäkään! Mutta olen kyllä kipeästi tiedostanut sen, että vakavasti otettavan tutkimuksen eteen pitäisi perehtyä vähän syvällisemmin tutkimusmenetelmiin kuin muutaman artikkelin tai suomenkielisen oppaan verran. Edellinen (tai oikeastaan vielä kirjoitusvaihetta vajaa) tutkimusprojektini katsomusdialogimateriaalin kehittämisestä nojasi toimintatutkimukseen, josta kyllä luin useampia kirjoja. (Tässä yksi esimerkki.)Nyt olen kuitenkin lähdössä hieman toiseen suuntaan elvyttäessäni pöytälaatikossa ollutta tutkimussuunnitelmaa oppilaiden kokemuksista uskonnonopetuksen sitouttavuudesta.

Yhden metodioppaan eräässä luvussa kirjoittajat pohtivat metodioppaiden kirjoittamisen mielekkyyttä. Heistä tuntui, että teoria- ja metodiluvut tieteellisissä julkaisuissa viittaisivat siihen, tutkimuksessa teoria on usein valittu tukemaan lopputuloksia. He toivoivat kuitenkin, että joskus tutkijat lukevat metodioppaita saadakseen neuvoja tutkimuksen tekemiseen. Uskon kyllä, että en ole ainoa, joka lukee metodioppaita kuten minä nyt, etsien ja opiskellen. Mutta koska metodeja on tällä hetkellä niin paljon tarjolla, niistä pystyy valitsemaan sen, joka tuntuu intuitiivisesti parhaalta ja joka kenties sitä kautta tukee ennakko-oletuksia ja kysymyksenasetteluja, joita on valmiiksi mielessä.

Jokainen, joka on joskus lukenut jonkin tieteellisen lähestymistavan tai metodin esittelyä, myös tietää, kuinka vakuuttavia ne ovat. Lukija tuntee itsensä lähestulkoon huiputetuksi ajoittain, kun kirja etenee esittelemällä menetelmiä vanhimmasta uusimpaan. Ensin lukija selvittää itselleen tekstistä, mitä joku tietty menetelmä tutki ja millä perusteella. Sitten hänelle kerrotaan, mitä vikaa tässä lähestymistavassa oli (so. mitä kritiikkiä sitä vastaan on esitetty) ja miten se on ratkaistu seuraavassa menetelmässä. Sitten sama toistuu uudestaan, joskus lukuisia kertoja. Jos tekstin tarkoituksena on esitellä tutkimuskenttää, kaikkia lähestymistapoja kohtaan esitellään myös kriittisiä huomioita. Jos tekstin tarkoituksena on käydä läpi kehityskulkua, joka johtaa aiheena olevaan menetelmään, tuo menetelmä saa varsin vaikuttavan taustan.

Pelkään, että minulle on käynyt  nyt niin. Olen pitkään etsinyt menetelmää tutkimukseeni, mutta mikäään ei ole oikein täydellisesti vastannut kysymyksiini. Tai oikeastaan löysin B. Kumaravadivelun critical classroom discourse analysis -nimisen menetelmän. Sitä ei vain ole käytetty eikä kuvattu kovin laajasti. Aloin tutustua tarkemmin diskurssianalyysiin. Muutamien metodioppaiden lukujen jälkeen seurasin viitettä Potter & Wetherellin kirjaan Discourse and Social Psychology vuodelta 1987. Aloin indoktrinoitua.

Kuten olen omissa uskonnonopetusta koskevissa artikkeleissani huomauttanut, kääntyminen ei ole koskaan yksisuuntainen prosessi. Käännynnäisen taustat vaikuttavat. En nyt tässä mene kovin syvälle, mutta sanottakoon, että sympatioita tuohon suuntaan minulla on ollut. Sosiaalipsykologiassa voisi olla paljon sellaista, mitä opettajien ja kasvatustieteilijöiden kannattaisi ottaa huomioon ja soveltaa. Muistan tenttineeni osana sosiologian opintoja Klaus Helkaman kirjan Johdatus sosiaalipsykologiaan, ja pidin sitä silloin parhaana kurssikirjana, mitä olin lukenut. Jääköön nyt sivuseikaksi, että Potterin ja Wetherellin diskurssianalyyttisessa kirjassa kyseenalaistetaan paljon perinteisestä sosiaalipsykologiasta.

Kirjan yhdeksästä luvusta nimittäin seitsemän käy läpi erilaisia tutkimussuuntauksia, yksi tai kaksi kerrallaan, ja kaava on suurin piirtein sama. Joillekin suuntauksille annetaan enemmän arvoa kuin toisille, mutta diskurssianalyysi selviytyy tietenkin aina voittajana. Välillä minulla oli epäilyksiä, nyt, luvussa 8 alan taas olla sillä kannalla, että muunlaista tutkimusta ei oikein uskalla tehdäkään. Mietin vain, että voisikohan mikä tahansa vastaava kirja aiheuttaa minussa kääntymyksen toiseen suuntaan. Kannattaako lopettaa etsimistä tähän? Kuinka monta kirjaa pitäisi lukea ja millä intensiteetillä? Miten ne pitäisi valikoida kun kerran aivan tietty polku on johtanut minut nyt tähän pisteeseen?

Kun opiskelin perustutkintoani 1990-luvun lopussa, diskurssianalyysi taisi olla aika kovassa huudossa. Kun joku menetelmä on hyvin suosittu, siitä on myös haittaa. Helposti hämärtyy, mistä siinä on oikein kyse, eivätkä kaikki sillä tehdyt tutkimukset ole yhtä laadukkaita. Joka tapauksessa itse opiskelin historiaa, jossa päämenetelmänä oli puristaa vähistä lähteistä mahdollisimman paljon irti millä tahansa keinolla mutta lähdekritiikin säätelemänä, joten monimutkaisempiin analyysimenetelmiin ei ollut tarvetta kajota.

Ei olekaan yksinkertaista perehtyä tutkimukselliseen lähestymistapaan, kun siihen liittyy laajoja tietoteoreettisia kysymyksiä. Väitöskirjan metodiluvun lukeminen ei oikeastaan auta, ellei ole todella perehtynyt itse kyseiseen teoriaan. Nyt vasta koen ymmärtäväni, mitä diskurssianalyysi on ja mitä sillä voi tehdä, ainakin yhdessä kontekstissa (olen siis myös oppinut sen, että kyseessä on laaja teoria, jolle on muodostunut hieman eri perinteitä eri tieteenalojen piirissä).

Historiantutkijatausta saa minut kavahtamaan tutkimustuloksia, joissa selkeät huomiot on koristeltu tutkijan lainaamilla tai kehittämillä käsitteillä. (Tehdään sitä historiantutkimuksessakin, ja voin tarvittaessa osoittaa omasta väitöskirjastanikin joitain esimerkkejä tällaisesta käsitteellistämisestä.) Käsitteet auttavat kiteyttämään ja kiinnittämään huomiota, mutta mielestäni aina pitäisi huolehtia siitä, että tutkimustulos ei ole pelkkää uusien sanojen keksimistä, vaan että sanojen avulla todella tuodaan jotain uutta päivänvaloon. No, diskurssianalyysihan juuri antaa tulokseksi näitä nimityksiä. Käydään läpi puhetta tai tekstiä ja nostetaan sieltä esiin eri tapoja käyttää kieltä erilaisiin funktioihin. Ei spekuloida, mitä ihmisen päässä liikkuu.

Oma innostukseni nykyiseen tutkimusaiheeseen nousee siitä, että haluaisin ymmärtää, mitä oppilaat ajattelevat ja tuntevat uskonnontunneilla. Diskurssianalyysi kuitenkin vastaa siihen huoleen, joka minulla on ollut niin historiantutkijana kuin kasvatustieteilijänä: miten erottaa aidot tunteet ja asenteet siitä, mitä ihminen ajattelee, että hänen odotetaan vastaavan? Tai jos hän haluaa shokeerata tutkijaa tai häntä sattuu ketuttamaan juuri haastatteluhetkellä joku asia? Tietääkö hän lopulta itsekään, mitä mieltä hän on asioista? Diskurssianalyysin vastaus on: tutkitaankin vain sitä, millä eri tavoilla ihminen puhuu siitä, miten nämä tavat rakentuvat ja mitä niillä saa aikaan.

Nyt onkin mietittävä, muokkaanko tutkimuskysymystä siihen suuntaan, mitä oppilaat puhuvat uskonnollisesta valinnan vapaudestaan. Miten tuon parhaiten muotoilisi? Miten minä aina lähden tekemään tutkimusta asioista, joista on vaikea puhua nuorten kanssa selkeillä sanoilla? Ja vielä tänään pitäisi kysyä alustavaa suostumusta eräältä luokalta... Pitäkäähän peukkuja!