Viikon pahin uutinen taisi lamaannuttaa minut. Uskonnonopettajien Facebook-sivuilla keskusteltiin siitä, miten oppilaiden kanssa oli käsitelty tai aiottiin käsitellä iskua Charlie Hebdon toimitukseen. Huomasin, että olin itse vain sivunnut lyhyesti aihetta tunnilla. Oppilaatkaan eivät nostaneet asiaa esille.
Totta kai uskontoon liittyvät uutiset ovat tärkeitä opetukselle. Kun jotain tunteisiin vaikuttavaa tapahtuu, ei tarvita erillistä motivointia jonkin asian käsittelyyn. Rankat aiheet ovat silti vaikeita. Miten tasapainoilla sen kanssa, ettei demonisoida jotain uskontoa muttei kuitenkaan vähätellä uskonnon vaikutusta?
En ole mitenkään intohimoisesti kahlannut kaikkea mahdollista asiasta käytyä keskustelua. Olen kuitenkin muun muassa Facebookissa eräässä rasisminvastaisessa ryhmässä, jossa eräässä keskusteluketjussa aika monet ihmiset julistivat, että kyllähän kulttuurien välinen rinnakkaiselo sujuisi, jos ei vain olisi näitä uskontoja. Yritin siellä sanoa, että onhan uskonnoissa muitakin puolia kuin kiihkomielisyys toisten tuomitsemisessa, mutta viesti ei oikein mennyt perille. Olen silti surullinen ja pettynyt siihen, että itseään suvaitsevaisina pitävät ihmiset kuvittelevat, että ilman uskontoja maailma olisi parempi paikka. Yksi asia on, että nykyisistä maailman kulttuureista ei oikein voi kuoria uskontoa pois. Se on niissä kietoutuneena, osittain itse kulttuurista vaikutteita saaneena osittain itse vaikutteiden antajana. Mutta jos uskontoja ei olisi koskaan syntynyt, mahtaisiko meillä olla kulttuurista fundamentalismia? Olisiko meillä syvää loukkaantumista kulttuurin arvojen ja tarinoiden halveksimisesta? Luulenpa, että olisi.
Monet muslimit sanovat, että eivät nämä ole muslimeja, koska he eivät ole eläneet islamilaisten arvojen ja normien mukaan, vaan ovat heittäytyneet väkivallan tiellä. Reaktio on ymmärrettävä, mutta selitys ei ole kestävä. Kaikissa uskonnoissa on erilaisia painotuksia ja liikkeitä, kaikissa uskonnoissa myös väkivaltaa ja sortoa perustellaan uskonnolla. Vastuussa toisten teoista ei olla, mutta omaan uskontoon liittyvältä pahuudelta ei voi aina pistää päätä pensaaseen.
Oppilaille aina korostan, että uskontoon liittyvässä väkivallassa on aina muitakin taustatekijöitä, kuten sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta, etnisiä kiistoja ja kilpailua luonnonvaroista. Huomaan kuitenkin nyt kokevani hieman epämukavuutta niiden kommenttien äärellä, jotka perustelevat, että nämä terroristit eivät todennäköisesti välittäneet Muhammedista, vaan olivat kiinnostuneita vain uusien jihadistien saamisesta. Eihän kukaan meistä voi ihan varmasti tietää, mitä tappajien mielessä on liikkunut viime vuosina ja erityisesti iskun yhteydessä. Olen tutkinut uskonnollista liikettä, joka on hyvin kaukana jihadismista. Pidin siinäkin tutkimuksessa tärkeänä, että jos ihmisellä on joitain maallisia syitä liittyä johonkin uskonnolliseen liikkeeseen, uskonnollista herätystä tai vakaumusta ei pitäisi leimata teeskennellyksi tai epäaidoksi. Luokassa terrorismin käsittelyn tekee sekin vaikeaksi, että radikalisoituminen on prosessi, jota ei pitäisi yksinkertaistaa.
Sitten on vielä tämä kysymys, ollako Charlie vai ei. Olen tätä miettinyt paljon, erityisesti sosiaalisen median äärellä. Koska työkseni opetan nuorille, miten toisista uskonnoista pitäisi puhua, en oikein voi lähteä ihannoimaan uskontoja tölvivää huumoria. Monista Fingerporin uskontoaiheisista stripeistä pidän (en kaikista), mutta huumori, jonka tarkoituksena on horjuttaa, arveluttaa. Samalla kuitenkin Charlie Hebdon huumorin arvostelu tuntuu toimituskunnan syyllistämiseltä omasta kohtalostaan. Se ei toki ollut oikeutettu. Suosikkipuheenvuoroni aiheesta onkin ollut HBL:n Peter al Fakirin Jag vill inte kalla mig Charlie Hebdo. Kysymys sananvapauden rajoista on vaikea. Olen ymmärtänyt, että Ranskassa on täysin toinen mentaliteetti monien asioiden suhteen, esimerkiksi nyt poliittisen satiirin. Miten sitten antaa ohjeita sopivasta ja sopimattomasta huumorista?
En ole Charlie, ravistelija, olen opettaja, paloittelija ja rakentaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti